Näytetään tekstit, joissa on tunniste olen yhä hengissä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste olen yhä hengissä. Näytä kaikki tekstit

lauantai 25. marraskuuta 2017

torstai 9. marraskuuta 2017

Se hyvä aihe

Mulla oli vielä aamubussissa joku älyttömän hyvä aihe, josta halusin kirjoittaa. Ja teinkö muistiinpanoja? En tehnyt muistiinpanoja. Sen sijaan kirjoitin kehopäiväkirjaani (tietysti kehollani on oma päiväkirja) jotain ovuloimisesta. Kannattiko, mitä? Nyt se oikeasti hyvä aihe sitten unohtui!

Koska olen saanut työni ulkonäöllä, onnistuin luikertelemaan (pyysivät, kuulkaa, oikein) yhteen uuteen viestintätyöryhmään, kun panin tarpeeksi huulipunaa. Lisäksi olen saanut tekemisistäni kaksi kertaa suoria kehuja parissa päivässä. Nyt on aika joko ylpistyä sietämättömäksi tai kehittää joku sarkasmistrategia. Otan sen ylpistymisen, suon sen itselleni koska ovuloin ja itsetuntoni on huipussaan. (Nyt turpa kiinni jo niistä adnekseista jooko, t. itsesensuuri.) Katsotaan huomenna sitä sarkasmia sitten.

Täytin tällä viikolla 31 ja koska olen saanut kuulla monelta taholta olevani "kamalan nuori", sain lahjaksi elämäni ensimmäistä kertaa omia legoja, kaksi taloa. Olen rakentanut ne jo kahdesti.

Mikä hemmetti se hyvä aihe oli?

tiistai 5. tammikuuta 2016

Näin sinäkin opit

Olen hyvä kahdessa asiassa ja aion tämänpäiväisessä blogipostauksessani (tai no: tässä kuussa, tämän talven tekstissäni) opettaa lukijoilleni näiden taitojen alkeet. 

Suorastaan luonnonlahjakkuus olen folioeläinten puristelemisessa: kun syömme Brunbergin tai jonkun muun suklaapusuja, muovailen folioista lopuksi eläimiä ihan suvereenisti. (Viimeksi tein helvetin aidonnäköisen kamelin. Melkein satuloin sen vahingossa kun näytti niin aidolta. Sittemmin mini-t löysi sen. Hei hei, kameli!)

Aluksi kannattaa kehottaa läsnäolijoita valitsemaan mieleisensä eläin, joka luvataan toteuttaa vaikka mikä olisi. Sitten koetetaan pysyä rauhallisena katseiden ristitulessa ja todetaan, että pusufoliossa on neljä kulmaa: juuri sopivasti useimpien eläinten raajoiksi. Folion keskiosa jää pääksi. Kunkin kulman ympärillä olevaa foliota aletaan puristella joltisellakin napakkuudella laihemmaksi samalla lyhentäen sitä (lyhentäminen on vaikeaa, ellei tahdo suorastaan taittaa; kehotan huomioimaan eläinten lonkkien rakenteen, niihin saa kaartumaan aika paljon foliota). Jos eläimellä on häntä, siihen varataan materiaalia ennen takajalkojen lopullista muotoutumista. Jos ei, niin hyvä. Se on kätevämpää. Esimerkiksi sammakot ovat oikein käteviä puristella. 

Pää ja kaula vaativat myös osansa folion yhdestä sivusta, etujalkakulmien välistä. Onneksi etujalat tapaavat olla takajalkoja hennommat. Lintujen kyseessä ollessa taas teen tavallisesti siivet vastakkaisista kulmista ja pään ja pyrstön niin ikään vastakkaisista kulmista. Jalat pitää sitten vain valmistaa samoin kuin muiden eläinten hännät, eli materiaalia pitää varata jalkojenmuovaustarvetta silmällä pitäen jo ennen varsinaista puristeluvaihetta.

Sitten alkaa oikein puristelu-puristelu. Tässä vaiheessa tarvitaan jo koko paljon näppivoimaakin, jotta folio pysyy muodossaan. Jos alussa jalkakulmia on päädytty taittamaan, puristelusta huolimatta folio voi alkaa aukeilla. Pahimmassa tapauksessa voidaan joutua pyörittämään jalaksi aiottua osaa itsensä ympäri pituussuunnassa, mutta tästä jää jäljet, ja vaatii taitoa saada pyöritelty raaja näyttämään uskottavalta myöhemmin. Nelijalkaisten eläinten vartalo ja pää muodostetaan kupertamalla foliota varovasti alhaaltapäin samalla, kun puolivalmiita jalkoja tuetaan lonkista/kainaloita pinsettiotteella. 

Älä puristele mitään valmiiksi vielä, sillä folio on kuin nainen: vähän kun liian aikaisin puristelee, niin eihän se enää kelpaa oikein mihinkään. Etene siis jokaisen osion -- pään, vartalon ja raajojen sekä mahdollisen hännän tai pyrstön -- suhteen samalla vauhdilla ja koeta saada kaikki yhtä aikaa möyheämmästä napakampaan olomuotoon. Jos eläimesi tarvitsee esimerkiksi räpylät, isot korvat tai avonaisen suun, on nyt viimeinen tilaisuus valmistaa ne.

Viimeistely on tärkeä osa. Eihän eläin ole mistään kohdasta onton tai muhkuraisen näköinen? Onko asento luonteva ja ylväs?

---

Tänään huomasin myös, että osaan lukea epäselviä käsialoja. Olen harjaantunut vuosien päiväkirjankirjoituksessa: palaan aina joskus vanhoihin kirjoituksiini (paitsi yläasteaikaisiin, jotka harmillisesti aikanaan hävitin) ja ihmettelen kiekuroitani. Päiväkirjan pitäminen voi mielestäni opettaa ihmiselle paljon, mutta sen parasta antia on luonteva, kärsivällinen suhtautuminen paskaan käsialaan. 

Luin monenlaisista taustoista tulevien, eri-ikäisten aikuisten vaihtelevissa tunnetiloissa käsin kirjoittamia tekstejä eilen ja tänään. Epäselvän käsialan lukeminen on kuin yrittäisi etsiä tuttia perhepedistä puoli kolmelta yöllä. Jos katsoo suoraan kohti, fokus hämärtyy ja sisältö katoaa, kiitos silmän hämäränäöstä vastaavien sauvasolujen. Jos taas voi rentouttaa mielensä ja katsoa rakastaen ja vaatimatta, todella kokea, ei, vaan elää tutinetsintä-/paskankäsialanlukuhetken, etsitty asia pyrähtää paikalle ja ilmoittautuu oma-aloitteisesti. Kun lukee käsin kirjoitettua tekstiä, täytyy ensin ymmärtää kokonaisuus. Ensimmäinen intuitiivinen tulkinta sisällöstä on todennäköisesti oikea. Jos vielä sen jälkeen jää tuijottamaan painaumia jättäneitä lyijykynäviivoja koettaen arvata, mikä helvetin kädetön ja lukutaidoton pelle se nämäkin on tähän tuskaisesti raapustanut, on hakoteillä. Silloin toisen haavoittuvassa tilassa paperille vyöryttämä "kiitos, varsinkin vyhöt yms." loukkaantuu, karkaa pois eikä palaa koskaan.

----

Näin sinäkit opit -tekstisarjan seuraavina osina julkaistaan mahdollisesti "Olennaisen erottaminen epäolennaisesta" ja "Kuinka paljon on tarpeeksi?".

lauantai 17. lokakuuta 2015

Jotain aina jää

Täällä taas. Ajattelen kirjoittamista joka päivä. Mutta jos on aikaa olla tietokoneella rauhassa, ei sitten kuitenkaan inspaa tai somen nopeatempoisemmat muodot vievät voiton (viimeksi huutonauroin-niin-että-itkin äitipalstan keskustelulle 90-luvun lapsuutemme lähtemättömistä pornolehtimuistoista). Ja kun tulee tällaisia kuukausien taukoja, pitäisi olla jotain tosi mielenkiintoista. Sen tiedostaminen kasaa suorituspaineita, joten on järkevää olla kirjoittamatta ollenkaan, jne. Koska kuka nyt kirjoittaisi jostain suklaarusinoista! Koko kesä ollut aikaa miettiä!

