sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Jeesus patterilla

Vietin kaksi vuorokautta isänpuoleisten sukulaisteni kanssa. Alun perin olin kehittänyt pakkomielteen Jukka-Tuotteen punaisesta rullajakkarasta, jollainen oli pyörinyt meillä kotona koko lapsuuteni. Olin varma, että se oli päätynyt samaan paikkaan kaikkien muiden lapsuusmuistojen kanssa: tällä hetkellä asumattomana olevaan mummulaan, tarkemmin sanottuna navetan vinttiin. Puhuin iskän kuskiksi ja ahdoin perheeni autoon mielitekoani metsästämään. Eihän sitä löytynyt, mihin lie kadonnut. Mutta paljon muuta löytyi. Perhe sai pärjäillä omillaan, ja luullakseni joku hoiti pikku t:n syöttämiset ja nukuttamiset inspiraationi aikana.

Pölyisen vintin hämähäkinseitit toivat mieleen puolivalmiin hattaran, hiirenpissa sai muistelemaan myyräkuumeen leviämisreittejä. Kaivauduin kosteisiin pahvilaatikoihin ja kirosin entistä itseäni. Olin 11-vuotiaan arvostelukyvyllä syytänyt lootiin tavaroita, joiden paikka nykyisen ajatusmaailmani mukaan olisi kirpputorilla tai roskiksessa. Tai missä tahansa muualla: kappaleiksi hajonneita muovileluja, yksitoista teippirullaa, matikantunnin harjoitusmonisteita ja kuorettomia kirjeitä (kuka ihmeen Emilia?). Loputtomasti joulu-, synttäri-, ystävänpäivä- ja nimipäiväkortteja. Loputtomasti yhdyssanavirheitä. Loputtomasti posliinisia koriste-esineitä.

Lajittelin tavarat neljään läjään. Kaikkein suurin läjä, joka täytti kaksi pahvilaatikkoa, päätyy joskus vielä kirpparille jonkun toisen päätä ja silmiä särkemään. Kirjoitin sen laatikoiden kylkiin hyvin yksiselitteisesti. (Eivät ne mihinkään lähteneet, mutta siirtyivät edes vähän lähemmäs ovea. Joskus talo ulkorakennuksineen on tyhjennettävä, ja edes jotain on valmiina. Melko valmiina.) Osan pakkasin takaisin ehjään, varsin pieneen laatikkoon ja kirjoitin nimeni päälle. Jonkin verran lähti mukaan -- kaksi tarrakirjaa, pari muuta lastenkirjaa, muutamia pikkutavaroita (kuka muistaa Kinder-munakilpparit 90-luvun alusta? Entä supermuodikkaat muoviset abortinvastustustutit (what!), jollaisia ripustin koko nauhallisen kaulaan ensimmäiseen koulukuvaani, kun äidin silmä vältti?), pikku t:lle Duploja ja ihana pieni lääkärinlaukku vaikuttavine sisältöineen. 

Viimeinen läjä oli roskaa, täysin turhaa ja tarpeetonta, tai siltä se ison urakan jälkeen verensokeri matalalla tuntui. Voi olla että joskus kaduttaa. Voi olla että minua syytetään 70-lukulaisesta tuhoamisvimmasta vielä joskus. Olen itsekin päivitellyt, että äiti ei ole säästänyt lapsuutensa ihan kaikkia tavaroita. Yhyy! Poltin kaiken karjakeittiön uunissa. Ymmärsin jopa kiskoa toisiinsa juuttuneet pitkät krääsäketjut kokonaan pois kädessä roikottamastani roskapussista ennen kuin heitin toisen pään tuleen. Mielessäni ei tosin käynyt, että jatkuvasti ruokittu tuli lämmittää. Mainittu karjakeittiö muuttui nopeasti saunaksi. 

