Näytetään tekstit, joissa on tunniste ei mul mitään asiaa ollut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ei mul mitään asiaa ollut. Näytä kaikki tekstit

torstai 9. marraskuuta 2017

Se hyvä aihe

Mulla oli vielä aamubussissa joku älyttömän hyvä aihe, josta halusin kirjoittaa. Ja teinkö muistiinpanoja? En tehnyt muistiinpanoja. Sen sijaan kirjoitin kehopäiväkirjaani (tietysti kehollani on oma päiväkirja) jotain ovuloimisesta. Kannattiko, mitä? Nyt se oikeasti hyvä aihe sitten unohtui!

Koska olen saanut työni ulkonäöllä, onnistuin luikertelemaan (pyysivät, kuulkaa, oikein) yhteen uuteen viestintätyöryhmään, kun panin tarpeeksi huulipunaa. Lisäksi olen saanut tekemisistäni kaksi kertaa suoria kehuja parissa päivässä. Nyt on aika joko ylpistyä sietämättömäksi tai kehittää joku sarkasmistrategia. Otan sen ylpistymisen, suon sen itselleni koska ovuloin ja itsetuntoni on huipussaan. (Nyt turpa kiinni jo niistä adnekseista jooko, t. itsesensuuri.) Katsotaan huomenna sitä sarkasmia sitten.

Täytin tällä viikolla 31 ja koska olen saanut kuulla monelta taholta olevani "kamalan nuori", sain lahjaksi elämäni ensimmäistä kertaa omia legoja, kaksi taloa. Olen rakentanut ne jo kahdesti.

Mikä hemmetti se hyvä aihe oli?

lauantai 3. syyskuuta 2016

Five-six-seven-eighting

Mistäkö jumalaisen timmi vartaloni on peräisin? No ensinnäkin, ja lisäksi minäpä kerron: keittiössäni on stereot. 

Löysin Kierrarin ilmaishyllystä YUP:n Normaalien maihinnousu -CD:n. Nyt on huomattavia vaikeuksia syödä (ja kirjoittaa), kun juuri kun on ehtinyt haukkausetäisyydelle seitan-Tartex-riisipiirakoista, seuraava vii-kuu-see-ja vie vauhdilla taas parin metrin päähän. Ilman peiliäkin tiedän olevani ehkä parhaannäköinen aikuinen tässä keittiössä. Sekä hoikin, koska tosiaan ne voileivät pyörähtävät aina niin lähellä ja silti niin kaukana.

Olen kyllä aika myös teessä. Koko aamu meni Pirkko Arstilan Teen ystävän kirjan parissa, ja sillä on vaikutuksensa. Seuraava tavoitteeni elämässä on etsiä työpaikan kahvihuoneen kaappeihin kadonnut lasikannuni ja hankkia muutama teekukka.

Tee, musiikki, tanssi. Ruoka. Tarvitseeko muuta.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Neljäs kerros

Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni parveke, jossa on lasit mutta ei enää yhdenkään lapsen päiväuninukutusvaunuja eikä tilaa pyykkitelineelle. Koko parveke pelkästään sisustamista ja oleskelua varten! Eilen ripustin verhot, riskillä ostetut kaksi pitkää ohutta vihreää verhoa kaksinkerroin ja poikittain, jouluvalonipsuilla kiinni tuollaiseen metalliliuskaan lasien yläreunassa. Imuroin, siirtelin mattoja (nyt on kolme päällekkäin ja vierekkäin), pesin kellariin siirretyistä parvekevaunuista lampaantaljan ja panin sen toiseen tuoliin (toisessakin on villapeitto, melko vegaanista...), kanniskelin tänne kukkia ja vaikka mitä. 

Pöytäliina on kieltämättä haalistunut auringossa, ikkunat taas vähän likaiset, verhojakaan en pessyt kirpparin jäljiltä. En välitä. Löysin paikan kaikille näteille tavaroille, joita olen pitänyt kaapeissa (iankaikkisen vanha matkalaukku, jossa on vanhat balettitossuni, tyhjästä mummulasta tullut metallirasia, johon panin kangasnenäliinoja, vihreä lempimattoni lapsuudenkodista). Yhtäkkiä rönsyliljan rönsyilylle on tilaa.

Ja sitten leivoin lasten kanssa kaneliässiä ja join päiväkahvit parvekkeella! En kestä! Nyt pitäisi vielä kutsua äiti kylään, äiti osaa arvostaa juuri tällaisia asioita! Aurinko paistaa vinosti!

Nurkassa nojailee seinään sattumalta löytämäni pysäköintikieltomerkki!

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Näin sinäkin opit 2: Voileivät

Kirjoitan tätä piilossa, parvekkeella lämpimässä vapunpäivän ilta-auringossa. Oven toisella puolella on verho mahdollisimman levällään. Ei siksi, että olisin vaarassa, vaan siksi että olen hukannut yli vuorokauden omaa aikaa ja takerrun nyt viimeisiin rippeisiin siihen asti kun perhe tulee kotiin. Ja siis itse asiassa vähän sen jälkeenkin. Sillä jos hyvin käy, he eivät huomaa minua täältä ennen kuin olen valmis.

Sillä olen jo kauan tahtonut kertoa: Parasta elämässäni ovat voileivät. Kun katson kotona leffaa, syön voileipiä, jotten söisi vaikka puolta pussia sipsejä. Kun kavereita tulee kylään enkä jaksa käyttää energiaani epäolennaisuuksiin, voileipiä voi aina tarjoilla. Sitä parempi, jos ne ovat valmiita ja sieviä (kannullinen kunnon teetä vielä, niin leivostarjottimen puutetta tuskin huomaa). Kun tarvitsen omaa aikaa, syötän lapset, pyyhin pöydän, etsin lukemista ja näytän heille keittiön ovea: äidin aamiainen alkaa nyt. Elämäni olisi surullista ilman voileipiä.

Tai siis nykyään sininen Keiju -leipiä. Ollakseni eksakti.

Kehitän aika nopeasti pakkomielteen tietynlaisiin leipiin ja ostan joskus peräkkäin monta pakettia paahtoleipää tai sämpylöitä ja juuri oikeanlaisia täytteitä. Sitten kyllästyn ja unohdan koko aiheen ja keksin jotain muuta viikoksi pariksi. Saatan syödä soijarahkaa tai lämpimiä ruokia tai suklaata. Kunnes palaan voileipiin. 