Niin kuin olen oppinut, kaikenlainen liikkuminen ja kulkeminen aiheuttaa ankaraa kirjoitutusta: tanssitunnit, käveleminen, pyöräileminen ja juokseminen (lähinnä bussiin, takki chic'isti auki, henki hampaissa vinkuen ja vähemmän chic kylpyankkaheijastin reiteen hakaten) avaavat ajatushanat. Ja silloinhan ei olla tietokoneella tietenkään. Minulla ei ole käteviä, kevyitä mukana kannettavia bloggauslaitteita, valitettavasti. Mutta kaikkein eniten tekee mieli kirjoittaa hiljaisissa autoissa pimeällä. 

Matkustin jokin aika sitten taksilla, koska ratikka-ja-metro -matka olisi ollut niin banaalia ja ankeaa, oli ilta, pimeni jo kunnolla, kylmäkin. Taksit ovat kyllä suurinta ylellisyyttä mitä on, sellaista oikein vanhaa kunnon jäljellä olevaa ylellisyyttä samaan tapaan kuin Ruohonjuuren koko ajan kalliimmiksi muuttuvat raakasuklaarusinat. Kuski oli mukava, auto kaikkien taksien tapaan aivan hemmetin mukava ja lämmin ja pehmeä, kuuntelimme musiikkia, jota ei kuitenkaan tulisi yksin kuunneltua, ja katuvalot pyyhkivät (meinasin sanoa kyyneleeni, mutta ei niitä tullutkaan) penkkejä ja yhtä päiväkirjaa, johon taisin laittaa lopulta vain: "Taksissa matkalla kotiin. Luksusfiilis."

Harvinaisia ylellisyyksiä on myös se hetki, kun tanssi- tai jumppatunnin rentoutusvaiheessa maataan selällään jalat rinnan päällä ja heijataan itseä niin kuin eläintarhan häiriintynyt pigviini liian pienessä häkissä. En yhtään ihmettelisi, jos näkisin pingviinin tekemässä niin, se on siis todella mukavaa, kannattaa kokeilla. Mihinkään ei enää satu. Kukaan ei pääse puremaan nänneistä ja sitten varastamaan kännykkää. (Esimerkiksi siis. Mulla on tosiaan se yksivuotias täällä kotona.) Ihan hyvin sen selkäpyöreänäheijauksen voisi tehdä joskus omallakin ajalla. Mutta ikinä ei muista, ja siksi se on luksusta.

Viisivuotias kuunnelkaa-vitsejäni-elämäntuskailija, joka yhtäkkiä sanoo iltateepöydässä vieraille: "Teidän puutarha on varmasti tosi kaunis."

Se hetki, kun tajuaa että molemmat lapset nukkuvat ja Siskonpetiä on, ei yksi, vaan kolme uutta jaksoa Areenassa, vaikka ei edes vielä tiedä, että Pirjo Heikkilä mainitsee taas monologissaan Lahden.

Se, kun tajuaa, että netti on olemassa ja täynnä balettiaiheisia blogeja ja tanssitarvikenettikauppoja (ja asun kaupungissa jossa on ihan oikeitakin tanssitarvikekauppoja, etätyöpäivien lämmöksi napsnapsnaaaaaaps!!) ja minulla on omaa rahaa, joita ei siis todellakaan silloin ollut kun minä viimeksi, mutta nyt kun tuli puheeksi, niin minähän olen löytänyt taas modernin tanssin kymmenen vuoden tauon jälkeen ja olen taas tanssija, joten... 

Psykologian muistiinpanoissani lukioajalta lukee (muistan ne ihan oikeasti) (ok, ainakin uskon muistavani oikein, en tarkista): "Unohtaminen alkaa välittömästi. // Jotakin aina jää."

Voi olla, että elämästäni on tullut tyrnikäsivoiteen nuuhkimista ja muistelua (kaikki muistamisen arvoinen on varmaan tapahtunut "joskus vuos eiku pari vuotta sitten" tai "2008" tai "lukiossa"), mutta on siinäkin puolensa. Minä täytän muutaman viikon päästä 29, ja sehän on ihan yleistä tietoa, että ihmisen persoona muokkautuu ensimmäiset 29 vuotta ja jähmettyy sitten käytännöllisesti katsoen betoniksi ikuisiksi ajoiksi, joten mulla on tässä nyt vielä marraskuulle asti aikaa viimeistellä tosi hieno ja asiallinen tai edes mukava ja sopiva elämä. 

Vapaaehtoisia?

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Metsä puilta

Yritin varastaa hetken blogatakseni kerrankin juuri silloin, kun idea keksiytyy. Tyttäreni tuossa lattialla kertoo, että olin väärässä. Hän viihtyi lempipaikassaan -- lattialla juuri liinasta ulos otettuna ja vapaudestaan riemastuneena -- tasan siihen asti, että kirjauduin sisään blogipaikkaan. Sitten: äääää! ähä-ähä-ähää-ähäää-äääääähähäää!

Sijoitan vauvan toiseen lempipaikkaansa ja jatkan yhdellä -- puolellatoista kädellä. Lyhyin virkkein. Monin typoin.

Päätin siis vihdoinkin ruveta pitämään lukupäiväkirjaa. Huomaan säännöllisesti, että täytyisi palata johonkin tekstiin, täytyisi tarkistaa sanoiko meidän kaikkien lempilähde (nimeltään Joku Joskus) todella niin kuin muistan hänen sanoneen. Enkä tietenkään muista kuka ja missä ja sanoiko. Tämän voisi aika helposti ratkaista kirjoittamalla lukemistaan kirjoista ylös jotain yksinkertaisia tietoja ja vähän tiivistelmää.

Minulla on sattumalta tyhjä mustakantinen kirja odottamassa (siitä piti tulla tavallinen päiväkirja, mutta vanha täyttyy nykyään niin hitaasti että turha tuota on seisottaa pöytälaatikossa), ja nyt pitäisi ottaa se esille, etsiä olennaista ja tehdä päätöksiä (se tekee minulle hyvää, siis päätöksenteko jossain muussa kuin tölkkipapu-, valkopyykki- tai pikkuaurinkolasiasioissa) ja vedellä sarakkeita ainakin julkaisuvuosille ja parhaille sitaateille. 

Kuinka hienoa tuleekaan olemaan, kun puolikkaan muiston perässä voi selata vain lukupäiväkirjaansa ja helposti oppia, että se olikin Vesa Nevalainen siinä kirjassa "Aikuinen ja lapsi", joka sanoi että mitäs se nyt sanoikaan. Joka kirjasta bloggaaminen ei olisi mahdollista, eikä tarkoituksenmukaistakaan, mutta kyllä nyt paperiseen päiväkirjaan täytyisi sen verran ehtiä kirjoittaa, että ottaa edes luettujen kirjojen tiedot ylös. Ja sitten niihin voi joskus palata! Helposti!

Täytyy vain tehdä päätös myös siitä, mikä lasketaan lukemiseksi (ja kirjaksi). Jos selaan kylässä epäsosiaalisesti kirjahyllyn läpi, mutta en lainaa mitään kotiin? Entä jos käytän tosi kauan aikaa aikakauslehteen? Jossa on fiksuja tekstejä? (Talvella luin kuukauden verran hitaasti Intelligent Life'ia ja tunsin itseni älyköksi (tuo taivutusmuoto auttaa myös). Hillittömiä juttuja. Kerrankin jotain aivan muuta. Ne perhelehtien vauvannukuttamis- ja välikausihaalarivertailujutut olikin jo vähän nähty.)

Entä lyhyemmät tekstit? Kuinka monesta tekstistä minun oikein pitää kirjoittaa tiivistelmiä ja antaa tähtiä! Apua!

