Teksti, joka alkaa rytmistä ja päätyy luovuuteen ja taas rytmiin

Tiedostan olevani musikaalinen. Olen kiinnostunut rytmeistä -- tosin tajusin sen vasta vuosi tai pari sitten -- ja siksi olen erikoistunut keskusteluntutkimukseen ja niin innoissani ja suorastaan etevä tauoissa ja painotuksissa keskustelulitteraateissa, siksi tykkään pilkuista, siksi tanssin, siksi uin, siksi jään usein miettimään pieniä nyansseja, jotka musiikissa syntyvät jostain ovelasta rytmikuviosta. 

Eräs rytmiasia on, että olen, kuten tunnettua, juuri ottanut uimisen haltuun -- sillä tavalla kuin ihmiset ottavat haltuun asioita, joita on ennen käytetty heitä vastaan, sanoja (ämmä, nigger), paikkoja (Kaisaniemen puisto), ilmiöitä (tämä kaunis kuva) -- omaksuvat röyhkeästi käyttöönsä ja päättävät itse, mitä niillä tekevät ja kuinka niitä käyttävät. Joka kerta altaan päässä, kun päästän irti oljenkorrestani, tangosta, jossa roikkumisesta on jäänyt mustelma kämmenselkään, ja heittäydyn kloorinmakuiseen veteen, tunnen pientä uhmaa. Ok, en siis osaa oikein vieläkään uida (minulla on, kuten viimeisellä kurssikerralla eilen kuulin, harvinainen taito rytmittää rintauinti väärin), ja ok, kloorivesi nenänielussa tuo kivun lisäksi voimakkaita tunnemuistoja ala-asteen kammottavista uimatunneista, mutta heittädyn yhtä kaikki veteen silmät auki ja riehun kaikilla raajoillani, kunnes hapenpuute alkaa kauhistuttaa liikaa, ja joudun ajattelemaan hetken vain perheenäidin hengissäpysymistä tekniikan kustannuksella. 

Eilen tunti loppui (juuri ennen kuin sain tietää tästä rintauintijutusta) siihen, että opettaja käski kaikkien uida niin paljon kuin pienessä ajassa ehtisivät. Vaikka uskoin olevani jo 25 metrin jälkeen pohjattoman väsynyt, jaksoinkin uida paljon, ja saavutin upean flow-tilan (jos ilmaus sallitaan tässä yhteydessä). Siihen on siis pyrittävä myös yksin uidessa. Veden alla on ehkä vaikea hengittää, kuten sanoo Ultra Bra, mutta siellä näkeminen ja liikkuminen tuntuu hienolta. -- Seuraavassa kappaleessa palaan ymmärrettävämmin takaisin musikaalisuusaiheeseeni, kas näin:

Tänään keskustelin erään henkilön kanssa 45 minuuttia luovasta toiminnasta ja siitä, miten monelta luovuuden alueelta olen tullut suljetuksi tai itse sulkenut itseni ulos. Esimerkiksi nyt tämä musiikki. Kävin 7 vuotta musiikkiluokkaa, ja lukiossa, jonne en enää musiikkilinjalle hakenut, olin muusikkojen ympäröimä. Ala-asteella erittäin oikeistolaisesti suuntautunut keski-ikäinen miesopettaja käytti meitä pieniä kuorolaisia suorastaan hyväkseen kierrättämällä meitä ympäri Päijät-Hämettä itkettämässä mummoja: lauloimme sotaveteraanikuoron kanssa Suomen laulua ja laahaavia virsiä. En muista meiltä kertaakaan kysytyn, mitä itse haluaisimme laulaa, eikä sellainen pälkähtänyt päähänkään meille lapsille. 

