Pikkulinnut laulaa soinnuin puhtahin

Pikku t on oppinut näköjään vihdoinkin sheikkaamaan kunnolla. Olen hänelle teroittanut tämän taidon tärkeyttä aina tanssiessamme kotona. 

Tavallaan olisin toivonut, että oivalluksen hetki olisi ollut jokin muu kuin päiväkodin kevätjuhlaesitys. Muut soittivat esiintymiskorokkeella rytmikapuloita (ilmeisesti kilpaa) ja lauloivat "hiirenkorvat puhkee kevätkoivuihin", pikku t heilutti turkoosia farkkupeppuaan like nobody's watching. Menetin vielä kuulemma kaikkein parhaan sheikkauksen, koska olin kumartunut kaivamaan karkuun ryömivää mini-t:tä tuolini alta.

Linna taivaalla

Lupasin pikku t:lle vapuksi "tikkuilmapallon, ei naruilmapalloa, ymmärrätkö". Naruilmapallot ovat kalliita ja hermostuttavia. Ne ovat melkein liian ihania ja siksi niin huolestuttavia. Jos naru ei ole täysin hallinnassa koko ajan, pallo purjehtii tiehensä. Tikkuilmapallo ei tuota pettymystä, se on sellainen kuin on, ja vaikka se vähän tyhjenisikin, sen pieni ja herttainen olemus ei muutu niin dramaattisesti kuin komean naruilmapallon. Mukana kuljettaminen tuntikausia vapputorilla on vähemmän uuvuttavaa. 

Tietenkin pieni Inana minussa katseli salaa jättimäistä narun päässä keikkuvaa prinsessapilvilinnaa (tai yksisarvista, en osannut valita kumpi on ihanampi, onko pakko valita?). Olikohan minulla koskaan oikein kunnon kallista folioilmapalloa lapsena? Myytiinkö niitä edes? Prinsessapilvilinna! Tai yksisarvinen!

Naruilmapallo on iso ja kaunis ja kiiltävä ja korkealla, ja se on joka hetki valmis käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja karkaamaan pois. Pallon haltijan on tarkkailtava sitä, tsempattava ja jaksettava, koska muuten pallo tekee valintansa. 

Naruilmapallossa, hyvät seurakuntalaiset, tiivistyy menettämisen pelko. Tästä pelosta tulee taakka (sikäli kuin ilmapallojen jatkuvasti ylöspäin kiskova voima voi olla taakka, tai siis, no niin), joka syö ilon, kuolettaa rentouden ja lopulta tekee omistamisesta mustasukkaista vahtimista. Mitä muuta muistaa vapputorilta kuin hikiset kädet puristamassa narulenkkiä?

----

Karkasin pukuhuoneesta juuri ennen nyrkkeilytuntia ja livahdin kirjastoon. Siellä käteen osui Minttu Hapulin "Selibaattipäiväkirjat", teos, joka opettaa karmaisevia asioita (hetero-mono-)parisuhteista, esimerkiksi työelämässäkin käytetyn käsitteen tolvanatiheydestä. Työpaikoilla ihminen ylenee aina kykyjensä mukaan seuraavaan asemaan, kunnes saavuttaa paikan, johon ei olekaan oikein pätevä. Yrityksissä on näitä epäpäteviä tolvanoita mustanaan, koska alentaa ei vastaylennettyä työntekijää sitten voikaan: "Pätemättömyyden tasolle eli tolvanuuteen pyrkiminen on luonnonlaki." 

Hapuli tuo käsitteen ihmissuhteisiin (jolloin kieltämättä markkina-arvoteoriat alkavat tulla mieleen -- humanistina haluaisin ajatella, ettei ihmisiä voi muitta mutkitta sijoittaa millekään absoluuttiselle kelpaavuusasteikolle), jolloin tolvanaksi pyrkii esimerkkitapauksen Keijo, joka laihtui, alkoi saada huomiota naisilta ja päätti vaihtaa vaimon parempaan. Pääsiköhän Keijo parisuhteeseen, jossa on paras olla lihomatta takaisin tai ei enää yllä puolison edellyttämälle tasolle? Saiko hän naruilmapallon, jonka omistaminen vaatii yhä rasittavammaksi käyvää skarppaamista?

 ...oho, nyt alkaa näyttää siltä kuin puhuisin ihmisistä saavuttamattomina ilmapalloina ja suorastaan kehottaisin tyytymään siihen tikkuversioon. Olen kirjoittanut itseni nurkkaan, shit! Hei, lattiassa on luukku

Mukavat joogahousutkin vielä

On kevät, ja aika kaivautua kotikolostaan ulos. Olen puolivahingossa onnistunut tällä viikolla hankkimaan kolme uutta tiedän-sun-ja-lastesi-etunimet-tasoista äitikaveria ihan lähietäisyydeltä, ja ei ole edes ollut vaikeaa. Vauvan kanssa liikkuessa on niin yksinkertaista lähestyä ihmisiä. Ja mikä parasta, kun se vauva on liinassa, ihmiset lähestyvät minua. Kukas se siellä niin tarkkaavaisesti kattelee? Onpa kätevää. Mistä noin pieniä peiliaurinkolaseja löytyy!