Päinvastainen kävi illalla, kun joukkoon oli liittynyt toinen sukuhaara. Serkkuni ja minä menimme saunaan vertailemaan isiämme, jotka halloumijuuston makuun päästyään grillasivat mummulan pihalla ja muistuttivat hetki hetkeltä, vuosi vuodelta enemmän toisiaan (kuten me serkuksetkin: yhteen iskä-huutoon vastasi väärä iskä). Me saunojat yritimme tehdä kaiken oikein: sekoitimme padasta ja maitotonkasta sopivanlämpöistä suihkuvettä kastelukannuun, jolle on koukku saunan katossa. Haudoimme viisitoista vuotta vanhan vastan (tai vihdan, emme olleet varmoja siitäkään). Nauroimme isiemme ennakkoluuloille siitä, että me kelvottomat nykyajan kaupunkilaistytöt emme osaisi edes puita lisätä saunan pesään. Muistimme puut, kun tunnin päästä istuimme jatkamassa keskustelua mummulan rappusilla ja toinen isistä (taisi olla minun) tuli saunasta muoto erittäin mustana. Sytytettyään uuden tulen ja saunottuaan isi painui naapurin vehnäpeltoon pureskelemaan olkea ilman paitaa. Hänessä asuu pikkukaupunkivuosista huolimatta aina maalaispoika, sellainen vanha kunnon.

Maaseudulla eletään tunteella. Ja sitä ei myönnetä. Asiat tehdään niin kuin aina on tehty, koska perusteluja ei tarvita. Roskien lajittelu ei ole rantautunut mummulaan, koska kaiken voi polttaa (kaiken), ja kuka muka on kiinnostunut pienhiukkasista? Tilaa on niin paljon, että se mitä ei polteta voidaan loppusijoittaa navetan vinttiin, verstaaseen, aittaan, auto- tai tavalliseen talliin, kuivuriin, kammioon, eteiskamariin tai ullakolle. Niissä on hämähäkkejä, mutta asialliset ihmiset eivät pelkää hämähäkkejä. Serkku sanoi löytäneensä hiirenloukun vierestä mummuvainajan kastemekon ja säännöstelykuponkeja. Säännöstelyn aika on sielläpäin vielä tuoreena mielessä.

Kaupungissa ja kerrostalossa tilaa -- ja aikaa -- on vähemmän ja se on arvokkaampaa, joten kirpputori on meidän aittamme. Biojäteastia on metsänreunamme. Me kaupunkilaiset Y-sukupolven edustajat olemme nuorekkaita, turhamaisia, hieman kyvyttömiä mitä tulee keskusteluihin "kunnan vedestä" ja "peltien avaamisesta", mutta tiedostavampia ja tottuneempia ottamaan selvää, argumentoimaan ja jopa muuttamaan tiukan paikan tullen mieltämme. Emme kulje kerrostalomme pihalla yöpaidassa. Luonto on meille kuin kaukainen rakkaus siinä missä se maalaissukulaisille on raivostuttava naapuri, jolle voi ja pitää panna kampoihin. Me päästämme tulen sammumaan ja annamme toisten hoitaa, no, jos tietäisin minkä, olisin osallistunut siihenkin askareeseen. Auton lämmityksen? Meidän jumalanpalveluksemme ovat ripeätempoisia ja nuorekkaita jumiksia, joissa virsien laulaminen onnistuu keneltä tahansa, jolla on tavanomaisesti rakentunut kurkunpää.

Niin, se Jeesus. Se on pieni vauvanukke, jonka nimesin noin viisivuotiaana ihan itse. Jeesus kävi pesukoneessa, kuten kaikki edes osittain kankainen reissun jälkeen. Pikku t pani sen patterille kuivumaan, koska sukkatelineeseen ripustaminen ilmeisesti tuntui isosta T:stä jotenkin rienaavalta.

2 kommenttia:

Sushi kirjoitti...

Huutonauroin Aleksandriassa ääneti ainakin puoli tuntia sitä, että joku ei tajua lisätä puita saunan pesään.

Inana kirjoitti...

Hiljaa.