Five-six-seven-eighting

Mistäkö jumalaisen timmi vartaloni on peräisin? No ensinnäkin, ja lisäksi minäpä kerron: keittiössäni on stereot. 

Löysin Kierrarin ilmaishyllystä YUP:n Normaalien maihinnousu -CD:n. Nyt on huomattavia vaikeuksia syödä (ja kirjoittaa), kun juuri kun on ehtinyt haukkausetäisyydelle seitan-Tartex-riisipiirakoista, seuraava vii-kuu-see-ja vie vauhdilla taas parin metrin päähän. Ilman peiliäkin tiedän olevani ehkä parhaannäköinen aikuinen tässä keittiössä. Sekä hoikin, koska tosiaan ne voileivät pyörähtävät aina niin lähellä ja silti niin kaukana.

Olen kyllä aika myös teessä. Koko aamu meni Pirkko Arstilan Teen ystävän kirjan parissa, ja sillä on vaikutuksensa. Seuraava tavoitteeni elämässä on etsiä työpaikan kahvihuoneen kaappeihin kadonnut lasikannuni ja hankkia muutama teekukka.

Tee, musiikki, tanssi. Ruoka. Tarvitseeko muuta.

Neljäs kerros

Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni parveke, jossa on lasit mutta ei enää yhdenkään lapsen päiväuninukutusvaunuja eikä tilaa pyykkitelineelle. Koko parveke pelkästään sisustamista ja oleskelua varten! Eilen ripustin verhot, riskillä ostetut kaksi pitkää ohutta vihreää verhoa kaksinkerroin ja poikittain, jouluvalonipsuilla kiinni tuollaiseen metalliliuskaan lasien yläreunassa. Imuroin, siirtelin mattoja (nyt on kolme päällekkäin ja vierekkäin), pesin kellariin siirretyistä parvekevaunuista lampaantaljan ja panin sen toiseen tuoliin (toisessakin on villapeitto, melko vegaanista...), kanniskelin tänne kukkia ja vaikka mitä. 

Pöytäliina on kieltämättä haalistunut auringossa, ikkunat taas vähän likaiset, verhojakaan en pessyt kirpparin jäljiltä. En välitä. Löysin paikan kaikille näteille tavaroille, joita olen pitänyt kaapeissa (iankaikkisen vanha matkalaukku, jossa on vanhat balettitossuni, tyhjästä mummulasta tullut metallirasia, johon panin kangasnenäliinoja, vihreä lempimattoni lapsuudenkodista). Yhtäkkiä rönsyliljan rönsyilylle on tilaa.

Ja sitten leivoin lasten kanssa kaneliässiä ja join päiväkahvit parvekkeella! En kestä! Nyt pitäisi vielä kutsua äiti kylään, äiti osaa arvostaa juuri tällaisia asioita! Aurinko paistaa vinosti!

Nurkassa nojailee seinään sattumalta löytämäni pysäköintikieltomerkki!

Valokuvamuisti

Tänään olen jo paljon normaalimpi kuin eilen.

Teen asiaa jota jo kauan olen suunnitellut, nimittäin käyn läpi monen vuoden kuvia tietokoneella. Varmuuskopioin niitä pitkästä aikaa vanhempieni tuollaiseen mötikkään, se on varmaan ulkoinen kovalevy. Poistelen ensin huonoja (ok, niistä säilytettävistäkin suurin osa on tosi huonoja, en ole koskaan omistanut kummoista kameraa tai kuvaamistaitoja, en viitsi nähdä sitä vaivaa). Ensin poistin kaikki kopiot mötikästä, sitten kävin kaikki tietokoneella olevat kuvat kunnolla läpi ja lopuksi kopioin kaiken uudestaan. Sumeat ja kiusalliset kuvat poistuivat matkalla.

Olen sentään ollut järjestelmällinen. Vuodesta 2007 asti joka ikinen kuukausi on antanut nimensä yhdelle kuvakansiolle. Niiden sisälläkin on, välillä, muita kansioita, kuten "ukkijamummu". Silti kuvissa oli kauheasti läpikäymistä. Välillä työ oli mukavaa, suorastaan ihanaa, äsken uppouduin lähivuosien muistoihin lapsista pieninä ja hassuina. Pikku t puhui videolla söpöjä asioita. Puhuu se vieläkin.