Ja sitten olen, edelleen tällä viikolla, aloittanut jonkinlaisen sokerilakon tai paremminkin valkoisen sokerin vähennysprojektin omaksi parhaakseni (toistaiseksi se on osoittautunut yhtä yllättävän helpoksi, ja helpottavaksi, kuin lihansyönnin lopettaminen, olen taas elänyt valheessa!), käynyt läpi Lupa olla minän oikein kivan ja pätevän äitiyttä ja kärsivällisyyttä käsittelevän ilmaisen puhelinvalmennuksen, lukenut ekat 486 sivua Finlandia-voittajaa, harjoittanut (kotioloissa) terveellistä paidatonta ihokontaktiliinailua ja aloittanut näköjään uuden äiti-vauvaharrastuksen tai pari, sillä:

Löysin seuraavan metroaseman ostarilta ilmaisen afrotanssitunnin keskiviikkoaamuille! Olimme siellä mini-t:n kanssa tänään, ja toivon, että olisin saanut kuulla tunnista vielä silloin, kun mini-t oli minimpi. Tuntui nimittäin ihan kunnolla se treeni, sillä kannoin vauvaa koko ajan selässä. Mutta en uskaltanut ottaa reilua 8 lisäkiloa kesken tunnin poiskaan, koska jos hän ei olisikaan viihtynyt lattialla, olisimme häirinneet muita (kolmea tanssijaa plus opettajaa). Ensi kerraksi täytyy harjoitella joku olkaimeton torsosidonta, niin voi tehdä ylävartalon liikkeet vapaammin eikä liina paina tai putoile! Tässäpä minulle keskiviikkotekemistä loppukevääksi ja toivottavasti myös kesäksi, kunnes palaankin toistaiseksi töihin. 

Nyt on menossa tällainen hyvän kierre. Söin kivan ja terveellisen lounaankin! Keitin itselleni uudesta paketista kahviakin, jonka sain melkein juoda lämpimänä! Ja illalla ehkä menemme lasten kanssa ulos keinumaan lisää -- juuri ja juuri 9-kuinen mini-t istui eilen ensimmäistä kertaa keinussa liinalla pönkitettynä kuolaamassa ja pikku-t antoi tarpeettoman perusteellisesti vauhtia. Illalla syön jotain proteiinipitoista, sillä olen vihdoinkin tajunnut yhteyden iltasuklaan ja aamukooman välillä (eipä montaa vuotta kestänytkään, eipä)! Leikin, ettei tätä pientä alkavaa hedaria ja perussuomalaisia ole! Soitan isille!

Paikka yksi on

Jäimme tänään päiväkodistatulomatkalla lasten kanssa leikkipuistoon. Pikku t kiipeili kiipeilytelineessä ja koetti saada viereen leiriytyneiden ala-asteikäisten tyttöjen huomion ja leikkiseuran. Sopuisasti jaoimme elintilan koululaisten kanssa, jotka ulkomuodosta ja puuhista päätellen olivat lapsuuden ja esimurrosiän välillä -- heillä oli heikosti leikkimiseen sopivat, mutta silti hiekkaiset vaatteet, piknikviltti kiipeilytelineen alatasanteella, barbit, voileipiä ja suklaavanukkaita, ja he olivat nauttimassa samasta tyynestä maaliskuun iltapäivästä ja dolce far niente'sta kuin mekin. Kommentoin välillä heidän toimiaan hyväntahtoisesti ja muistutin pikku t:tä antamaan heille rauhan hengailla keskenään vailla todennäköisesti ei-toivottua viisivuotiasta seuraa (en tosin näillä sanoilla). Ponnistelin ollakseni mukava aikuinen. Jonkinlainen rooli sitä tulee väistämättä otettua, kun tapaa itseään paljon nuorempia.

Sitten tytöt viskasivat eväsroskansa maahan -- sentään vähän epäröivin ja noloin liikkein eivätkä aivan paatuneesti. Onnittelin hiljaa itseäni siitä, että olin jutellut heidän kanssaan ensin mukavaan sävyyn, koska tietysti huomautin heille, että roskat kuuluvat roskikseen (suunnilleen "ne ovat ikävännäköisiä siinä maassa, ja miettikää jos joku pikku orava syö tuota muovipurkkia ja saa mahansa kipeäksi ja öö tota"). Tytöt ihmettelivät, missä niitä roskiksia muka on. Pikku t pelasti meidän kaikkien kasvot näyttämällä kaaaaaukana olevaa syväroskista ja viemällä innokkaasti ("kuin salama! tuliko ilmavirta kun juoksin!") vanukaspurkin sinne. Homma hoidettu. Lopulta tytöt jopa lahjoittivat yhden ylimääräisen, poisheittämiseltä säästyneen voileivän hänelle (mistä olikin kotimatkalla iloa) ja seurasivat pienempänsä leikkiä, auttoivatkin kerran tai pari, ja vaihtoivat kanssani vielä muutaman mukavan sanan.