Kaukana ovat ajat, jolloin hyvä voileipä sisälsi (itsestäänselvän!) rasvan lisäksi vain yhtä päällistä. Jos olen aikuismaisella ja viitseliäällä päällä, syön täysjyvä(paahto)leipiä, joiden päällä on litteitä paloja karsinogeeniseksi paistettua ja grillimaustettua tofua, luomutomaattiviipaleita ja ehkä jopa ihastuttavia idätettyjä beluga-linssejä. Joskus samassa ekologisessa lokerossa olivat kinkku-majoneesi-suolakurkkuleivät, mutta ne nyt ovat tietysti jääneet. Ruisleipä, jonka päällä on lapsuuteni kinkkupasteijalta näyttävää ja maistuvaa vegaanista Tartex-tahnaa ja kurkkua, on myös aika takuuvarma. Mini-t:kin arvostaa kovasti Tartexia ja käsittelee alla olevaa leipää lähinnä Tartex-telineenä.

Jos lapsettaa, paahtoleipä maapähkinävoin ja hillon kanssa puhuttelee minua kovasti. Pääsiäisen aikaan inhaloin sekunneissa puoli pakettia pääsiäislimppuviipaleita, joiden päällä oli Violife-juustoa. Murisin, jos joku tuli pääsiäislimpun ja minun väliin. Ihania tyhjiä kaloreita!

Sitten on vielä erikseen lohturuoka. Kaikkein lohdullisinta lohturuokaa nimittäin on lapsuuteni lämmin juustosämpylä. Muistan vielä sen hetken kun näin isäni valmistavan itselleen sellaisen. Halusin samaa, halusin Konsta-sämpylän (en kylläkään Konsta Hietasen naaman vuoksi, vaan koska ne olivat erinomaisia sämpylöitä). Olin ehkä yhdeksänvuotias.

Lämmin juustosämpylä oli myös (ennen Violifea) suurin syyni lykätä vegaaniksi rupeamista. Koska mikä voisi lohduttaa yhtä hyvin? Sämpylä voi olla kuivaa, juusto voi olla vanhaa, mutta kun ne panee mikroon, kaikki tällainen maallinen katoaa. Pahin seuraus mitä lämpimällä juustosämpylällä voi olla, on suun palaminen. Se on myös kaikkein todennäköisin seuraus. Sillä lämpötila, jossa Violife sulaa herkulliseksi liimaksi, on myös lämpötila, joka aiheuttaa lieviä palovammoja hampaiden taakse, eli alveoliin niin kuin me fonetiikan peruskurssin käyneet sanomme.

(He ovat löytäneet minut. Yritin tehdä kodistani lapsiturvallisen, mutta kuitenkin yksi pääsi jotenkin sisään.)

lauantai 17. lokakuuta 2015

Jotain aina jää

Täällä taas. Ajattelen kirjoittamista joka päivä. Mutta jos on aikaa olla tietokoneella rauhassa, ei sitten kuitenkaan inspaa tai somen nopeatempoisemmat muodot vievät voiton (viimeksi huutonauroin-niin-että-itkin äitipalstan keskustelulle 90-luvun lapsuutemme lähtemättömistä pornolehtimuistoista). Ja kun tulee tällaisia kuukausien taukoja, pitäisi olla jotain tosi mielenkiintoista. Sen tiedostaminen kasaa suorituspaineita, joten on järkevää olla kirjoittamatta ollenkaan, jne. Koska kuka nyt kirjoittaisi jostain suklaarusinoista! Koko kesä ollut aikaa miettiä!

Niin kuin olen oppinut, kaikenlainen liikkuminen ja kulkeminen aiheuttaa ankaraa kirjoitutusta: tanssitunnit, käveleminen, pyöräileminen ja juokseminen (lähinnä bussiin, takki chic'isti auki, henki hampaissa vinkuen ja vähemmän chic kylpyankkaheijastin reiteen hakaten) avaavat ajatushanat. Ja silloinhan ei olla tietokoneella tietenkään. Minulla ei ole käteviä, kevyitä mukana kannettavia bloggauslaitteita, valitettavasti. Mutta kaikkein eniten tekee mieli kirjoittaa hiljaisissa autoissa pimeällä. 

Matkustin jokin aika sitten taksilla, koska ratikka-ja-metro -matka olisi ollut niin banaalia ja ankeaa, oli ilta, pimeni jo kunnolla, kylmäkin. Taksit ovat kyllä suurinta ylellisyyttä mitä on, sellaista oikein vanhaa kunnon jäljellä olevaa ylellisyyttä samaan tapaan kuin Ruohonjuuren koko ajan kalliimmiksi muuttuvat raakasuklaarusinat. Kuski oli mukava, auto kaikkien taksien tapaan aivan hemmetin mukava ja lämmin ja pehmeä, kuuntelimme musiikkia, jota ei kuitenkaan tulisi yksin kuunneltua, ja katuvalot pyyhkivät (meinasin sanoa kyyneleeni, mutta ei niitä tullutkaan) penkkejä ja yhtä päiväkirjaa, johon taisin laittaa lopulta vain: "Taksissa matkalla kotiin. Luksusfiilis."

Harvinaisia ylellisyyksiä on myös se hetki, kun tanssi- tai jumppatunnin rentoutusvaiheessa maataan selällään jalat rinnan päällä ja heijataan itseä niin kuin eläintarhan häiriintynyt pigviini liian pienessä häkissä. En yhtään ihmettelisi, jos näkisin pingviinin tekemässä niin, se on siis todella mukavaa, kannattaa kokeilla. Mihinkään ei enää satu. Kukaan ei pääse puremaan nänneistä ja sitten varastamaan kännykkää. (Esimerkiksi siis. Mulla on tosiaan se yksivuotias täällä kotona.) Ihan hyvin sen selkäpyöreänäheijauksen voisi tehdä joskus omallakin ajalla. Mutta ikinä ei muista, ja siksi se on luksusta.

Viisivuotias kuunnelkaa-vitsejäni-elämäntuskailija, joka yhtäkkiä sanoo iltateepöydässä vieraille: "Teidän puutarha on varmasti tosi kaunis."

Se hetki, kun tajuaa että molemmat lapset nukkuvat ja Siskonpetiä on, ei yksi, vaan kolme uutta jaksoa Areenassa, vaikka ei edes vielä tiedä, että Pirjo Heikkilä mainitsee taas monologissaan Lahden.

Se, kun tajuaa, että netti on olemassa ja täynnä balettiaiheisia blogeja ja tanssitarvikenettikauppoja (ja asun kaupungissa jossa on ihan oikeitakin tanssitarvikekauppoja, etätyöpäivien lämmöksi napsnapsnaaaaaaps!!) ja minulla on omaa rahaa, joita ei siis todellakaan silloin ollut kun minä viimeksi, mutta nyt kun tuli puheeksi, niin minähän olen löytänyt taas modernin tanssin kymmenen vuoden tauon jälkeen ja olen taas tanssija, joten... 