Tärkein oppimani asia musiikkiluokkalaisen aikanani oli, että keskinkertaiset ovat hiljaa, kun parhaimmisto esiintyy. Kaikki tiesivät, kuka soittaa mitäkin soitinta (minä en koskaan soittanut) tai kenellä on upea yksinlauluääni, ja heitä tuettiin. Muut eivät edes yrittäneet tuppautua niille alueille, joilla eivät olleet parhaita. Esityksissä nähtiin aina samat ihmiset. Jostain syystä tanssi ja me tanssijat (joita oli paljon) emme kiinnostaneet ketään. Osaan kyllä laulaa, ääneni vain ei ole vahva. Olen istunut läpi erinäisiä tunteja musiikin teoriaa, mutta en muista niiltä juuri mitään, koska olin äärimmäisen epämotivoitunut ja vihasin koko oppiainetta. Jälkeenpäin olen kuullut, että musiikkiluokkien ulkopuolella yläasteella olevien osa oli vielä lukiotakin karumpi: kaikki henkiset ja aineelliset resurssit ohjattiin Taiteilioille. Tämä maailma teki minusta herkkänahkaisen, ja kärsin hyvin helposti, kun havaitsen muusikkoja suosittavan ja musiikillisten ansioiden ylivertaisuutta korostettavan meidän muiden kustannuksella.

Toinen luovuusasia, jota uskallan tirkistellä vain paksun ja tuhruisen ikkunalasin läpi, on kuvataide, erityisesti piirtäminen. Suomessahan aikuiset eivät piirrä. Lapset piirtävät. Siinä ala-asteen lopulla tapahtuu muutos, kun nämä lapset tajuavat, ketkä osaavat piirtää. Taitavat jatkavat, muut lopettavat kuin seinään. Piirtäminen on asia, jota voisi opetella, mutta kuka opettaisi aikuista, jonka taidot ovat jääneet 90-luvulle? Olihan meillä siinä mainitussa taidelukiossa kuvaamataidon kursseja, mutta nekin oli varattu niille, jotka osasivat. Kenellekään muulle ei olisi tullut mieleenkään mennä nolaamaan itseään sinne.

Kolmas vielä. Luova kirjoittaminen ja kaikenlainen draama. Myötähäpeä musertaa, kun joudun lukemaan vertaisteni novelleja tai runoja, enkä ole 14 täytettyäni harkinnutkaan tuottavani sellaisia itse. En ymmärrä sitä muutosta, joka ihmisen pitää käydä läpi, että hän voi lakata kirjoittamasta suoria ajatuksiaan ja siirtyä fiktion puolelle. En ymmärrä, mitä lukijan pitää tehdä samassa tilanteessa -- siis ellei teksti ole peräisin jonkun oikean kirjoittajan näppäimistöltä. Fanifiktio on puistattavinta kaikista. Teatteri -- ei ikinä. En osaa eläytyä enkä tahdo. Nöyryytyksen pelko, tuo suurin pelko. Draamaan lasken myös larppauksen (äiti klikkaa tästä). Vääntelehdin häpeästä kun vain ajattelenkin itseäni hyppimässä Espoon metsissä puhumassa kirjakieltä 30 lukiolaiskeijun kanssa, joiden kaikkien nimi loppuu -elle.

Tänäinen keskustelukumppanini rohkaisi minua ottamaan haltuuni juuri näitä minulta kiellettyjä luovuuden ja itsensä toteuttamisen osa-alueita ja ehdotti, että menisin ainakin jonnekin seurakunnan taideterapiahenkisille kursseille. Ehkä menenkin. Olen myös kaihonnut vuosikausia laulutunteja. Ei kuitenkaan sellaisia ihan tavallisia, vaan jotain kokonaisvaltaisempaa äänenkäytön ja kehonhallinnan opetusta (70 euroa tunti, arvaan). Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että siitä olisi jotain muutakin hyötyä, vaikka mielenterveydelle. Kävin opiskelijan tekemän ilmaisen ääniterapian muutama vuosi sitten, ja se oli ihan hauskaa -- joskin olen yhä ja taas suunnilleen samassa pisteessä. Hengittäminen ja rentous ovat niin vaikeita toteuttaa. Aivan kuten uidessakin.

Muuten rytmeistä puheen ollen: rakastan tätä. Juuri nyt T kuuntelee sitä kuulokkeistani ja hymyilee.

"Typerä vesi!" hän huutaa.

