Taikuri, norsu ja parrakas nainen kieltämättä puuttuivat

Olimme sirkuksessa, ja nyt olen vieläkin ihan täpinöissäni kaikesta siitä! En ole ikinä ollut (muistaakseni ainakaan?), mutta kaikki se oli luettavissa 40 vuotta vanhoista Aku Ankoista - niin klassista! Tulenheittelijä, kissanainen, vahva mies, kumimies, trapetsitaiteilijat, merileijonat, hevoset, yksipyöräisellä pyöräilijät, tirehtööri, rullaluistelijat, klovnit ja ilmapalloeläimet! Hanuristi ja orkesteri! Yleisön sieppaaminen vannetta pyörittämään!

Tämän takia otin paikat toisesta rivistä, saimme olla rauhassa. Tulenheittelijä oli oikeastaan aika tavallinen - samaa on nähty ennenkin. Hänen valttinsa oli olla niin kertakaikkisen pantava, että naispuolinen yleisö osoitti suosiotaan myrskyisästi. Kissanainen voimisteli ja samalla kävelytti kissoja ja yhtä koiraa päällänsä. Trapetsitaiteilijat saivat minut kiljahtelemaan kauhusta. Rullaluistelijat kimaltelivat ja tekivät nostoja ja piruetteja, jotka myös saivat yleisön kiljahtelemaan. Tirehtöörillä oli hattu ja viikset. Vahva mies oli oikeastaan mahakas klovni, joka yritti pudottaa painoaan voimistelemalla.

Merileijonat tekivät hienoimmat temppunsa kouluttajan selän takana, isot hevoset potkivat näyttävästi, ja viimeinen viidestä minihevosesta teki kaiken ovelasti eri tavalla kuin toiset. Kumimiehen kauheat olkanivelet saivat minut kääntymään poispäin. Yksipyöräilijät tekivät lautasia heitellessään niin paljon virheitä, että yleisö rentoutui ja rakasti heitä. Toivoin, että minulla olisi ollut kyltti, jossa lukee lohdullisesti "ei se mitään!". Klovnit olivat hassuja ja tasasivat yleisön sykkeen aina ilmaantuessaan paikalle trapetsitaiteilijoiden jälkeen. Toisen klovnin suurin bravuuri oli kruunata toisen hieno käsilläseisonta ottamalla omasta jalastaan kiinni. Hanuristi oli kiva ja orkesteri soitti klassista sirkusmusiikkia, melkein yhtä klassista kuin ulkona soinut posetiivi. Meillä oli irtokarkkia, ostin T:lle hot dogin.

Pari seikkaa olisin voinut jättää poiskin: massiivisen allergiakohtauksen, jonka sain juuri ennen väliaikaa sahanpurua pöllyttäneistä hevosista (ulkona väliajalla huomasin huutaneeni ja yskineeni jo valmiiksi käheän kurkkuni melkein äänettömäksi) ja ison valonripustustolpan, joka sijaitsi keskellä näkökenttääni. Molemmat sain kuitenkin hoitumaan, otin allergialääkkeen (enkä siinä vaiheessa vielä tiennyt, että paikalle tulisi hevosten lisäksi vielä kissojakin!) ja toisella puoliajalla vaihdoin paikkaa vieressä olleelle tyhjälle tuolille. Siitä näkyi oikein hyvin. Olin oikein tyytyväinen kaiken hoitumiseen ja jatkoin ihanaa iltaa rauhassa. T:kin vaikutti iloiselta. Kyllä kannatti. Missähän pääsisi silittämään merileijonaa? Nyt tiedän, että ne osaavat seisoa tasapainossa yhdellä etuevällään.

Inhoamme limaisia poikia

Tänäänkin jouduin metrossa seuraamaan laumaa äänekkäitä, lihavia ja ilkeitä pojannulikoita, sellaisia 12-vuotiaita. (Lihavuus pikkupojissa korreloi aina ilkeyden kanssa. Aina.) Metrokuski - nainen - kuulutti vartijoiden tulevan hakemaan ovien välissä pelleilleet lapset riehumasta seuraavalla asemalla. Vartijat tulivat ja käyttivät ilmeisen paljon aikaa kriminaalien perässä laiturilla juoksemiseen. Muutama onnistui jollain kepulikonstilla välttämään lain kouran ja päätyi takaisin vaunuuni istumaan ja kehuskelemaan ja luonnollisesti myös matkimaan kuljettajan kuulutusta. Eivät ne siinä vaiheessa enää riehuneet, mutta eivät selvästi myöskään aikoneet osoittaa minkäänlaista katumusta tai ruotuun palaamista.

