En usko että minulla on mitään erityistä sanottavaa tänään. Yleensä en kirjoittaisi blogiini tällaisena iltana, mutta nyt kirjoituttaa, ehkä huomaan kohta tuottaneeni jotain tekstiä paljonkin (päin ja hännin tai niitä vailla). Sitä tapahtuu puheessa, ja tavallisesti ihmiset toivoisivat minun olevan silloin mieluummin hiljaa.
Olin vielä tänään viettämässä viikonloppua kotipuolessa, itse asiassa alunperin aviosukulaisen rippijuhlassa. Varastin shown kaksisenttisine vauvanalkioineni. Lintsasin ensin kuolettavan ikävästä kirkollisesta osuudesta joutumatta perustelemaan sitä muulla kuin (mahdollisella) pahoinvoinnillani. (Käytin ajasta puolitoista tuntia juhlamekkoni silittämiseen. Poltin sulakkeen tai pari. Niissä olivat kiinni jääkaappi, pakastin ja silitysrauta. Kannoin megaison silityslaudan, mekon ja vielä kuuman raudan yläkertaan ja ajattelin, että olisi ihan oikein kaikille, jos nyt kuolisin raahaamiseen, liukastumiseen, palamiseen ja keskenmenoon raudan pissittyä silitysvettä kellarin liukkaalle kivilattialle. Sanoinko jo, että olin melko nälkäinen enkä tunnetusti ole parhaimmillani verensokeritason hipoessa nilkkoja?) Itse juhlassa ajattelin, etten ikinä opi olemaan mokailematta nopeiden hiilihydraattien kanssa, jos aina joku tyrkyttää maailman täydellisintä pullaa tai täytekakkua. Ilmainen viina -ilmiö, tiedätte.
Kävin myös kesän ensimmäisen ja, ollaanpa realistisia, luultavasti viimeisen kerran uimassa. Tapasin kaksi ystävää, jotka virallisesti kuuluu tavata kotipuolessa oleskelun aikana, toisen itse asiassa ennenkuulumattomasti kahdestikin. Nainen nimittäin syytti minua siitä, etten ole käynyt koko alkuvuonna. Kielsin laiminlyöntini, vaikka en voinutkaan todistaa mitään. Kaverin erittäin vahvasti läsnäoleva kissa pakotti minut nauttimaan muutamia lapsilta kiellettyjä allergialääkkeitä. (Toisen kaverin kaksivuotias lapsi oli paljon vähemmän läsnä: hän oli luonut itselleen mielikuvitusystävän ja muutenkin eli aivan omissa maailmoissaan.)
Kaksi naista ja kissa -avaudunta muistutti minua siitä, miksi ihmisillä ylipäätään on ystäviä. Muutenkin olen koko kesän ajan kaivannut kunnon säännöllisiä avautujaisia, koska äänensä käheäksi riehuminen kerran kuussa ei ole kylliksi. (Alan selvästi päästä aiheeseen.) Pian sitä tottuu siihen, että tiettyjä ystäviä tapaa kerran viikossa, toisia kerran kuussa ja muutamia kerran tai kaksi vuodessa, ja sitten (mahdollisesti) muu aika pidetään yhteyttä jollakin välineellä. Kaipaan kyllä kouluaikoja, jolloin ystävät olivat aina paikalla - tosin siitä seurasi se, ettei seuransa valitseminen oikeastaan ollut mahdollista vailla konflikteja.