Mikä vetää vettä henkeen, nieleksii ilmaa, törmäilee ja kikattaa? Minähän se olen ja uimakoulussa, tai niin kuin mieluummin sen ilmaisisin, aikuisten uimatekniikka 1 -kurssilla. Päätin toteuttaa unelmani opetella uimaan, koska mielessäni väikkyi kohtauksia kaikista niistä elokuvista, joissa ihmiset sukeltelevat kirkkaassa, aurinkoa läikehtivässä syvässä vedessä silmät auki (tosin meille annetaan se kuva, että ilman uimalaseja näkisi yhtä hyvin kuin kamera näkee vedessä, eikä silmien kipukaan välity, huijausta!) ja se on coolia ja helppoa. Kyllähän nyt aikuiset uida osaavat. Poljen siis kaksi kertaa viikossa seitsemän kilometrin päähän uimahallille iltamyöhään äitini vanhalla pyörällä, jossa edelleenkin toimii vain raskain vaihde (on kyllä turhauttavaa ja itsetuntoa syövää joutua taluttamaan ylämäet) ja saan hurjasti liikuntaa.

Ensimmäisenä päivänä olin myöhästymäisilläni, koska eksyin kunnolla (molempiin suuntiin), havaitsin kaverin (omien upouusina rikkomieni tilalle) lainaamat tummanharmaat uimalasit aivan väärän värisiksi läpinäkemisen kannalta, olin saada päänsäryn uimalakista, vihasin kömpelöitä räpylöitä ja lötköpötköjä ja uimalautoja ja muutenkin keskityin kaikkeen muuhun kuin uimiseen. Sittemmin olen löytänyt oikean reitin, oppinut käyttämään sinisiä laseja hämärässä uimahallissa, tottunut uimalakkiini (vaikka se kyllä häiritsee asioiden kuulemista), ymmärtänyt tulla paikalle ajoissa lämmittelemään välttyäkseni krampeilta jääkylmässä hallissa, tullut loistavasti toimeen muiden kurssilaisten kanssa ja harkinnut uuden uimapuvun ostoa -- minulla on kiusallinen tunne, että tuo kanssani raskauden läpikäynyt puku jotenkin... hulmuaa vedessä liiankin väljästi. Mutta näyttäkää minulle kaunis kokouimapuku -- en ole nähnyt sellaisia aikoihin missään muualla kuin päälläni.

Hallissa, jossa käyn, on kaksi isoa allasta: vanhempi, joka on vain viitisentoista senttiä minua syvempi (huvittelen joskus pomppimalla pohjaan ja ylös) ja jossa harjoittelemme, ja sitten se uusi, joka on viidettä metriä syvä ja vain toisesta päästä ja puolitoista metriä leveältä reunukselta matala. Yritin uida siinä kerran, mutta äkkisyvä pudotus, jonne vielä näin niillä uusilla laseillani, kammotti minua liikaa. Menin porealtaaseen tärisemään korkeanpaikankammoani. Muuten uimalasit, niin monimutkaiset ja hankalat kuin ne joskus päässä ovatkin, luovat päinvastoin suurta turvallisuudentunnetta veden alla. Jos näkee, missä on, ei pelota niin paljoa upota veteen kokonaan. Kyllähän sitä aina pinnalle pääsee, ja siihen asti voi vaikka katsella muiden jalkoja.

Tähän mennessä kahdeksasta kolmevarttisesta on kulunut puolet, ja olemme opetelleet kroolia selällään ja vatsallaan. Olen vaihteeksi odottanut liikoja, kun kuvittelin rupeavani täysinoppineeksi uimariksi näin nopeasti. Hengittäminen on yhä vaikeaa: jos pää ei olisikaan veden alla juuri silloin, kun tahtoo hengittää (tai suu ja nenä eivät olisikaan täynnä vettä pään ollessa vedenpinnan yläpuolella, mitä myös harrastan), ainakin hengityksen rytmi katoaa riehumiseen ja huitomiseen, happea täytyy haukkoa ja altaan päässä huomaa unohtaneensa hengittää ulos.
 