Mutta vanhemmat kuvat, joita kahlasin eilen, olivat melkein vaikeita. Paljon porukkaa, johon en pidä enää yhteyttä. Suorastaan unohtuneita ihmisiä ja sitten sellaisia, joille en ole antanut anteeksi. (Olen siinä vähän huono. No, tosi huono.) Ja sitten toisaalta asioita ja ilmeitä, jotka tunnistaa vaikka kahdeksan vuotta kuvan ottamisen jälkeen nyt ensimmäistä kertaa. Kaikenlaista mitä ei osannut 21-vuotiaan elämänkokemuksella nähdä mutta minkä nyt huomaa selvästi.

Vähän kehnosti valittuja vaatteita, lapsellisia sisustusratkaisuja, ja voi helvetti että mun tukka on ollut enimmäkseen kamala. Ja aina näkyi olevan hauskaa ja vapautta.

Naama on ennen ollut kummallisen nuoren näköinen. Kai se oli vain sileä. Otsaan on sittemmin ilmestynyt vaakaryppy ilmeisesti lähinnä lasten komentamisen tuloksena. Olisinpa aina tyyni ja hymyilevä!

Tekstiilejä, joiden värit olivat jotain ihan muuta silloin kuin nykyään, ja jotka olisi ehkä kannattanut pestä vähän ärtsymmillä pesuaineilla. Pienempiä huonekasveja. Kalentereita, kelloja, vuodenaikoja, ulkona pimeää tai eriasteisen valoisaa.

Laihoja nuoria kavereita. Yksi hymyilee leveästi joka kuvassa, toinen on aina ryhdikäs, kolmas facepalmaa vuodesta toiseen. Kolmessakymmenessä eri paikoissa otetussa kuvassa yritän saada T:n samaan kuvaan hymyilemään kanssani, ja aina hän tekee hassun ilmeen tai hevikäsimerkin. Meillä on ollut aika monet juhlat.

Näin sinäkin opit 2: Voileivät

Kirjoitan tätä piilossa, parvekkeella lämpimässä vapunpäivän ilta-auringossa. Oven toisella puolella on verho mahdollisimman levällään. Ei siksi, että olisin vaarassa, vaan siksi että olen hukannut yli vuorokauden omaa aikaa ja takerrun nyt viimeisiin rippeisiin siihen asti kun perhe tulee kotiin. Ja siis itse asiassa vähän sen jälkeenkin. Sillä jos hyvin käy, he eivät huomaa minua täältä ennen kuin olen valmis.

Sillä olen jo kauan tahtonut kertoa: Parasta elämässäni ovat voileivät. Kun katson kotona leffaa, syön voileipiä, jotten söisi vaikka puolta pussia sipsejä. Kun kavereita tulee kylään enkä jaksa käyttää energiaani epäolennaisuuksiin, voileipiä voi aina tarjoilla. Sitä parempi, jos ne ovat valmiita ja sieviä (kannullinen kunnon teetä vielä, niin leivostarjottimen puutetta tuskin huomaa). Kun tarvitsen omaa aikaa, syötän lapset, pyyhin pöydän, etsin lukemista ja näytän heille keittiön ovea: äidin aamiainen alkaa nyt. Elämäni olisi surullista ilman voileipiä.

Tai siis nykyään sininen Keiju -leipiä. Ollakseni eksakti.

Kehitän aika nopeasti pakkomielteen tietynlaisiin leipiin ja ostan joskus peräkkäin monta pakettia paahtoleipää tai sämpylöitä ja juuri oikeanlaisia täytteitä. Sitten kyllästyn ja unohdan koko aiheen ja keksin jotain muuta viikoksi pariksi. Saatan syödä soijarahkaa tai lämpimiä ruokia tai suklaata. Kunnes palaan voileipiin. 