Näen itseni kopioimassa käsin nettiosoitteita mustakantiseen kirjaan, arvioimassa vaalimainoksia, referoimassa itse kirjoittamiani tehtävälistoja, horjuvani kahden ja kolmen tähden välillä ärsyttävän ruotsalaisella tyylillä täyteen kirjoitettu kauramaitopurkki kädessä, kunnes jämäkän ystävälliset valkotakkiset puuttuvat asiaan.

lauantai 31. tammikuuta 2015

Kell' kolmio on

On ollut vähän hiljaista täällä blogissa. Tulin nimittäin hankkineeksi metroaseman vierestä kerrostalokolmion. Se on ihana, parkettilattiat ja kaapit ovat alkuperäiset ja kunnostetut, putki- ja muut remontit ovat valmistuneet juuri. Tilaa on 20 neliötä enemmän kuin neljän hengen opiskelijakaksiossamme. En ollut koskaan käynyt asuntonäytössä, mutta ihastuin kolmioon heti ja tulin myyjän kanssa erinomaisesti toimeen. Puolentoista kuukauden ankaran sähköpostinlähettelyn ja lainaneuvottelun jälkeen olemme tällä viikolla vieneet sinne omaisuuttamme vähän kerrallaan ja sahanneet kotien väliä montakin kertaa päivässä. Tämä enimmäkseen ilman autoa, pari päivää sentään isi oli auton ja peräkärryn ja päättäväisen lasittuneen katseen kanssa paikalla. Isännöitsijäntoimiston tädistä irtosi tosi paljon isiläppää (sitten kun hän vihdoin tajusi sukulaisuussuhteen).

Kahdeksan vuoden Hoas-kärvistelyn jälkeen tämä on ihanaa ja vähän haikeaakin. Onko todella niin, että saamme porata seinään reiän? Peräti maalata joskus? Kenelle voi soittaa, jos jotain menee rikki? Mikä on sähkösopimus ja mistä helvetistä netti tulee? Pikku t on tietysti tohkeissaan, koska meillä on vaatehuone, sellainen vanhan hyvän ajan, jonka korkeiden hyllyjen tukevuus mahdollistaa klassisen puumajaleikin. T antoi pikku t:lle pyyhkeen pehmusteeksi hyllylle, ja sinne lapsi muutti, puolentoista metrin korkeuteen, leluratikka toisessa ja kaalipiirakan pala toisessa kädessä.

Onhan se kyllä vähän jännä tunne. Nyt pitäisi kaiketi vihdoin lopettaa asumisesta valittaminen, vaikka samat kotivelvollisuudet ne ovat sielläkin edessä (ei vain voi enää syyttää ärsyttävää opiskelijaboksia kodin epäviihtyisyydestä, syyllinen onkin ehkä...!). Nyt pitäisi kai vain pitää varauksetta uudesta kodista ja luopua melko helposti vanhasta ja rähjäisestä ja liian pienestä. Tämä kaikki neljän hengen voimin... Join eilen käryävällä hellalla keitettyä teetä ja luin vanhaa sarjakuvaa uudessa sievässä pikkukeittiössämme, mini-t nukkui, pikku t oli mummolassa, T kotona (?). Minusta tuntui samalta kuin pari vuotta sitten Hevonperse-stipendiaattina, kun vietin vajaan viikon hiljaisella metsätutkimusasemalla gradua tekemässä. Kotileikiltä. Yksin. Vieraassa paikassa. Äiti!

Psykologisessa sopeutumisessa uusiin olosuhteisiin on muistaakseni kolme vaihetta: alkueuforia, karu totuus ja mukautuminen. Olen jo vähän karun totuuden vaiheessa, kun tajusin että aivan järjetön määrä kaappitilaa ei olekaan ihan niin järjetön määrä: kauniinväriset ja monilukuiset kaapit ovat tosi kapeita vaatepinoille, ja paljon kuutioita on katonrajassa ja ripustettavien vaatteiden tankokaapeissa. Siinä missä olohuone on valtava, keittiö on nafti etenkin pöytätilan suhteen. Ei ollut 60-luvulla mikroja, kahvin- ja vedenkeittimiä, blendereitä, leivänpaahtimia... Vanhaa jääkaappia emme ole uskaltaneet laittaa päälle ennen kotivakuutusta. Makkarin kynnys on liukas, tuuli humisee lastenhuoneen ikkunoissa, lempiesineilleni ei tahdo löytyä sopivaa paikkaa. 

Vapuksi päätettyihin tupaantuliaisiin on realistiset kolme kuukautta. Kaikki on kesken. Minun on järjestettävä asiat uudestaan, koska esineitä ei ehkä voikaan pitää siinä huoneessa kuin olen tottunut. En haluaisi joutua sisustamaan ahtaasti tai sullomaan epämääräisiä röykkiöitä yläkaappeihin piiloon, enkä varsinkaan tehdä kompromisseja. Vai onko muka liikaa vaadittu saada pikkulapsiaikana täydellinen koti ilman säröjä ja hankkia järjestelmäkamera ja ruveta sitten oikeaksi äitibloggariksi! Ja saada se heti! Ja hoitaa kaikki itse, vaikka niskalihakseni tavallaan eivät liiku ilman kolmiolääkkeitä! Niin!

Kun väsyttää ja ärsyttää, muistuttelen itseäni myös siitä euforiavaiheesta. Isot ikkunat fiksuihin ilmansuuntiin, paljon valoa, mukavan korkealla oleva asunto, hissi, ulko-ovi joka ei ole aina lukossa, lasitettu parveke, kauniit lattiat ja siistit seinät, söpö uuni, lastenhuone, hyvät kulkuyhteydet, jonkinlaiset ikkunalaudat!

Nyt on vielä sellainen vähän rasittava vaihe, että kaikki kodin viihtyisäksi tekevä irtaimisto on pitkälti uudessa paikassa ("siellä", kuten uutta kotia kutsumme), mutta jokapäiväiset välttämättömyysasiat, kuten sänky, toimiva jääkaappi, pesukone, mikro ja tietokone nettiyhteyksineen jumittavat vielä vanhassa kodissa. Uusi koti näyttää jo nätiltä, mutta vanhaan, tyhjähköön, rähjäiseen ja likaiseen (imurikin on jo "siellä") on silti pakko mennä muutaman tunnin jälkeen.

Minua kiinnostaa nähdä, missä vaiheessa olemisen painopiste vaihtuu vanhasta uuteen kotiin. Uudessa tekisi mieli olla, koska siellä ei ole juurikaan tiskejä, pölyä eikä pyykkiä, mutta silti vanha vetää jotenkin puoleensa -- ainakin siinä vaiheessa kun alkaa väsyttää, on pakko "lähteä kotiin". Olemme aikoneet siivota tämän Hoas-kotimme seuraavaksi vasta tyhjänä luovutuskuntoon. Asummekin tässä virallisesti vielä kuukauden, joten kiirettä ei periaatteessa ole.

Tarvitsemme kipeästi sukulaisten apua: olemme kerjänneet ja lainanneet monelta taholta rahaa ASP-lainan itse säästettävää osuutta varten, hyödyntäneet häpeämättömän paljon isin byrokratiatietoutta, roudarinkykyjä ja autoa, ehdotelleet tekopirteän innostavasti että äitipä voisikin nyt superluovasti keksiä meille jostain verhot kun on siinä niin hyvä (vihaan verhojen hankkimista, ompelua, silitystä ja, eniten kaikista, ripustamista), sijoittaneet pikku t:n mummulaan pitkiksi viikonlopuiksi, valjastaneet apen ja langon kuljettamaan isommat huonekalut firman pakettiautolla ja bosnineet isomummulan vanhat hienot matot vähentämään uuden asunnon kaikuisuutta.