Viimeiset kaksi kertaa uimaopettajan söötti sijainen märkäpuvussaan on katsonut hienokseltaan hymyillen minuun päin aina puhuessaan juuri hengittämisestä -- tosin hän taisi hymyillä meille kauimmaisella tyttöradalla oleville muutenkin enemmän kuin aivan jalkojensa juuressa hukkuville eläkeläisille. Meitä on kurssilla toistakymmentä aikuista, taidan olla nuorimpia, ja uskoakseni ainakin viittä eri kansallisuutta. Tulin heti juttuun erään itseäni viitisen vuotta vanhemman naisen kanssa. Selvästi suunnilleen samantasoiset uimarit etsiytyvät toistensa seuraan ja samoille radoille. Koska olemme tiiviisti yhdessä, puolialasti, luonnonvoimien ja opettajan armoilla ja kuolemaisillamme hukkumalla tai turhautumiseen, ei välillämme ole kovinkaan suuria estoja. Muuan mekaanikko ja minä pidämme röyhtäilykilpailuja radan päässä. Takapuoleen tönäisy tai räpylä päässä ei häiritse ketään.

Sataa sammakoita

Pikku t täytti eilen yhden vuoden. Työnpäiväni jälkeen meillä oli pienet juhlat: 3 isovanhempaa, kaksi kolmesta kummista, yksi naapuri-kaveri, jonka vain olisi ollut synti antaa olla solussaan ilman kakkua sadan metrin päässä. Iso T oli siivonnut kotona ja leiponut kaksi isoa täytekakkua, joista toinen oli täyttämisvaiheessa (onneksi vain silloin) tuntuneen erittäin omalaatuisen arominsa vuoksi saanut lempinimen Pippelikakku ja jotka aivan jättivät varjoonsa minun maustekakkuni ja pizzani. Olin löytänyt aamulla jostain kolme ilmapalloa, jotka olivatkin puhallettuina tullessani kotiin - ne piti vain kiinnittää naruun ja ripustaa tiski- ...tarkoitan lahjapöydän yläpuolelle. Keräsimme vielä saapuneet kortit samaan paikkaan, katoimme pöydän ("astiat sopii ottaa itse kaapista, niin saatte sellaiset kuin haluatte"), siivosimme lapsen kylläiseksi ja puhtaaksi, ja vieraat voivat tulla.

 

Juhlat olivat hyvin onnistuneet. Päivänsankari oli kohtalaisen hyvällä tuulella ja esitteli kaikille oppimansa uuden taidon: kyllähän nyt jokainen vauvakin osaa pudistaa päätä vastavuoroisesti ja mallin mukaan, mutta pikku t on vihdoin oppinut myös nyökyttämään. Se kyllä tapahtuu vielä polvista, mutta siitä on lyhyt (hyvin lyhyt) matka päähän! Kunnioittakaa niiaavaa nuorta henkilöä! Kyllä se on kaunis näky, kun isot ihmiset rivissä kilpaa pudistelevat ja nyökyttelevät yhdeksänkiloisen kaljupään takia.

Kaljupää sai runsaasti lisää uskottavuutta myös lahjaksi saamistaan mustista laseista. Olin kuvitellut vauvojen aurinkolasien olevan järjestään kirjavia ja kummallisia, mutta nämä ovat aivan aikuisten tyyliä (joustavilla sangoilla ja säädettävällä kuminauhalla tosin), sellaiset, jotka isälläni oli 90-luvulla. Asialliset. Jostain syystä melkein kaikissa muissa lahjoissa toistui sammakkoteema (samalla tavalla oudosti kuin häissämme lintuteema) - jokainen oli vain keksinyt sammakoiden sopivan mahdottoman kivasti yksivuotiaiden lahjoihin (ja se on totta: sammakot ovat viattomia, herttaisia, hymyileviä vihreitä pomppijoita, joita vastaan kenelläkään ei voi olla mitään). Sammakkobodyja (kirpparilta, hyvä anoppi!), sammakkokortti, sammakkosukat, jopa hienossa kurkistuskirjassa oli sammakko. 

Aurinkolasien lisäksi toivelahjaksi t sai uuden, vielä varsin ison vaipan. Minä ostin hänelle (itselleni) kotimatkalta keltaisen, puisen kilpa-auton, joka oli heti hyvä ystävä isäni äidin mukana lähettämän keltaisen pienen muovikuormurin kanssa. Lapsella oli vielä siniset (myös lahja)vaatteet päällään, kyllä nyt on sukupuoleen sosiaalistaminen hoidettu taas ainakin kesään asti. Paras lahja t:n itsensä mielestä taisi olla kummien muumikortti, jota hän söi onnellisena, onnellisempana kuin kakkuja myöhemmin.

