Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliopisto vie minulta hengen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliopisto vie minulta hengen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kahdeksas vuosi tässä kaupungissa

Minä kirjoitan nyt, koska oikeampaa hetkeä ja mielentilaa ei tule kuitenkaan, ja koska nyt ei ole asiaa ja haluan saada taas jotain alkuun. Olen lukenut blogeja, joissa en ole käynyt kuukausiin tai melkein vuosiin ja muistin hivenen syyllisenä omani. Ajan kulumista voi seurata lapsen taidoista, muiden ihmisten opiskelujen edistymisestä (minulla on ikävä yliopistolle ja johonkin semi-kuvitteelliseen valvomisen, naurun ja punaviinin huuruiseen opiskelijaelämään, eikun hetkinen, se olikin jonkun toisen elämää, luin siitä jostain), mutta näköjään myös niinkin moderni asia kuin internetin ihmeellinen maailma, tarkemmin sanottuna sosiaalinen media, edustaa minulle ajan kulumista.

Aloitin nettielämäni teiniaikana sähköposteista ja mesetyksestä, siirryin opiskelun alkuvaiheessa pitkälti blogeihin, löysin tyttöfoorumin (se ei ole Demi.fi), jossa roikuin muutamia vuosia. Käyn siellä yhä joskus nostalgisoimassa. Siellä puhutaan pitkälti samoista aiheista, mutta puhujat ovat vähän vaihtuneet. Siellä on uudet persoonat nyt. Kaksi vuotta sitten päädyin äitifoorumille (se ei ole Vauva.fi), jossa viihdyin niin tiiviisti, että pidän nyt kuukauden taukoa sieltä. Monen sikäläisen mielestä vähintään yksi vapaaehtoinen, pitkä ja tarpeeseen tullut tauko tekee oikean foorumilaisen. Koen kuuluvani piireihin nyt. Opettelen ajattelemaan asioita muutenkin kuin sen kautta, mihin ketjuun niistä pitäisi kirjoittaa. Onko tämä "Naurattaa, vaikkei saisi" vai "Nauratta ja saakin naurattaa"?

Ja sitten on tietysti Fäsbä reilun neljän vuoden ajalta. Sen käytössä olen tainnut löytää tasapainon, koska en työaikana kehtaa mennä sinne ollenkaan. Ajattelen silti usein vajain lausein, joiden alkuun sijoitan äänettömästi oman nimeni: "...ja otsaontelokauha." "...valitsi Kirjamessuilta lapselleen joulukalenterin, jossa on traktorin kuva." En koskaan kirjoita niistä suurinta osaa, koska teen ihan töitäkin enkä muutenkaan voi olla kaiken aikaa läsnä kaikille. Välttelen kannettavien internet-esineiden hankintaa yhtä pontevasti kuin välttelin Fäsbään liittymistä muutamia vuosia (ja Visa Electronin hankintaa, koska "sitten vahingossa en enää osaa hallita rahankäyttöäni ku en maksa käteisellä". Mikä onkin totta).

Olen löytänyt netistä tietoa asioista, jotka eivät ole minulle ajankohtaisia. Kuitenkin oikealla hetkellä tieto pulpahtaa esiin mielestä. Johan Venninen, sokea hippi ja elämäntaiteilija, teki vihersmoothieita koivunlehdistä jo ennen kuin se oli muotia. Katsoin Areenasta hänestä tehtyä dokumenttia ainakin 5 vuotta sitten ja sivuutin olankohautuksella koivupirtelön, kunnes ehkä seuraavana vuonna tungin itse ruukkusalaatin tehosekoittimeen. Ihan normaalia, kaikkihan näin tekevät! Monenlaisista lastenkasvatuksen sivupoluista ja kotkotuksista, niin kuin nyt vaikka vaistovanhemmuuden yksityiskohdista, olen kuullut hämäriltä nettisivuilta muutamaa vuotta ennen kuin itse tietoja tarvitsin ja paljon ennen kuin niistä alettiin kirjoitella joka lehdessä. Tai tietysti näkökulma ratkaisee. Se, mikä tuntui mystiseltä ja harvinaiselta 20-vuotiaan lapsettoman mielestä, on aivan yleisesti tiedossa olevaa informaatiota 26-vuotiaan äidin silmissä. Muuttuuhan maailma, mutta oma tulokulma asioihin taitaa muuttua nopeammin. 