Pelkään naurettavan paljon että unohdan tänne vanhaan kotiin jotain, ja siksi tyhjensinkin lääkekaapin ajoissa laatikkoon. Unohtuvatkohan mausteet maustehyllyyn? Parvekkeella kuolemaa tekev talvehtiva tammentaimi, kello seinällä, kellarikomeron mini-t:tä odottavat lastenvaatteet, pyörävaraston sisältö.

Kuinkahan monta kertaa tänä keväänä lähdemme kävelemään asemalta väärään suuntaan?

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Älä ajattele maatuskapeppua, älä herranjestas ainakaan sano sitä

Puoli kuudelta aamulla sairaalan suihkuhuoneessa painoin partaterän ranteelle ja onnittelin itseäni erinomaisesta ideasta. Viilt! Täällä kukaan ei valvo ihmisten teräaseita, sillä "mitä, sulla on ovi auki parvekkeelle, eiku ai nii tämä ei olekaan psykiatrinen sairaala". Kun letkut lopulta irrotetaan, sattuu edes inasen vähemmän, kun ei ole käsikarvoja tarttumassa teippeihin. Tiedän mistä puhun, sillä minuun on kuuden päivän aikana tökitty 17 neulanreikää. Olen ihmisgolfkenttä ja odottelen kiirastuleksi nimeämälläni osastolla aamun lääkärikiertoa ja synnytyksen käynnistämistä. Raskausviikot ovat 34+0, odottelun takaraja täyttyy tänään ja kello yhdeksältä lähtee. 

Lapsivettä on norunut huolella maanantai-illasta asti, joten olen sitten istunut täällä kohta viikon muovikääreissä peffa hiessä muovitetulla sängylläni facebookkaamassa (heti kun yksi parhaista toi minulle lainakoneen, eli noin kahden päivän päästä saapumisestani), taittelemassa harsovaippoja (naurettavan vaikeaa, edellisen lapsen kohdalla annoin kahdessa minuutissa periksi ja ostin vain valmiiksi vaipanmuotoisia kestovaippoja, ovat nätimpiäkin) ja odottamassa ruoka-aikoja. Kelvollista teetä ei ole ja tuoreita kasviksia on tarjolla kitsaasti, mutta muuten ei ole valittamista. Lisäksi vieraat ymmärtävät tuoda minulle suklaata.

Pikku t on tietysti ollut paljon mielessäni. Hän on ollut minusta paljon erossa ("äiti tekee vielä vähän ylitöitä ja sitten kesälomalla ollaan kuukausi yhdessä!" No, ainakin ylitöillä voi melkein maksaa sairaalamaksut) ja hajoilee tietysti vuorotellen ison T:n kanssa kotona. Pikku t:n parhaita hetkiä ovat ne, jotka hän viettää katonrajaan nostetussa ja mutkalle väännetyssä sairaalasängyssäni painellen "muovailunappeja" (hyyyyyrrrrrrrr). Onneksi laidat saa ylös. Hän arvostaa myös kovasti automaattisia käsidesikoneita, jotka sanovat iuuuuui, mutta pelkää hieman ystävällisellä äänellä saneltua ateriakuulutusta, joka kuuluu seinästä. (Minä en pelkää sitä lainkaan. Ateriakuulutus on paras ystäväni, jos koetan saada vielä muutaman raskauskilon, vaikken koskaan ehtinytkään 9. kuulle.)

Minulla on ollut neljä peräkkäistä huonetoveria täällä kiirastuliosastolla (yksi joutui palaamaan kotiin kitumaan, raukka), ja olen ollut myös paljon yksin. T valitsi minulle huolekkaan viisaasti ikkunapaikan, joka on erotettu isolla verholla toisesta sängystä. Katselen Linnanmäkeä ja pyöriviä nostureita, tervapääskyjä ja variksia ja tietysti säilyttelen ikkunalaudalla katseenkestävimpiä keskosvaippojamme kätilöiden ihailla. (Nekin iso T kävi hakemassa, kun tajusin omistavani puhelinnumeron kolme keskosta tuottaneelle ja käsistään kätevälle äititoverille.) Olen ajatellut, että kun täällä kuitenkin joudun paljon roikkumaan (tuskin kaksikiloinen mini-T ei varmaankaan saa olla kanssani samalla lapsivuodeosastolla, vaan jää vastasyntyneiden puolelle hoitoon ainakin viikoksi pariksi) ja käyn välillä kotona nukkumassa muun perheen luona, voin kai saman tien käyttää vauvalla asiallisia vaippoja ja viedä ne kotiin pesuun. Kovin paljon niistä ei pesukone pääse täyttymään, noloista nenäliinoista.

Koska vauva on pieni jopa ikäisekseen, hän luultavasti ei jaksa syödä kunnolla. Niinpä minä kaiketi sankarioin ihan itse maidontuotantoni käyntiin täällä sairaalan teholypsykoneilla. Ammuu! Kotiin pääsee, kun osaa itse syödä ja hengittää.

On tässä sittenkin yhtäläisyyksiä sen psykiatrisen sairaalan kanssa.

Olen ollut reippaalla mielellä (aivan erityisesti niinä päivinä, jolloin olen päässyt irti tukalista antibioottikanyyleista), karkaillut ulko-ovesta helteeseen, viilannut kynsiä, ostanut hieman lisää erikoiskokoisia vaippoja netistä (kun nyt valitettavasti kaikki 100 sievästi lipastossa odottavaa vaippaamme ovat enemmän tai vähemmän aivan liian isoja, ei voi mitään), hoitanut kesälomansiirto- ja kuntokeskuksen jäsenyyden jäädytysasioita, raportoinut kehoni toiminnasta jokaiselle vastaantulijalle, tilannut T:ltä kotoa lisää tarpeistoa ("purentakiskon puhdistustabletteja, nauhavaippoja isosta Senegaliin lähtevästä lahjoitusvaippalaatikosta, kulmakarvaveitsi, se ohut raidallinen vitosen Kaskisavu siitä eteisen liinapinosta, kysy pikku t:ltä, se tietää kantoliinojen nimet") ja värjännyt kaikessa hiljaisuudessa hiukset sairaalan hanskat kädessä. En kai minä niitä alkavalla viikolla enää ehdi! Itkemässäkö täällä pitäisi istua! Kai joku nyt monitorista huomaa, jos alan vahingossa synnyttää! Minunko siitä pitäisi stressata?

Tänään, tarkemmin sanottuna tänään kahden tunnin kuluttua, paikalle pitäisi ilmestyä pari lääkäriä, pari kätilöä, doula ja T. Tämä siksi, että en aio ainoastaan synnyttää keskosvauvaa, vaan suorastaan perätilassa olevan keskosvauvan. Kyllähän sieltä nyt herranjestas yksi ihminen kaksinkerroin pursottuu, niin nolon pienikin. Ei voi olla vaikeaa. Just "Hakekaa kätilössäkin" pursottui. Pepusta tulee toinen peppu, ihan normaalia. Kuin maatuska.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Nörtteilyä mammatyylillä

Huomaan olevani jossain määrin nörtti. Minulla on taipumusta innostua yhdestä tai enintään kahdesta asiasta muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi tai vuodeksi niin, etten muista nukkua tai malta tehdä töitäni kunnolla. Luen aiheesta kaiken, mitä googlesta löytää, piinaan lähiympäristöni kohteliaimmat ihmiset henkihieveriin pienistä nyansseista intoilulla ja avautumisella. Ainakin niinä hetkinä, kun ylipäänsä havaitsen muut ympärilläni. Tällä viikolla intoilen vauvoihin liittyvästä välineurheilusta, tarkemmin sanottuna kestovaipoista. Pidinkin niissä sellaisen ihan kunnon tauon tässä välissä, kun pikku t on ollut toista vuotta ilman.

