Emilia ystävämme

Saatuani tentin tehtyä heinäkuun lopussa olen keskittynyt lähinnä kirjojen lukemiseen - tosin aluksi onnistuin näköjään päätymään kirjaston raskaiden ja ikävien kirjojen hyllylle: löysin romaaneja ja esseekokoelmia, joiden lukeminen tuntui pänttäämiseltä eikä suinkaan laajentanut näkemystäni maailmasta tai saanut minua tuntemaan itseäni kiintoisaksi ja eri ihmiseksi, niin kuin esseet joskus tekevät. Pakotin itseni urakoimaan läpi useita kirjoja, koska olen jättänyt ihan liikaa asioita kesken muutenkin. Olen myös harkinnut lukupäiväkirjaa, täällä blogissa tai oikein paperilla. Harkinnut, en lupaa mitään.

Mutta tällä hetkellä luen englanniksi L. M. Mongomeryn Runotyttö-sarjan viimeistä osaa, Emily's Quest, suomennettuna Runotyttö etsii tähteään. Se sujuu hitaasti, mutta yllättävän sujuvasti, vaikka Montgomeryn käyttämä sanavarasto on melkoisen laaja - ehkä siksi, että olen lukenut kirjan aikaisemmin suomeksi, varmaankin kymmenisen vuotta sitten viimeisen kerran. Kirjaan uppoutuminen on vaikeampaa kuin edellisellä lukukerralla: vieras kieli vaatisi lukurauhaa, mutta meluisa poikanen, pyykkikone, videopelaava mies ja naapuritkin vielä estävät liiallisen tajunnankatoamisen.

Toisaalta hitaus on hyvästä, koska pystyn saavuttamaan saman vauhdin kuin ala-asteikäisenä eikä kirja lopu liian nopeasti, kuten muuten saattaisi käydä. Jännitys ehtii kohota: saako Emilia tietää, että Teddyn äiti varasti sen rakkaudentunnustuskirjeen? Antaako Murrayn ylpeys periksi juosta Korkean Johnin metsään ("Lofty John's bush"), kun Teddy viheltää? Nyt aikuisena ymmärrän enemmän kirjasta - lapsena pidin sitä jotenkin vaikeana ja erilaisena kuin kahta edellistä sarjan kirjaa, mutta nyt monenlaiset mysteerit selviävät ja ovatkin aivan yksinkertaisia. Oikeastaan en edes muista, mitä lapsena pidin kirjassa niin vaikeana ymmärtää. Kohdassa, jossa Teddyn äiti kertoo lampun pudonneen ja syttyneen tuleen (ja aiheuttaneen arven hänen kasvoissaan), tulin vasta nyt ajatelleeksi, että kyseessä ei muuten ollut sähkölamppu...

Lisäksi huomasin asian, jota suomenkielisessä kirjassa ei ole: vuosiluvun Emilian päiväkirjamerkinnöissä. Se on yksinkertaisesti "19--". Tekstistä käy ilmi, että tapahtumat sijoittuvat jonkin verran ajassa taaksepäin - kirjat on painettu 1920-luvulta alkaen - Montgomery esimerkiksi sallii kaikkitietävän kertojan tulla silloin tällöin kuuluvammaksi ja huomauttaa vaikkapa tietynlaisten hihojen olleen "siihen aikaan kovin suosittuja". Kirjoittaja ei siis ota kantaa tarkkaan tapahtumahetkeen, ehkä siksi, että lukijan olisi helpompaa keskittyä henkilöihin ja tapahtumiin ja kokea ne läheisiksi.

Ensimmäistä kertaa ajattelin sitäkin, että päiväkirjamerkintöjen välissä saattaa olla viikkoja. Tekstissä on siis aukkoja enemmän kuin tiesinkään. Emilian päiväkirjan ulkopuolisessa kerronnassa kuukausia saatetaan kuitata parilla kappaleella. Oliko näin kahdessa ensimmäisessä kirjassa? Miksi Montgomery panee Emilian riutumaan Teddyn perään (joka ei tarkista, onko rakkaudentunnustuskirje tullut perille; ei ole) yli kahdeksi vuodeksi käsittelemättä tätä aikaa paljoakaan? Mitä hyötyä romaanille, kerronnalle, henkilöiden kehitykselle on näin pitkästä ajasta? Tietäisinpä jotain kirjallisuudentutkimuksesta.

Ja sitten voi tietysti aina nauraa puberteettisesti sellaisten sanojen kuin pussy, gay ja queer - muutamia mainitakseni - merkitysten muuttumiselle kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Sain kirjan Pieni runotyttö 8-vuotispäivänäni ja pian joululahjaksi seuraavan osan Runotyttö maineen polulla. Osaan ne melkein ulkoa, vaikka varmaankin uudelleenluenta aikuisena voisi muuttaa käsitystäni niistäkin. Olen lukenut myös Annat ja muut, mutta Emilia vetoaa minuun enemmän. Ala-asteella kirjoitin joskus päiväkirjaa ja jonkin runonkin (hrr) epäilemättä juuri Emilian innoittamana. Harmi, ettei kotoisen lähiön luonto oikein tarjonnut samanlaisia elämyksiä kuin Uuden Kuun hedelmätarha ja Prinssi Edwardin saaren rannat. Nykymaailmassa on liikaa vieraita ihmisiä, liikaa rumia esineitä ja myllerrettyä luontoa. Vasta nyt näen, miten suuri osa luonnolla on Montgomeryn kirjoissa - mistä sellaisen täydellisen runollisen miljöön löytäisi omaan elämäänsä? Kirjoittaminenkin olisi hienoa, ihan noin esteettisestikin, ja jotta voisi sanoa "kirjoittavansa", mutta mitä kirjoittaa, jos ei ole runoilija?

Uuteen Kuuhun voi paeta ajatuksissaan, mutta ei sinne voi pitkäksi aikaa jäädä. Ja kuka haluaisikaan jäädä yhteisöön, joka on täynnä pahansisuisia tätejä, jossa tärkeimmät kirjeet aina katoilevat ja jossa 24-vuotias naimaton nainen on pulassa?