Elämä näyttäytyy sarjana kausia ja jaksoja ja, kuten me äidit sanomme, Vaiheita, jotka kestivät aikansa, liittyivät monisanaisesti kuvailtavin tavoin toisiinsa ja ovatkin jo päättyneet. Asioita on tehty, syöty, kokeiltu, harrastettu, opiskeltu, luettu muutamia kuukausia kerrallaan, kunnes jokin uusi on vallannut mielen. Ja nyt, kun jonain iltana unohdun lukemaan uudelleen niitä aikuiselämäni alkuaikojen blogeja, joiden päivittymistahti on myös harventunut ja joiden sävy muuttunut melankolisemmaksi, no, tulee samanlainen olo kuin silloin, kun yhtäkkiä muistaa tuoksun, jota ei ole tuntenut pitkään aikaan. Milloin pikku t lakkasi sanomasta "kika" ja alkoi sanoa "annatko minulle vettä, siniseen lasiin, se on minun lempilasi"? Enkö minä näytä enää samalta kuin fuksina? Asutaanko me vieläkin tässä samassa kodissa? Mitä tapahtuu?

maanantai 11. helmikuuta 2013

Maisteri huutaa!

Joo, kyllä minä nyt olen iloinen, päätän olla. Huomasin nimittäin, ettei työssäoloehtoni parin vuoden ajalta täytykään (liian vähän tehtyjä työtunteja vuonna 2011), joten en saakaan työttömyyskassalta mitään, vaan joudun Kelaan jos ja kun valmistun virallisesti työttömäksi (ellei siis viikon sisällä tule työpaikkaa. Työkkärin lomakkeen pakolliseen kenttään valitsin tavoiteammatikseni "mediasuunnittelija", sori kaikki mediasuunnittelijat jos sellaiseen on joku oikea koulutus). 

Olen helpottunut, kun ei tarvitsekaan pelata monimutkaisen työttömyyskassan systeemin kanssa, vaan voin hakea Kelan juttuja ja soitella sinne niin kuin neljättä vuotta olen kaikenlaisten keskenään ristiriitaisten tukien kanssa tottunut tekemään. Rahaa tulee epäilemättä ties kuinka paljon vähemmän, tai en nyt osaa sanoa, mutta samapa tuo, ainakin yhdellä tässä talossa on silti osa-aikatyö. Asuntosäästötilinkin avasimme, vaikka me humanistit tuskin tajuamme mitä eroa on sadallatuhannella ja miljoonalla. Luotan hengissäpysymisessä moukan tuuriin.

Haistatan paskat kaikelle ja yritän ottaa saman asenteen uuden tukkani kanssa (tämäkään ei ole ihan sitä mitä odotin, mutta päätän tykätä siitä vaikka väkisin ja ajatella, että suunnittelemani ja mieheni suosittelema Rainbow Dash -kampaus ei olisikaan varmaan toiminut). Haa, maailma, kestän tänä yönä mitä vain!

Että hengissä ollaan! Ja valmiita!

torstai 3. tammikuuta 2013

Otsikko tiivistää olennaisen, eli tuota...?

Noin. Olen taas tilanteessa, jossa etsin työtä. Kotiäitiyden syvin olemus ehti unohtua kuukaudessa. Nyt tunnen itseni stressaantuneeksi työttömäksi, vaikka olen edelleen sekä kotihoidontuella että opintotuella. Olenkin haeskellut paria projektityöntekijän paikkaa ja kirjoittanut tosi hyviä hakemuksia. Keksin kertoa niissä myös sen, mitä erityisen hyvin hakemaani tehtävään valmentavia kursseja (selkokieli, sukupuoli ja kansalaisuus, ympäristöpolitiikan perusteet, tehokas tekstintyöstäminen ja mitä milloinkin) olen käynyt, ja olen ylpeä siitä. Kuinkahan montaa työpaikkaa ihmiset normaalisti hakevat ennen kuin tärppää? Kymmentä? Puoltatoista tuhatta? Mulla on kolme hakemusta sisällä...