Kaukana ovat ajat, jolloin hyvä voileipä sisälsi (itsestäänselvän!) rasvan lisäksi vain yhtä päällistä. Jos olen aikuismaisella ja viitseliäällä päällä, syön täysjyvä(paahto)leipiä, joiden päällä on litteitä paloja karsinogeeniseksi paistettua ja grillimaustettua tofua, luomutomaattiviipaleita ja ehkä jopa ihastuttavia idätettyjä beluga-linssejä. Joskus samassa ekologisessa lokerossa olivat kinkku-majoneesi-suolakurkkuleivät, mutta ne nyt ovat tietysti jääneet. Ruisleipä, jonka päällä on lapsuuteni kinkkupasteijalta näyttävää ja maistuvaa vegaanista Tartex-tahnaa ja kurkkua, on myös aika takuuvarma. Mini-t:kin arvostaa kovasti Tartexia ja käsittelee alla olevaa leipää lähinnä Tartex-telineenä.

Jos lapsettaa, paahtoleipä maapähkinävoin ja hillon kanssa puhuttelee minua kovasti. Pääsiäisen aikaan inhaloin sekunneissa puoli pakettia pääsiäislimppuviipaleita, joiden päällä oli Violife-juustoa. Murisin, jos joku tuli pääsiäislimpun ja minun väliin. Ihania tyhjiä kaloreita!

Sitten on vielä erikseen lohturuoka. Kaikkein lohdullisinta lohturuokaa nimittäin on lapsuuteni lämmin juustosämpylä. Muistan vielä sen hetken kun näin isäni valmistavan itselleen sellaisen. Halusin samaa, halusin Konsta-sämpylän (en kylläkään Konsta Hietasen naaman vuoksi, vaan koska ne olivat erinomaisia sämpylöitä). Olin ehkä yhdeksänvuotias.

Lämmin juustosämpylä oli myös (ennen Violifea) suurin syyni lykätä vegaaniksi rupeamista. Koska mikä voisi lohduttaa yhtä hyvin? Sämpylä voi olla kuivaa, juusto voi olla vanhaa, mutta kun ne panee mikroon, kaikki tällainen maallinen katoaa. Pahin seuraus mitä lämpimällä juustosämpylällä voi olla, on suun palaminen. Se on myös kaikkein todennäköisin seuraus. Sillä lämpötila, jossa Violife sulaa herkulliseksi liimaksi, on myös lämpötila, joka aiheuttaa lieviä palovammoja hampaiden taakse, eli alveoliin niin kuin me fonetiikan peruskurssin käyneet sanomme.

(He ovat löytäneet minut. Yritin tehdä kodistani lapsiturvallisen, mutta kuitenkin yksi pääsi jotenkin sisään.)

Näkökulmia: Jari Sarasvuo: Sisäinen sankari

Kas, löysin tällaisen puolivalmiin kirjoituksen. En koskaan lukenut kirjaa loppuun, en oikeastaan enää muistakaan yli vuoden takaista lukukokemusta. Ei pitäisi jättää luonnostekstejä roikkumaan turhaan, vaikka loppu puuttuukin. Maailmalle siitä, pikkuinen!

Olen taas keskittynyt enemmän muuhun kirjoittamiseen kuin tähän bloggaamiseen. Tällä kertaa luettava kirjakin eteni hitaasti. Jostain Ronja ja minä saimme idean lukea Jari Sarasvuon Sisäisen sankarin (1996), josta useimmat kai muistavat lähinnä sen Onnenpyörä-mokan (luojan kiitos ajalta ennen YouTubea). Jokainen, joka on nähnyt kirjan lojumassa olohuoneessamme, on huudahtanut: "Sisminen sankari!" Lupasin itselleni edes yrittää kahlata vähän tekstiä läpi. Oli aika vahvat ennakkoluulot. On tärkeää olla cool ja hallita särötön sarkasmi. Luin sitten kuitenkin. Loppuun asti en taida päästä, koska kirja on palautettava huomenna kirjastoon (siinä on varaus!).

Taidankin noudattaa tässä tekstissä sellaista tekniikkaa, että en edes hae kirjaa tähän lähelle. Eikö olennaista ole se, mitä muistaa? Itse asiassa tein aika paljon muistiinpanoja lukiessani. Tottelin myös (vastahakoisesti) kirjoittajan suoraa kehotusta selata kirja ensin läpi. Kävi niin kuin luvattiin: sain jonkin käsityksen sisällöstä heti, ja myöhemmin tekstissä edetessäni asiat vaikuttivat jotenkin tutuilta. Tämä tapa on otettava käyttöön jatkossakin.