Näyttäisi siis siltä, että minusta on tullut kaupunkiympäristön turvallisuutta luova tekijä. Olen siirtynyt pois yksinomaisesta katseen/toiminnan kohteen ja potentiaalisen uhrin asemasta, joka minulla itsestäänselvästi nuorena naisena on ollut, sillä olenhan nyt äiti. Kuka nyt äitiä häiritsisi tai väkivaltaisi? Äidit lapsineen vakauttavat ja rauhoittavat julkista tilaa ja tuovat eväineen ja komentoineen sinne kodinomaista, vaaratonta ennalta-arvattavuutta. Arkea. Mukavat äidit saavat ihmiset tuntemaan olonsa rakastetuiksi, mutta ikävätkin äidit ainakin pitävät yllä järjestystä ja vähentävät yleistä perseilyä. Lasten liikenneoppaissa teroitetaan, että jos eksyy ja apua on pakko pyytää, on etsittävä mieluimmin äiti, jolla on mukana lapsia. "Hän ymmärtää tilanteesi." Eikä vaikka sieppaa ja, no niin, lukee rivien välissä vain aikuisen silmille.

Minulla on siis yhtäkkinen vastuu vähän kaikista lapsista, ja aikuisistakin, mutta myös valtaa. Olen ulkona kulkiessani tietoinen katseista, jotka kohdistuvat lasta liinassa kuljettavaan, ja jaksan melko kärsivällisesti vastailla kyselijöille, mistä saa näitä mahtavia takkeja, joiden alle mahtuu kaksi ("netistä ja Hakaniemestä") ja kertoa, että hippei liinailu on kivaa ja hyväksi lapselle ja kantajallekin. Juttelen pikku t:n päiväkotikavereille, joita kiinnostaa "pikku t:n vauva" ihan valtavasti. Hyvänä päivänä teen parhaani näyttääkseni metrossa hyvää esimerkkiä siitä, miten miellyttävästi käyttäytyy perhe, jossa perheenjäsenet ovat ristiriitatilanteissakin samalla puolella, ja kaikkien tunteita sanoitetaan lempeästi ("Huomaan, että rypistät kulmia ja yrität lyödä pikkusiskoa. Taidat olla aika vihainen? Oletko pettynyt kun vauva saa sinusta liikaa huomiota ja sinä liian vähän? Ymmärrän sen. Mutta lyöminen sattuu, enkä halua että satutat muita. Kerro mieluummin sanoilla, kun harmittaa. Itse asiassa äitikin on nyt aika nälkäinen ja hikinen ja muistat ehkä että silloin minä en jaksa kovin paljoa nyt vittu irti siitä vauvasta senkin kakara tai ei lähdetä enää ikinä ihmisten ilmoille!! Ollaan kotona vaan riitelemässä jos kerran olet tuollainen ja missä perkeleessä se välipalapatukkakin on kun sitä tarvitaan!!! Miksei kukaan välitä minusta!!").

Luon julkisessa pelkällä olemisella ja olemuksellani turvallisuutta, mutta hyödyn siitä myös itse. Jostain syystä, ja epäloogisesti, pimeällä pyöräily on pelottavaa, kävely vähän vähemmän pelottavaa, mutta kaikkein vähiten pelottaa kävellä lapsen tai vauvan kanssa. Koska paikalla on äiti, ja äidin kanssa olet turvassa?

Metsä puilta

Yritin varastaa hetken blogatakseni kerrankin juuri silloin, kun idea keksiytyy. Tyttäreni tuossa lattialla kertoo, että olin väärässä. Hän viihtyi lempipaikassaan -- lattialla juuri liinasta ulos otettuna ja vapaudestaan riemastuneena -- tasan siihen asti, että kirjauduin sisään blogipaikkaan. Sitten: äääää! ähä-ähä-ähää-ähäää-äääääähähäää!

Sijoitan vauvan toiseen lempipaikkaansa ja jatkan yhdellä -- puolellatoista kädellä. Lyhyin virkkein. Monin typoin.

Päätin siis vihdoinkin ruveta pitämään lukupäiväkirjaa. Huomaan säännöllisesti, että täytyisi palata johonkin tekstiin, täytyisi tarkistaa sanoiko meidän kaikkien lempilähde (nimeltään Joku Joskus) todella niin kuin muistan hänen sanoneen. Enkä tietenkään muista kuka ja missä ja sanoiko. Tämän voisi aika helposti ratkaista kirjoittamalla lukemistaan kirjoista ylös jotain yksinkertaisia tietoja ja vähän tiivistelmää.

Minulla on sattumalta tyhjä mustakantinen kirja odottamassa (siitä piti tulla tavallinen päiväkirja, mutta vanha täyttyy nykyään niin hitaasti että turha tuota on seisottaa pöytälaatikossa), ja nyt pitäisi ottaa se esille, etsiä olennaista ja tehdä päätöksiä (se tekee minulle hyvää, siis päätöksenteko jossain muussa kuin tölkkipapu-, valkopyykki- tai pikkuaurinkolasiasioissa) ja vedellä sarakkeita ainakin julkaisuvuosille ja parhaille sitaateille. 