Psykologian muistiinpanoissani lukioajalta lukee (muistan ne ihan oikeasti) (ok, ainakin uskon muistavani oikein, en tarkista): "Unohtaminen alkaa välittömästi. // Jotakin aina jää."

Voi olla, että elämästäni on tullut tyrnikäsivoiteen nuuhkimista ja muistelua (kaikki muistamisen arvoinen on varmaan tapahtunut "joskus vuos eiku pari vuotta sitten" tai "2008" tai "lukiossa"), mutta on siinäkin puolensa. Minä täytän muutaman viikon päästä 29, ja sehän on ihan yleistä tietoa, että ihmisen persoona muokkautuu ensimmäiset 29 vuotta ja jähmettyy sitten käytännöllisesti katsoen betoniksi ikuisiksi ajoiksi, joten mulla on tässä nyt vielä marraskuulle asti aikaa viimeistellä tosi hieno ja asiallinen tai edes mukava ja sopiva elämä. 

Vapaaehtoisia?

perjantai 19. syyskuuta 2014

Päivän ihkut & ähkyt

Sitten kun minusta tulee poliittinen aktivisti, cool underground-taiteilija ja yksityinen vallan vahtikoira, salanimeni on Vastarakki. Tämän ajatuksen minulle tarjosi lintubongarilapseni, nelivuotias pikku t.

"Kuvittele, että siinä sun selän päällä on tarjotin, jossa on sun illallinen. Ja haluat varmaan vielä syödä tänään? Et älä pudota sitä." Tämän ajatuksen tarjoili keskivartalotreenin vetäjä.

Ammuu vittu. Tästä ajatuksesta vastuussa on rintapumppu, jota saan kiittää jumppaan pääsemisestä ensimmäistä kertaa sitten juhannuksen.

Ei ole totta. Vuonna 2014! Liikuntakeskuksen kaikkien tuntien nimet ovat nyt englanninkielisiä. Aika nolkytlukua. TerveSelkä on sitten nykyään HealthyBack.

Ei ole jumalauta totta. Vuonna 2014!! Kiitos vain, Prisman vauvanvaateosaston harvinaisen räikeästi (pun intended) sukupuolittain värikoodatut hyllyt. Näköjään kivat retrovärit eivät ole enää S-ryhmän mielestä muodissa, ja voidaan palata jälleen normaaleihin vaaleanpunaisiin ja -sinisiin nallekuoseihin.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Mielenhalinta

Myöhästyin tänä aamuna taas bussista. Kieltäydyin ajattelemasta hameenhelman kautta pöksyihini pyrkivää julmaa talvituulta kehätien pysäkillä ja keskitin päättäväisesti ajatukseni viereiseen kaivutyömaahan. Siellä tehdään eritasoliittymää nimittäin. Käytin siis itseeni samaa harhautustekniikkaa kuin pikku t:hen, joka ei halua.

Kylläpä on monenlaisia maalajeja ja kerrostumia tuossa kuopassa! (Katsos, minkälainen koira menee ohi!) 
Kylläpä on jännittävä tuo kaivuri! Nyt se irrottaa kauhansa! (Ei sade oikeasti sitä hämähämähäkkiä vie, se kuules ampuu pyllystään seittiä, johon tuuli tarttuu ja lennättää sen kohti uusia seikkailuja! Yhtään ei ole surullista!)
Oho, noin näppärästi tarttuu kaivurin ranteeseen uusi kauha, jossa on tuollaiset kynnetkin! Mitähän se kohta kaivaa? (Kokeilepa, meneekö sun varjo nopeammin, jos juokset oikein reippaasti tässä äidin vieressä!)
Ei vitsit, voiko noin tehdä! Kaivuri nojautuu kauhaansa, nostaa vähän takamustaan ja jotenkin... mutkauttaa tuon telaketjuosion ympäri kokonaan! Ohjaamo pysyy paikoillaan vain. Käsittämätöntä. Kai se telaketjuissa onkin sitten tärkeää että onko etu- vai takaperin. (Laita muru silmät kiinni niin aamu tulee nopeammin.)
Nyt se sit kaivaa tuosta kasasta hiekkaa. Aha. Hienoa. (Et tasan tule antamaan enää yhtään halia. En halua alaikäisiltä haleja yöllä. Nuku.)
Oijoijoijoi, melkein sohaisi ohikulkevasta bussista oven irti kauhalla! Kukahan siitä joutuisi vastuuseen? Osaisinkohan minä ajaa tuollaista? Olisiko sitten Fäsbässä kerrottavaa! (Mitä, seitsemät kalsarit? Ei äiti tiedä. Olisi varmaan ainakin tosi pehmeä ja lämmin. Kokeilet toisen kerran.)

Bussi tuli. (Mitä tapahtui? Kuuluu vain rauhallinen hengitys.)

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Äiti vituttaako sinua vielä

Voisin kirjoittaa koko ajan nopeammaksi hioutuvammalla 7- tai 8-sormijärjestelmälläni tämän uusiksi, mutten nyt kuitenkaan kirjoita. En siis ole enää työtön, kiitos ainejärjetöverkoston! Ei mulla muuten mitään asiaa ollut, paitsi että olin tänään Ihana Kivikko -tapahtumassa leikkipuistossa pikku t:n kanssa ja sain aivan jäätävän allergiakohtauksen hevosajelusta. Ensin aivastutti paljon, sitten sain loistoidean hieroa silmiäni, sitten ääni lähti ja hengitys alkoi vinkua, ja kotiin tultuani näin tuskin eteeni. Otin allergialääkkeen, nukuin katkonaisesti monisäikeistä vitutustani pois (alkoi sataa, pikku t ei olisi jaksanut 25 minuutin jonotusta hevosajeluun, meitä etuiltiin koko ajan, silmiini sattui, olen taas alkanut purra kynsiäni) ja heräsin siihen, että olin ilmeisesti itkenyt jonkinlaista liimaa, jolla silmäni olivat muurautuneet kiinni. Vielä tuntien päästä silmien ne osat, joiden pitäisi olla valkoiset, olivat tulipunaisia ja silmänaluset harmaat ja turvoksissa. 