Inhosin heitä yhtä paljon kuin aina inhoan huonosti käyttäytyviä pikkupoikia. Inhosin myös itseäni, joka olin aivan hiljaa ("eiväthän ne tällaista yhtä naista usko, mistäs saataisiin tänne raamikas, uskottava mies") aivan kaikkien muiden matkustajien tavoin ja annoin öykkäröinnin jatkua, vaikka olisin voinut edes vihjaista valvontakameroista. Jonkin aikaa sitten itse asiassa kehotinkin metrovaunussa juoksevia poikia (miten niin paljon juoksevat ja riehuvat voivat olla silti aina niin tukevasti ylipainoisia? Mitä ne oikein syövät?) lopettamaan, mihin he luonnollisesti vastasivat uhmalla ja riidanhaastamisella, ja onneksi poistuivat pian.

Vaikenemalla välinpitämättömästi kaikenlaisen kunnon kansalaisten terrorisoinnin edessä viestitämme näille mussukoille, että täällä pätee yhä röyhkeimmän ja ilkeimmän laki. Jos naisena vaihdan paikkaa toiseen päähän vaunua, osoitan pelkoa, jota kaikkein viimeiseksi haluan nulikoille suoda. Väistämällä kadulla poikalaumaa osoitan naisille luontaisesti kuuluvaa alemmuutta ja miessukupuolen kunnioitusta. En tahdo olla omalta osaltani jatkamassa perinnettä, joka asettaa itseäni kaikin tavoin kelvottomammat ihmiset yläpuolelleni kolmisenttisen virtsaamisvälineen takia.

Sen jälkeen kun luin Siirtymiä-blogista miestä väistettävän kadulla enemmän kuin naista, olen alkanut kulkea itsevarmemmin ja väistää automaattisesti vain naisia ja hankalasti liikkuvia - autojenkin sekaan menen liikennevalottomilla suojateillä omaa ja vauvani kuolemaa uhmaten (ainakin näennäisen) rohkeasti. Suosittelen kaikille, jotka osaavat arvioida tilanteen turvallisuuden näyttämättä sitä ulospäin, sillä usein, jos ei aina, on kuitenkin hauskempaa olla hengissä kuin oikeassa.

Takaisin poikiin. Melkein joka kerran, kun luen lehdistä surupornoa siitä, miten riehuvat ja kaikkia sääntöjä rikkovat kakarat ovat onnistuneet ottamaan itsensä hengiltä ja snif karmea murhenäytelmä koko Suomi suree, ajattelen julmasti vain: "Hyvä." Kannattiko olla tyhmänrohkea, uhmakas ja itsepäinen? Kannattiko pyllyillä? Hegemoninen maskuliinisuus ottaa omansa, nuo sankareina kuolleet. Ajattelevatko viattoman kirkasotsavainajan kaverit seuraavalla kerralla ehkä toisen kerran ennen moottoritie-, tuli- ja viinaleikkejä?

Jos saan pojan, opetan hänet ennen kouluikää sanomaan "hegemoninen maskuliinisuus" ja sylkemään sen päälle. Kirjoja saa lukea hän vaan! Humanisti tulee minun pojastani! Empatiaa osoittaa, tai itkee ja osoittaa!

Ihailun ääni

Mihin voi lähettää ihailijapostia Lubna Husseinille? Oikeesti, voiko joku olla noin rohkea? Tai ainahan feministeistä parhaat ovat olleet rohkeita ja uhrautuvaisia.

Perkele

Juuri tänään se päässäni oleva hermo, joka on suunniteltu alakerran naapurien joikaamista kestämään, on erityisen kireällä. Miksi ne meluavat niin kirotun paljon? Miksi?