Sukulaiset lähtivät puolitoista tuntia juhlien alusta ("sanotteko te oikeasti teidän vanhempia sukulaisiksi?" ihmettelivät perheettömät ystävämme), kaverit jäivät juomaan teetä pidemmäksi aikaa. 

Olen hyvin tyytyväinen, että pikku t sattuu viettämään syntymäpäiväänsä keväällä ja nimipäiväänsäkin eri vuodenaikaan kuin T ja minä. Meillä on tilaisuuksia juhlia lisää. Muutenkin juhlat kannattaa (niksi-Pirkka) järjestää sillä tavalla, että antaa aamulla ohjeet puolisolle ja lähtee sitten töihin - illalla voi palata valmiiseen juhlahuoneistoon, nykäistä juhlamekon päälleen ja alkaa juhlatoimiin.

 

Design ja eteeriset öljyt

Olen alkanut kaivata kestävää kauneutta ja aitoja makuja - tämä on varmaankin jokin vanhenemisen oire. Aikaisemmin en ollut niin tarkka, vaan kelpuutin, ostin, söin tai käytin kaikenlaista sekundakamaa - tiedätte, halpoja, nopeasti hajoavia tavaroita, joita ei voinut korjata, mautonta suklaata, epämääräisiä kosmetiikkatuotteita, joissa oli valtaisat määrät kemikaaleja, joista en onneksi ymmärtänyt (enkä paljon vieläkään ymmärrä) mitään. 

En tuntenut voivani välittää esineiden tuotantoprosessista, sillä oli saatava se, mitä kulloinkin, no, oli saatava, eikä rahaa tietenkään ollut liiaksi. Pidin saavuttamattomana onnena jotain reilun kaupan puuvillasta valmistettuja vaatteita (eikä niitä tietenkään sen kokoisessa kaupungissa silloin myytykään) ja snobbailuna sitä, kun jotkut ikäiseni nyrpistelivät halvemmille tavaroille tai "huonolle" ruoalle. Lapsen asemassa olin melko kaukana ostopäätöksien tekemisestä, ja lapsuudenkodissani hippiarvot jäivät usein taloudellisten seikkojen, ja puhtaasti tottumuksenkin ja mielikuvien, jalkoihin. 

Mutta kun muutin omaan kotiini, saatoin vähän kerrassaan alkaa ostaa luomuruokaa, kalliita, mukavia ja kestäviä kenkiä (sellaisia vanhanaikaisia, jotka voi viedä kerran vuodessa suutariin eikä roskikseen), valikoitua luonnonkosmetiikkaa (asiaa helpotti se, etten enää käyttänyt meikkiä) ja kaikenlaisia hippipesuaineita - siis kalliita, laadukkaita käyttötavaroita. Omat ostopäätökset, oma vastuu taloudesta. Omat eettiset ja ekologiset arvot - ja se tuntui hyvältä. Tuntuu vieläkin: meillä T:n kanssa on ollut siitä onnellinen tilanne, että vähintään toinen on opiskelujen lisäksi koko ajan ollut töissä, joten ei ole tarvinnut hammasta purren ostaa aina halvinta, vaikka miten kehnoa ja epäeettisesti tuotettua, niin kuin monet ikäisemme vielä joutuvat tekemään.

Sellainen huono puolihan tässä elämäntyylissä on, että tottuu helposti liian hyvälle. Luksus muuttuu nopeasti tavalliseksi arjeksi, ja entinen tavallinen kurjaksi ei-ollenkaan-vapaaehtoiseksi köyhäilyksi. Siitä taas seuraa epämääräinen moraalinen krapula (miksi minusta tuntuu näin turhauttavalta / ehkä minä en ansaitse näin hyvää / tai ainakin olisi asiallisen ihmisen tapaista pitää arki ja juhla erillään / Afrikan nälkäiset ja talvisodan keskellä kouluun hiihtäneet esivanhemmat...).

