tiistai 24. helmikuuta 2009

ai niin

Tapasin tänään työpäiväni loppusuoralla aamuyhdeksältä täysin sattumalta ystäväni M:n. Tästä on pakko kertoa: ihminen on ollut flunssassa koko talven. Hän on kuumeessa viidettä viikkoa putkeen; lisäksi ovat iskeneet angiina, ranteen joku pipi ja viisaudenhammas. Hän on ollut opiskelujen "ohessa" eli tilalla viime(kin) viikolla kuusikymmentä tuntia töissä huolimatta sairaslomastaan ja päällekkäisistä lääkekuureistaan. Ensi viikolla hän on lähdössä New Yorkiin ja sitä ennen pitää kirjoittaa proseminaaria. Töistä ei voi olla pois "koska kukaan ei osaa mitään" ilman häntä. Olenko sydämetön kun vain nauran epäuskoisesti? Vai onko tämä ehkä emotionaalisesti normaalin ihmisen keino torjua liian hirveitä asioita? Erään toisenkin ystäväni kohdalla olen usein reagoinut samoin. Hän tunnistanee itsensä. ("Ja sitten astuin helmalleni ja mursin jalkani.")

Minä paranin molemmista helmikuuflunssistani alle viikossa lepäämällä pari päivää kotona. Tältä ihmisrauniolta liikeni silti minulle empatiaa, koska olin ollut aamukuudesta asti ulkotöissä. Ehkä askartelen hänelle parane pian -kortin. Vaikka lähete pakkohoitoon olisi ehkä tehokkaampi. Pitääkin harjoitella epäselvää allekirjoitusta.

1 kommentti:

minäpä kirjoitti...

Kyseinen "mursi jalkansa"-henkilö teki viime viikolla kolme tenttiä, kolme yli 10-sivuista kirjallista työtä, nukkui 4 yössä yhteensä alle 10 tuntia, seurusteli etänä, hoiti sosiaaliset suhteensa kotikaupungissaan (tämänhetkisessä), oli kuumenuhassa ja lopulta perjantaina nukahti tenttipaperinsa päälle (josta nousi, lähti suorittamaan loput työnsä ja luentonsa sille päivälle ja junalla toiseen kaupunkiin)... *virn*