Olen kokenut, että "kestovaippahulluja" äitejä (tai miksei oikeastaan äitejä ylipäänsä, ks. edellinen postaus) pidetään tässä nykymaailmassa jossain määrin naurettavina kohkaajina ja ressukoina, joilla ei ole oikeaa elämää. Tämä nähdäkseni erottaa meidät muista (vaikkapa miespuolisista tietokone-) nörteistä. Huolimatta monipuolisesta tietotaidostamme ja kokemuksestamme niin teoriassa kuin käytännössäkin me emme nauti juuri minkäänlaista yleistä ihailua tai kunnioitusta, koska harrastuneisuutemme liittyy vauvoihin ja eritteisiin, siis arkisiin asioihin, jotka ovat jossain määrin jokaisen ulottuvilla (ja aiheuttavat toisissa voimakasta vastenmielisyyttä), niin, ja käsitöiden tekemiseen. Naisten juttuihin. Yksinkertaiseen elämään, joka on pysynyt vuosisatoja aika samanlaisena. 

Naisten jututhan eivät perinteisesti ole olleet niitä ihailluimpia asioita maailmassa, vaikka vaativatkin rautaista otetta ja vertaisryhmän hiljaista tietoa. Oikeastaan naisten olisi hyvä olla vain ihan hiljaa ja tehdä hommansa nurkumatta, nauttimatta ja hifistelemättä. Ei saisi liioitella eikä tehdä liian suurta numeroa töistään (kuten vaipanvaihdosta). Huomaan olleeni liikaa erossa muista samanhenkistä äideistä, kun kaikenlaiset ihmeelliset ja tuskallisetkin ties mistä imetyt naisvihamieliset asenteet alkavat nousta pintaan.
 
Tiedostan nämä asenteet jatkuvasti etsiskellessäni kirpputoreilta miesten isoja urheilupaitoja tee-se-itse-vaippojen kuivaliinakankaiksi, lukiessani netistä uudestaan ja uudestaan mielipiteitä äitiyspakkausten kestovaipoista ("ei ole taas valtio yhtään kuunnellut ihmisiä") ja tehdessäni löytöjä vaippakirppareilta. Tunteeni vaihtelevat innostuksen, nolouden, ilon ja syyllisyyden välillä. Sisäinen askeetikko syyttää tuhlailusta ja sanoo, että kierrätettyjen ekotuotteiden ostaminen lapselle on vain tapa hiljentää omatunto - että oikeastihan kyse on ihan samanlaisesta hurahtamisesta ja riippuvuudesta kuin vaikka kymmenien korkokenkäparien shoppailussa. Sen kaveri, sisäinen cool tyyppi, muistuttaa, että on aivan helvetin noloa hankkia elämäänsä sisältöä lastentarvikkeista eikä vaikka, öö, pätkätöistä, Facebookista ja alkoholista. 

Sisäisen askeetikon vastavoima, sisäinen elämästä nautiskelija, muistuttaa, että kestovaippojen käyttäjä saa todella nähdä vaivaa kumotakseen sen ympäristöhyödyn, jonka saa kuitenkin aikaan kestoilulla (iik, kestoilu, nolo mammasana, yhyy), ja että itsensä motivoiminen kauniilla kuoseilla on ihan sopivaa ja tervettä. Sisäinen aikuinen hymyilee sisäiselle coolille tyypille hellästi ja huokaisee hiljaa.

Että kaikki on kiinni asenteesta, niinkin sanoo rauhoittava ääni, joka järkeilee kumoon syyllistävän äänen. Miksi pitäisi tuntea häpeää tai syyllisyyttä toiselta äidiltä ostamastaan puolentoista euron ruusukuvioisesta vaipasta, joka (nyt jo karttuneen kokemuksen perusteella) falskaa vähemmän kuin harmaaksi pesty viiden vuoden takaisen äitiyspakkauksen vaipan irvikuva, kun yksikään mies ei nolostelisi vaikkapa kahdensadan kaiuttimia? Onko tämä nyt feministin ajatus, onko! Niin! Ei ole!

Mitä tulee käsistä lähtemiseen ja hallinnan menetykseen ja muuhun sellaiseen, jota hiukan pelkään kirppareilla (no äh, pelkään sitä aina ja kaikkialla), tunnen jo itseni. Minulla on nyt taas yksi tällainen vaihe. Puolen kotimme esineistä ja omista hämäristä arkisista tavoistani on hankittu samalla metodilla: idea tarpeesta, jäätävä innostus, maaninen tiedonhaku, esineen valinta, hankkiminen ja sitten seestyminen ja pitkäaikainen, rauhallinen käyttö. (Nypynpoistajakin on muuttunut jo järkeväksi taloustarvikkeeksi!) Jos minulla siis on nyt vaihe, jossa ompelen kaksi sisävaippaa päivässä, hienoa. Ovatpa sitten valmiina odottamassa, kun tuotan niille käyttäjän. 

Siinä vaiheessa olen ehkä maanisen innostunut vaikka istukan syömisestä, ja se on kokonaan toinen tarina se.

torstai 3. tammikuuta 2013

Otsikko tiivistää olennaisen, eli tuota...?

Noin. Olen taas tilanteessa, jossa etsin työtä. Kotiäitiyden syvin olemus ehti unohtua kuukaudessa. Nyt tunnen itseni stressaantuneeksi työttömäksi, vaikka olen edelleen sekä kotihoidontuella että opintotuella. Olenkin haeskellut paria projektityöntekijän paikkaa ja kirjoittanut tosi hyviä hakemuksia. Keksin kertoa niissä myös sen, mitä erityisen hyvin hakemaani tehtävään valmentavia kursseja (selkokieli, sukupuoli ja kansalaisuus, ympäristöpolitiikan perusteet, tehokas tekstintyöstäminen ja mitä milloinkin) olen käynyt, ja olen ylpeä siitä. Kuinkahan montaa työpaikkaa ihmiset normaalisti hakevat ennen kuin tärppää? Kymmentä? Puoltatoista tuhatta? Mulla on kolme hakemusta sisällä...

Graduni on esitarkastuksessa ja elättelen toiveita, ettei suuria muutoksia enää tule (mieluiten sillee "joo tämä on kuule valmista tekstiä, eikun printtaat ja tuot tänne, tai äsh, me printataan kyllä, juo sinä siellä vaan poskettoman hintaista reilun kaupan pussisuklaacappuccinoa, joka on pakattu kaksi kertaa tarvittavaa suurempaan pahvilaatikkoon"). Pari viikkoa joutunen vielä odottamaan. Tavoitteeni taitaa tällä hetkellä olla cumu.

Juuri nyt kaikki tuntuu niin helpolta, sillä syön juustosarvia, jotka eivät petä koskaan, vaikka itse mokaisi leipomisen kuinka. Niissä ei mene numlock vahingossa päälle saati jumiin, joka lähtee vain sammuttamalla ja uudestaan käynnistämällä, vaikka suolaa menikin cheddarin mukana aika reilusti. Juustosarvet eivät vänise ja nipistele leipojansa poskipäitä pikku kynsillään. Juustosarvet eivät herjaa "tunnistamaton vastaanottaja" -viesteillä. Ne eivät sähise toisilleen liukkaalla jalkakäytävällä.

Olin oikeastaan sanomassa, että meille tulee taas uusi pesukone takuuvaihtona, tai siis sohin Nordean kirjeellä magneettikirjaimia pakastimen alta, tai siis After Eightit sopivat hyvin valkoisen teen kaveriksi. Tai siis ajattelen Atlas Saarikoskea ja Rainbow Dashia välillä mielleyhtymänomaisesti samaan aikaan.

perjantai 31. elokuuta 2012

Matalan kynnyksen teksti, luvassa jotain tosi tylsää vaan

Eilen oli yksi loppukesän kohokohdista: Naisasialiitto Unionin feministiäitiryhmän odotettu ja ainoa kesätapaaminen. Unioni sallii käsittääkseni ryhmiensä kerran vuodessa kokontua Bulevardin Maikki Friberg -kodin asemesta omistamassaan Villa Salinissa, aivan hillittömän hienossa huvilassa Lauttasaaren rannassa. Pyöräilimme sinne pikku t:n kanssa Ruoholahden metroasemalta, ja paikan päältä löysin kymmenisen äitiä ja suunnilleen yhtä monta lasta, paljon nyyttäriruokaa ja ehdotuksen leiriytyä ulos pitkän, katetun (sanan molemmissa merkityksissä) pöydän ääreen. 