Graduni on esitarkastuksessa ja elättelen toiveita, ettei suuria muutoksia enää tule (mieluiten sillee "joo tämä on kuule valmista tekstiä, eikun printtaat ja tuot tänne, tai äsh, me printataan kyllä, juo sinä siellä vaan poskettoman hintaista reilun kaupan pussisuklaacappuccinoa, joka on pakattu kaksi kertaa tarvittavaa suurempaan pahvilaatikkoon"). Pari viikkoa joutunen vielä odottamaan. Tavoitteeni taitaa tällä hetkellä olla cumu.

Juuri nyt kaikki tuntuu niin helpolta, sillä syön juustosarvia, jotka eivät petä koskaan, vaikka itse mokaisi leipomisen kuinka. Niissä ei mene numlock vahingossa päälle saati jumiin, joka lähtee vain sammuttamalla ja uudestaan käynnistämällä, vaikka suolaa menikin cheddarin mukana aika reilusti. Juustosarvet eivät vänise ja nipistele leipojansa poskipäitä pikku kynsillään. Juustosarvet eivät herjaa "tunnistamaton vastaanottaja" -viesteillä. Ne eivät sähise toisilleen liukkaalla jalkakäytävällä.

Olin oikeastaan sanomassa, että meille tulee taas uusi pesukone takuuvaihtona, tai siis sohin Nordean kirjeellä magneettikirjaimia pakastimen alta, tai siis After Eightit sopivat hyvin valkoisen teen kaveriksi. Tai siis ajattelen Atlas Saarikoskea ja Rainbow Dashia välillä mielleyhtymänomaisesti samaan aikaan.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Se tanssii niin kuin Laura Palmer ruutuhameessa.

Olen juuri nyt yliopiston metsäasemalla, paikassa, jota voimme kutsua tässä pseudonyymillä Hevonperse. Itseäni kutsun koko viikon gradustipendiaatiksi, koska se on pähein arvonimi, jota olen joskaan kantanut. Sain sillä varustetun kirjeenkin tänään. (Siinä oli kuulokkeet, jotka olivat unohtuneet kotiin.) 

Juuri nyt suurin ongelmani on, pitääkö tietokonetta sylissä, jolloin jaloilla rummuttaminen vaikeuttaa ruudun näkemistä, vai nostaako se hankalasti liian korkealle pöydälle. (Sylissä.)

On muitakin ongelmia, jos totta puhutaan. Pukeutuisinko tekniseen ulkoilutakkiin ja lesbokenkiin, kuten kaikki hämmentävät biologit täällä, vai hippiväriseen tilkkutäkkiruutuiseen kietaisuhameeseen, yliopistohuppariin ja villasukkiin joissa näyttäisin ylpeänä olevani ainut humanisti viidentoista kilometrin säteellä? Miten suhtautuisin suksivarastoon ja puhkikatseltuihin erikoisten puiden (pylväshaapa, villipinja) sijaintia havainnollistaviin karttoihin? Kuunnellako lisää Kerkko Koskista vai Pariisin kevättä (se jaloillarummutusjuttu, käsitättehän)? Kumpaa jälkiruokaa valita? Onko pakko valita?

Täällä minulla on oma huone, neljä ateriaa päivässä, solukämppiksinä 2 muuta gradaajaa ja sauna kahdesti viikossa. Olen laitostunut parissa päivässä ihan täysin. Koska täytyyhän ihmisen juoda pahaa teetä puoli kahdelta iltapäivällä! Sitä ennen ulkoillaan! Sen jälkeen kirjoitetaan vain osittain väkisin väännettyjä lähdeviitteitä kirjoista, jotka on luettu aamiaisen ja lounaan välissä!

Tämä Hevonperse-stipendi on ehkä parasta mitä minulle gradulleni on tapahtunut sitten... ikinä. Olen tehnyt kahdessa päivässä enemmän töitä kuin kuukausiin, kuukausiin. Jos olisin arvannut, että tänä vuonna sitä stipendiä haki nelinkertainen ihmismäärä viime vuoteen verrattuna, olisin saattanut stressata hakemuksestani hieman enemmän. "Minulla on 2-vuotias lapsi" oli näköjään mennyt silti läpi. Ehkä siitä huokui sellaista, tiedättehän, meistä joillekuille ominaista niinku itsevarmuutta.