Kuinka hienoa tuleekaan olemaan, kun puolikkaan muiston perässä voi selata vain lukupäiväkirjaansa ja helposti oppia, että se olikin Vesa Nevalainen siinä kirjassa "Aikuinen ja lapsi", joka sanoi että mitäs se nyt sanoikaan. Joka kirjasta bloggaaminen ei olisi mahdollista, eikä tarkoituksenmukaistakaan, mutta kyllä nyt paperiseen päiväkirjaan täytyisi sen verran ehtiä kirjoittaa, että ottaa edes luettujen kirjojen tiedot ylös. Ja sitten niihin voi joskus palata! Helposti!

Täytyy vain tehdä päätös myös siitä, mikä lasketaan lukemiseksi (ja kirjaksi). Jos selaan kylässä epäsosiaalisesti kirjahyllyn läpi, mutta en lainaa mitään kotiin? Entä jos käytän tosi kauan aikaa aikakauslehteen? Jossa on fiksuja tekstejä? (Talvella luin kuukauden verran hitaasti Intelligent Life'ia ja tunsin itseni älyköksi (tuo taivutusmuoto auttaa myös). Hillittömiä juttuja. Kerrankin jotain aivan muuta. Ne perhelehtien vauvannukuttamis- ja välikausihaalarivertailujutut olikin jo vähän nähty.)

Entä lyhyemmät tekstit? Kuinka monesta tekstistä minun oikein pitää kirjoittaa tiivistelmiä ja antaa tähtiä! Apua!

Näen itseni kopioimassa käsin nettiosoitteita mustakantiseen kirjaan, arvioimassa vaalimainoksia, referoimassa itse kirjoittamiani tehtävälistoja, horjuvani kahden ja kolmen tähden välillä ärsyttävän ruotsalaisella tyylillä täyteen kirjoitettu kauramaitopurkki kädessä, kunnes jämäkän ystävälliset valkotakkiset puuttuvat asiaan.

Kell' kolmio on

On ollut vähän hiljaista täällä blogissa. Tulin nimittäin hankkineeksi metroaseman vierestä kerrostalokolmion. Se on ihana, parkettilattiat ja kaapit ovat alkuperäiset ja kunnostetut, putki- ja muut remontit ovat valmistuneet juuri. Tilaa on 20 neliötä enemmän kuin neljän hengen opiskelijakaksiossamme. En ollut koskaan käynyt asuntonäytössä, mutta ihastuin kolmioon heti ja tulin myyjän kanssa erinomaisesti toimeen. Puolentoista kuukauden ankaran sähköpostinlähettelyn ja lainaneuvottelun jälkeen olemme tällä viikolla vieneet sinne omaisuuttamme vähän kerrallaan ja sahanneet kotien väliä montakin kertaa päivässä. Tämä enimmäkseen ilman autoa, pari päivää sentään isi oli auton ja peräkärryn ja päättäväisen lasittuneen katseen kanssa paikalla. Isännöitsijäntoimiston tädistä irtosi tosi paljon isiläppää (sitten kun hän vihdoin tajusi sukulaisuussuhteen).

Kahdeksan vuoden Hoas-kärvistelyn jälkeen tämä on ihanaa ja vähän haikeaakin. Onko todella niin, että saamme porata seinään reiän? Peräti maalata joskus? Kenelle voi soittaa, jos jotain menee rikki? Mikä on sähkösopimus ja mistä helvetistä netti tulee? Pikku t on tietysti tohkeissaan, koska meillä on vaatehuone, sellainen vanhan hyvän ajan, jonka korkeiden hyllyjen tukevuus mahdollistaa klassisen puumajaleikin. T antoi pikku t:lle pyyhkeen pehmusteeksi hyllylle, ja sinne lapsi muutti, puolentoista metrin korkeuteen, leluratikka toisessa ja kaalipiirakan pala toisessa kädessä.

Onhan se kyllä vähän jännä tunne. Nyt pitäisi kaiketi vihdoin lopettaa asumisesta valittaminen, vaikka samat kotivelvollisuudet ne ovat sielläkin edessä (ei vain voi enää syyttää ärsyttävää opiskelijaboksia kodin epäviihtyisyydestä, syyllinen onkin ehkä...!). Nyt pitäisi kai vain pitää varauksetta uudesta kodista ja luopua melko helposti vanhasta ja rähjäisestä ja liian pienestä. Tämä kaikki neljän hengen voimin... Join eilen käryävällä hellalla keitettyä teetä ja luin vanhaa sarjakuvaa uudessa sievässä pikkukeittiössämme, mini-t nukkui, pikku t oli mummolassa, T kotona (?). Minusta tuntui samalta kuin pari vuotta sitten Hevonperse-stipendiaattina, kun vietin vajaan viikon hiljaisella metsätutkimusasemalla gradua tekemässä. Kotileikiltä. Yksin. Vieraassa paikassa. Äiti!

