Kell' kolmio on

On ollut vähän hiljaista täällä blogissa. Tulin nimittäin hankkineeksi metroaseman vierestä kerrostalokolmion. Se on ihana, parkettilattiat ja kaapit ovat alkuperäiset ja kunnostetut, putki- ja muut remontit ovat valmistuneet juuri. Tilaa on 20 neliötä enemmän kuin neljän hengen opiskelijakaksiossamme. En ollut koskaan käynyt asuntonäytössä, mutta ihastuin kolmioon heti ja tulin myyjän kanssa erinomaisesti toimeen. Puolentoista kuukauden ankaran sähköpostinlähettelyn ja lainaneuvottelun jälkeen olemme tällä viikolla vieneet sinne omaisuuttamme vähän kerrallaan ja sahanneet kotien väliä montakin kertaa päivässä. Tämä enimmäkseen ilman autoa, pari päivää sentään isi oli auton ja peräkärryn ja päättäväisen lasittuneen katseen kanssa paikalla. Isännöitsijäntoimiston tädistä irtosi tosi paljon isiläppää (sitten kun hän vihdoin tajusi sukulaisuussuhteen).

Kahdeksan vuoden Hoas-kärvistelyn jälkeen tämä on ihanaa ja vähän haikeaakin. Onko todella niin, että saamme porata seinään reiän? Peräti maalata joskus? Kenelle voi soittaa, jos jotain menee rikki? Mikä on sähkösopimus ja mistä helvetistä netti tulee? Pikku t on tietysti tohkeissaan, koska meillä on vaatehuone, sellainen vanhan hyvän ajan, jonka korkeiden hyllyjen tukevuus mahdollistaa klassisen puumajaleikin. T antoi pikku t:lle pyyhkeen pehmusteeksi hyllylle, ja sinne lapsi muutti, puolentoista metrin korkeuteen, leluratikka toisessa ja kaalipiirakan pala toisessa kädessä.

Onhan se kyllä vähän jännä tunne. Nyt pitäisi kaiketi vihdoin lopettaa asumisesta valittaminen, vaikka samat kotivelvollisuudet ne ovat sielläkin edessä (ei vain voi enää syyttää ärsyttävää opiskelijaboksia kodin epäviihtyisyydestä, syyllinen onkin ehkä...!). Nyt pitäisi kai vain pitää varauksetta uudesta kodista ja luopua melko helposti vanhasta ja rähjäisestä ja liian pienestä. Tämä kaikki neljän hengen voimin... Join eilen käryävällä hellalla keitettyä teetä ja luin vanhaa sarjakuvaa uudessa sievässä pikkukeittiössämme, mini-t nukkui, pikku t oli mummolassa, T kotona (?). Minusta tuntui samalta kuin pari vuotta sitten Hevonperse-stipendiaattina, kun vietin vajaan viikon hiljaisella metsätutkimusasemalla gradua tekemässä. Kotileikiltä. Yksin. Vieraassa paikassa. Äiti!

Psykologisessa sopeutumisessa uusiin olosuhteisiin on muistaakseni kolme vaihetta: alkueuforia, karu totuus ja mukautuminen. Olen jo vähän karun totuuden vaiheessa, kun tajusin että aivan järjetön määrä kaappitilaa ei olekaan ihan niin järjetön määrä: kauniinväriset ja monilukuiset kaapit ovat tosi kapeita vaatepinoille, ja paljon kuutioita on katonrajassa ja ripustettavien vaatteiden tankokaapeissa. Siinä missä olohuone on valtava, keittiö on nafti etenkin pöytätilan suhteen. Ei ollut 60-luvulla mikroja, kahvin- ja vedenkeittimiä, blendereitä, leivänpaahtimia... Vanhaa jääkaappia emme ole uskaltaneet laittaa päälle ennen kotivakuutusta. Makkarin kynnys on liukas, tuuli humisee lastenhuoneen ikkunoissa, lempiesineilleni ei tahdo löytyä sopivaa paikkaa. 