Olen litteroinut, lukenut kaikki loput alkukesästä asti roikkuneet lähdeteokset, analysoinut litteraatteja, muotoillut lähdeluetteloa, varannut lisää kirjoja. Olen selittänyt keskusteluntutkimuksen hienouksia ("kaveri tekee väikkäriä sanasta no") kansainvälisiä suhteita (?) opiskelevalle ja oikislaiselle kämppikselle ja tallentanut ihan sikana varmuuskopioita. Pikku t oli eilen sanonut toiveikkaasti mummulle: "Gradu valmis. Äiti tulee kotiin." Se olkoon jalo tavoitteeni!

Menen takaisin valvomaan liian myöhään.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Kill your darlings

Tämä teksti ei otsikosta huolimatta käsittele perhe-elämäni auvoa (ja varmasti et viittaa otsikkoon! t. lukion äikänope), jos ei nyt oteta lukuun sitä, että perhe-elämäni lähti ulkoilemaan, tulee kotiin vasta puistoruokailun jälkeen ja laittaa toisensa sen jälkeen suoraan päiväunille. Tämä teksti käsittelee kirjoittamista ja gradua, koska nyt sain siinä putken päälle.

Lapsettoman viikonloppuristeilyn jälkeen vääntäydyin vastahakoisesti uuden hienon dyykatun pöytäni ääreen ja avasin gradukoneen, minttusuklaa-Frezzan ja sulut aivoistani. Nyt g-kone on tehokkaan puolitoistatuntisen työtuokion jälkeen kiinni, Frezza-pullo tyhjä ja aivot yhä auki, joten täytyy käyttää hetkeä hyväksi. Aion nimittäin antaa hyviä neuvoja asiakirjoittamisen kanssa painiskeleville! Nyt lähtee!!!11!

Isoa kirjoitustyötä, esimerkiksi nyt vaikka jonkinlaista lopputyötä, ei kannata ajatella kokonaisena möhkäleenä. Se on hyvä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa jakaa osiin ja aloittaa helpoimmasta päästä. Itse luon nykyään aika rutiininomaisesti useita otsikoita ja alaotsikoita jo ennen tekstin aloittamistakaan. Hyvin pitkää (esimerkiksi yli 30 sivua) tekstiä suunniteltaessa kannattaa jopa luoda erilliset tiedostot, joihin tuottaa yhden luvun kuhunkin, esimerkiksi "Johdanto" ja "Analyysiluku". Nekin on syytä jakaa heti edes alustavasti alalukuihin. Kannattaa tehdä kaikki otsikot mahdollisimman aikaisin, niin jäljelle jääkin vain useita muutaman sivun tekstejä. Ja sellaisenhan nyt tekaisee jo paljon helpommin!

Tässä vaiheessa on hyvällä tuurilla syntynyt jo useita sivuja tiedostoja: pelkät muotoseikat on kiva hoitaa aluksi, koska tuntee tehneensä edes jotakin. Se ei myöskään vaadi suurta luovuutta: täytyy vain valita fonttikoko, riviväli ja marginaalit ja muut sellaiset. (Tekstien muotoilusta kannattaa muuten tehdä itselleen jonkinlainen muistilista, jonka mukaan on helppo luoda uusia ja yhdistellä vanhoja tiedostoja. Minulla se on "To do -listassa", jossa on kaikkea muutakin mielen päällä olevaa ja työvaiheiden mukaan muuttuvaa.) Kun sitten sijoittelee mielessään hahmottelemansa otsikot sopivin välein ja mahdollisesti tiristää ulos pari sanaa tai lausetta luonnehtimaan otsikoiden alle joskus myöhemmin tulevaa tekstiä, on jo pitkällä! Vähän niin kuin kokoaisi kirjahyllyjä. Vääntämisen, rakentamisen ja sijoittelun jälkeen huone näyttää jo paljon paremmalta kuin typötyhjänä. Vain sisältö puuttuu enää.