Sisäinen sankari on siis suuren suosion saanut self help -opas, jonka tarkoituksena on innostaa ihmiset ottamaan elämä omiin käsiinsä. Kirja ärsyttää lukijansa hereille, kannustaa elämänmuutoksissa, painottaa luonteenkasvatuksen ja eettisten periaatteiden perustavanlaatuista tärkeyttä ja antaa tarkkojakin neuvoja (kuten minuuttimääräisiä ohjeistuksia rajattujen ja paperille listattujen vikojen juurimiseen niin-ja-niin-monessa viikossa). Innostuin lukiessani.

Jos ohjeita noudattaisi uskollisesti, varmasti tulisi tulosta -- tekstin takana oleva ajattelurakennelma vaikuttaa aukottomalta. Jos taas tuntee pakonomaista tarvetta vastustaa kirjan julkaisun aikaan 30-vuotiaan Sarasvuon kaltaisia auktoriteetteja, kirjan voi kuitata helppoheikkimäisenä liirumlaarumina, jonka pohjimmaisena tarkoituksena on tuottaa taloudellista voittoa julkaisijalleen ja parhaassa tapauksessa myös lukijan omalle firmalle.

Samoin, jos aistii omien huonojen tapojensa vastustamattoman vetovoiman ja kamppailee säilyttääkseen kasvonsa itsensä edessä ilman aikomustakaan tehdä yhtikäs mitään elämänmuutoksia.

Aluksi teksti puhutteli minua. Humanisti-feministi-stereotyyppinenpehmeidenarvojennainen minussa ymmärtää kyllä, kun puhutaan vuorovaikutuksesta, ryhmäkäyttäytymisestä ja eettisistä periaatteista. Sisäinen sankari tarvitsee heimon ympärilleen. Puuvillakuidut täytyy kiertää toistensa ympärille, jotta lanka kestää. Sen sellaista. Mutta loppupuolella alkoi silti tulla vastaan asioiden brändääminen ja kaupallistaminen. Täytyykö kaikki muuttaa rahaksi ja ulkoiseksi menestykseksi? Jos luonne kehittyy, mutta vatsalihakset ja tiliotteet eivät, onko mitään tapahtunutkaan? Entäs jos niistä ystävistä, joille on mielestään oikealla hetkellä ollut lojaali, ei olekaan aiottua hyötyä? (Vaikka Disneykin lupasi?)

Äh. Tässä on nyt selvästi joku tällainen "en ole ennenkään ajatellut näin ja sitä paitsi mielikuva X" -lukko. Lienen tottumaton toimimaan noin... äärimaskuliinisesti? Kunnianhimoisesti, valintoja tehden ja riskejä ottaen. Meilläpäin asiat tehdään järkevästi, mukavasti, riittävän hyvin -- niin, ettei juuri mistään tarvitse kokonaan luopua. Mutta eihän silloin mitään erityistä saavutakaan... Onko tämä naistyypillistä ajattelua? Äitien toimintaa? Pysyä kotilieden lämmössä, minne ei taistelutantereen verenhaju ulotu?

Kiusallista.

Oli siinä muutamia juttuja, jotka yritän pitää mielessä -- ei välttämättä mullistavan uusia ajatuksia, mutta milloin kukaan on mitään oikeasti uutta keksinyt? Enemmänkin sellaisia Dr. Phil -henkisiä vakuuttavan isällisesti kerrottuja itsestäänselvyyksiä, joiden pieni kertaus oikealla hetkellä vaikuttaa mieleen yhtä tehokkaasti kuin uuden oppiminen. Kirjan mukaan muutos vanhasta huonosta tavasta uuteen hyvään tapaan pitäisi tehdä itselleen mahdollisimman helpoksi. Koska ihminen pyrkii pois tuskasta ja kohti nautintoa, mieli pitää mutkauttaa siihen asentoon, että vanha tapa tuottaa tuskaa (mässäily tuo huonon olon, sohvalla makaaminen ei rentouta) ja uusi nautintoa (ulkoilu kaverin kanssa on mukavaa), eikä itseään siis pidä rankaista vaihtamalla hampurilaista salaatinlehteen ja hiihtämiseen (jos ei niistä pidä).