Sitten liotin kikherneitä 8 tuntia ja tein niistä aika hyvää ruokaa ja helpotti. Pikku t kietoi pehmolelulohikäärmeen ympärilleen, kertoi sen olevan kaunista ja toivoi minun ottavan itsestään useita valokuvia. Otin. Olen myös lukenut tänään kirjan, jonka päähenkilöllä on ilkeä ja epämiellyttävä aviomies ja kohdellut omaani hieman viileästi, koska en aina ihan täysin erota satua todesta.

torstai 3. tammikuuta 2013

Otsikko tiivistää olennaisen, eli tuota...?

Noin. Olen taas tilanteessa, jossa etsin työtä. Kotiäitiyden syvin olemus ehti unohtua kuukaudessa. Nyt tunnen itseni stressaantuneeksi työttömäksi, vaikka olen edelleen sekä kotihoidontuella että opintotuella. Olenkin haeskellut paria projektityöntekijän paikkaa ja kirjoittanut tosi hyviä hakemuksia. Keksin kertoa niissä myös sen, mitä erityisen hyvin hakemaani tehtävään valmentavia kursseja (selkokieli, sukupuoli ja kansalaisuus, ympäristöpolitiikan perusteet, tehokas tekstintyöstäminen ja mitä milloinkin) olen käynyt, ja olen ylpeä siitä. Kuinkahan montaa työpaikkaa ihmiset normaalisti hakevat ennen kuin tärppää? Kymmentä? Puoltatoista tuhatta? Mulla on kolme hakemusta sisällä...

Graduni on esitarkastuksessa ja elättelen toiveita, ettei suuria muutoksia enää tule (mieluiten sillee "joo tämä on kuule valmista tekstiä, eikun printtaat ja tuot tänne, tai äsh, me printataan kyllä, juo sinä siellä vaan poskettoman hintaista reilun kaupan pussisuklaacappuccinoa, joka on pakattu kaksi kertaa tarvittavaa suurempaan pahvilaatikkoon"). Pari viikkoa joutunen vielä odottamaan. Tavoitteeni taitaa tällä hetkellä olla cumu.

Juuri nyt kaikki tuntuu niin helpolta, sillä syön juustosarvia, jotka eivät petä koskaan, vaikka itse mokaisi leipomisen kuinka. Niissä ei mene numlock vahingossa päälle saati jumiin, joka lähtee vain sammuttamalla ja uudestaan käynnistämällä, vaikka suolaa menikin cheddarin mukana aika reilusti. Juustosarvet eivät vänise ja nipistele leipojansa poskipäitä pikku kynsillään. Juustosarvet eivät herjaa "tunnistamaton vastaanottaja" -viesteillä. Ne eivät sähise toisilleen liukkaalla jalkakäytävällä.

Olin oikeastaan sanomassa, että meille tulee taas uusi pesukone takuuvaihtona, tai siis sohin Nordean kirjeellä magneettikirjaimia pakastimen alta, tai siis After Eightit sopivat hyvin valkoisen teen kaveriksi. Tai siis ajattelen Atlas Saarikoskea ja Rainbow Dashia välillä mielleyhtymänomaisesti samaan aikaan.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Se tanssii niin kuin Laura Palmer ruutuhameessa.

Olen juuri nyt yliopiston metsäasemalla, paikassa, jota voimme kutsua tässä pseudonyymillä Hevonperse. Itseäni kutsun koko viikon gradustipendiaatiksi, koska se on pähein arvonimi, jota olen joskaan kantanut. Sain sillä varustetun kirjeenkin tänään. (Siinä oli kuulokkeet, jotka olivat unohtuneet kotiin.) 

Juuri nyt suurin ongelmani on, pitääkö tietokonetta sylissä, jolloin jaloilla rummuttaminen vaikeuttaa ruudun näkemistä, vai nostaako se hankalasti liian korkealle pöydälle. (Sylissä.)

On muitakin ongelmia, jos totta puhutaan. Pukeutuisinko tekniseen ulkoilutakkiin ja lesbokenkiin, kuten kaikki hämmentävät biologit täällä, vai hippiväriseen tilkkutäkkiruutuiseen kietaisuhameeseen, yliopistohuppariin ja villasukkiin joissa näyttäisin ylpeänä olevani ainut humanisti viidentoista kilometrin säteellä? Miten suhtautuisin suksivarastoon ja puhkikatseltuihin erikoisten puiden (pylväshaapa, villipinja) sijaintia havainnollistaviin karttoihin? Kuunnellako lisää Kerkko Koskista vai Pariisin kevättä (se jaloillarummutusjuttu, käsitättehän)? Kumpaa jälkiruokaa valita? Onko pakko valita?

Täällä minulla on oma huone, neljä ateriaa päivässä, solukämppiksinä 2 muuta gradaajaa ja sauna kahdesti viikossa. Olen laitostunut parissa päivässä ihan täysin. Koska täytyyhän ihmisen juoda pahaa teetä puoli kahdelta iltapäivällä! Sitä ennen ulkoillaan! Sen jälkeen kirjoitetaan vain osittain väkisin väännettyjä lähdeviitteitä kirjoista, jotka on luettu aamiaisen ja lounaan välissä!

Tämä Hevonperse-stipendi on ehkä parasta mitä minulle gradulleni on tapahtunut sitten... ikinä. Olen tehnyt kahdessa päivässä enemmän töitä kuin kuukausiin, kuukausiin. Jos olisin arvannut, että tänä vuonna sitä stipendiä haki nelinkertainen ihmismäärä viime vuoteen verrattuna, olisin saattanut stressata hakemuksestani hieman enemmän. "Minulla on 2-vuotias lapsi" oli näköjään mennyt silti läpi. Ehkä siitä huokui sellaista, tiedättehän, meistä joillekuille ominaista niinku itsevarmuutta.

Olen litteroinut, lukenut kaikki loput alkukesästä asti roikkuneet lähdeteokset, analysoinut litteraatteja, muotoillut lähdeluetteloa, varannut lisää kirjoja. Olen selittänyt keskusteluntutkimuksen hienouksia ("kaveri tekee väikkäriä sanasta no") kansainvälisiä suhteita (?) opiskelevalle ja oikislaiselle kämppikselle ja tallentanut ihan sikana varmuuskopioita. Pikku t oli eilen sanonut toiveikkaasti mummulle: "Gradu valmis. Äiti tulee kotiin." Se olkoon jalo tavoitteeni!

Menen takaisin valvomaan liian myöhään.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Seisoi talon katolla ja uskoi että zeppeliini pelastaa

Lievästi melankolinen olo, ollut jo aamusta. Ajattelin ensin avautua syynä olleesta unestani, joka oli kaunis ja hyvätunnelmainen, ja minusta kuvasi jälleen kerran vain eskapismia ulkonäköpaineista ja muusta ja kaipuuta nuoruuteen (haha) ja ihaniin balettiaikoihin. Mutta sitten luin vähän unisymbolisivustoja ja lakkasin uskomasta varauksetta siihen, että tiedän itse mistä näen unia. 