Kun on aloittanut kirjoittamisvaiheen, taustatyö on luultavasti jo enemmän tai vähemmän hyvässä kunnossa. Aineistosta ja lähdekirjallisuudesta on muistiinpanot jossakin ja sen sellaista. Tällöin on aika luottaa itseensä. Tietoa on omassa päässä luultavasti enemmän kuin itsekritiikissään tajuaakaan. Siitä selviää vaikka keskustelemalla aiheesta erittäin kiinnostuneen ihmisen kanssa. Ihminen tunnetusti oppii parhaiten opettamalla asiaansa jollekulle toiselle (!). Ajatusten sanallistaminen auttaa, ja joskus sitä suorastaan hämmästyy tajutessaan, miten laajat tiedot omasta päästään voikaan löytää, jos vain joku, esimerkiksi nyt graduohjaaja, muu opettaja tai vertaisryhmäläinen, kuuntelee innokkaana ja vaikuttaa todella tarvitsevan tietoa. Jos lähipiiriin ei kuulu ketään, jota kiinnostaisi, sellaisen voi kuvitella. Aina voi hiukan blogata tai kirjoittaa oppimispäiväkirjaa (kuinka vihasinkaan sitä lapsena -- miksei kukaan kertonut, että siitä on apua?).

Yritän sanoa, ettei ole mikään Hyvän kirjoittajan ja Asiallisen työihmisen merkki, että yrittää aloittaa vaikeimmasta ja ahdistuu. Aika monessa asiassa on lupa tehdä ensin se, joka tuntuu helpolta, kivalta tai edes siedettävän mahdolliselta. Kun on tehnyt alta pois kaikki melkein merkityksettömät, simppelit pikkujutut, saattaa huomata tekstin kasvaneen 30 sivuun. Sitten kun yrittää muistaa, että mikä tässä nyt niin kamalaa oli, ei enää saakaan ajatuksesta kiinni. Kyllä se siitä! Luultavasti ainakaan opiskelijalta ei vaadita mitään täysin hyödytöntä tai suorastaan vaarallista (no työelämässä se muuttuu), vaan kaikki työ palvelee jotenkin omaa oppimista. Yliopistokaan ei oikeasti tahdo pahaa opiskelijoilleen, vaan gradunteollakin on, öö, joku merkitys. Tota.

Palatakseni otsikkoon: Sitten kun on sanonut omasta mielestään jotain tosi sykähdyttävän päräyttävää ja vain ihan lievästi epätieteellistä, sitä hehkutetaan ja hekumoid se on syytä lukea läpi vielä useita kertoja erittäin kriittisin silmin ja lopuksi varmuuden vuoksi poistaa. Luultavasti sitä vain häpeäisi isona. Tylsän asiallista ja hyvän tieteellisen tavan mukaisesti etenevää asiatekstiä sen sijaan ei häpeä koskaan!!!111!

Loppukaneetiksi vielä yksimielisesti äänestetty virallinen graduntekolaulu. Huomatkaa erityisesti kohdassa 2:33 deus ex machina -tyyliin ilmestyvä graduohjaaja!

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Graadu! graadu! rakkaus tai kuolema, jotain jotain jotain jotain, hahhahhahhahhaa, hei!

Kerronpa gradauksestani. Aloitin graduni tuossa reilu vuosi sitten vapun tienoilla, lainasin nimittäin kesän ajaksi sulkeutuvasta kirjastosta (!) muutamia luettavia. (Lainasin myös laitoksen arkistosta yhden lisensiaatintyön, joita ei oikeasti anneta opiskelijoille lainaan. Se on mulla vielä. Arkistoaikuinen - mikä se titteli nyt oikein olikaan - vihjaisi tuossa vähän aikaa sitten: "Hirvittää häiritä flow'tasi, mutta onko se Tainion lisuri vielä sulla?") Innostuin keksimästäni keskustelunanalyyttisesta aiheesta ja kävin kerran pari juttelemassa professorin kanssa. Sitten, tuota noin, olikin jo syksy. 