Asioita, jotka minua tänään ilahduttavat:

* Uusi tietokone. Verkkokauppa.comissa oli kiltti mies, joka tuli oma-aloitteisesti tarjoamaan apuaan, esitteli koneita ja myi meille halvan ja kivan masiinan. Eikä nauranut kahdelle humanistille, joista toinen napautti joka väliin kysymyksen "mikä se on?" ja toinen yritti aina y-kromosominsa velvoittamana arvata. Antoi vielä käyttää verkkopankkia, jotta oli millä maksaa heräteostos. (Noutojonossa olikin sitten numeroiden perusteella sellainen vajaa 50 ihmistä ennen meitä, mutta meilläpä oli vielä yksi letturulla eväänä!)
* Vapaa elämä ennen tiistaita ja uuden työkauden alkua, ja sen jälkeenkin melkein vapaa elämä kunnes luennot. Taidan hieman leipoa tänään.
* Palkankorotus (ei henk.koht. mutta silti) ja se, että pomo soitti eilen, kehui ja kysyi, haluanko mahdollisesti varata itselleni töitä jonon ohi ennen kuin varauslista pannaan yleiseen jakeluun.
* Hyvä jäätelö, jota söimme eilen tietokoneoston jälkeen!
* Ystävämme ja sisaremme, joka tulee teepalkalla laittamaan siihen tietokoneeseen... öö kaiken. Mitä siihen nyt pitää laittaa. Johdon. Otin sen jo itse paketista pois.
* Itu!
* Marsukirja, jota luin eilen Ruoholahden Citymarketissa. Rakastan marsukirjoja. Niissä on marsunkuvia, jotka ovat parhaita.
* Se, että eräät ovat ihan onnellisia keskustellessaan keskenään elokuvista eikä minun tarvitse yrittää osallistua siihen yhtään.

Asiat, joista en niin välittäisi:

* Outo kirja, jota yritän lukea itsepäisesti. Sen nimi on Kastanjapuu ja se kertoo oudoista ihmisistä, joihin ei voi samastua.
* Mahakipu, joka ei ehkä ikinä lopu. Kaiketi se on silti ihan vaaratonta, mikä on tärkeintä. Itu siellä itää. Sillä on jo kyynärpäät, ja se kyllä selittää paljon.
* Liiallisesta lepäilystä aiheutuva velttous ja ahistus. Rupean kai leipomaan hulluna niin kuin viime kesänä tähän aikaan.

Idätystä

Kävimme tänään ultrassa. Jännitin käyntiä kauheasti etukäteen, koska on niin monta asiaa, jotka voisivat olla pielessä... Laitoin lopulta tiedon Facebookiinkin. Olin ajatellut, että jos kaikki on kunnossa, voi tiedon julkaista, mutta ellei ole, en halua koko maailman kyselevän. Kätilöopisto ei meinannut millään löytyä! Lopulta pääsimme odotushuoneeseen istumaan. Onneksi reipasta savoa puhuva kätilö pelasti meidät ajallaan telkkarin kivuliaan hirveältä Tunteiden ja tuoksujen hääjaksolta hämärään huoneeseen (mikä sen hämäryydenkin tarkoitus oli? Että kuvaruutu näkyy paremmin?) ja, hm, aloitti tutkimuksen.

Vauva näkyi yllättävän selvästi koko ajan, olin kuvitellut ensimmäisen ultrakäynnin sisältävän paljon tihrustamista harmaaseen ruutuun. Sillä oli iso pää, pieni pylly, jalat ja kädet. Ja luita, sydän ja selkäydin. Kätilö törkki mahaani saadakseen idun heittämään volttia. "Heitä homo voltti", säesti T vierestä. Nauroin niin että se vähän kääntyikin. Yritimme kuulostaa järkeviltä ja asiallisilta kikatuksemme lomassa. Saimme mukaan pari valokuvaa, joista yhdelle ostimme kotimatkalla kehyksen.

Naseva otsikko, joka kattaa kaiken sanotun ja herättää mielenkiinnon

En usko että minulla on mitään erityistä sanottavaa tänään. Yleensä en kirjoittaisi blogiini tällaisena iltana, mutta nyt kirjoituttaa, ehkä huomaan kohta tuottaneeni jotain tekstiä paljonkin (päin ja hännin tai niitä vailla). Sitä tapahtuu puheessa, ja tavallisesti ihmiset toivoisivat minun olevan silloin mieluummin hiljaa.