Psykologisessa sopeutumisessa uusiin olosuhteisiin on muistaakseni kolme vaihetta: alkueuforia, karu totuus ja mukautuminen. Olen jo vähän karun totuuden vaiheessa, kun tajusin että aivan järjetön määrä kaappitilaa ei olekaan ihan niin järjetön määrä: kauniinväriset ja monilukuiset kaapit ovat tosi kapeita vaatepinoille, ja paljon kuutioita on katonrajassa ja ripustettavien vaatteiden tankokaapeissa. Siinä missä olohuone on valtava, keittiö on nafti etenkin pöytätilan suhteen. Ei ollut 60-luvulla mikroja, kahvin- ja vedenkeittimiä, blendereitä, leivänpaahtimia... Vanhaa jääkaappia emme ole uskaltaneet laittaa päälle ennen kotivakuutusta. Makkarin kynnys on liukas, tuuli humisee lastenhuoneen ikkunoissa, lempiesineilleni ei tahdo löytyä sopivaa paikkaa. 

Vapuksi päätettyihin tupaantuliaisiin on realistiset kolme kuukautta. Kaikki on kesken. Minun on järjestettävä asiat uudestaan, koska esineitä ei ehkä voikaan pitää siinä huoneessa kuin olen tottunut. En haluaisi joutua sisustamaan ahtaasti tai sullomaan epämääräisiä röykkiöitä yläkaappeihin piiloon, enkä varsinkaan tehdä kompromisseja. Vai onko muka liikaa vaadittu saada pikkulapsiaikana täydellinen koti ilman säröjä ja hankkia järjestelmäkamera ja ruveta sitten oikeaksi äitibloggariksi! Ja saada se heti! Ja hoitaa kaikki itse, vaikka niskalihakseni tavallaan eivät liiku ilman kolmiolääkkeitä! Niin!

Kun väsyttää ja ärsyttää, muistuttelen itseäni myös siitä euforiavaiheesta. Isot ikkunat fiksuihin ilmansuuntiin, paljon valoa, mukavan korkealla oleva asunto, hissi, ulko-ovi joka ei ole aina lukossa, lasitettu parveke, kauniit lattiat ja siistit seinät, söpö uuni, lastenhuone, hyvät kulkuyhteydet, jonkinlaiset ikkunalaudat!

Nyt on vielä sellainen vähän rasittava vaihe, että kaikki kodin viihtyisäksi tekevä irtaimisto on pitkälti uudessa paikassa ("siellä", kuten uutta kotia kutsumme), mutta jokapäiväiset välttämättömyysasiat, kuten sänky, toimiva jääkaappi, pesukone, mikro ja tietokone nettiyhteyksineen jumittavat vielä vanhassa kodissa. Uusi koti näyttää jo nätiltä, mutta vanhaan, tyhjähköön, rähjäiseen ja likaiseen (imurikin on jo "siellä") on silti pakko mennä muutaman tunnin jälkeen.

Minua kiinnostaa nähdä, missä vaiheessa olemisen painopiste vaihtuu vanhasta uuteen kotiin. Uudessa tekisi mieli olla, koska siellä ei ole juurikaan tiskejä, pölyä eikä pyykkiä, mutta silti vanha vetää jotenkin puoleensa -- ainakin siinä vaiheessa kun alkaa väsyttää, on pakko "lähteä kotiin". Olemme aikoneet siivota tämän Hoas-kotimme seuraavaksi vasta tyhjänä luovutuskuntoon. Asummekin tässä virallisesti vielä kuukauden, joten kiirettä ei periaatteessa ole.

Tarvitsemme kipeästi sukulaisten apua: olemme kerjänneet ja lainanneet monelta taholta rahaa ASP-lainan itse säästettävää osuutta varten, hyödyntäneet häpeämättömän paljon isin byrokratiatietoutta, roudarinkykyjä ja autoa, ehdotelleet tekopirteän innostavasti että äitipä voisikin nyt superluovasti keksiä meille jostain verhot kun on siinä niin hyvä (vihaan verhojen hankkimista, ompelua, silitystä ja, eniten kaikista, ripustamista), sijoittaneet pikku t:n mummulaan pitkiksi viikonlopuiksi, valjastaneet apen ja langon kuljettamaan isommat huonekalut firman pakettiautolla ja bosnineet isomummulan vanhat hienot matot vähentämään uuden asunnon kaikuisuutta.

Pelkään naurettavan paljon että unohdan tänne vanhaan kotiin jotain, ja siksi tyhjensinkin lääkekaapin ajoissa laatikkoon. Unohtuvatkohan mausteet maustehyllyyn? Parvekkeella kuolemaa tekev talvehtiva tammentaimi, kello seinällä, kellarikomeron mini-t:tä odottavat lastenvaatteet, pyörävaraston sisältö.

Kuinkahan monta kertaa tänä keväänä lähdemme kävelemään asemalta väärään suuntaan?