Vapuksi päätettyihin tupaantuliaisiin on realistiset kolme kuukautta. Kaikki on kesken. Minun on järjestettävä asiat uudestaan, koska esineitä ei ehkä voikaan pitää siinä huoneessa kuin olen tottunut. En haluaisi joutua sisustamaan ahtaasti tai sullomaan epämääräisiä röykkiöitä yläkaappeihin piiloon, enkä varsinkaan tehdä kompromisseja. Vai onko muka liikaa vaadittu saada pikkulapsiaikana täydellinen koti ilman säröjä ja hankkia järjestelmäkamera ja ruveta sitten oikeaksi äitibloggariksi! Ja saada se heti! Ja hoitaa kaikki itse, vaikka niskalihakseni tavallaan eivät liiku ilman kolmiolääkkeitä! Niin!

Kun väsyttää ja ärsyttää, muistuttelen itseäni myös siitä euforiavaiheesta. Isot ikkunat fiksuihin ilmansuuntiin, paljon valoa, mukavan korkealla oleva asunto, hissi, ulko-ovi joka ei ole aina lukossa, lasitettu parveke, kauniit lattiat ja siistit seinät, söpö uuni, lastenhuone, hyvät kulkuyhteydet, jonkinlaiset ikkunalaudat!

Nyt on vielä sellainen vähän rasittava vaihe, että kaikki kodin viihtyisäksi tekevä irtaimisto on pitkälti uudessa paikassa ("siellä", kuten uutta kotia kutsumme), mutta jokapäiväiset välttämättömyysasiat, kuten sänky, toimiva jääkaappi, pesukone, mikro ja tietokone nettiyhteyksineen jumittavat vielä vanhassa kodissa. Uusi koti näyttää jo nätiltä, mutta vanhaan, tyhjähköön, rähjäiseen ja likaiseen (imurikin on jo "siellä") on silti pakko mennä muutaman tunnin jälkeen.

Minua kiinnostaa nähdä, missä vaiheessa olemisen painopiste vaihtuu vanhasta uuteen kotiin. Uudessa tekisi mieli olla, koska siellä ei ole juurikaan tiskejä, pölyä eikä pyykkiä, mutta silti vanha vetää jotenkin puoleensa -- ainakin siinä vaiheessa kun alkaa väsyttää, on pakko "lähteä kotiin". Olemme aikoneet siivota tämän Hoas-kotimme seuraavaksi vasta tyhjänä luovutuskuntoon. Asummekin tässä virallisesti vielä kuukauden, joten kiirettä ei periaatteessa ole.

Tarvitsemme kipeästi sukulaisten apua: olemme kerjänneet ja lainanneet monelta taholta rahaa ASP-lainan itse säästettävää osuutta varten, hyödyntäneet häpeämättömän paljon isin byrokratiatietoutta, roudarinkykyjä ja autoa, ehdotelleet tekopirteän innostavasti että äitipä voisikin nyt superluovasti keksiä meille jostain verhot kun on siinä niin hyvä (vihaan verhojen hankkimista, ompelua, silitystä ja, eniten kaikista, ripustamista), sijoittaneet pikku t:n mummulaan pitkiksi viikonlopuiksi, valjastaneet apen ja langon kuljettamaan isommat huonekalut firman pakettiautolla ja bosnineet isomummulan vanhat hienot matot vähentämään uuden asunnon kaikuisuutta.

Pelkään naurettavan paljon että unohdan tänne vanhaan kotiin jotain, ja siksi tyhjensinkin lääkekaapin ajoissa laatikkoon. Unohtuvatkohan mausteet maustehyllyyn? Parvekkeella kuolemaa tekev talvehtiva tammentaimi, kello seinällä, kellarikomeron mini-t:tä odottavat lastenvaatteet, pyörävaraston sisältö.

Kuinkahan monta kertaa tänä keväänä lähdemme kävelemään asemalta väärään suuntaan?