Olen kuunnellut melankolisuuden aloittajaksi ja lopettajaksi Kerkko Koskinen -kollektiivia koko päivän Spotifysta, tai siis päiväuniaikana ja nyt illalla, kun pari tuntia sitten perheeni lähti viideksi päiväksi pois, ja laulanut "Laura Palmeria", "Käkeä" ja "Nukun hiljaa kirkkomaassa" kovaa ja hiljaa, vuorotellen ja yhtä aikaa, mustana, maidolla, kylmänä ja kuumana. Tutustuin samalla muihinkin Anna Ahmatovan runoihin, kun se kuulostaa uskottavalta minunkaltaiseni ihmisen toimelta, ja tajusin että nehän jopa ovat oikeasti kauniita ja riittävän helppolukuisia. (Vain kurkistusluukut puuttuvat. Missä Puppe?) Aion myös kirjoittaa yhtyeen nimen kieliopillisesti oikein ihan kiusallanikin.

Alkoi kaduttaa, että päästin ne lähtemään. Olisi nyt edes toinen jäänyt tänne minulle unikaveriksi. Viimeksi nukuin pikku t:n hajuisen nallen kanssa. Löytyisiköhän jostain vähän käytettyjä vaatteita? Ei kuitenkaan välttämättä pissanhajuisia tai muunkaan eritteen. Niin kova ikävä ei ole vielä sunnuntaina. Lähtisikö sitä Makuuniin vuokraamaan kokonaisen boksin jotakin kivaa tv-sarjaa tuijotettavaksi dekadenssin vallassa yöt läpeensä? (Öisin minulla ei olekaan mitään muuta tekemistä kuin läpeeni tuijottaminen.)

Minun täytyy päästä joko laulu- tai tanssitunneille taas. Pakko. Sitä odotellessa otan itsestäni valokuvia meikattuna kotona äitien baari-illan jälkeen (kello 22.30), laulan Kerkko Koskisen perässä moniäänisesti "aa-aa-aa-a-a-aaaaa-a-aaaaa" ja kirjoittelen nettiin. Tanssiminen voisi olla jotenkin... tuottavampaa.

25 years and I'm alive here still.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Ohhoh

Huomasinpa, että minut oli haastettu kolme kuukautta sitten (ja puoli): pitää valittaa kolmesta asiasta. Ok!

1. Mikrossa astia kuumenee ennen ruokaa.
2. En voi kertoa juuri kenellekään hauskaa juttua, johon liittyvät utelias lapseni, anopin yksityisistä yksityisin yöpöydänlaatikko ja maan alle vajoava mieheni.
3. Kaikilla äitibloggareilla on aina kivaa.

Mutta! Saanko lisätä loppukevennykseksi tämän videon? Olen ollut aiheesta melko liekeissä kauan.


perjantai 2. maaliskuuta 2012

Mitä karhu sanoo talviunien jälkeen

Olen taas innostunut lukemaan muiden blogeja (Oi mutsi mutsi -, Samppanjapäivät- ja Filosofian puutarhassa -blogeja esimerkiksi näin kuumimpia luetellakseni) pitkästä aikaa, ja tuntuu vähän siltä, että olisi itsekin kirjoitettava jotakin. Jotakin muuta kuin gradua (sain tänään kolmessa tunnissa aikaan enemmän kuin välillä kolmessa viikossa, olenpa eteväkin!), viittä päiväkirjaa, sähköpostia, Feisbuuk-päivityksiä ja keskustelupalstoja. En muista, milloin viimeksi olisin blogannut ilman selvää ajatusta asiasta. Sitä ei ole tällä kertaa, sorkke.

Netissä voi kuitenkin näin perheellisenä ihmisenä viipyä vain tietyn tuntimäärän päivässä, sitten alkaa tulla sanktioita (kuten esim.), ja jos kiintiönsä käyttää nimeltämainitsemattomilla hippiäitien foorumeilla ja hieman Feisbuukissa, niin kovin moniin blogeihin ei jää aikaa, saati oman päivittämiseen sellaisella tekstimassalla, joka ei ole liian vaivaannuttavaa eikä missään nimessä liian epäkiinnostavaa mahdollisia lukijoita ajatellen. Rajataan pois parvekkeelta hyppääminen ja kantoliinaintoilu, eikä palata niihin toistaiseksi. (Googlaillaan "alkurakkaus" ja "kuoleman puutarhassa". Unohdetaan taas syödä.)

En ole laskuhumalassa, en edes tiedä millaista se on, mutta luulen että voin kuvitella.

Aina ei ole mukavaa. Mitä ainemmas mennään, sitä vähemmän mukavaa enää on.

Joten on taas maailman kahdenkymmenenkuuden iloisimman eläimen aika, ja sellaisten feministiblogien, joiden kommenttilaatikoissa ei ole markkina-arvoteoreetikoita, jotka kehtaavat julkaista aivan hirveätä tekstiä nimellä ja naamalla. Ehkä lisää joskus toiste, tää oli nyt tällainen avaus ensin.

Heippa.

maanantai 23. elokuuta 2010

Emilia ystävämme

Saatuani tentin tehtyä heinäkuun lopussa olen keskittynyt lähinnä kirjojen lukemiseen - tosin aluksi onnistuin näköjään päätymään kirjaston raskaiden ja ikävien kirjojen hyllylle: löysin romaaneja ja esseekokoelmia, joiden lukeminen tuntui pänttäämiseltä eikä suinkaan laajentanut näkemystäni maailmasta tai saanut minua tuntemaan itseäni kiintoisaksi ja eri ihmiseksi, niin kuin esseet joskus tekevät. Pakotin itseni urakoimaan läpi useita kirjoja, koska olen jättänyt ihan liikaa asioita kesken muutenkin. Olen myös harkinnut lukupäiväkirjaa, täällä blogissa tai oikein paperilla. Harkinnut, en lupaa mitään.

Mutta tällä hetkellä luen englanniksi L. M. Mongomeryn Runotyttö-sarjan viimeistä osaa, Emily's Quest, suomennettuna Runotyttö etsii tähteään. Se sujuu hitaasti, mutta yllättävän sujuvasti, vaikka Montgomeryn käyttämä sanavarasto on melkoisen laaja - ehkä siksi, että olen lukenut kirjan aikaisemmin suomeksi, varmaankin kymmenisen vuotta sitten viimeisen kerran. Kirjaan uppoutuminen on vaikeampaa kuin edellisellä lukukerralla: vieras kieli vaatisi lukurauhaa, mutta meluisa poikanen, pyykkikone, videopelaava mies ja naapuritkin vielä estävät liiallisen tajunnankatoamisen.