Olin vielä tänään viettämässä viikonloppua kotipuolessa, itse asiassa alunperin aviosukulaisen rippijuhlassa. Varastin shown kaksisenttisine vauvanalkioineni. Lintsasin ensin kuolettavan ikävästä kirkollisesta osuudesta joutumatta perustelemaan sitä muulla kuin (mahdollisella) pahoinvoinnillani. (Käytin ajasta puolitoista tuntia juhlamekkoni silittämiseen. Poltin sulakkeen tai pari. Niissä olivat kiinni jääkaappi, pakastin ja silitysrauta. Kannoin megaison silityslaudan, mekon ja vielä kuuman raudan yläkertaan ja ajattelin, että olisi ihan oikein kaikille, jos nyt kuolisin raahaamiseen, liukastumiseen, palamiseen ja keskenmenoon raudan pissittyä silitysvettä kellarin liukkaalle kivilattialle. Sanoinko jo, että olin melko nälkäinen enkä tunnetusti ole parhaimmillani verensokeritason hipoessa nilkkoja?) Itse juhlassa ajattelin, etten ikinä opi olemaan mokailematta nopeiden hiilihydraattien kanssa, jos aina joku tyrkyttää maailman täydellisintä pullaa tai täytekakkua. Ilmainen viina -ilmiö, tiedätte.

Kävin myös kesän ensimmäisen ja, ollaanpa realistisia, luultavasti viimeisen kerran uimassa. Tapasin kaksi ystävää, jotka virallisesti kuuluu tavata kotipuolessa oleskelun aikana, toisen itse asiassa ennenkuulumattomasti kahdestikin. Nainen nimittäin syytti minua siitä, etten ole käynyt koko alkuvuonna. Kielsin laiminlyöntini, vaikka en voinutkaan todistaa mitään. Kaverin erittäin vahvasti läsnäoleva kissa pakotti minut nauttimaan muutamia lapsilta kiellettyjä allergialääkkeitä. (Toisen kaverin kaksivuotias lapsi oli paljon vähemmän läsnä: hän oli luonut itselleen mielikuvitusystävän ja muutenkin eli aivan omissa maailmoissaan.)

Kaksi naista ja kissa -avaudunta muistutti minua siitä, miksi ihmisillä ylipäätään on ystäviä. Muutenkin olen koko kesän ajan kaivannut kunnon säännöllisiä avautujaisia, koska äänensä käheäksi riehuminen kerran kuussa ei ole kylliksi. (Alan selvästi päästä aiheeseen.) Pian sitä tottuu siihen, että tiettyjä ystäviä tapaa kerran viikossa, toisia kerran kuussa ja muutamia kerran tai kaksi vuodessa, ja sitten (mahdollisesti) muu aika pidetään yhteyttä jollakin välineellä. Kaipaan kyllä kouluaikoja, jolloin ystävät olivat aina paikalla - tosin siitä seurasi se, ettei seuransa valitseminen oikeastaan ollut mahdollista vailla konflikteja.

Jos eläisin yksin, huomaisin luultavasti etsiä enemmän ystävien seuraa myös näin luentojen ulkopuolella (vaikka eihän ole vuosiin ollut todennäköistä, että lähimmät kaverit sattuisivat samalle kurssille), mutta kummasti vakiintuneen ihmisen elämä muuttuu yhä pienemmissä piireissä pyöriväksi - eettisen huolenpidon kehän (Leena Vilkka ja ympäristöpolitiikan johdantokurssi) käsittein minusta on tulossa familisti, joka jaksaa välittää vain omasta perheestään ja on näin vain hieman egoistin yläpuolella. Vanhempani ovat juuri tällaisia, mutten arvannut, että se iskisi minuun jo 22-vuotiaana. Hyvästi, ystävät, Inanalla ei ole enää aikaa teille, nyt on tärkeämpää tekemistä! Facebookin päivittäminen kotona ajaa ohitsenne! Aivan kuin ystävistä saatu voima ja ilo eivät (useimmissa tapauksissa) olisi moninkertaiset tapaamisen järjestämisen viemään energiamäärään nähden. (Ei päde kaikkiin tapauksiin. Tällöin lakkaan pitämästä yhteyttä. Ja sitten joku voisi joskus itsekin soittaa minulle niin tulisi sellainen olo että kiinnostaa.) Itse asiassa luulen kaipaavani sellaisia ison porukan kerhomaisia tapaamisia, kukahan sellaisia järjestäisi puolestani? Taidan kaivata seuraa, muutakin kuin T-kirjaimella alkavaa.