Moraalisesta krapulasta selviää (luulen ja toivon ainakin) vähentämällä elämästään asioita, ja kun nyt on tullut hankittua, no, vaikka niitä kalliita kenkiä ja laatukosmetikkaa, on luontevaa säästää ne (ja varmistaa että ne todella ovat käytössä eivätkä tavaravuoren alle hautautuneina) ja hävittää kotoaan muu turha rompe - jolloin jäljelle jää vain hienoja, hyviä, kunnollisia tavaroita, ei enää puolitarpeetonta sekundaa, josta ei enää erityisemmin pidä, mutta jota ei ole raaskinut heittää poiskaan. Sehän tässä on ollut projektina. Ajatuksissa ainakin. Voidapa elää minimaalisen pienellä tavaramäärällä, mutta vailla poikamiesboksimaista ankeaa epäesteettisyyttä ja puutetta (sanan vanhassa merkityksessä)!

Viime aikoina olen omaksi hämmästyksekseni huomannut kiinnostuneeni designista, jota ennen pidin 1. teeskentelynä ikävännäköisten aikuiskamojen keskellä ja 2. helkutin kalliina pätemisenä. Tämä on ainakin vanhenemista: yksinkertaisen ajattomat muodot alkavat kiehtoa. Silmä lepää esineissä (ja tarkoitus on tietysti, että käyttöesineissä, ei koristeissa), joiden ulkonäköön ei kyllästy ja jotka ideaalitilanteessa ovat myös fyysisesti kestäviä. Jotkin kirpparit näyttävät erikoistuneen laadukkaisiin, suomalaisiin huonekalukaunottariin - tiedänpä, mitä kotiini alkaa ilmestyä sitten, kun nämä sinänsä kivat Ikea-kalusteet lopulta hajoavat (ja siihen ei paljon tarvita. Kuka nyt korjaisi lastulevyä, ja miten?).

Kaikenlaisen jo veriin menneen ekoilun ja säästämisen lisäksi huomaan kaipaavani aitoja, vahvoja elämyksiä ja makuja: säännöllisesti huomaan, etten enää pidäkään esimerkiksi jostakin ruoasta, joka oli vielä pari vuotta sitten suurta herkkua. Leivonnaisissa, kotona tehdyissäkin (paitsi itse tekemissäni, tietysti), maistan valkoisen sokerin teollisen imelyyden. Vähänkin halvempi suklaa on mautonta tai tympeän makuista. Aitojen tuoksujen ja makujen sijasta törmää kaikkialla esansseihin ja lisäaineisiin, kovetettua kasvirasvaa ja muuta roskaa tupataan kaikkeen ruokaan. 

Kun alkaa tuntua liian pahalta, ekokaupat pelastavat. Hirveällä hinnalla (johon toisaalta olen jo hyvin tottunut) saa ostaa raakaruokosokeriin tehtyä reilua luomusuklaata, tai vaikkapa eteeristä luomugreippiöljyä, ja sitä aidompaa greipintuoksua ei kohtaa missään. Uhraamalla ainoastaan rahaa (ja vähän vaivaa) löytää taas aitojen aistimusten maailman turvassa lisäaineilta ja muulta...niin... uhkaavan... nykyaikaiselta? 

Eskapismiako tämä onkin? Olkoon pakenemista omaan pikku maailmaan, olkoon keskiluokkaisen länsimaalaisen identiteettishoppailua ja hyväosaisen, koulutetun ihmisen pätemistä pikkuongelmillaan. Väittäisin kuitenkin, että on pahempiakin tapoja kuluttaa kuin se suuntaus, johon pyrin. Kaikilla on tapansa paeta maailman pahuutta. Mutta jos tapaa shoppailla lohdukseen, kehottaisin ostamaan mieluummin kuuden euron hippihammastahnan (ei SLS:ää!) kuin samanhintaisen kertakäyttöisen Gina Tricot -paidan.

Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen

Lumenpudottaja. Siinä sana, joka ei enää koskaan, tai no, moneen viikkoon ainakaan, tule pääsemään mediassa ja ihmisten huulilla keräämiensä merkitysten painolastista. Se on jo enemmän kuin tsoukki, mutta vähemmän kuin uuniperuna, aivan kuin kuuluisin kantajansakin, espoolainen Ville Syväniemi, 25-vuotias kausiduunari, jonka suurimpiin saavutuksiin kuuluvat kitarakokoelma, kaksi vaimoa (entinen ja nykyinen) ja kaksi varsin lyhyellä aikavälillä syntynyttä taaperoikäistä lasta (kuin myös). 

Tämä internet-kuuluisuus tuli suomalaisten tietoisuuteen viimeistään siinä vaiheessa, kun Helsingin Sanomat teki 18.1.2011 hänestä neljän palstan levyisen jutun, mutta jo ennen sitä monet olivat tienneet hänen keksineen myydä koko omaisuutensa Huuto.netissä ja muuttaa palmun alle Thaimaahan. Netti-Hesarin keskusteluissa miehen rohkeaa elämänmuutosta ihailtiin ja kadehdittiin, ja itse jutussakin oli vahvan myönteinen sävy. 

Ohimennen kyllä mainittiin kepeästi pikkuvaimon ”ottaneen pultit tempauksesta”, mistä ”tuli pieni sota”, jonka seurauksena mies joutui vitsikkäästi ”nukkumaan autossa”, sillä ”kotiin ei ollut asiaa”. Perheenpää oli nimittäin jättänyt kysäisemättä vaimonsa mielipidettä. Joku kutsuisi tuota taloudelliseksi väkivallaksi.

Mutta ei hätää! Lumenpudottaja uskoo, että asiat järjestyvät ja matkaan kyllä päästään yhdessä – kuka nyt ottaisi todesta vaimon suuttumisia? Ainahan ne naiset suuttuvat ja sitten leppyvät taas. Yhdellä maininnalla lehtijuttu sivuuttaa myös Syväniemen kolmivuotiaan, ilmeisesti äitinsä kanssa asuvan lapsen edellisestä parisuhteesta – hänen paikkansa on Suomessa. Taisivat jäädä nyt joka toiset viikonloput väliin. Sano hei hei isille!

Jännittävää olisi tietää, mistä tämän Villen huutokaupattava omaisuus – jota todellakin johdonmukaisesti kutsutaan hänen omaisuudekseen – on lähtöisin. Jutussa mainitaan öljymaalauksia, auto ja asunto (joka ei ilmeisesti kuitenkaan kuulu kauppaan, kyse on siis vain irtaimistosta). 25-vuotiaalla lumenpudottajalla? Mukava sentään, ettei hän tunnu kovin kiintyneeltä materiaan, kun se on helppo Hesarin mainitsemalla viiden minuutin harkinta-ajalla myydä. Miltä mahtaa vaimosta ja 1-vuotiaan äidistä tuntua taulujen menettäminen, entä hoitopöydän? Kuuluvatkohan kuukautissuojat, valokuvat ja päiväkirjat vaatteisiin (otetaan mukaan) vai miehen omaisuuteen (myydään pois)?

Vanhemmat olivat sentään käskeneet panna jäitä hattuun. Taitavat tuntea poikansa, sillä Helsingin Sanomien pari päivää myöhemmin julkaistussa jutussa kerrottiin Syväniemellä olevan täysin yllätyksenä ulosottoon menneitä pikavippi- ja vahingonkorvausvelkoja. En halua lähteä arvailemaan mitään, mutta sanonpahan vain, että isäni kutsuu tätä miestyyppiä Jani-Pettereiksi.

Mikä tässä epärealistisessa, vastuuttomassa ja äärimmäisen itsekkäässä tekosessa sitten eniten vanhaa feministiä suututtaa? Tietenkin Helsingin Sanomien huoleton ja typeryyttä ihannoiva asenne. Kyllä sinne netti-Hesarinkin kommenttilaatikkoon alkoi alkuinnostuksen jälkeen ilmestyä kirjoituksia, joissa ihmeteltiin, miten helposti sekä Syväniemi itse että Hesari unohtavat läheiset heti, kun lumenpudotus alkaa tammikuun alussa tuntua ikävältä. 