Toisaalta hitaus on hyvästä, koska pystyn saavuttamaan saman vauhdin kuin ala-asteikäisenä eikä kirja lopu liian nopeasti, kuten muuten saattaisi käydä. Jännitys ehtii kohota: saako Emilia tietää, että Teddyn äiti varasti sen rakkaudentunnustuskirjeen? Antaako Murrayn ylpeys periksi juosta Korkean Johnin metsään ("Lofty John's bush"), kun Teddy viheltää? Nyt aikuisena ymmärrän enemmän kirjasta - lapsena pidin sitä jotenkin vaikeana ja erilaisena kuin kahta edellistä sarjan kirjaa, mutta nyt monenlaiset mysteerit selviävät ja ovatkin aivan yksinkertaisia. Oikeastaan en edes muista, mitä lapsena pidin kirjassa niin vaikeana ymmärtää. Kohdassa, jossa Teddyn äiti kertoo lampun pudonneen ja syttyneen tuleen (ja aiheuttaneen arven hänen kasvoissaan), tulin vasta nyt ajatelleeksi, että kyseessä ei muuten ollut sähkölamppu...

Lisäksi huomasin asian, jota suomenkielisessä kirjassa ei ole: vuosiluvun Emilian päiväkirjamerkinnöissä. Se on yksinkertaisesti "19--". Tekstistä käy ilmi, että tapahtumat sijoittuvat jonkin verran ajassa taaksepäin - kirjat on painettu 1920-luvulta alkaen - Montgomery esimerkiksi sallii kaikkitietävän kertojan tulla silloin tällöin kuuluvammaksi ja huomauttaa vaikkapa tietynlaisten hihojen olleen "siihen aikaan kovin suosittuja". Kirjoittaja ei siis ota kantaa tarkkaan tapahtumahetkeen, ehkä siksi, että lukijan olisi helpompaa keskittyä henkilöihin ja tapahtumiin ja kokea ne läheisiksi.

Ensimmäistä kertaa ajattelin sitäkin, että päiväkirjamerkintöjen välissä saattaa olla viikkoja. Tekstissä on siis aukkoja enemmän kuin tiesinkään. Emilian päiväkirjan ulkopuolisessa kerronnassa kuukausia saatetaan kuitata parilla kappaleella. Oliko näin kahdessa ensimmäisessä kirjassa? Miksi Montgomery panee Emilian riutumaan Teddyn perään (joka ei tarkista, onko rakkaudentunnustuskirje tullut perille; ei ole) yli kahdeksi vuodeksi käsittelemättä tätä aikaa paljoakaan? Mitä hyötyä romaanille, kerronnalle, henkilöiden kehitykselle on näin pitkästä ajasta? Tietäisinpä jotain kirjallisuudentutkimuksesta.

Ja sitten voi tietysti aina nauraa puberteettisesti sellaisten sanojen kuin pussy, gay ja queer - muutamia mainitakseni - merkitysten muuttumiselle kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Sain kirjan Pieni runotyttö 8-vuotispäivänäni ja pian joululahjaksi seuraavan osan Runotyttö maineen polulla. Osaan ne melkein ulkoa, vaikka varmaankin uudelleenluenta aikuisena voisi muuttaa käsitystäni niistäkin. Olen lukenut myös Annat ja muut, mutta Emilia vetoaa minuun enemmän. Ala-asteella kirjoitin joskus päiväkirjaa ja jonkin runonkin (hrr) epäilemättä juuri Emilian innoittamana. Harmi, ettei kotoisen lähiön luonto oikein tarjonnut samanlaisia elämyksiä kuin Uuden Kuun hedelmätarha ja Prinssi Edwardin saaren rannat. Nykymaailmassa on liikaa vieraita ihmisiä, liikaa rumia esineitä ja myllerrettyä luontoa. Vasta nyt näen, miten suuri osa luonnolla on Montgomeryn kirjoissa - mistä sellaisen täydellisen runollisen miljöön löytäisi omaan elämäänsä? Kirjoittaminenkin olisi hienoa, ihan noin esteettisestikin, ja jotta voisi sanoa "kirjoittavansa", mutta mitä kirjoittaa, jos ei ole runoilija?

Uuteen Kuuhun voi paeta ajatuksissaan, mutta ei sinne voi pitkäksi aikaa jäädä. Ja kuka haluaisikaan jäädä yhteisöön, joka on täynnä pahansisuisia tätejä, jossa tärkeimmät kirjeet aina katoilevat ja jossa 24-vuotias naimaton nainen on pulassa?

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Värimeemi: violetti

Sain violetin värin meemattavakseni, mutten löydäkään meemiä enää. Kirjoitan siis asioita, joita violetista tulee mieleen.

Violetti oli yksi lempi- ja käyttöväreistäni samoihin aikoihin kuin käytin sinistä, eli ikävuosina 11-16. Nykyään se on lähinnä outo ja vieras (kuten sininenkin). T sen sijaan tykkää siitä ja käyttää joitakin violetteja vaatteita. Siksipä väri tuokin mieleeni T:n. Nyt kun mietin, muistan ensimmäisen käsilaukkuni yli 15 vuotta sitten olleen violetti. Äiti antoi sen minulle. Hihnaan piti tehdä solmu, jottei se olisi ollut liian pitkä. Luulen, että olen myös joskus omistanut violetin lompakon. En kyllä ole asiasta aivan varma.

Jostain syystä juuri tätä tehdessäni violeteista asioista tulee ensimmäisenä mieleen munakoiso. Olen kyllä syönyt sitä joskus. Minulla ei ole siitä mielipidettä, paitsi ehkä se, että violetissa ruoassa on jotain hieman sairaalloista.

Käytin vielä tämän vuoden puolella violettia t-paitaa, joka oli ostettu Tarjoustalosta markka-aikaan. Se oli aikamoinen riekale, mutta jostain syystä joistakin esineistä on vaikea luopua.

Päiväpeitto, jonka päällä tätä kirjoitan, on violetti, toiselta puolelta tummempi ja toiselta vaaleampi. T valitsi sen. Makuuhuoneessa on lisäksi ruskeaa, oranssia ja luonnonvalkoista.

"T, sanopa jotain violettia!" "Tiivi-Taavi."

