tiistai 5. tammikuuta 2016

Näin sinäkin opit

Olen hyvä kahdessa asiassa ja aion tämänpäiväisessä blogipostauksessani (tai no: tässä kuussa, tämän talven tekstissäni) opettaa lukijoilleni näiden taitojen alkeet. 

Suorastaan luonnonlahjakkuus olen folioeläinten puristelemisessa: kun syömme Brunbergin tai jonkun muun suklaapusuja, muovailen folioista lopuksi eläimiä ihan suvereenisti. (Viimeksi tein helvetin aidonnäköisen kamelin. Melkein satuloin sen vahingossa kun näytti niin aidolta. Sittemmin mini-t löysi sen. Hei hei, kameli!)

Aluksi kannattaa kehottaa läsnäolijoita valitsemaan mieleisensä eläin, joka luvataan toteuttaa vaikka mikä olisi. Sitten koetetaan pysyä rauhallisena katseiden ristitulessa ja todetaan, että pusufoliossa on neljä kulmaa: juuri sopivasti useimpien eläinten raajoiksi. Folion keskiosa jää pääksi. Kunkin kulman ympärillä olevaa foliota aletaan puristella joltisellakin napakkuudella laihemmaksi samalla lyhentäen sitä (lyhentäminen on vaikeaa, ellei tahdo suorastaan taittaa; kehotan huomioimaan eläinten lonkkien rakenteen, niihin saa kaartumaan aika paljon foliota). Jos eläimellä on häntä, siihen varataan materiaalia ennen takajalkojen lopullista muotoutumista. Jos ei, niin hyvä. Se on kätevämpää. Esimerkiksi sammakot ovat oikein käteviä puristella. 

Pää ja kaula vaativat myös osansa folion yhdestä sivusta, etujalkakulmien välistä. Onneksi etujalat tapaavat olla takajalkoja hennommat. Lintujen kyseessä ollessa taas teen tavallisesti siivet vastakkaisista kulmista ja pään ja pyrstön niin ikään vastakkaisista kulmista. Jalat pitää sitten vain valmistaa samoin kuin muiden eläinten hännät, eli materiaalia pitää varata jalkojenmuovaustarvetta silmällä pitäen jo ennen varsinaista puristeluvaihetta.

Sitten alkaa oikein puristelu-puristelu. Tässä vaiheessa tarvitaan jo koko paljon näppivoimaakin, jotta folio pysyy muodossaan. Jos alussa jalkakulmia on päädytty taittamaan, puristelusta huolimatta folio voi alkaa aukeilla. Pahimmassa tapauksessa voidaan joutua pyörittämään jalaksi aiottua osaa itsensä ympäri pituussuunnassa, mutta tästä jää jäljet, ja vaatii taitoa saada pyöritelty raaja näyttämään uskottavalta myöhemmin. Nelijalkaisten eläinten vartalo ja pää muodostetaan kupertamalla foliota varovasti alhaaltapäin samalla, kun puolivalmiita jalkoja tuetaan lonkista/kainaloita pinsettiotteella. 

Älä puristele mitään valmiiksi vielä, sillä folio on kuin nainen: vähän kun liian aikaisin puristelee, niin eihän se enää kelpaa oikein mihinkään. Etene siis jokaisen osion -- pään, vartalon ja raajojen sekä mahdollisen hännän tai pyrstön -- suhteen samalla vauhdilla ja koeta saada kaikki yhtä aikaa möyheämmästä napakampaan olomuotoon. Jos eläimesi tarvitsee esimerkiksi räpylät, isot korvat tai avonaisen suun, on nyt viimeinen tilaisuus valmistaa ne.

Viimeistely on tärkeä osa. Eihän eläin ole mistään kohdasta onton tai muhkuraisen näköinen? Onko asento luonteva ja ylväs?

---

Tänään huomasin myös, että osaan lukea epäselviä käsialoja. Olen harjaantunut vuosien päiväkirjankirjoituksessa: palaan aina joskus vanhoihin kirjoituksiini (paitsi yläasteaikaisiin, jotka harmillisesti aikanaan hävitin) ja ihmettelen kiekuroitani. Päiväkirjan pitäminen voi mielestäni opettaa ihmiselle paljon, mutta sen parasta antia on luonteva, kärsivällinen suhtautuminen paskaan käsialaan. 

Luin monenlaisista taustoista tulevien, eri-ikäisten aikuisten vaihtelevissa tunnetiloissa käsin kirjoittamia tekstejä eilen ja tänään. Epäselvän käsialan lukeminen on kuin yrittäisi etsiä tuttia perhepedistä puoli kolmelta yöllä. Jos katsoo suoraan kohti, fokus hämärtyy ja sisältö katoaa, kiitos silmän hämäränäöstä vastaavien sauvasolujen. Jos taas voi rentouttaa mielensä ja katsoa rakastaen ja vaatimatta, todella kokea, ei, vaan elää tutinetsintä-/paskankäsialanlukuhetken, etsitty asia pyrähtää paikalle ja ilmoittautuu oma-aloitteisesti. Kun lukee käsin kirjoitettua tekstiä, täytyy ensin ymmärtää kokonaisuus. Ensimmäinen intuitiivinen tulkinta sisällöstä on todennäköisesti oikea. Jos vielä sen jälkeen jää tuijottamaan painaumia jättäneitä lyijykynäviivoja koettaen arvata, mikä helvetin kädetön ja lukutaidoton pelle se nämäkin on tähän tuskaisesti raapustanut, on hakoteillä. Silloin toisen haavoittuvassa tilassa paperille vyöryttämä "kiitos, varsinkin vyhöt yms." loukkaantuu, karkaa pois eikä palaa koskaan.

----

Näin sinäkit opit -tekstisarjan seuraavina osina julkaistaan mahdollisesti "Olennaisen erottaminen epäolennaisesta" ja "Kuinka paljon on tarpeeksi?".

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Sä kirjoitat hyvin! Mulle tulee ihan mieleen kirjailija Anna-Leena Härkönen.

Inana kirjoitti...

Oho, kiitos! :)