Näkökulmia: H. K. Riikonen ja Eero Tarasti: Eero ja Hannu

Tällä kertaa Ronjan ja minun luettavana oli kahden helsinkiläispojan (ja tulevan tutkijan) autenttinen, toimitettu kirjekokoelma 60- ja 70-luvuilta. Tuona aikanahan kirjeiden kirjoittelu oli arkisempaa kuin nykyään, mutta ei näitä kahta voi silti ihan tavallisina normaalilyseolaisina pitää. Eero ja Hannu ovat aineellisesti turvatuissa oloissa kasvaneita ja klassisen hyvän kasvatuksen saaneita poikia, jotka viettivät kumpikin tahollaan kesät maalla ja kirjoittelivat toisilleen, ja tietysti muillekin ystävilleen. Heillä oli 12-vuotiaasta lähtien selkeä käsitys siitä, mitä asiallisessa kunnon kirjeessä tulee olla: perusteltuja mielipiteitä antiikin ajan näytelmistä, väittelyjä kirjallisuudesta ja musiikista, latinankielisiä lentäviä lauseita. Kirjoitusvirheitä huolellisten ja vähän pitkäpiimäisten luontokuvausten keskellä. Ja silloin -- harvoin -- kun jokin on muuttumassa oikeasti mielenkiintoiseksi, tekstistä on poistettu katkelmia!

Kirja on painettu vuonna 1998. Julkaistua kirjeenvaihtoa jatkuu pitkälti toistakymmentä vuotta. Esipuheen ja alaviitteet Tarasti ja Riikonen ovat kirjoittaneet yhdessä niin saumattomasti, että lukija ei voi olla varma, kumman ysärinäppäimistöltä teksti on lähtöisin. Itse asiassa kirjeistäkään en aina pystynyt erottamaan ystävyksiä toisistaan. Ehkä luin paksua kirjaa huolimattomasti. Kävin sen kimppuun innolla, mutta sitten se vain jatkui ja jatkui... Kirjassa ei tietenkään ole varsinaista juonta saati draaman kaarta. Sehän koostuu yksittäisistä teksteistä ja niiden muodostamista keskusteluista.

"50-luvun tyttöni" (joskaan en sen seuraajaa,  kirjekokoelmaa "50-luvun tyttöjen ystävät", joka ilmestyi samana vuonna kun "Eero ja Hannu") lukeneena odotin löytäväni kirjan sivuilta nuoruutta ja hehkutusta, ja edes ihan vähän tirkisteltävää. Niitä oli aika niukalti. Parin latinan kielioppeja kesälukemisekseen ahmivan älykön perusteella on paha mennä tekemään päätelmiä, mutta kyllähän sukupuoliroolit ovat aikamoisesti muuttuneet vuosikymmenissä. Ja vieläkin taitaisi ihmissuhteiden kääntely ja pohtiminen olla sallitumpaa tytölle kuin pojalle. Luin ja luin iankaikkisia keskusteluja Wagnerista, ja siinä se nuoruus sitten vähän hussahtikin ohi. Vain alaviitteet kertovat perheenjäsenten sairastumisista ja kirjoittajien kihlauksista! Mitä pelleilyä tämä tämmöinen on!

Kirjekokoelman ongelma on tietysti sama kuin vaikka aikakauslehtinipun tai kolumnikokoelman ongelma. On tekstilajeja, joita pitäisikin lukea pala kerrallaan. Eikä urakoida läpi monen vuoden kirjoituksia parissa päivässä! Toisteisuus puuduttaa, hidas kehitys muuttuu jotenkin luonnottoman nopeaksi. Aivot eivät ehdi pureskella asioita niin kuin kirjoittaja tarkoitti.

Tämän teoksen kiinnostavin anti on metaa. Kirjeet alkavat ja loppuvat useasti toisen kirjoitustaidon ylistyksellä ja oman kömpelyyden harmittelulla. Vanhimmat kirjeet onkin hävitetty itsekritiikin vimmassa. Pojat pyytävät ja antavat neuvoja tyyliseikkojen kanssa painiskeluun ("P.S. Pelkään pahoin, että kirjeissäni toistan tarpeettoman usein samoja sanoja ja sanontoja. Ehkäpä ystävällisesti huomautat minulle, kun havaitset sellaista. H."), ja juuri tällaisissa kohdissa teksti on aidoimmillaan. He osoittavat toisilleen suurta luottamusta ja kiintymystä ja mainitsevat useita kertoja odottavansa kaikista eniten juuri toistensa kirjeitä. Kuitenkaan esimerkiksi ihmissuhteista he eivät juuri sanaa vaihda (paitsi ehkä niissä poistetuissa kohdissa?).

Esipuhe on mielenkiintoinen. Tekijät kirjoittavat tunnistettavalla yhteisellä tyylillään kirjeenvaihdosta yleensä ja etäännyttävät julkaisuhetken itsensä kirjeistään viittaamalla kirjeenkirjoittajapoikiin kolmannessa persoonassa (!). Puhetta menneestä maailmasta ja ajasta ennen sähköpostia sävyttää haikeus, sillä vuosituhannen vaihteen näkökulmasta katsoen nykyajasta "ei todellakaan säily enää yhtään dokumenttia siitä mitä ihmiset sanovat toisilleen".