Oli myöhäinen iltapäivä ja alkoi olla jo viileää, ja lapsista näki, miten eri tavoin äidit olivat lukeneet säätiedotuksia ja omia lapsiaan ennen lähtöään. Pikku t:llä oli kypärämyssy ja takki, ja silti hänellä oli kylmä. Jotkut juoksivat vielä paljasjaloin. Puin pikku t:lle vielä oman vaihtopaitani takin alle.

Keskustelu eteni sillä tavalla, että kysyin jokaiselta nimeä, ja ihmiset esittäytyivät minulle ja kertoivat meidän tavanneen tähän mennessä joka kerta. Minä syytin alati huononevaa kasvomuistiani ja painuin hieman kasaan. Aika pian taaperot alkoivat leikkiä, heidän äitinsä alkoivat juosta heidän perässään mehulasi kädessä, ja vauvojen äidit keskustelivat feministisistä aiheista (luulen että jotain puhuttiin työelämästä ja synnytyssairaaloista). Pikku t löysi sählypallon ja pihakeinun, toiset lapset löysivät minun pyöräni, minä löysin käsintehtyjä suklaakonvehteja. Täytyy sanoa, että pikku t:n vessahädät ja muut veivät huomiotani aika paljon, mutta miljöö ja kokemus sinänsä olivat niin mahtavat, että ei haitannut. 

Kotimatkalla pysähdyimme Myllypuroon kymmeneksi minuutiksi. Siellä tehtiin uutta asfalttia.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Mitä karhu sanoo talviunien jälkeen

Olen taas innostunut lukemaan muiden blogeja (Oi mutsi mutsi -, Samppanjapäivät- ja Filosofian puutarhassa -blogeja esimerkiksi näin kuumimpia luetellakseni) pitkästä aikaa, ja tuntuu vähän siltä, että olisi itsekin kirjoitettava jotakin. Jotakin muuta kuin gradua (sain tänään kolmessa tunnissa aikaan enemmän kuin välillä kolmessa viikossa, olenpa eteväkin!), viittä päiväkirjaa, sähköpostia, Feisbuuk-päivityksiä ja keskustelupalstoja. En muista, milloin viimeksi olisin blogannut ilman selvää ajatusta asiasta. Sitä ei ole tällä kertaa, sorkke.

Netissä voi kuitenkin näin perheellisenä ihmisenä viipyä vain tietyn tuntimäärän päivässä, sitten alkaa tulla sanktioita (kuten esim.), ja jos kiintiönsä käyttää nimeltämainitsemattomilla hippiäitien foorumeilla ja hieman Feisbuukissa, niin kovin moniin blogeihin ei jää aikaa, saati oman päivittämiseen sellaisella tekstimassalla, joka ei ole liian vaivaannuttavaa eikä missään nimessä liian epäkiinnostavaa mahdollisia lukijoita ajatellen. Rajataan pois parvekkeelta hyppääminen ja kantoliinaintoilu, eikä palata niihin toistaiseksi. (Googlaillaan "alkurakkaus" ja "kuoleman puutarhassa". Unohdetaan taas syödä.)

En ole laskuhumalassa, en edes tiedä millaista se on, mutta luulen että voin kuvitella.

Aina ei ole mukavaa. Mitä ainemmas mennään, sitä vähemmän mukavaa enää on.

Joten on taas maailman kahdenkymmenenkuuden iloisimman eläimen aika, ja sellaisten feministiblogien, joiden kommenttilaatikoissa ei ole markkina-arvoteoreetikoita, jotka kehtaavat julkaista aivan hirveätä tekstiä nimellä ja naamalla. Ehkä lisää joskus toiste, tää oli nyt tällainen avaus ensin.

Heippa.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Äidintäni

Rakkaat molemmat lukijani, tai ei, rakas toinen lukijani, joka et ole katkaissut välejä minuun, tiedän olleeni laiska kirjoittamaan. Olen vain, paitsi nostanut joka päivä kynnystä kirjoittaa, myös äitinyt niin pirusti, lähinnä sillä tavoin kuin sen voi tehdä laiminlyöden samalla omaa lastaan. Eli netissä.

Olen shoppaillut käytettyjä kestovaippoja suorastaan maanisesti, olen istunut lapsen nukkuessa tai ollessa nukahtamaisillaan tunteja hippiäitien foorumeilla vatvomassa asioita, joita kukaan muu ei jaksaisi kuunnella (miten edessä kannettavan lapsen talvivaatetus eroaa takana kannettavasta?), olen lukenut perhelehtiä ja tavannut muita äitejä. Olen pohtinut mahdollisimman pitävän ja kuivalta tuntuvan yövaipan ongelmaa, olen pohtinut parasta kantoasentoa. Olen tilannut uuden (enkä edes käytettynä, kuinka törkeää) kantorepun, jota kaksi viikkoa sitten en tiennyt tarvitsevani. (Mutta kun sitä on kehuttu kaikkialla, ja omani on hartioista kieltämättä hieman huonosti istuva - hieman. Ja kyllähän nyt 1;8 vuoden ikäistä täytyy vielä kantaa piiitkään. Kantoliinojen aika on ehkä minulta toistaiseksi ohi, niissä on paljon vääntämistä. Ja uudessa Tuli-repussani on norsukuvioita. Sitä paitsi.)

Kun joskus tapaan ihmisiä, joilla ei ole välitöntä kosketusta perhe-elämään, löydän itseni avautumasta lapsestani (tai paskat, mistä lapsesta, tarkoitan tietenkin lapsenhoitovälineistä), vaikka olin tarkoittanut puhua jostain aivan muusta. Vaikka käyttöjärjestelmistä. 

Ja voin kertoa, että tämä on yllättävän raskasta. Vaikka äitiyteen uppoaminen on jopa näin myöhään alkaessaan hyvin kokonaisvaltaista ja koukuttavaa, taitaisin silti saada kerättyä paremmin voimia käytännön äitimiseen (Pupen lukemiseen ja keinuvauhdin antamiseen) tekemällä välillä jotain hyvin toisenlaista. Siksi olenkin ajatellut maksaa taas Yliopistoliikunnan maksun ja käydä vähän jumpissa. Enkä aio sanoa sitä lafkaa ikinä Unisportiksi. (Olikohan Unicafe ennen Yliopistokahvila?)

Saimme juuri tilaisuuden viikonloppuun ilman lapsostamme - tosin T oli töissä. Mutta illat sentään, ehdimme käydä sekä sirkuksessa että elokuvissa. Päivät minä buukkasin täyteen ystäviä ja huvituksia ja onnistuin jopa ajattelemaan välillä jotain muuta kuin coolmaxia, Ruskovillaa ja kietaisuristikakkosta. Sitten iski väsymys ja oli taas pakko kaivautua "Meidän perheen" ja aiemmin mainitun hippiäitifoorumin syövereihin.

Tulossa on myös lisää ulkomaailmaa: tänään menen pitkästä aikaa luennolle, tällä viikolla pitäisi kirjoittaa essee kuvateksteistä ja myöhemmin toinen kapulakielestä ja kieliopista, siinä välissä vielä kaksi viikkoa opettajansijaisuutta. Eiköhän pää vähän tuuletu.

Ja sitten: seuratessani mainitulla foorumilla leimahtanutta klassista koti- ja ansioäitien kiistaa tulin ajatelleeksi, että piruako minä taas tunnen syyllisyyttä siitä, että olen löytänyt jotain mukavaa ja itseäni kiinnostavaa. Niin kauan kuin yhteiskunnallisesti voimattomat naiset tappelevat keskenään ja syyllistyvät valinnoistaan, miehet saavat olla mukavasti rauhassa hälyltä. 