Jos eläisin yksin, huomaisin luultavasti etsiä enemmän ystävien seuraa myös näin luentojen ulkopuolella (vaikka eihän ole vuosiin ollut todennäköistä, että lähimmät kaverit sattuisivat samalle kurssille), mutta kummasti vakiintuneen ihmisen elämä muuttuu yhä pienemmissä piireissä pyöriväksi - eettisen huolenpidon kehän (Leena Vilkka ja ympäristöpolitiikan johdantokurssi) käsittein minusta on tulossa familisti, joka jaksaa välittää vain omasta perheestään ja on näin vain hieman egoistin yläpuolella. Vanhempani ovat juuri tällaisia, mutten arvannut, että se iskisi minuun jo 22-vuotiaana. Hyvästi, ystävät, Inanalla ei ole enää aikaa teille, nyt on tärkeämpää tekemistä! Facebookin päivittäminen kotona ajaa ohitsenne! Aivan kuin ystävistä saatu voima ja ilo eivät (useimmissa tapauksissa) olisi moninkertaiset tapaamisen järjestämisen viemään energiamäärään nähden. (Ei päde kaikkiin tapauksiin. Tällöin lakkaan pitämästä yhteyttä. Ja sitten joku voisi joskus itsekin soittaa minulle niin tulisi sellainen olo että kiinnostaa.) Itse asiassa luulen kaipaavani sellaisia ison porukan kerhomaisia tapaamisia, kukahan sellaisia järjestäisi puolestani? Taidan kaivata seuraa, muutakin kuin T-kirjaimella alkavaa.
Ahah, tänään kirjoitus kosmisesta yksinäisyydestä. Jatkan chattailua aiheesta "minne mennään kahville, viime syksyn tuutoritoveri?". En jaksa tuottaa tyylikästä lopetusta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Vaikken olekaan vakiintunut ihminen, en kyllä jaksa hirveän aktiivisesti etsiä uusien ihmisten seuraa: tajusin että joskus menee jopa viikko ilman että puhun kellekään muulle kuin Sushille mitään (facebook-statusten kommentointia ei kai lasketa). Mikä voi olla ehkä vähän säälittävää! Puhun tosi paljon itsekseni/itselleni, siis en ääneen, mutta ikään kuin ajattelen dialogina. Jos oisin parisuhteessa, selittäisin sille toiselle koko ajan jotain asiaa. Luennoisin. :D
Luulen että "pitäisi pitää enemmän yhteyttä ystäviin" -ajatus kuuluu oleellisesti ns. aikuistumiseen. Vähän surullista tietty että niin on, ei kai sen tarvitsisi olla niin, mutta siitähän valittavat ns. kaikki. Just tän takia sanoin, että kommuuniasuminen voisi olla kiinnostavaa kokeilla, koska sitten se "perhe", jonka kanssa joutuu/pääsee viettämään aikaa, on luonnollisesti laajempi, eikä tarvii aktiivisesti etsiä sosiaalisen kohtaamisen mahdollisuuksia.
Minäkin haluaisin nähdä kavereita, muttei ole oikein aikaa, kun tälläkin viikolla tulee sukulaisia käymään ja töiden jälkeen on muutenkin sellainen olo, että tekee mieli vain lösähtää sänkyyn lukemaan. Uskon vahvasti, että sitten kun opiskelu alkaa, on enemmän aikaa ja voimia, koska opiskelu mahdollistaa joustavammat aikataulut ja runsaamman vapaa-ajan kuin työ. Ensi viikolla voisi kehitellä jotain, tosin eräs vanha kaverini (kyllä, se epäilyttävä poika jota olen vältellyt viimeiseen asti!) saattaa tulla käymään viikonloppuna...
make your own path, pathfinder. Parasta ikinä siinä, että muuttaa Huitsin Kuuseen on se, että kun siellä ei ole kavereita (vanhoja), uusiin on pakko luoda jonkinmoinen side = paljon tapaamisia, kun muuten on ihan eksyksissä. Niinpä meillä pyörii nykyisin peli-illat (alkoi neljästä hengestä, ennätys 8, kokonaisihmismäärä jossain 12 tienoilla), barokkitanssit (isolla kannattajaluvuilla) ja muita satunnaisia tapahtumia. Ja sitten minä olen muualla. voi jee. Tänään kotiin vihdoin, johan noi bookissa kyseli, milloin pelataan taas...
Paras keino on siis kokeilla jotain uutta ja etsiä uusia ihmisiä. Tämä ei tarkoita, ettenkö tahtoisi tavata myös vanhojakin. Mutta paikallisuus rulezzzz...
Lähetä kommentti