Aloittelin aineistonetsintää (ainoana kriteerinä oli, että arkistosta haettavan keskusteluaineiston täytyy olla valmiiksi litteroitua, koska olin kyllästynyt siihen hommaan) ja sen sellaista. Varustin itselleni ison, epäergonomisen laukun, jonka täytin mainituilla kirjoilla (avaamatta) ja T:n vanhalla tietokoneella vuodelta 2006. Siinä ei ollut aluksi edes Wordia. Menin kirjoittamaan taloyhtiön kerhohuoneelle pihan toiselle puolelle kellariin, pesutuvan viereen. Siellä oli kylmää ja epäviihtyisää, mutta valtavan iso tyhjä pöytä, mukavahko tuoli ja sitä paitsi paperiton vessa vakiintuivat pikku hiljaa juuri minun käyttööni.

Syksy ja talvi kuluivat kaikenlaisessa vähäisessä puuhastelussa, ja onnekseni kirjoitin koko ajan gradupäiväkirjaa, että on sitten mitä vanhana muistella... not. Tein lähinnä sellaisia muistiinpanoja kuin "ota ensi kerralla tohvelit" ja "lisää teetä" ja "VESSAPAPERIA". Seminaarin alkaessa tammikuussa minä olin luullakseni pisimmällä ryhmästä, vaikkei tekstiä montaa sivua ollutkaan. Sitten lopputalven ajan puristin tekstiä irti itsestäni, menin välillä paniikkiin hienoista kritiikkiä saaneen aineistoanalyysiluvun kanssa ja keskityin vain lähdeteosten lukemiseen ja mekaaniseen teorialuvun kirjoittamiseen. Ja sivumäärän kasvattamiseen keinolla millä hyvänsä.

Sijaisuuksia tehdessäni olen ehtinyt kokea, miltä oppilaiden ainekirjoitus opettajasta tuntuu: toisin kuin oppilaan näkökulmasta, sivumäärä ei todellakaan ole se olennainen juttu, ei myöskään arvosana (joskus tietenkin väsyy pinoa lukiessaan, ja sitten toisia tulee arvioineeksi tarkemmin kuin toisia). Sisältö on, ja se, onko kirjoittaja ylipäänsä ymmärtänyt mitään opetettavasta aiheesta, ja onko tekstiä mukava lukea.

Ja silti minä huomaan ajattelevani hyvin lapsellisesti ja oppilasmaisesti: jos teen vaikka heiveröisiä ja pakotettujakin viittauksia tarpeettomiin lähdeteoksiin, lähdeluettelo kasvaa ja leipäteksti lisääntyy ja näytän siltä kuin olisin tajunnut! Jos satun törmäämään graduohjaajaani yliopistolla tai muualla, kauhistun hetkeksi ja kuvittelen, että juuri minun graduni meneillään oleva vaihe ja hänen ponnekas opettajanroolinsa siinä kiinnostaa häntä joka hetki enemmän kuin mikään muu työ tai enemmän kuin vaikka ystävällinen small talk kanssani.

Tosin juuri nyt en kauhistuisi, vaikka tapaisinkin ohjaajani: minulla menee tämän homman kanssa varsin hyvin. Sain ohjaajalta hyviä vinkkejä ("jäsennä analyysiluku prototyyppisten ja epäprototyyppisten esimerkkien mukaan", "ai sinulla on jo ajateltuna kaikki, no miksei se sitten lue tässä?"), joiden avulla pääsin eroon koko kevään jatkuneesta puuhasteluvaiheesta. Oli tuntunut, etten saa mistään kiinni ja aineistoni ei tottele, teoriani ei toimi eikä mitään teoriaa edes saisi keskusteluntutkimuksessa ennestään olla. Tietysti pitäisi vain kuunnella autenttista keskusteluaineistoa ja kunnioittaa sitä eikä kuvitella, että voi pakottaa sen taipumaan omien ennakkoluuloj-oletustensa mukaan. 