Mitä haittaa kenellekään on siitä, että kanavoin tylsyydestä aiheutuvan shoppailuhimoni käytettyihin kestovaippoihin? Miksi joku kärsisi siitä, että korvaan vanhan kantoreppuni mukavammalla, jotta voin kantaa lastani helpommin ja pidempään? Onko väärin käyttää omia rahojaan niinkin harmittomaan asiaan kuin hippeilyyn, varsinkin kun sentään välillä saa rahaa siirtymään takaisinpäinkin? Ja: miksi minun pitäisi hävetä erikoistumista sellaisiin asioihin, jotka ovat jonkun toisen mielestä ehkä pitkäpiimäisiä? Eivät minuakaan kiinnosta etruskien kirjoitusmerkit tai vaelluskenkien tekniset ominaisuudet.

Oikeastaan minä en tarvitse mitään muuta kuin liikuntaa, musiikkia ja hyviä tuoksuja. Ne aina unohtuvat ensimmäisinä, ja parin kuukauden jälkeen käyn joka kerta läpi saman ihmettelyprosessin. Että mitä kummaa minun elämästäni oikein puuttuu, kun jotain puuttuu. 

torstai 5. toukokuuta 2011

"Typerä vesi!" hän huutaa.

Mikä vetää vettä henkeen, nieleksii ilmaa, törmäilee ja kikattaa? Minähän se olen ja uimakoulussa, tai niin kuin mieluummin sen ilmaisisin, aikuisten uimatekniikka 1 -kurssilla. Päätin toteuttaa unelmani opetella uimaan, koska mielessäni väikkyi kohtauksia kaikista niistä elokuvista, joissa ihmiset sukeltelevat kirkkaassa, aurinkoa läikehtivässä syvässä vedessä silmät auki (tosin meille annetaan se kuva, että ilman uimalaseja näkisi yhtä hyvin kuin kamera näkee vedessä, eikä silmien kipukaan välity, huijausta!) ja se on coolia ja helppoa. Kyllähän nyt aikuiset uida osaavat. Poljen siis kaksi kertaa viikossa seitsemän kilometrin päähän uimahallille iltamyöhään äitini vanhalla pyörällä, jossa edelleenkin toimii vain raskain vaihde (on kyllä turhauttavaa ja itsetuntoa syövää joutua taluttamaan ylämäet) ja saan hurjasti liikuntaa.

Ensimmäisenä päivänä olin myöhästymäisilläni, koska eksyin kunnolla (molempiin suuntiin), havaitsin kaverin (omien upouusina rikkomieni tilalle) lainaamat tummanharmaat uimalasit aivan väärän värisiksi läpinäkemisen kannalta, olin saada päänsäryn uimalakista, vihasin kömpelöitä räpylöitä ja lötköpötköjä ja uimalautoja ja muutenkin keskityin kaikkeen muuhun kuin uimiseen. Sittemmin olen löytänyt oikean reitin, oppinut käyttämään sinisiä laseja hämärässä uimahallissa, tottunut uimalakkiini (vaikka se kyllä häiritsee asioiden kuulemista), ymmärtänyt tulla paikalle ajoissa lämmittelemään välttyäkseni krampeilta jääkylmässä hallissa, tullut loistavasti toimeen muiden kurssilaisten kanssa ja harkinnut uuden uimapuvun ostoa -- minulla on kiusallinen tunne, että tuo kanssani raskauden läpikäynyt puku jotenkin... hulmuaa vedessä liiankin väljästi. Mutta näyttäkää minulle kaunis kokouimapuku -- en ole nähnyt sellaisia aikoihin missään muualla kuin päälläni.

Hallissa, jossa käyn, on kaksi isoa allasta: vanhempi, joka on vain viitisentoista senttiä minua syvempi (huvittelen joskus pomppimalla pohjaan ja ylös) ja jossa harjoittelemme, ja sitten se uusi, joka on viidettä metriä syvä ja vain toisesta päästä ja puolitoista metriä leveältä reunukselta matala. Yritin uida siinä kerran, mutta äkkisyvä pudotus, jonne vielä näin niillä uusilla laseillani, kammotti minua liikaa. Menin porealtaaseen tärisemään korkeanpaikankammoani. Muuten uimalasit, niin monimutkaiset ja hankalat kuin ne joskus päässä ovatkin, luovat päinvastoin suurta turvallisuudentunnetta veden alla. Jos näkee, missä on, ei pelota niin paljoa upota veteen kokonaan. Kyllähän sitä aina pinnalle pääsee, ja siihen asti voi vaikka katsella muiden jalkoja.

Tähän mennessä kahdeksasta kolmevarttisesta on kulunut puolet, ja olemme opetelleet kroolia selällään ja vatsallaan. Olen vaihteeksi odottanut liikoja, kun kuvittelin rupeavani täysinoppineeksi uimariksi näin nopeasti. Hengittäminen on yhä vaikeaa: jos pää ei olisikaan veden alla juuri silloin, kun tahtoo hengittää (tai suu ja nenä eivät olisikaan täynnä vettä pään ollessa vedenpinnan yläpuolella, mitä myös harrastan), ainakin hengityksen rytmi katoaa riehumiseen ja huitomiseen, happea täytyy haukkoa ja altaan päässä huomaa unohtaneensa hengittää ulos.
 
Viimeiset kaksi kertaa uimaopettajan söötti sijainen märkäpuvussaan on katsonut hienokseltaan hymyillen minuun päin aina puhuessaan juuri hengittämisestä -- tosin hän taisi hymyillä meille kauimmaisella tyttöradalla oleville muutenkin enemmän kuin aivan jalkojensa juuressa hukkuville eläkeläisille. Meitä on kurssilla toistakymmentä aikuista, taidan olla nuorimpia, ja uskoakseni ainakin viittä eri kansallisuutta. Tulin heti juttuun erään itseäni viitisen vuotta vanhemman naisen kanssa. Selvästi suunnilleen samantasoiset uimarit etsiytyvät toistensa seuraan ja samoille radoille. Koska olemme tiiviisti yhdessä, puolialasti, luonnonvoimien ja opettajan armoilla ja kuolemaisillamme hukkumalla tai turhautumiseen, ei välillämme ole kovinkaan suuria estoja. Muuan mekaanikko ja minä pidämme röyhtäilykilpailuja radan päässä. Takapuoleen tönäisy tai räpylä päässä ei häiritse ketään.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Sataa sammakoita

Pikku t täytti eilen yhden vuoden. Työnpäiväni jälkeen meillä oli pienet juhlat: 3 isovanhempaa, kaksi kolmesta kummista, yksi naapuri-kaveri, jonka vain olisi ollut synti antaa olla solussaan ilman kakkua sadan metrin päässä. Iso T oli siivonnut kotona ja leiponut kaksi isoa täytekakkua, joista toinen oli täyttämisvaiheessa (onneksi vain silloin) tuntuneen erittäin omalaatuisen arominsa vuoksi saanut lempinimen Pippelikakku ja jotka aivan jättivät varjoonsa minun maustekakkuni ja pizzani. Olin löytänyt aamulla jostain kolme ilmapalloa, jotka olivatkin puhallettuina tullessani kotiin - ne piti vain kiinnittää naruun ja ripustaa tiski- ...tarkoitan lahjapöydän yläpuolelle. Keräsimme vielä saapuneet kortit samaan paikkaan, katoimme pöydän ("astiat sopii ottaa itse kaapista, niin saatte sellaiset kuin haluatte"), siivosimme lapsen kylläiseksi ja puhtaaksi, ja vieraat voivat tulla.
 
Juhlat olivat hyvin onnistuneet. Päivänsankari oli kohtalaisen hyvällä tuulella ja esitteli kaikille oppimansa uuden taidon: kyllähän nyt jokainen vauvakin osaa pudistaa päätä vastavuoroisesti ja mallin mukaan, mutta pikku t on vihdoin oppinut myös nyökyttämään. Se kyllä tapahtuu vielä polvista, mutta siitä on lyhyt (hyvin lyhyt) matka päähän! Kunnioittakaa niiaavaa nuorta henkilöä! Kyllä se on kaunis näky, kun isot ihmiset rivissä kilpaa pudistelevat ja nyökyttelevät yhdeksänkiloisen kaljupään takia.