Ahah, tänään kirjoitus kosmisesta yksinäisyydestä. Jatkan chattailua aiheesta "minne mennään kahville, viime syksyn tuutoritoveri?". En jaksa tuottaa tyylikästä lopetusta.

Liha liikkuu.

Olin just ihanalla tanssitunnilla: siellä tehtiin sellaista vanhaa Broadway-showtanssia, paljon potkuja ja näyttäviä käsieleitä. Hillitöntä! Joskin se oli tietysti liian rankkaa minulle, olisi ollut vähän liikaa normaalistikin, ja aivan erityisesti nyt, kun pelkään koko ajan vähäsen ylittäväni jonkin rajan ja että sitte napsahtaa maha.

Olin siis varovainen ja pidin omia taukoja vähän väliä, koska tanssiminen oli niin hauskaa, ettei sitä voinut tehdä puolella teholla. Paitsi tietysti loppuvaiheessa voi: olen kyllä paljain jaloin tanssiessani tottunut hiertyneisiin isovarpaisiin, mutta tänään opin vielä vähän lisää niistä. Jos varpaasta lähtee yksi kerros ihoa rullalle, no problem, ehkä se nyt vähän tuntuu, ja kun nappaa häiritsevät jalankappaleet pois askeleen alta helpottaa taas ja voi jatkaa tunnin loppuun. Tänään kuitenkin irtoili kokonaista kaksi kerrosta isovarvasta (kiihottavaa, eikö?) ja pienestä lisäyksestä olisi jo alkanut hurme virrata. Se nimittäin kirveli jo ihan riittävästi, ja kaikenlaiset jive-hyppäilypotkut saivat tuskaisen sävyn. Kävelen nyt varpaat ilmassa kolmionmuotoisista Teräsmies-laastareista huolimatta (annoin ne T:lle häälahjaksi 2 vuotta sitten).

Olen näköjään edennyt kauas niistä ajoista, jolloin kipua ei tanssiessa näytetty (toisaalta silloin varvasteippi olikin rutiininomaisessa käytössä)... Tämä raskaus sai muutenkin tunnilla aikaan kaikenlaisia ikäviä tuntemuksia päässä ja muualla, niin että edes varpaat olisin mieluusti pitänyt tukenani. Mutta ei, hauskuudesta pitää maksaa! Etsin jo balettiarkistoistani varvasteippiä (se löytyi lääkekaapista) ensi kerraksi.

Satuin itse asiassa keskustelemaan toisen melkolailla samassa tilassa olevan kanssa pahoinvoinnista ja baletista, ja opin seuraavat asiat: 1. Minulla on komea, klassinen venäläinen nilkka. 2. Monet ihmiset ovat valmiita jopa murtamaan jalkapöytänsä saadakseen samanlaisen. 3. Se varpaiden rutsauttelu jalkaa kaksinkerroin kääntämällä, joka on yksi suurimpia nautintojani, on lääketieteellisesti (vaan ei baletillisesti) hyvin, hyvin paha asia. 4. Jotkut väkivaltaan taipuvaiset baletinopettajat pitävät muutenkin luiden murtamisesta, ja venytyttävät lapsia lonkkia avaavassa ns. sammakkovenytyksessä ja sen aikana rusauttavat tanssijan ristiselän alas, mikä murtaa auki lonkat, jotka sen jälkeen (mahdollisesti) luutuvat baletillisesti oikeampaan asentoon. Hyvä Jumala!

Tämä kaikki järkytti sen verran, että oli pakko avautua oikein nettiin. Kiitos huomiostanne, täti poistuu taas.