Älä huoli, kyllä se sen kertoo

Asiat ovat vihdoin jotenkin kunnolla. Löysin lähikaupastani euron hintaisia kasvislihiksiä eli vihiksiä ja mikrossa sulavaa maidotonta juustoa. Vielä kun on mantelikaakao keksitty, niin jokseenkin kaikki rasvaisuuteen ja umamisuuteen liittyvät tekosyyni romahtavat sisäänpäin ja lakkaavat olemasta: ryhdyin vegaaniksi että heilahti! On aika alkaa vahvistaa empatiakykyään sen sijaan, että turruttaisi sitä joka päivä. Ei tarvitse enää elää ristiriidan kanssa ja opettaa lapselleen, että muurahaista ei saa kiusata, mutta nauta, voi kuule, sitä saa kiusata viidentuhannen yksilön navetassa ihan miten paljon vain sopivaksi katsoo, haluatko nähdä salaa kuvatun videon.

Olenhan minä tätä valmistellut monta vuotta. Hengaillut ja ennen kaikkea syönyt (kaikesta muusta paitsi eläimistä puhuvien) vegaanien kanssa, hankkinut kasviskeittokirjoja, määrännyt itseni lukemaan ja katsomaan eläintehtailusta kaiken, mitä vastaan tulee, koska jos meinaa sortoa tukea, niin sitten sitä pitää katsoa kunnolla myös. En luullakseni ikinä, tai ainakaan vuosiin, perustellut sekasyöntiäni muulla kuin huonolla ajankohdalla, entisillä syömisvaikeuksilla ja luopumisen tuskalla. Ei, vaan nöyrästi myönsin, että kolmekymppiä lähenee ja kaikki merkit ympäristössäni näyttävät siltä, että sieltä se kasvissyöntikin hiippailee vastaan osana helsinkiläisen humanistinaisen normaalia elämäntapaa, mutta jos edes hetken vielä sitä lykkäisi, niin kauan kuin nyt vanhasta kiinni pitäminen on vähemmän tuskallista kuin uuteen sukeltaminen... Kala-kasvissyöjäksi rupesin toissa syksynä. Oli aika fiksua tehdä tämä kahdessa osassa (voin suositella perheellisille).

Ateneumin Ekolossa oli reipas vesivahinko, ja meikämandoliini se vaihtoi työvuoron, jotta pääsin mummokärryineni ja kyynärpäi hilpeän solidaarisine asenteineni poistomyyntiin. Ostin helvetisti Violifen juustoja ja luin kotimatkalla silmät pystyssä kirjaa "Eläimet yhteiskunnassa". Lopulta tuli se hetki, jolloin vaistosin riiston ja spesismin junan hiljentävän mutkassa, ja minä hyppäsin pois. Kierin vähän aikaa pengertä alas (pari kiveä tuli vastaan, ainakin "yliannos pähkinä-suklaatahnaa" -kivi ja "liian kevyt Sodexo-lounas" -kivi), mutta olen ehjä. T kestää sankarillisesti aiheuttamani ylimääräisen vaivan -- onneksi meillä tosiaan on ennestään ainakin neljä vegaanista keittokirjaa. Lapset syövät sitä, mitä paikalla oleva aikuinen heille valitsee syöttää, ja pikku t:lle on tietysti ollut jo kauan selvää, mitä vegaanikaverimme syövät ja eivät. Hän suhtautuu muutokseen luontevimmin.

Puhun pikku t:n pehmokirjolohelle hellästi (kieltämättä naurattaa vieläkin muistaa pikku t:n ilme, kun hän kerran kuuli myös lautasellaan olevan kirjolohta -- olisiko taas aika miettiä sitä empatiakyvyn harjoittamista). Luen "Salaista päiväkirjaa eläintiloilta" ja tajuan ensimmäistä kertaa typertyneenä, että koiraa älykkäämmät siat siis ihan oikeasti eivät tee mitään koko elämänsä aikana, paitsi ahtautuvat pikkuruiselle betonilattiakaistaleelle kasvamaan halutun kokoisiksi lihaskimpuiksi. Ostan ei-eläinperäisiä monivitamiineja, ajattelen hieman hermostuneena ihania villavaatteitani ja päätän ostaa villaa yhä, mutta vain kirpparilta.