Kaljupää sai runsaasti lisää uskottavuutta myös lahjaksi saamistaan mustista laseista. Olin kuvitellut vauvojen aurinkolasien olevan järjestään kirjavia ja kummallisia, mutta nämä ovat aivan aikuisten tyyliä (joustavilla sangoilla ja säädettävällä kuminauhalla tosin), sellaiset, jotka isälläni oli 90-luvulla. Asialliset. Jostain syystä melkein kaikissa muissa lahjoissa toistui sammakkoteema (samalla tavalla oudosti kuin häissämme lintuteema) - jokainen oli vain keksinyt sammakoiden sopivan mahdottoman kivasti yksivuotiaiden lahjoihin (ja se on totta: sammakot ovat viattomia, herttaisia, hymyileviä vihreitä pomppijoita, joita vastaan kenelläkään ei voi olla mitään). Sammakkobodyja (kirpparilta, hyvä anoppi!), sammakkokortti, sammakkosukat, jopa hienossa kurkistuskirjassa oli sammakko. 

Aurinkolasien lisäksi toivelahjaksi t sai uuden, vielä varsin ison vaipan. Minä ostin hänelle (itselleni) kotimatkalta keltaisen, puisen kilpa-auton, joka oli heti hyvä ystävä isäni äidin mukana lähettämän keltaisen pienen muovikuormurin kanssa. Lapsella oli vielä siniset (myös lahja)vaatteet päällään, kyllä nyt on sukupuoleen sosiaalistaminen hoidettu taas ainakin kesään asti. Paras lahja t:n itsensä mielestä taisi olla kummien muumikortti, jota hän söi onnellisena, onnellisempana kuin kakkuja myöhemmin.

Sukulaiset lähtivät puolitoista tuntia juhlien alusta ("sanotteko te oikeasti teidän vanhempia sukulaisiksi?" ihmettelivät perheettömät ystävämme), kaverit jäivät juomaan teetä pidemmäksi aikaa. 

Olen hyvin tyytyväinen, että pikku t sattuu viettämään syntymäpäiväänsä keväällä ja nimipäiväänsäkin eri vuodenaikaan kuin T ja minä. Meillä on tilaisuuksia juhlia lisää. Muutenkin juhlat kannattaa (niksi-Pirkka) järjestää sillä tavalla, että antaa aamulla ohjeet puolisolle ja lähtee sitten töihin - illalla voi palata valmiiseen juhlahuoneistoon, nykäistä juhlamekon päälleen ja alkaa juhlatoimiin.

 

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen


Lumenpudottaja. Siinä sana, joka ei enää koskaan, tai no, moneen viikkoon ainakaan, tule pääsemään mediassa ja ihmisten huulilla keräämiensä merkitysten painolastista. Se on jo enemmän kuin tsoukki, mutta vähemmän kuin uuniperuna, aivan kuin kuuluisin kantajansakin, espoolainen Ville Syväniemi, 25-vuotias kausiduunari, jonka suurimpiin saavutuksiin kuuluvat kitarakokoelma, kaksi vaimoa (entinen ja nykyinen) ja kaksi varsin lyhyellä aikavälillä syntynyttä taaperoikäistä lasta (kuin myös). 

Tämä internet-kuuluisuus tuli suomalaisten tietoisuuteen viimeistään siinä vaiheessa, kun Helsingin Sanomat teki 18.1.2011 hänestä neljän palstan levyisen jutun, mutta jo ennen sitä monet olivat tienneet hänen keksineen myydä koko omaisuutensa Huuto.netissä ja muuttaa palmun alle Thaimaahan. Netti-Hesarin keskusteluissa miehen rohkeaa elämänmuutosta ihailtiin ja kadehdittiin, ja itse jutussakin oli vahvan myönteinen sävy. 

Ohimennen kyllä mainittiin kepeästi pikkuvaimon ”ottaneen pultit tempauksesta”, mistä ”tuli pieni sota”, jonka seurauksena mies joutui vitsikkäästi ”nukkumaan autossa”, sillä ”kotiin ei ollut asiaa”. Perheenpää oli nimittäin jättänyt kysäisemättä vaimonsa mielipidettä. Joku kutsuisi tuota taloudelliseksi väkivallaksi.

Mutta ei hätää! Lumenpudottaja uskoo, että asiat järjestyvät ja matkaan kyllä päästään yhdessä – kuka nyt ottaisi todesta vaimon suuttumisia? Ainahan ne naiset suuttuvat ja sitten leppyvät taas. Yhdellä maininnalla lehtijuttu sivuuttaa myös Syväniemen kolmivuotiaan, ilmeisesti äitinsä kanssa asuvan lapsen edellisestä parisuhteesta – hänen paikkansa on Suomessa. Taisivat jäädä nyt joka toiset viikonloput väliin. Sano hei hei isille!

Jännittävää olisi tietää, mistä tämän Villen huutokaupattava omaisuus – jota todellakin johdonmukaisesti kutsutaan hänen omaisuudekseen – on lähtöisin. Jutussa mainitaan öljymaalauksia, auto ja asunto (joka ei ilmeisesti kuitenkaan kuulu kauppaan, kyse on siis vain irtaimistosta). 25-vuotiaalla lumenpudottajalla? Mukava sentään, ettei hän tunnu kovin kiintyneeltä materiaan, kun se on helppo Hesarin mainitsemalla viiden minuutin harkinta-ajalla myydä. Miltä mahtaa vaimosta ja 1-vuotiaan äidistä tuntua taulujen menettäminen, entä hoitopöydän? Kuuluvatkohan kuukautissuojat, valokuvat ja päiväkirjat vaatteisiin (otetaan mukaan) vai miehen omaisuuteen (myydään pois)?

Vanhemmat olivat sentään käskeneet panna jäitä hattuun. Taitavat tuntea poikansa, sillä Helsingin Sanomien pari päivää myöhemmin julkaistussa jutussa kerrottiin Syväniemellä olevan täysin yllätyksenä ulosottoon menneitä pikavippi- ja vahingonkorvausvelkoja. En halua lähteä arvailemaan mitään, mutta sanonpahan vain, että isäni kutsuu tätä miestyyppiä Jani-Pettereiksi.

Mikä tässä epärealistisessa, vastuuttomassa ja äärimmäisen itsekkäässä tekosessa sitten eniten vanhaa feministiä suututtaa? Tietenkin Helsingin Sanomien huoleton ja typeryyttä ihannoiva asenne. Kyllä sinne netti-Hesarinkin kommenttilaatikkoon alkoi alkuinnostuksen jälkeen ilmestyä kirjoituksia, joissa ihmeteltiin, miten helposti sekä Syväniemi itse että Hesari unohtavat läheiset heti, kun lumenpudotus alkaa tammikuun alussa tuntua ikävältä. 

Sukulaiset ja ystävät nyt ehkä vielä selviävät kokonaisen perheen katoamisesta ”lomailemaan”, jonka jälkeen ”on tarkoitus hankkia töitä”, mutta lumenpudottajalla nyt kuitenkin sattuu olemaan kaksi lasta ja näillä äidit, joista toinen joutuu muuttamaan miehensä oikkujen perässä, toinen jäämään lapsineen vaille isää. Meille muille espoolaismiehen keskenkasvuisuus on vain tämän hetken vitsi päivän mediavirrassa. Näitä naisia se tuskin naurattaa.

Ps. Lähetin tämän Tulvaan, mutta aihetta pidettiin "liian hetkessä kiinni olevana" ja kehotettiin kääntymään Hesarin mielipidepalstan puoleen. Mutta 1. en viitsi alkaa haastaa riitaa valtamediassa ja 2. jo tänä aikana aihe on hieman ehtinyt vanhentua.