Esipuhekin ammentaa maailmankirjallisuudesta ja asettaa puheena olevat henkilöt osaksi historiallista jatkumoa. Teksti tunnistaa ja ihmetteleekin kirjeiden muodollisuutta ja pidättyväisyyttä yksityisasioiden ja tunne-elämän käsittelyssä. Esipuheessa käytetään Eeron ja Hannun kirjeistä ja niiden kirjoittajista sellaisia määritelmiä kuin elitistinen, häveliäs ja ylevä -- "[m]illaista itsehillintää tämä vaati, sen voi vain jälkeenpäin arvata". Ja ihan kuin rivien välissä kukkisi näihin "elämästävieraantuneisiin kaunosieluihin" ja "pikkupoikiin, jollaisina he pysyvät kaikessa pikkuvanhuudessaan yllättävän kauan" kohdistuvaa, myöhemmin kehittynyttä lempeää huumoriakin.

Aistipostaus: Tunto

Yritin kommentoida tätä teepostausta, mutta eihän siitä mitään tullut. Lähti lapasesta. (Käytän usein sellaisia ilmauksia kuin "lähtee lapasesta", "minusta tuntuu", "hieroa naamaan" -- selvästi tuntoaisti ansaitsee oman postauksensa.)

Tuntoaisti on ehkä tärkeimpiä aistejani. Vaatteiden ja kaiken tuntumalla on väliä, ja olin varmaan lapsena sellainen raivostuttava pikkutarkka olio, jonka hihat eivät saaneet olla eri tavalla käärittyinä. Vihasin vuosituhannenvaihteen kittanoita paitoja, joissa tuli kylmä ja alaston olo. Käärin balettiaikoina nutturoitani hartaasti ja huolella. Nykyään käytän aina villasukkia, eikä tulisi mieleenkään pukeutua vaatteeseen, joka täytyy silittää. En koskaan istu, jos voin maata oikosenani sohvalla tai sängyllä. Rasvaan kasvoni heti, jos iho kiristää. Sidon kantoliinat tarkasti, jotta meillä molemmilla on mukava olla siellä sisällä. Haluan tehdä asiat ergonomisesti ja kätevästi. Pidän hieronnasta. Minulla on ajoittain kausia, jolloin jaksan välittää ulkonäöstäni mukavuuden kustannuksella, ja sitten taas ei ole. Kenkien on syytä olla todella mukavat, hinnasta viis. Haluan että ympärilläni on miellyttävän tuntuisia asioita. Käyn pilateksessa, koska terveys ja ryhti, jotka minusta mitä suurimmassa määrin määrittyvät tuntoaistin kautta, ovat tärkeämpiä asioita kuin näyttävillä urheilusuorituksilla päteminen.

Syömis- ja juomisnautintoonkin vaikuttaa tuntoaisti. Teen lämpötila on tärkeä. Liian kuuma tee polttaa ja turhauttaa ja estää maistamasta kunnolla, mutta vähän liian jäähtynyttä teetä voi kyllä juoda. Parhaimmillaan pitäisi voida juoda isoja kulauksia niin, että se melkein polttaa mutta ei kuitenkaan. Ruoassa sama juttu. Suklaassa on tärkeää, ettei se tummuudestaan huolimatta ole liian kuivaa (tykkään Fair Marysta, koska siinä on 70 kaakaoprosentista huolimatta aika rasvainen tuntu eikä liian jauhoinen -- maku pääsee hyvin esille). Ja sitten se miltä sormissa tuntuu suklaan folio (mitähän merkkiä se olikaan, jossa oli tosi hyvä, paksu ja hopeinen folio? Green&Black's ehkä, tai joku muu 100 gramman 86-prosenttinen luomusuklaa), tykkään jos se on irrallinen ja helposti taiteltavissa auki eikä siinä ole mitään kartonki- tai muovijuttuja seassa. 

Ja syötäessä on myös tärkeää voida tehdä sormilla asioita ilman kuitenkaan hirveää sotkemista ja suklaan sulamista käsiin. Tähän tarpeeseen vastaavat erinomaisesti raakasuklaarusinat, joissa on ihanan kuiva ja karhea pinta. Napostelu on minulle tärkeä asia, ainakin jos siihen yhdistyvät pehmeä sohva tai nojatuoli (jossa ei saa olla kovia puisia käsinojia) ja hyvä kirja.

Aistipostaus: Näkö

Olen saanut silmälasit, ensimmäiset melkein 28 vuoden iässä, kiitos raskaus- ja imetyshormonien (ehkä). Vahvuudet ovat säälittävät, melkein voisi luulla imagolaseiksi (kehyksissäkin löytyy muodin mukaisesti kokoa!). Olen siis nyt lopullisesti eri ihminen, tuntuu siltä ainakin. Silmälasipäinen ihminen. Ajattelen kaikkien kirjojen ja elokuvien kohtauksia, joissa mainitaan silmälasit, niiden huurtuminen ja puhdistaminen, lasien yhteen kalahtaminen toisen ihmisen lasien kanssa, pöllömäinen katse, kauneuden menettäminen, älykkäältä näyttäminen.

