keskiviikko 20. elokuuta 2008

Mitä jää jäljelle kun internet kaatuu kokonaan ja lopullisesti II

Sain ensimmäisen päiväkirjani äidiltä esikouluikäisenä. Sen kannessa oli kaksi leikkivää lasta puron rannalla ja teksti “Muistojeni kirja”. Ensimmäinen, kiiltokuvitettu merkintä menee (ulkomuistista jotenkin) näin: “Rakas päiväkirja. Tietäisitpä, kuinka rakastan sinua. Kun liimaan enkeli kiiltokuvia, mieleeni tulee laulu: Kun katson maailmaa enkelin silmin, niin nähdä voin sen kauneuden, niin viaton kun katse on voin nähdä sateella auringon.” Sama kirja kesti koko ala-asteen, ja vielä nykyään minulla on tallessa pari irti repimääni ylimääräistä sivua kirjepaperina. (En mielelläni heitä pois tyhjää paperia, edes toiselta puolelta tyhjää.) Kahdeksanvuotislahjaksi sain Pieni Runotyttö -kirjan, jonka innoittamana laadin kaikenlaisia runoja ja maisemakuvauksia. Enkä tainnut muuten olla ainoa. Jossain vaiheessa minulla oli niitä varten oma kirja, jonka olin voittanut toisella luokalla irvistyskilpailussa. En muista mitä sille myöhemmin tapahtui. Tuskin se kovin pitkälle täyttyi.

Aloitin uudestaan seitsemännellä luokalla ostattamalla ystävälläni itselleni syntymäpäivälahjaksi kirjan, jonka kannessa oli kissan ja koiran kuva. (Ääh, mitä oikein ajattelin?) Annoin päiväkirjan nimeksi Sofia ja kirjoitin ensimmäiselle sivulle päätöksen tuottaa mahdollisimman vanhahtavaa ja yltiöromanttista tekstiä. Onnistuin jälkimmäisessä tavoitteessa erinomaisesti. En ole varma montako suurta rakkautta sivuille mahtui, aika monta. Seuraavan kirjan nimen olen unohtanut, ja ulkonäön. Olen nimittäin tuhonnut paljastumisen pelossa kaikki yläasteaikaiset kirjani. En muista edes kuinka monta niitä oli. Ihmiskunta ei menettänyt mitään korvaamatonta, lähinnä suurta rakkautta. Omia menetyksiäni en ole vielä pystynyt määrittelemään. Verkkokalvoilleni on kuitenkin palanut kiinni useita pätkiä teksteistäni, jopa runoja:
“Tutun hahmon silmäin kohtaa / Sydämeeni syttyy valo / (tada tada tada) -ohtaa / Rakkaus, elämäni palo…”
(Aargh, tätä tuskaa! Pelastakaa edes lapset! Sanokaa heille, että rakkaus on -)

Syksyisin minuun iski ja iskee usein vieläkin (esim. nyt) kontrolloimaton into, uutuudenviehätyksen kaipuu, elämänjano, halu olla joku aivan, aivan muu, kaikki nämä omia termejäni eri aikoina. Toiset tekevät taidetta tällaisen leimahduksen tultua, minä yleensä vain kirjoitin, jotta olisin itse tajunnut tunteen. En aivan tajua sitä vieläkään. Tavallisesti uuden päiväkirjan aloittaminen on auttanut. Käsialani ei ole koskaan ollut niitä tasaisen pyöreitä tyttökäsialoja (ajoittain olen siitä vähän ylpeäkin), ja uuden päiväkirjan ihanuus on juuri (näennäinen) mahdollisuus aloittaa alusta ja luoda itselleen uusi intresantti päiväkirjapersoona ja uusi kaunis käsiala. Minulla onkin paljon kesken jääneitä päiväkirjoja. Joskus kirjoitin Unikko-vihkoihin (what!) erivärisillä kirjoitustusseilla (tiedätte, niillä kalliilla oranssikuorisilla raidallisilla, joita jokaisella piti olla mahdollisimman paljon). Sitä ennen minulla oli tummansininen A5-kokoinen kansio, johon rei’itin erilaisia papereita. Nykyään kansio on tyhjä ja paperit sidottu harmaalla villalangalla nipuksi, jota on vaikea avata (ihan teknisestikin, tarkoitin). Lukioikäisenä en enää kirjoittanut runoja. Runosuoneeni tullut laskimotukos ei sentään tappanut minua, tajusinpahan vain lahjojeni olevan aivan muualla. Aivan AIVAN muualla. (Rakastan itseironiaa. Se saa minut tuntemaan, että olen etääntynyt turvallisen kauas häpeällisestä nuoruudestani, minä on jo sinänsä hyvä suoritus. Lisäksi olen suunnattoman hauska.)