Värjäsin hiljakkoin vaatteita violeteiksi, lähinnä saadakseni kuntoon erään pilalle haalistuneen T:n paidan. Paita on edelleen pilalle haalistunut (mikä ei estä häntä käyttämästä sitä), mutta nyt meillä on myös kaksi oikein tyylikästä pyyhettä, joissa ei ollut enää vuosiin ollut oikeastaan mitään väriä. Värjäsin samalla eräitä muitakin vaatekappaleita vaihtelevalla menestyksellä. Jälkeenpäin pyyhkestä irtosi pesussa väriä muihin vaatteisiin, joista se ei lähde, ei niin millään. Ei tällä kertaa mennyt niin kuin Strömsössä...

Ala-asteen kässätunneilla valitsin aina ommeltaviksi violetin- ja aniliininpunaisen kirjavia, käsittämättömän karseita kankaita. Miten sellaisia on myyty, saati ostettu?

Rakas kolme vuotta sitten varastettu pyöräni oli violetti Helkama.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Niin ja se tentti huomenna.

Noin. Nousin kuudelta, kosken saanut enää unta. Olin heräillyt yöllä, milloin massiiviseen takareisikramppiin, milloin synnytysuneen (istuin vessassa, luonnollisesti ovi auki, ja ohi lappoi nuoria isiä sairaalavaatteissa ja vauva jonkinlaisessa kätevässä vauvahenkarissa, odotin että omani tulivat kohdalle ja kutsuin heidät seurakseni pikkulaan, ja siinä se sitten olikin koko homma. Piti vain pyyhkiä lopuksi), enkä jaksanut enää maata paikallani kädet turvoksissa ja selkä jumissa.

Hiivin siis kylppäriin pohtimaan, miten taion huoneen ainoasta laskutilasta, pesukoneenpäällisestä, hoitopöydän ja samalla sijoitan kaikki sen päällä olleet kosmeettiset asiat - enkä edes meikkaa - jonnekin muualle kuin (tavallisesti pölyiselle, hiuksiselle, tahraiselle ja märälle, mutta ei tänään) lattialle. Eilen (suurimmaksi osaksi puoliskoni kontolle jättämäni) siivouspäivän jälkeen, puolisen tuntia ennen kauppojen sulkeutumista, olin juoksennellut automarketeissa etsimässä kylppäriin sopivaa, lattialla seisovaa hyllyä, mutten löytänyt edes siedettävää.

Tänä aamuna pääsin onnittelemaan itseäni siitä, että selvisin kokonaan ilman mokomaa töröä lattialla - sijoittelin vain kaikki tavarat näppärästi kahteen seinällä roikkuvaan toilettilaukkuun, suihkunurkan sampoohyllylle, heppoiselle peilihyllylle, altaan reunalle ja lampun päälle. Miten saatoinkin luulla, ettei kylpyhuoneessa ollut laskutilaa? Kauniskin siitä tuli, koska huone on täynnä kylpyankkoja, erilaisia kaloja ja sieviä magneetteja (ne tarttuvat seiniin).

Nyt tiedän senkin, miksi meillä on kaksi tusinaa värikkäitä pikkupyyhkeitä, joita ei koskaan käytetä: ne on tarkoitettu sopimaan täsmälleen pesukoneen päälle hoitopöydän pehmusteeksi ja kaunistukseksi. Olen oikein ylpeä. Vaippojenliotusämpäri (se ihana läpikuultava vihreä, jonka Maija lahjoitti neljä vuotta sitten) halkesi eilen juuri sen verran, että sen sisälle kannattaa laittaa muovipussi ja sen jälkeen käyttää sitä taas niin kuin ei mitään - ja vähänkö on hygieenistä ja helppoa sitten kun tekee mieli pestä se. (Vaikka tietenkään kaltaiseni hippi ei vaihda siihen uutta muovipussia kovinkaan usein.)

Muutenkin olen tässä suoritellut kaikenlaista ihanaa ja tyydyttävää, suursiivouksen lisäksi pessyt pyykkiä, värjännyt hiuksia (ja ripset ja kulmat), kynsien lakkaus on suunnitteilla, hiljan ostamaani imetystyynyyn ajattelin painaa eläimenkuvia (minkä eläimen? Ehdottakaa); ihmissuhteita on vaalittu, tulevaa naistenpäivää juhlittu (ja juhlitaan), museo- ja elokuvakäyntejä suunniteltu ja kohta lähden vuosijuhlasillikselle (todellakaan en olisi jaksanut mennä itse juhliin eilen). Tänään roudataan parvekevaunut kellarista, keskiviikkona T tulee mukaani viimeiselle synnytyslaulukurssille.
Ikkunatkin tekisi mieli pestä ainakin sisäpuolilta. Pakastin on täynnä.

Tekemällä asioita saan muuta ajateltavaa (ja keskusteltavaa) kuin oman kehoni, ja se on oikein hyvä asia. En jaksaisi tätä sielun vankilaa muuten... Sielunkin lonkkia alkaisi kohta särkeä ja sielun sormet turvota, ja sitäkin pitäisi, voi hyvä Sylvi, öljytä ja venytellä, jos en ruokkisi sitä mukavilla toimilla. Onneksi maailmassa riittää puuhaa.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Uuden vuoden lupaus

Päätin, että alan kirjoittaa päiväkirjaa, paperista, paljon aktiivisemmin kuin nykyään. Koska nautin sen kirjoittamisesta, koska sen lukeminen on kiinnostavaa, ja koska kaiken katoavuus on liian ahdistava ajatus.

maanantai 10. elokuuta 2009

Naseva otsikko, joka kattaa kaiken sanotun ja herättää mielenkiinnon

En usko että minulla on mitään erityistä sanottavaa tänään. Yleensä en kirjoittaisi blogiini tällaisena iltana, mutta nyt kirjoituttaa, ehkä huomaan kohta tuottaneeni jotain tekstiä paljonkin (päin ja hännin tai niitä vailla). Sitä tapahtuu puheessa, ja tavallisesti ihmiset toivoisivat minun olevan silloin mieluummin hiljaa.

Olin vielä tänään viettämässä viikonloppua kotipuolessa, itse asiassa alunperin aviosukulaisen rippijuhlassa. Varastin shown kaksisenttisine vauvanalkioineni. Lintsasin ensin kuolettavan ikävästä kirkollisesta osuudesta joutumatta perustelemaan sitä muulla kuin (mahdollisella) pahoinvoinnillani. (Käytin ajasta puolitoista tuntia juhlamekkoni silittämiseen. Poltin sulakkeen tai pari. Niissä olivat kiinni jääkaappi, pakastin ja silitysrauta. Kannoin megaison silityslaudan, mekon ja vielä kuuman raudan yläkertaan ja ajattelin, että olisi ihan oikein kaikille, jos nyt kuolisin raahaamiseen, liukastumiseen, palamiseen
ja keskenmenoon raudan pissittyä silitysvettä kellarin liukkaalle kivilattialle. Sanoinko jo, että olin melko nälkäinen enkä tunnetusti ole parhaimmillani verensokeritason hipoessa nilkkoja?) Itse juhlassa ajattelin, etten ikinä opi olemaan mokailematta nopeiden hiilihydraattien kanssa, jos aina joku tyrkyttää maailman täydellisintä pullaa tai täytekakkua. Ilmainen viina -ilmiö, tiedätte.