Sukulaiset ja ystävät nyt ehkä vielä selviävät kokonaisen perheen katoamisesta ”lomailemaan”, jonka jälkeen ”on tarkoitus hankkia töitä”, mutta lumenpudottajalla nyt kuitenkin sattuu olemaan kaksi lasta ja näillä äidit, joista toinen joutuu muuttamaan miehensä oikkujen perässä, toinen jäämään lapsineen vaille isää. Meille muille espoolaismiehen keskenkasvuisuus on vain tämän hetken vitsi päivän mediavirrassa. Näitä naisia se tuskin naurattaa.

Ps. Lähetin tämän Tulvaan, mutta aihetta pidettiin "liian hetkessä kiinni olevana" ja kehotettiin kääntymään Hesarin mielipidepalstan puoleen. Mutta 1. en viitsi alkaa haastaa riitaa valtamediassa ja 2. jo tänä aikana aihe on hieman ehtinyt vanhentua.

Naistutkimuksen luentopäiväkirjan aarteita 5

2.5.2008

Muistan hetken, jolloin ensimmäisen kerran kiinnitin huomiota epäsymmetriaan nais- ja miessanojen välillä. Äitini opetti minulle - itsekin ilmeisen turhautuneena - ettei ole olemassa sanaa poikalyseo. On vain lyseo ja tyttölyseo. Silloin maailman julmuus iski tajuntaani.

Naistutkimuksen luentopäiväkirjan aarteita 4

24.4.2008 (osa)

[Janet] Holmes mainitsee [artikkelissa “A corpus-based view of gender in New Zealand English”] geneeristä man-sanaa tutkitun eri-ikäisistä sanomalehdistä (joista yksikään ei muuten ole 80-luvun jälkeen). Tulokset ovat olleet toisaalta pöyristyttäviä, toisaalta rohkaisevia: geneeristä man-sanaa on käytetty hyvin sumeilematta vielä 60-luvulla, mutta se on vähentynyt paljon 80-luvulle tultua. Holmes jakaa geneerisen maskuliinisuuden kahteen alalajiin, suppeaan (man merkitsemässä sanaa humankind) ja väljään merkitykseen (jota hän kutsuu pseudogeneeriseksi: man-sanalla tarkoitetaan ihmistä yleensä). Lisäksi hän puhuu “lipsahduksesta” tai “liukumisesta” (slippage) tarkoittaen ilmausta, joka alkaa esimerkiksi sanalla person, mutta joka kesken kaiken muuttuu selvästi maskuliinistarkoitteiseksi (“People - - their wives“). Artikkelissa Holmes esittelee myös tutkimuksensa -man-loppuisten nimikkeiden muuttumisesta -person- tai -woman-loppuisiksi. Uudemmat nimitykset olivat vielä tutkittavissa korpuksissa 80-luvulla harvinaisia, mutta kaikesta päättäen ne ovat yleistymässä.

Sukupuolen esiintuominen morfologisesti päätteillä on sekin Holmesin mukaan vähentynyt. Holmesin mukaan päätteet, esimerkiksi englanninkieliset -ess, -ette, -e ja -ix, toisarvoistavat naisia ja kyseenalaistavat näiden ammattitaidon omalla alallaan. Päätteillä ylläpidetään käsitystä miessukupuolen asemasta normina ja naissukupuolen poikkeavuudesta. Toistaiseksi ei ole vielä päästy yksimielisyyteen siitä, pitäisikö naisista mieluummin käyttää poikkeavia nimityksiä, jolloin naiset sukupuolena tulisivat näkyviin - vaikka sitten trivialisoitumisen uhalla - vai sovittaa naiset tunnusmerkittömien miesnimityksien sisälle, jolloin vaarana on naisten olemassaolon unohtuminen.

Metaforisesta ihmisten nimittelystä (tähän mukaan on otettu kolmenlaisia nimityksiä: eläimiä, esineitä ja ruokalajeja) Holmes toteaa, että naisten (haukkuma)nimet ovat kauttaaltaan halventavampia ja vähättelevämpiä kuin miesten. Tulos tuskin yllättää ketään.

(Lähde: Janet Holmes 2001: A corpus-based view of gender in New Zealand English. Teoksessa Gender Across Languages Vol 1. ss.115-136.)