Monta vuotta ehdin onnitella itseäni hyvästä näöstäni ja silti hiljaa pohtia, millaisia muutoksia ulkonäkööni (mihinkäs muuhunkaan, herranjestas! Keskitytään nyt siihen olennaiseen!) mahdollisilla laseilla voisi saada. Nyt näytän... ikäiseltäni? Vanhemmalta. Vanhemmalta selvästi. Mutta myös ihan kivalta. Vakavammalta.

Näen kauas hieman tarkemmin, sumuinen harmaus tiivistyy mustiksi kuvioiksi, ja torstain jälkeen ei ole särkenyt päätä kertaakaan. Lähelle, esimerkiksi kantoliinassa olevaan lapseen, katsominen sen sijaan on sietämättömän ärsyttävää tiellä olevien kehysten takia. Kadulla alan jo tottua siihen, että kukaan ei ihan oikeasti tuijotakaan, ei sen enempää kuin tavallisesti, olenhan yksi monista.

Minun on opeteltava silmälasikäyttäytyminen, ja se tuntuu melkein samalta kuin silloin kuin sai rintsikat. Onko ne otettava yöksi pois, entä jumpassa, ja miten ne pidetään puhtaina? Onko muillakin tällaiset? Miltä niistä tuntuu? Kehtaanko hypettää vielä vai pitääkö alkaa jo olla coolisti! Kuin mikään ei olisi muuttunut!

Kun otan lasit pois, tunnen itseni alastomaksi ja näytän ihan samalta kuin muutkin, kun he ottavat lasit pois. Vähän pölähtäneeltä, häikäistyneeltä, keskittyneeltä tahrojen poistamiseen otsa kurtussa ja nenänvarsi painaumilla.

Alan vihdoin ottaa vakavasti ne hetket, kun ihmiset sanovat "älä sotke mun laseja" tai "varo, mun silmälasit on siinä". Ja miten yhdistetään käsien rasvaus ja silmälasien puhdistus?

Elixia II

Riikka Pulkkinen, Juha Itkonen, eikö sen Hesarissakin joku just sanonut -- juokseminen ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen. Ylipäänsä liikkuminen ja sanat. Ei ihme että jumpassa alkaa aina ääni puhua pään sisällä. En ole lenkkeilijäihmisiä. Minusta lämmin ja valoisa ryhmäliikuntasali peileineen on kodikkaampi, Ventoline Diskukseltakin voi välttyä. Mutta se tauoton hölötys mielessä heti kun pyöräytetään hartiat ympäri ja imaistaan syvillä vatsalihaksilla kannatus keskivartaloon. Onpas naapurilla törkeän väriset lenkkarit, pakko saada samanlaiset, miten noi jaksaa tuon kokoisilla painoilla, onkohan ohjaajalla lapsia ja mitä se on tehnyt saadakseen korsettilihakset takaisin tuohon kuosiin sen jälkeen? Pitäisikö kestovärjätä taas kulmakarvat? Jos mä saan huomenna ne lasit, rupeanko käyttämään niitä jumpassakin? Näytänköhän coolilta ja älykkäältä vai rumemmalta? Näenkö sitten mihin bussiin menen? Mitä mini-T:lle kuuluu lapsiparkissa?

Oho -- tulipa aika balettivaikutteisesti tehtyä tasapainoliike. Nousisikohan jalka ylemmäs jos kokeilisin? Mitä jos kävisin vielä baletissa? Montako ehjää niveltä olisi jäljellä? Tykkääköhän kukaan minusta oikeasti vai eikö ne vain uskalla sanoa suoraan? Meniköhän ne taskuvaippojen fleecet tukkoon sappisaippuasta kun rupesivat falskaamaan? Mistä ne töissä nykyään juttelee kun en ole kuulemassa? Pitäisikö ostaa uusi urheilukassi? Mitä jos olisin yh-äiti? Joko sormukset mahtuisivat takaisin?

Näytänkö paremmalta 57- vai 64-kiloisena? Pitäiskö perustaa kuukausittain kokoontuva salonki, jossa keskusteltaisiin sivistyneistä aiheista ja joku alustaisi? Milloin olen viimeksi kirjoittanut päiväkirjaa? Semi-hyvännäköinen ohjaaja sanoo minulle jotain ilmeisen kehuvaa, mutta musiikki on liian kovalla että kuulisin! Enkä varmasti aio kysyä, että sanoisitko uudelleen, ja pyörähdäpäs muuten vähän! Pakko varata kampaaja ja matkakorttikin tyhjenee just.

Joku hieno kielikuva joka unohtuu heti kun tunti päättyy. Ja sitten voitte hitaasti alkaa availla silmiä ja nousta kyljen kautta istumaan.