torstai 27. tammikuuta 2011

Design ja eteeriset öljyt

Olen alkanut kaivata kestävää kauneutta ja aitoja makuja - tämä on varmaankin jokin vanhenemisen oire. Aikaisemmin en ollut niin tarkka, vaan kelpuutin, ostin, söin tai käytin kaikenlaista sekundakamaa - tiedätte, halpoja, nopeasti hajoavia tavaroita, joita ei voinut korjata, mautonta suklaata, epämääräisiä kosmetiikkatuotteita, joissa oli valtaisat määrät kemikaaleja, joista en onneksi ymmärtänyt (enkä paljon vieläkään ymmärrä) mitään. 

En tuntenut voivani välittää esineiden tuotantoprosessista, sillä oli saatava se, mitä kulloinkin, no, oli saatava, eikä rahaa tietenkään ollut liiaksi. Pidin saavuttamattomana onnena jotain reilun kaupan puuvillasta valmistettuja vaatteita (eikä niitä tietenkään sen kokoisessa kaupungissa silloin myytykään) ja snobbailuna sitä, kun jotkut ikäiseni nyrpistelivät halvemmille tavaroille tai "huonolle" ruoalle. Lapsen asemassa olin melko kaukana ostopäätöksien tekemisestä, ja lapsuudenkodissani hippiarvot jäivät usein taloudellisten seikkojen, ja puhtaasti tottumuksenkin ja mielikuvien, jalkoihin. 

Mutta kun muutin omaan kotiini, saatoin vähän kerrassaan alkaa ostaa luomuruokaa, kalliita, mukavia ja kestäviä kenkiä (sellaisia vanhanaikaisia, jotka voi viedä kerran vuodessa suutariin eikä roskikseen), valikoitua luonnonkosmetiikkaa (asiaa helpotti se, etten enää käyttänyt meikkiä) ja kaikenlaisia hippipesuaineita - siis kalliita, laadukkaita käyttötavaroita. Omat ostopäätökset, oma vastuu taloudesta. Omat eettiset ja ekologiset arvot - ja se tuntui hyvältä. Tuntuu vieläkin: meillä T:n kanssa on ollut siitä onnellinen tilanne, että vähintään toinen on opiskelujen lisäksi koko ajan ollut töissä, joten ei ole tarvinnut hammasta purren ostaa aina halvinta, vaikka miten kehnoa ja epäeettisesti tuotettua, niin kuin monet ikäisemme vielä joutuvat tekemään.

Sellainen huono puolihan tässä elämäntyylissä on, että tottuu helposti liian hyvälle. Luksus muuttuu nopeasti tavalliseksi arjeksi, ja entinen tavallinen kurjaksi ei-ollenkaan-vapaaehtoiseksi köyhäilyksi. Siitä taas seuraa epämääräinen moraalinen krapula (miksi minusta tuntuu näin turhauttavalta / ehkä minä en ansaitse näin hyvää / tai ainakin olisi asiallisen ihmisen tapaista pitää arki ja juhla erillään / Afrikan nälkäiset ja talvisodan keskellä kouluun hiihtäneet esivanhemmat...).

Moraalisesta krapulasta selviää (luulen ja toivon ainakin) vähentämällä elämästään asioita, ja kun nyt on tullut hankittua, no, vaikka niitä kalliita kenkiä ja laatukosmetikkaa, on luontevaa säästää ne (ja varmistaa että ne todella ovat käytössä eivätkä tavaravuoren alle hautautuneina) ja hävittää kotoaan muu turha rompe - jolloin jäljelle jää vain hienoja, hyviä, kunnollisia tavaroita, ei enää puolitarpeetonta sekundaa, josta ei enää erityisemmin pidä, mutta jota ei ole raaskinut heittää poiskaan. Sehän tässä on ollut projektina. Ajatuksissa ainakin. Voidapa elää minimaalisen pienellä tavaramäärällä, mutta vailla poikamiesboksimaista ankeaa epäesteettisyyttä ja puutetta (sanan vanhassa merkityksessä)!

Viime aikoina olen omaksi hämmästyksekseni huomannut kiinnostuneeni designista, jota ennen pidin 1. teeskentelynä ikävännäköisten aikuiskamojen keskellä ja 2. helkutin kalliina pätemisenä. Tämä on ainakin vanhenemista: yksinkertaisen ajattomat muodot alkavat kiehtoa. Silmä lepää esineissä (ja tarkoitus on tietysti, että käyttöesineissä, ei koristeissa), joiden ulkonäköön ei kyllästy ja jotka ideaalitilanteessa ovat myös fyysisesti kestäviä. Jotkin kirpparit näyttävät erikoistuneen laadukkaisiin, suomalaisiin huonekalukaunottariin - tiedänpä, mitä kotiini alkaa ilmestyä sitten, kun nämä sinänsä kivat Ikea-kalusteet lopulta hajoavat (ja siihen ei paljon tarvita. Kuka nyt korjaisi lastulevyä, ja miten?).

Kaikenlaisen jo veriin menneen ekoilun ja säästämisen lisäksi huomaan kaipaavani aitoja, vahvoja elämyksiä ja makuja: säännöllisesti huomaan, etten enää pidäkään esimerkiksi jostakin ruoasta, joka oli vielä pari vuotta sitten suurta herkkua. Leivonnaisissa, kotona tehdyissäkin (paitsi itse tekemissäni, tietysti), maistan valkoisen sokerin teollisen imelyyden. Vähänkin halvempi suklaa on mautonta tai tympeän makuista. Aitojen tuoksujen ja makujen sijasta törmää kaikkialla esansseihin ja lisäaineisiin, kovetettua kasvirasvaa ja muuta roskaa tupataan kaikkeen ruokaan. 

Kun alkaa tuntua liian pahalta, ekokaupat pelastavat. Hirveällä hinnalla (johon toisaalta olen jo hyvin tottunut) saa ostaa raakaruokosokeriin tehtyä reilua luomusuklaata, tai vaikkapa eteeristä luomugreippiöljyä, ja sitä aidompaa greipintuoksua ei kohtaa missään. Uhraamalla ainoastaan rahaa (ja vähän vaivaa) löytää taas aitojen aistimusten maailman turvassa lisäaineilta ja muulta...niin... uhkaavan... nykyaikaiselta? 

Eskapismiako tämä onkin? Olkoon pakenemista omaan pikku maailmaan, olkoon keskiluokkaisen länsimaalaisen identiteettishoppailua ja hyväosaisen, koulutetun ihmisen pätemistä pikkuongelmillaan. Väittäisin kuitenkin, että on pahempiakin tapoja kuluttaa kuin se suuntaus, johon pyrin. Kaikilla on tapansa paeta maailman pahuutta. Mutta jos tapaa shoppailla lohdukseen, kehottaisin ostamaan mieluummin kuuden euron hippihammastahnan (ei SLS:ää!) kuin samanhintaisen kertakäyttöisen Gina Tricot -paidan.

1 kommentti:

Ronja kirjoitti...

Mun suurin tuska on kosmetiikka ja kengät. Ensimmäisiin en ikinä jaksa tarpeeksi perehtyä, ja ne vähän ahdistaa ja samalla kiehtoo hirveesti. Jälkimmäiset taas on tehty murhasta tai maksavat hirveästi tai sekä että. Sieluni haluaa ristikkäisiä asioita, jotka vaikeuttavat toinen toisiaan :(