Hauskin kesämuistoni

Tiesin koko ajan että jossain vaiheessa pitää päästä pois. Sen sijaan että olisin lentänyt Thaimaahan viikoksi, sanoin välittömästi "joo", kun isi heitti ehdotuksen pienestä Tallinnan-risteilystä. Otin S:n mukaan, jätin kotini T:n ja kavereiden haltuun, maksoin kuusikymppiä isille (laskujeni mukaan se kattaa laivamatkan ja ruoat, jotka isi maksoi yhteisesti) ja päätin pitäytyä kohtuudessa tuliaiskrääsän ja -suklaan suhteen. Pikkuvelikin oli mukana. Tunnelma nousi nousemistaan aamuseitsemästä lähtien saavuttaakseen huippunsa yksisentoista tuntia myöhemmin. Jo menomatkalla meidän lasten täytyi mennä tax free -kauppaan karkkeja tervehtimään. (Tulomatkalla olikin eri laiva, joten sama ihmettelykierros oli ennen ostamista käytävä uudelleen!)

Kiersimme vanhaakaupunkia, minä pädin virollani, vaikka isi yritti toimia matkanjohtajana selvällä suomen kielellä, katselimme kaikenlaisia turismi-ilmiöitä ulkopuolisen hyväntuulisina ja pääsimme neuvostoliittolaisen tekniikan museoon (puhuin meidät yhdelle perhelipulle kaikki) Ladoja katsomaan. Minulle oli jäänyt häämatkalta reilut seitsemän kruunua, jotka käytin jonkinlaisessa "kaikenkaupassa" (mitä se olikaan viroksi) puolikiloiseen retropakettiin ruokasoodaa: se oli halpa, kaunis ja tarpeellisuuttaan ennen pitkää loppuun kuluva ja sen jälkeen kierrätettävä; lisäksi halusin 50 eurosentin arvoisesta kruunuläjästäni eroon. Kaikenlaiset käsityöt lumosivat. Italialainen pizza oli hyvää, joskin kaikenlaista mausteisuutta olisi saanut olla tuplasti, iih-ihanan kakkukahvilan kakut ja kaakaot olivat vielä parempia. Virolaisethan rakastavat kakkuja! Minulla oli taskusadetakki mukana, mutta rankahkojen sadekuurojen aikana olimme enimmäkseen katoksen alla.

Jossain vaiheessa kymmentuntisen kävelyurakan loppupuolella alkoi tuntua siltä, että penkillä istuminen ei enää riittänyt virvoittamaan, joten noudatin Sushin neuvoa ja päätin sijoittaa omaisuuttani matkamuistokrääsän sijasta palveluihin: halusin jalkahoitoon! Kuinka helposti Suomessa pääsee lauantai-iltana kymmenen minuutin odotuksella ja 28 eurolla (no hei, sataman lähellä) tunnin mittaiseen pedikyyriin? Siinä nautiskellessani ja uhraamatta juurikaan ajatuksia seurueelleni, joka odotti minua ja parturoitavaa nuorta veljeäni penkillä istuen lueskelin hiuslehteä (ne ovat kyllä aina hirveän inspiroivia!). Keksin, että olen ollut väärässä uskoessani, että ylikasvanut hirveä polkkatukka on välttämätön välivaihe hiustenkasvatuksessa. Senhän voi kerrostaa ja silti säilyttää jonkinlaisen illuusion tietystä pituudesta!

Mainitsin suunnitelmastani jalkahoitajalle, jolle olin muutenkin avautunut viroksi koko ajan, ja tämäpä kysyi heti viereiden huoneen kampaajalta irtoaako vapaa aika. Irtosi, ja kun punavalkoisiksi lakatut varpaankynteni olivat kuivat, sipsuttelin vielä lipsittäväksi. Ekohenkisyyttäni en halunnut päähäni sampoota vaan pelkän leikkauksen, joka olikin nopeasti tehty (tosin lopputulos oli lyhyempi kuin olin ajatellut). Venäläinen kampaajani (päästyään vihdoin jyvälle ekohippeilystäni) ymmärsi jopa olla tarjoamatta minulle mitään aineita tukkaan. Pari kertaa yhteinen kielemme, huono viro, oli tehdä tepposet (vastasin vain "jah" kun en tiennyt mitä hän suunnitteli tekevänsä), mutta olin lopputulokseen tyytyväinen. Laskeskelin tosin eläväni hyvin, hyvin kapeasti kotiinpaluun jälkeen. Isi tarjoutui kuitenkin maksamaan yhteisen kauneushoitolalaskumme, kaksi hiustenleikkuuta ja pedikyyrin, joka ei sivumennen sanoen ollut kuin noin 70 euroa. (Olisi sen Suomessakin saanut jostain lähiökampaamosta etsimällä ja vertailemalla, mutta tuskin nyt ensimmäisestä vastaantulevasta spasta!) Hypähtelin loppuillan kevein jaloin ja päin, huomattavasti keveämmin kuin väsynyt seurue. Laivamatka menikin karkkia ostaessa ja ruokasoodaa valokuvatessa.

