Näkökulmia: Jari Sarasvuo: Sisäinen sankari

Kas, löysin tällaisen puolivalmiin kirjoituksen. En koskaan lukenut kirjaa loppuun, en oikeastaan enää muistakaan yli vuoden takaista lukukokemusta. Ei pitäisi jättää luonnostekstejä roikkumaan turhaan, vaikka loppu puuttuukin. Maailmalle siitä, pikkuinen!

Olen taas keskittynyt enemmän muuhun kirjoittamiseen kuin tähän bloggaamiseen. Tällä kertaa luettava kirjakin eteni hitaasti. Jostain Ronja ja minä saimme idean lukea Jari Sarasvuon Sisäisen sankarin (1996), josta useimmat kai muistavat lähinnä sen Onnenpyörä-mokan (luojan kiitos ajalta ennen YouTubea). Jokainen, joka on nähnyt kirjan lojumassa olohuoneessamme, on huudahtanut: "Sisminen sankari!" Lupasin itselleni edes yrittää kahlata vähän tekstiä läpi. Oli aika vahvat ennakkoluulot. On tärkeää olla cool ja hallita särötön sarkasmi. Luin sitten kuitenkin. Loppuun asti en taida päästä, koska kirja on palautettava huomenna kirjastoon (siinä on varaus!).

Taidankin noudattaa tässä tekstissä sellaista tekniikkaa, että en edes hae kirjaa tähän lähelle. Eikö olennaista ole se, mitä muistaa? Itse asiassa tein aika paljon muistiinpanoja lukiessani. Tottelin myös (vastahakoisesti) kirjoittajan suoraa kehotusta selata kirja ensin läpi. Kävi niin kuin luvattiin: sain jonkin käsityksen sisällöstä heti, ja myöhemmin tekstissä edetessäni asiat vaikuttivat jotenkin tutuilta. Tämä tapa on otettava käyttöön jatkossakin.

Sisäinen sankari on siis suuren suosion saanut self help -opas, jonka tarkoituksena on innostaa ihmiset ottamaan elämä omiin käsiinsä. Kirja ärsyttää lukijansa hereille, kannustaa elämänmuutoksissa, painottaa luonteenkasvatuksen ja eettisten periaatteiden perustavanlaatuista tärkeyttä ja antaa tarkkojakin neuvoja (kuten minuuttimääräisiä ohjeistuksia rajattujen ja paperille listattujen vikojen juurimiseen niin-ja-niin-monessa viikossa). Innostuin lukiessani.

Jos ohjeita noudattaisi uskollisesti, varmasti tulisi tulosta -- tekstin takana oleva ajattelurakennelma vaikuttaa aukottomalta. Jos taas tuntee pakonomaista tarvetta vastustaa kirjan julkaisun aikaan 30-vuotiaan Sarasvuon kaltaisia auktoriteetteja, kirjan voi kuitata helppoheikkimäisenä liirumlaarumina, jonka pohjimmaisena tarkoituksena on tuottaa taloudellista voittoa julkaisijalleen ja parhaassa tapauksessa myös lukijan omalle firmalle.

Samoin, jos aistii omien huonojen tapojensa vastustamattoman vetovoiman ja kamppailee säilyttääkseen kasvonsa itsensä edessä ilman aikomustakaan tehdä yhtikäs mitään elämänmuutoksia.

Aluksi teksti puhutteli minua. Humanisti-feministi-stereotyyppinenpehmeidenarvojennainen minussa ymmärtää kyllä, kun puhutaan vuorovaikutuksesta, ryhmäkäyttäytymisestä ja eettisistä periaatteista. Sisäinen sankari tarvitsee heimon ympärilleen. Puuvillakuidut täytyy kiertää toistensa ympärille, jotta lanka kestää. Sen sellaista. Mutta loppupuolella alkoi silti tulla vastaan asioiden brändääminen ja kaupallistaminen. Täytyykö kaikki muuttaa rahaksi ja ulkoiseksi menestykseksi? Jos luonne kehittyy, mutta vatsalihakset ja tiliotteet eivät, onko mitään tapahtunutkaan? Entäs jos niistä ystävistä, joille on mielestään oikealla hetkellä ollut lojaali, ei olekaan aiottua hyötyä? (Vaikka Disneykin lupasi?)

Äh. Tässä on nyt selvästi joku tällainen "en ole ennenkään ajatellut näin ja sitä paitsi mielikuva X" -lukko. Lienen tottumaton toimimaan noin... äärimaskuliinisesti? Kunnianhimoisesti, valintoja tehden ja riskejä ottaen. Meilläpäin asiat tehdään järkevästi, mukavasti, riittävän hyvin -- niin, ettei juuri mistään tarvitse kokonaan luopua. Mutta eihän silloin mitään erityistä saavutakaan... Onko tämä naistyypillistä ajattelua? Äitien toimintaa? Pysyä kotilieden lämmössä, minne ei taistelutantereen verenhaju ulotu?

Kiusallista.

Oli siinä muutamia juttuja, jotka yritän pitää mielessä -- ei välttämättä mullistavan uusia ajatuksia, mutta milloin kukaan on mitään oikeasti uutta keksinyt? Enemmänkin sellaisia Dr. Phil -henkisiä vakuuttavan isällisesti kerrottuja itsestäänselvyyksiä, joiden pieni kertaus oikealla hetkellä vaikuttaa mieleen yhtä tehokkaasti kuin uuden oppiminen. Kirjan mukaan muutos vanhasta huonosta tavasta uuteen hyvään tapaan pitäisi tehdä itselleen mahdollisimman helpoksi. Koska ihminen pyrkii pois tuskasta ja kohti nautintoa, mieli pitää mutkauttaa siihen asentoon, että vanha tapa tuottaa tuskaa (mässäily tuo huonon olon, sohvalla makaaminen ei rentouta) ja uusi nautintoa (ulkoilu kaverin kanssa on mukavaa), eikä itseään siis pidä rankaista vaihtamalla hampurilaista salaatinlehteen ja hiihtämiseen (jos ei niistä pidä).