Lukion jälkeen pidin pitkän päiväkirjatauon. Kirjoitin kolmea-neljää blogia - jotka kaikki muuten poistin viime viikonloppuna - ja sähköpostejakin silloin tällöin (joskin se huvitus väheni blogin perustamisen myötä vuonna 2005) enkä enää tarvinnut päiväkirjaa. Hiukan tunsin huonoa omaatuntoa, kosken kirjoittanut jälkipolville mitään pysyvää ja konkreettista paperiluettavaa. Toissa kesänä luin kirjan, jossa täti ja sisarentytär kirjoittivat kirjeitä nuoruuksistaan (jota jälkimmäinen eli kovaa vauhtia edellisen vain muistellessa omaansa) ja tunnonvaivani muuttuivat pahemmiksi. Marssin samana iltana Itäkeskuksen Suomalaiseen mieheksi pukeutuneena ja ostin mustan, kovakantisen ja paksun muistikirjan (joka maksoi paljon) ja mustan mustekynän, joka on lähes siitä lähtien tuottanut minulle (epäloogisesti) harmaita hiuksia huonolla kirjoitusjäljellään. (Kieltäydyn uskomasta että vasenkätisen objektiivisesti katsottuna kummallisella kirjoitusasennollani ja käsialallani olisi jotain tekemistä kynän musteentuhrimisen kanssa.) Säilytin kirjaa milloin missäkin kätkössä, jotta utelias mieheni, joka lukee toisille osoittamani postikortitkin silmieni edessä, ei suotta saisi syytä kiinnostua kirjan sisällöstä. Itse asiassa en muista, mitä olen siihen kirjaan kirjoittanut, mutta tavoitteenani oli kirjoittaa paljon tavallisesta elämästäni, jotta lapsenlapseni voivat tutustua kotiseutuhistoriaansa sitten kun olen poistunut heidän keskuudestaan. (Dear Eki, onko normaalia haluta kuolemattomuutta? Ei kukaan toinen ole tällainen!)

Kirja täyttyi vajaan vuoden kuluttua, ja ostin toisen samanlaisen. (Kun se täyttyy, aloitanko kolmannen ikään kuin trilogian päätökseksi vai jonkin erilaisen? Haluaisin jo uudenlaisen, mutta kaksi samanlaista erilaisten seassa näyttää jokseenkin hölmöltä. Taikka sitten erityisen intresantilta, tätä täytyy vielä miettiä.) Viimeisintä mustaani olen nyt täyttänyt leikekirjamaisesti vaihtelevalla menestyksellä. Nyttemmin olen jo oppinut (uudestaan, kyllä minä sen joskus tiesin), että asioiden vierekkäin liimailu vaatii suunnittelua ja harkintaa eikä siltikään aina näytä erityisen hyvältä, mutta onnistuessaan kirjoittaja tekee arvottomista paperilipuista suurta taidetta.

Nautin syvästi katsellessani työn jälkeen täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja, omia tai toisten, kirjan sivuja, kirjeitä, tenttipapereita. On silti vaikea sanoa, kuinka kauan jatkan päiväkirjaelämääni. Minun täytyy ensin määritellä suhtautumiseni seuraavaan lounaspöytärepliikkiin:

“Te tiedätte Annan? Anna on pitänyt aina päiväkirjaa. Sillä on sata päiväkirjaa.”

Ei kommentteja: