perjantai 31. elokuuta 2012

Matalan kynnyksen teksti, luvassa jotain tosi tylsää vaan

Eilen oli yksi loppukesän kohokohdista: Naisasialiitto Unionin feministiäitiryhmän odotettu ja ainoa kesätapaaminen. Unioni sallii käsittääkseni ryhmiensä kerran vuodessa kokontua Bulevardin Maikki Friberg -kodin asemesta omistamassaan Villa Salinissa, aivan hillittömän hienossa huvilassa Lauttasaaren rannassa. Pyöräilimme sinne pikku t:n kanssa Ruoholahden metroasemalta, ja paikan päältä löysin kymmenisen äitiä ja suunnilleen yhtä monta lasta, paljon nyyttäriruokaa ja ehdotuksen leiriytyä ulos pitkän, katetun (sanan molemmissa merkityksissä) pöydän ääreen. 

Oli myöhäinen iltapäivä ja alkoi olla jo viileää, ja lapsista näki, miten eri tavoin äidit olivat lukeneet säätiedotuksia ja omia lapsiaan ennen lähtöään. Pikku t:llä oli kypärämyssy ja takki, ja silti hänellä oli kylmä. Jotkut juoksivat vielä paljasjaloin. Puin pikku t:lle vielä oman vaihtopaitani takin alle.

Keskustelu eteni sillä tavalla, että kysyin jokaiselta nimeä, ja ihmiset esittäytyivät minulle ja kertoivat meidän tavanneen tähän mennessä joka kerta. Minä syytin alati huononevaa kasvomuistiani ja painuin hieman kasaan. Aika pian taaperot alkoivat leikkiä, heidän äitinsä alkoivat juosta heidän perässään mehulasi kädessä, ja vauvojen äidit keskustelivat feministisistä aiheista (luulen että jotain puhuttiin työelämästä ja synnytyssairaaloista). Pikku t löysi sählypallon ja pihakeinun, toiset lapset löysivät minun pyöräni, minä löysin käsintehtyjä suklaakonvehteja. Täytyy sanoa, että pikku t:n vessahädät ja muut veivät huomiotani aika paljon, mutta miljöö ja kokemus sinänsä olivat niin mahtavat, että ei haitannut. 

Kotimatkalla pysähdyimme Myllypuroon kymmeneksi minuutiksi. Siellä tehtiin uutta asfalttia.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niin kiva blogi! Kiitos – vaikken ole ollenkaan kohderyhmää. Tai kai olen, nainen kumminkin, ja kokenut joskus jotain samankaltaista.
Todella oikeaanosuvat neuvot pitkän tekstin tekemiselle edellä. Naurattivat, mutta olivat ihan totta.
Kirjoitat niiiiiin nautittavasti.

Inana kirjoitti...

Kiitti, äiti!

SariP kirjoitti...

Loistava loppukesän tuokiokuva. :) Mä toisaalta aina haikailen tollaisiin tapahtumiin, ja toisaalta ymmärrän ihan luihin ja ytimiin asti että vielä muutamaan vuoteen en saisi niistä irti juuri mitään. Paitsi ehkä juuri sen "ai me ollaankin joskus tavattu, ups" -kokemuksen.