(En tosin päätynyt vielä silloin kotiin vaan unosille S:n vierashuoneeseen, josta seuraavana aamuna heräsin kuluttamaan amerikkalaista romanttista ja ei-romanttista komediaa, hampurilaisia ja suklaata sellaisia määriä, että hirvittää. Mutta se on toinen tarina. Tästä onkin hyvä aloittaa opiskelu, joka itse asiassa alkaa kolmen tunnin päästä. Kiitos seurastanne, kuulemiin.)

Lihapostaus.

Olin äsken oikein hyvällä keskivartalotreeni- ja venyttelytunnilla skipattuani sitä edeltävän bodypumpin. Tämän viikon liikunta onkin ollut lähinnä tuskaista ja tylsää. Keskivartalojumpan aluksi ohjaaja varoitti meitä siitä, että jotkin liikkeet saattavat näyttää hassuilta, mutta ovat kuitenkin hyväksi syville vatsalihaksille. Hassulta näyttävät liikkeet paljastuivat yllättävän tanssillisiksi tasapainoharjoituksiksi käsipainon kanssa (onneksi otin kolmikiloisen enkä esimerkiksi neli-), joita tehdessäni tunsin olevani taas elementissäni. Onneksi olin vielä pukeutunut paitaan, joka luo illuusion vyötäröstä, enkä eilen käyttämääni toppiin, joka ei. Aloin muistella tanssiaikoja ja sitä tanssiaiheista blogitekstiä, jota olen suunnitellut puolisen vuotta. Pääsin pätemään tanssitaustallani kunnolla kaikenlaisissa jalannostoissa ja varpaillaseisonnoissa, ja sepä oli pitkästä aikaa kivaa.

Aloitin balettitunnit kömpelönä ja luisevana 10-vuotiaana kaverin vanhoissa puvussa (violetti) ja tossuissa (vaaleanpunaiset) ja ohuissa valkoisissa sukkahousuissa. Muistan, että ensimmäistä tuntia varten mukanani oli eväänä voileipäkeksejä ja kurkkua. (Ystävä, jonka perässä tunneille tulin, ilmoitti että "teillä on pahaa kurkkua".) Jatkoin tanssitunneilla käymistä, ja halusin keskittyä ainoastaan balettiin. Jouduin kuitenkin osallistumaan myös luovan tanssin, sittemmin modernin tanssin opetukseen, mitä pidin nöyryyttävänä. Kaikki muu paitsi klassinen baletti oli silmissäni rumaa ja outoa, ja rumana pidin itseänikin, kun pakotettuna tein kummallisia liikkeitä, jotka eivät perustuneet siihen, mihin olin tottunut.

Jatkoin tunneilla käymistä ja aloin vuosien mittaan ymmärtää jotain modernista tanssistakin. Olin melko hyvä omalla alallani, mutta monet tanssikavereista menivät ohitseni taitojen monipuolisuudessa. Vasta myöhemmin olen alkanut kehittää itseäni monipuoliseksi tanssijaksi. Paremmat putoilivat yksi kerrallaan pois, käytännössä siis joko lopettivat tanssin teini-iässä tai siirtyivät arvostetumpiin oppilaitoksiin. Minun koulussani ei tehty tähtiä, mutta opettaja oli hyvä ohjaamaan harrastuksekseen, ilokseen tanssivia.

Tanssin yhä, suoritin samaan aikaan ylioppilaskirjoitusten kanssa tietyn tutkinnon, jonka nimen olen jo unohtanut (tässä kohdassa on pakko päteä, että olin ainut, joka sai sekä päättötyökoreografiastaan että opinnoistaan parhaan mahdollisen arvosanan), ja koska en saanut lukion jälkeen opiskelupaikkaa, jäin vielä yksinäni loistelemaan opistolle yhdeksi vuodeksi nuorempien ryhmässä. En kuitenkaan koskaan saanut yhtään pääosaa opiston esityksissä, sillä nuoremmasta polvesta muutamat ponkaisivat ohitseni sitä juuri itsekään tajuamatta. (Vaikka isojen kevätesitysten hohto olikin vuosien mittaan himmennyt ja niiden puutteet olivat tulleet esiin, olisin silti saattanut löytää käyttöä pääroolille tai parille.)

Lopetin säännöllisen treenauksen, kun tulin yliopistoon harrastettuani balettia yhdeksän vuotta. Otaksuin, etteivät aika, raha ja nivelet riittäisi enempään. En enää aivan ole varma, oliko lopettaminen hyvä asia, mutta en kenties olisi tullut aloittaneeksi muuta liikuntaa, jos olisin jatkanut baletissa. Yliopistoliikunta on tarjonnut kaikenlaisia tunteja, joista olen kokeillut kymmeniä. Mikään ei ole vielä noussut baletin vertaiseksi, sillä kyllästyn nopeasti, mutta olen oppinut liikkumaan monipuolisesti ja tanssimaankin kaikenlaisia lajeja: salsaa, sambaa, bailatinoa, funkia, afroa, itämaista.

Tänä keväänä olen todella innostunut yliopistoliikunnasta, ja treenaan usein jopa viitenä päivänä viikossa vähintään tunnin kerrallaan. Bodypump on tarjonnut jotain aivan uutta, ohjattuja lihaskuntoharjoituksia, ja vihdoin olen alkanut saada voimaa ylävartaloonikin. Nykyään olen tarkka siitä, että harjoittelen monipuolisesti, eikä vain yhteen lajiin keskittyminen tulisi enää mieleenikään. Koetan saada joka viikolle lihaskuntoharjoittelua, aerobista liikuntaa ja venyttelyä, vaikka nyt kesällä tunteja on tarjolla niukasti. Lisäksi olen vaikuttunut siitä, että yliopistolla liikunnanohjaajat - vaikka eivät nähdäkseni ohjaakaan kylliksi yksittäisiä ihmisiä - tuntuvat olevan erittäin hyvin perillä uusimmista tutkimuksista eivätkä piinaa liikkujia vanhentuneilla väitteillä esimerkiksi venyttelystä. Täällä olen oppinut, että venyttely tehdään kylmillä lihaksilla, että lonkankoukistajajumitus on istumatyöläisen pahin ryhtiongelma, että pään venyttämisessä ei käytetä kättä ja että pumppaava liike on hyvin kireän lihaksen venytyksessä hyväksyttävä keino.

Alan päästä takaisin kolmen vuoden takaiseen kuntooni, vaikka esimerkiksi jalkaterien ja tasapainon jatkuva harjoittaminen on tietysti vähentynyt baletin mukana. Käsien balettimaiset liikkeet ovat kuitenkin ilmeisesti jääneet kehooni lopullisesti. Olen jopa vahvempi toisista lihasryhmistä ja yritän seuraavaksi kehittää kestävyyttäni, joka balettiaikoina ei ollut kummoinen: sarjojen välillä oli paljon taukoja, eikä syke pysynyt kauaa yllä. Olen aina vihannut lenkkeilyä, mutta teini-iässä pakotin itseni siihen kuitenkin. En muista juuri kehittyneeni. En lenkkeile vieläkään, koska tiedän hauskempiakin tapoja liikkua.

Olen tehnyt jonkinlaisen periaatepäätöksen siitä, etten varmasti mene minnekään aikuisbalettiin kuolemaan häpeästä ja huomaamaan, miten paljon olen taantunut. Joskus tekisi silti mieleni kokeilla, mutta balettia ei ole juuri tarjolla halvalla ja helposti.

Osaan ainakin kuvitella, miten paljon vieraat tanssivaikutteet näkyisivät baletissani: en uskaltaisi ojentaa polvia ollenkaan eikä lantio varmasti pysyisi huomaamattomasti paikallaan.