Kävin myös kesän ensimmäisen ja, ollaanpa realistisia, luultavasti viimeisen kerran uimassa. Tapasin kaksi ystävää, jotka virallisesti kuuluu tavata kotipuolessa oleskelun aikana, toisen itse asiassa ennenkuulumattomasti kahdestikin. Nainen nimittäin syytti minua siitä, etten ole käynyt koko alkuvuonna. Kielsin laiminlyöntini, vaikka en voinutkaan todistaa mitään. Kaverin erittäin vahvasti läsnäoleva kissa pakotti minut nauttimaan muutamia lapsilta kiellettyjä allergialääkkeitä. (Toisen kaverin kaksivuotias lapsi oli paljon vähemmän läsnä: hän oli luonut itselleen mielikuvitusystävän ja muutenkin eli aivan omissa maailmoissaan.)

Kaksi naista ja kissa -avaudunta muistutti minua siitä, miksi ihmisillä ylipäätään on ystäviä. Muutenkin olen koko kesän ajan kaivannut kunnon säännöllisiä avautujaisia, koska äänensä käheäksi riehuminen kerran kuussa ei ole kylliksi. (Alan selvästi päästä aiheeseen.) Pian sitä tottuu siihen, että tiettyjä ystäviä tapaa kerran viikossa, toisia kerran kuussa ja muutamia kerran tai kaksi vuodessa, ja sitten (mahdollisesti) muu aika pidetään yhteyttä jollakin välineellä. Kaipaan kyllä kouluaikoja, jolloin ystävät olivat aina paikalla - tosin siitä seurasi se, ettei seuransa valitseminen oikeastaan ollut mahdollista vailla konflikteja.

Jos eläisin yksin, huomaisin luultavasti etsiä enemmän ystävien seuraa myös näin luentojen ulkopuolella (vaikka eihän ole vuosiin ollut todennäköistä, että lähimmät kaverit sattuisivat samalle kurssille), mutta kummasti vakiintuneen ihmisen elämä muuttuu yhä pienemmissä piireissä pyöriväksi - eettisen huolenpidon kehän (Leena Vilkka ja ympäristöpolitiikan johdantokurssi) käsittein minusta on tulossa familisti, joka jaksaa välittää vain omasta perheestään ja on näin vain hieman egoistin yläpuolella. Vanhempani ovat juuri tällaisia, mutten arvannut, että se iskisi minuun jo 22-vuotiaana. Hyvästi, ystävät, Inanalla ei ole enää aikaa teille, nyt on tärkeämpää tekemistä! Facebookin päivittäminen kotona ajaa ohitsenne! Aivan kuin ystävistä saatu voima ja ilo eivät (useimmissa tapauksissa) olisi moninkertaiset tapaamisen järjestämisen viemään energiamäärään nähden. (Ei päde kaikkiin tapauksiin. Tällöin lakkaan pitämästä yhteyttä. Ja sitten joku voisi joskus itsekin soittaa minulle niin tulisi sellainen olo että kiinnostaa.) Itse asiassa luulen kaipaavani sellaisia ison porukan kerhomaisia tapaamisia, kukahan sellaisia järjestäisi puolestani? Taidan kaivata seuraa, muutakin kuin T-kirjaimella alkavaa.

Ahah, tänään kirjoitus kosmisesta yksinäisyydestä. Jatkan chattailua aiheesta "minne mennään kahville, viime syksyn tuutoritoveri?". En jaksa tuottaa tyylikästä lopetusta.

perjantai 22. toukokuuta 2009

Mutta sataa.

Mulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään asiaa kenellekään. Viime aikoina olen keskittynyt yleissivistyksen laajentamiseen Avoimen luennoilla ja, hm, netissä. Onnistuin muuten löytämään kirjastosta elokuvan, jossa on Jörn Donner! Kuka tulee katsomaan? S&S?

Tosiaan, nyt olen vihdoin siellä Facebookissa. :) Harmi, etten voi enää liittyä ryhmään "Kirjoitan proseminaarityötä ja se ahdistaa".

perjantai 24. huhtikuuta 2009

Ensi torstaina bodypump, voitteko kuvitella.

Eilen käytin hirveästi rahnaa ekokauppoihin ja pelasin kaksi tuntia lautapeliä ystävieni kanssa. Mieleni teki tappaa kaikki, jotka torpedoivat strategiani (piti pysähtyä miettimään, miten tuo kirjoitetaan...). Sama tunnelma muillakin. Kaikki me vain vuorotellen kiroilimme estoitta ja sitten nauroimme taas itsemme tärviölle. Oliko se dopamiini, jota erittyi? Ahmimme donitseja. Lopulta voitin todella likaisella tempulla.

Tänään olen vain seilannut netissä (teen sitä nykyään tunteja, tunteja päivässä - no siis en sitä) ja miettinyt, miten hienoa olisi, jos netissäkin voisi tehdä niin kuin yhden kirjan kanssa (nyt se aloittaa taas siitä Nousiaisesta), että merkkaisi marginaaliin aina kun lukee jotain, jota on itsekin kokenut tai ajatellut, siis ihan täsmälleen samaa. Niin käy ajoittain, tänäänkin monesti.

Ja sitten keksin vihdoinkin, miksi eräs elokuvarepliikki tuntui niin tutulta jo silloin kun (muka) näin elokuvan ensimmäisen kerran. Olin lukenut sen netistä ennenkin, mutta tajuamatta viittausta. Ja tämä askarrutti minua kauan.

En nyt just saa tuotettua tämän korkeatasoisempaa kieltä, vaikka olen koko päivän viettänyt erilaisten tekstien parissa. Kandissani olen edistynyt vähän, mutta nyt olen pisteessä, jossa olen tehnyt kaikki pienet korjaukset jotka piti, mutta pitäisi ruveta työstämään isoja, rakenteellisia muutoksia. En uskalla.

Mikä sähkölasku tästä elämäntavasta tulisikaan, jos sähkö ei kuuluisi vuokraan -