Alan jo miettiä, miksi kaikki eivät ole vegaaneja. Puren huultani, jotta en möläyttäisi sitä ääneen. Tiedän kyllä: Ruoka on enemmän kuin energianlähde. Se on rituaaleja, lohtua, pysyvyyttä, hyväksynnän hakemista (ruoalta itseltään, toisilta ihmisiltä) omalle keholle ja valinnoille. Oman ruokavalion muuttaminen lopullisesti on valtavan pelottavaa, ja se voi näyttää muille suunnatulta sanattomalta kehotukselta, jopa kritiikiltä. Jos irtisanoutuu väkivallasta, välinpitämättömyydestä ja lajisorrosta (joka on johdonmukaisesti yhteydessä muuhunkin sortoon, myös oman lajin sisällä), saa olla tarkkana ettei irtisanoudu samalla vaikka sosiaalisesta piiristään ja menneisyydestään. 

Mutta tärkeintä, mitä olen tähän mennessä oppinut: kokonaan kasvissyöjäksi ryhtyminen on aikuiselle, edes jossain määrin kasvispainotteiselle sekasyöjälle oikeasti ihan pikkujuttu. Olen jo syönyt tosi, tosi monta kertaa kaikkia eläinperäisiä herkkujani. Ne on nähty jo. Tämänkin kun oppisi: vaikka jokin asia on ollut hyvää ja kivaa, sen lopettaminen voi silti olla mahdollista, jopa viisasta, eikä siitä tarvitse seurata sen suurempia hautajaisia. Tottumuksen voima on suuri, mutta lajillemme ominaisen rationaalisen, empaattisen ja moraalisen pohdinnan voima on suurempi. Tätä on siis olla lajityypillisesti käyttäytyvä ihminen, joka toteuttaa koko potentiaaliaan.

Päädyn hehkuttamaan tätä harmonian ja oikeellisuuden tunnetta lähinnä sisäänpäin (no, ehkä S-marketin reilun kaupan liivatteettomia salmiakkeja voi hehkuttaa muillekin) ja pahoittelemaan aiheuttamaani vaivaa maltillisesti ulospäin (jonkin aikaa). Win-win?

Otsikossa punchline vitsiin, joka alkaa: Mistä tunnistaa vegaanin?

Näin sinäkin opit

Olen hyvä kahdessa asiassa ja aion tämänpäiväisessä blogipostauksessani (tai no: tässä kuussa, tämän talven tekstissäni) opettaa lukijoilleni näiden taitojen alkeet. 

Suorastaan luonnonlahjakkuus olen folioeläinten puristelemisessa: kun syömme Brunbergin tai jonkun muun suklaapusuja, muovailen folioista lopuksi eläimiä ihan suvereenisti. (Viimeksi tein helvetin aidonnäköisen kamelin. Melkein satuloin sen vahingossa kun näytti niin aidolta. Sittemmin mini-t löysi sen. Hei hei, kameli!)

Aluksi kannattaa kehottaa läsnäolijoita valitsemaan mieleisensä eläin, joka luvataan toteuttaa vaikka mikä olisi. Sitten koetetaan pysyä rauhallisena katseiden ristitulessa ja todetaan, että pusufoliossa on neljä kulmaa: juuri sopivasti useimpien eläinten raajoiksi. Folion keskiosa jää pääksi. Kunkin kulman ympärillä olevaa foliota aletaan puristella joltisellakin napakkuudella laihemmaksi samalla lyhentäen sitä (lyhentäminen on vaikeaa, ellei tahdo suorastaan taittaa; kehotan huomioimaan eläinten lonkkien rakenteen, niihin saa kaartumaan aika paljon foliota). Jos eläimellä on häntä, siihen varataan materiaalia ennen takajalkojen lopullista muotoutumista. Jos ei, niin hyvä. Se on kätevämpää. Esimerkiksi sammakot ovat oikein käteviä puristella. 

Pää ja kaula vaativat myös osansa folion yhdestä sivusta, etujalkakulmien välistä. Onneksi etujalat tapaavat olla takajalkoja hennommat. Lintujen kyseessä ollessa taas teen tavallisesti siivet vastakkaisista kulmista ja pään ja pyrstön niin ikään vastakkaisista kulmista. Jalat pitää sitten vain valmistaa samoin kuin muiden eläinten hännät, eli materiaalia pitää varata jalkojenmuovaustarvetta silmällä pitäen jo ennen varsinaista puristeluvaihetta.

Sitten alkaa oikein puristelu-puristelu. Tässä vaiheessa tarvitaan jo koko paljon näppivoimaakin, jotta folio pysyy muodossaan. Jos alussa jalkakulmia on päädytty taittamaan, puristelusta huolimatta folio voi alkaa aukeilla. Pahimmassa tapauksessa voidaan joutua pyörittämään jalaksi aiottua osaa itsensä ympäri pituussuunnassa, mutta tästä jää jäljet, ja vaatii taitoa saada pyöritelty raaja näyttämään uskottavalta myöhemmin. Nelijalkaisten eläinten vartalo ja pää muodostetaan kupertamalla foliota varovasti alhaaltapäin samalla, kun puolivalmiita jalkoja tuetaan lonkista/kainaloita pinsettiotteella. 

Älä puristele mitään valmiiksi vielä, sillä folio on kuin nainen: vähän kun liian aikaisin puristelee, niin eihän se enää kelpaa oikein mihinkään. Etene siis jokaisen osion -- pään, vartalon ja raajojen sekä mahdollisen hännän tai pyrstön -- suhteen samalla vauhdilla ja koeta saada kaikki yhtä aikaa möyheämmästä napakampaan olomuotoon. Jos eläimesi tarvitsee esimerkiksi räpylät, isot korvat tai avonaisen suun, on nyt viimeinen tilaisuus valmistaa ne.

Viimeistely on tärkeä osa. Eihän eläin ole mistään kohdasta onton tai muhkuraisen näköinen? Onko asento luonteva ja ylväs?

---

Tänään huomasin myös, että osaan lukea epäselviä käsialoja. Olen harjaantunut vuosien päiväkirjankirjoituksessa: palaan aina joskus vanhoihin kirjoituksiini (paitsi yläasteaikaisiin, jotka harmillisesti aikanaan hävitin) ja ihmettelen kiekuroitani. Päiväkirjan pitäminen voi mielestäni opettaa ihmiselle paljon, mutta sen parasta antia on luonteva, kärsivällinen suhtautuminen paskaan käsialaan. 

Luin monenlaisista taustoista tulevien, eri-ikäisten aikuisten vaihtelevissa tunnetiloissa käsin kirjoittamia tekstejä eilen ja tänään. Epäselvän käsialan lukeminen on kuin yrittäisi etsiä tuttia perhepedistä puoli kolmelta yöllä. Jos katsoo suoraan kohti, fokus hämärtyy ja sisältö katoaa, kiitos silmän hämäränäöstä vastaavien sauvasolujen. Jos taas voi rentouttaa mielensä ja katsoa rakastaen ja vaatimatta, todella kokea, ei, vaan elää tutinetsintä-/paskankäsialanlukuhetken, etsitty asia pyrähtää paikalle ja ilmoittautuu oma-aloitteisesti. Kun lukee käsin kirjoitettua tekstiä, täytyy ensin ymmärtää kokonaisuus. Ensimmäinen intuitiivinen tulkinta sisällöstä on todennäköisesti oikea. Jos vielä sen jälkeen jää tuijottamaan painaumia jättäneitä lyijykynäviivoja koettaen arvata, mikä helvetin kädetön ja lukutaidoton pelle se nämäkin on tähän tuskaisesti raapustanut, on hakoteillä. Silloin toisen haavoittuvassa tilassa paperille vyöryttämä "kiitos, varsinkin vyhöt yms." loukkaantuu, karkaa pois eikä palaa koskaan.

----

Näin sinäkit opit -tekstisarjan seuraavina osina julkaistaan mahdollisesti "Olennaisen erottaminen epäolennaisesta" ja "Kuinka paljon on tarpeeksi?".