Aloin siis saamieni ohjeiden mukaan työstää tekstiä: poistin pahimmat tieteelliset mokat (mm. kaksi kertaa olin nähnyt hyväksi yrittää arvata, mitä keskustelussa voitaisiin seuraavaksi sanoa, jos ja jos, ja sitä ei saa tehdä), varasin keskustakurjastosta syksyksi kirjat, joita suositeltiin ja jäsensin analyysiluvun uusiksi. Sepä auttoi. Aloin sijoitella esimerkkejäni kahteen luokkaan, teoriaani (som edelleen virallisesti icke är) tukeviin ja sitä vastustaviin, ja tajusin yllätyksekseni, että aineistoni tukee ennakko-oletustani. Näyttäisi siis siltä, että paitsi että olen oikeassa, myös voin esitellä todisteita siitä! Tieteellisesti! 

Läpi tämä tulee menemään, ja nyt alan jo toivoa enemmän kuin sitä lubenteria, johon olin vaatimattoman katseeni kohdistanut tähän mennessä. (Siihen ja tiedekunnan vaatimaan minimisivumäärään, 60:een.) Nyt tuntuu, että kolmen-neljän tunnin rupeama kahdesti viikossa riittää aivan hyvin ensi keväänä valmistumiseen, ja pahin on oikeasti ohi. Talvi on näköjään salakähmäinen viholliseni tässäkin. Nyt pitää vain naputella mukavasti esille kaikki se tieto, joka on jo olemassa juurikasvuni alla. Minä tiedän, että se on siellä!

Olen hakenut laitoksen gradut valmiiksi -stipendiä loppuvuodeksi, mikä tarkoittaa sitä, että saatan päästä yliopiston metsätutkimusasemalle (?) viikon täysihoitoon ja rauhaan tekemään graduani keskellä ei mitään, vain joidenkuiden muiden (!) tutkijoiden kanssa. Kahtakin viikkoa olisi voinut hakea, mutten tietenkään voi olla niin kauaa poissa silloin vielä alle kolmivuotiaan pikku t:n luota, ja muutenkin. Viikkokin on hyvin paljon, vaikka pikku t onkin kotona ison T:n kanssa. Tosin realistisesti ajateltuna sen viikon aikana (kuten koko syksyn, jos saan erään osa-aikatyön) luultavasti välillä myös turvaudutaan pikku t:n vuorotteluvapaalle jäävän ukin, mystisen Ankki-Unkin hoitoapuun.

On hauskaa, kun voi vaahdota gradustaan ympäristölleen. Se on samaan aikaan henkilökohtainen ja yleinen, kiinnostava ja vieläpä asiallinen aihe, jonka kanssa ei oikein voi tehdä sosiaalisia mokia ainakaan saman alan ihmisten kanssa. Voisin aivan hyvin kuunnella enemmänkin muiden ihmisten gradu- ja väitöskirjapuheita, mutta moni pitää niistä mieluummin ajatuksensa itsellään. Lieneekö tervettä itsekritiikkiä, joka minulta siis puuttuu, vai kyllästymistä ja ahdistumista aiheeseen?

Sopii sitten ensi vuonna E-thesistä selailla. Siellä tavataan.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Vielä nerokas otsikko niin vot

Huomaan nauttivani elämästä. Juuri nyt nautin täysin siemauksin siitä, että T on poissa yön eikä kenelläkään ole mitään sanottavaa siitä, istunko tietokoneella kello yksi yöllä. Kohta alan ehkä vielä kirjoittaa päiväkirjaa! Tuntikausia! Haa! Ette voi estzzzzz....

Tänään sain aamuvarhaisella -- yhdeksältä -- haettua 7 gradun lähdeteosta neljästä kirjastosta ennen T:n lähtöä, iltapäivällä soin itselleni (lähinnä saadakseni syyn liinaulkoiluun) pikku t:n kanssa kauppareissun, jolloin tuhlailevasti ja omaksi ilokseni ostin tällaisia värinkerääjiä (pesin uskaliaasti yhdessä mm. kaksi kauneinta kantoliinaani, juuri saamani punaisen Marimekko-olkalaukun ja pikku t:n oikein kaupasta ostetun uuden hennonvärisen luomupuuvillabodyn, ja hyvä tuli) ja illalla toteutin hyvää naapuruutta ja ulkoilutin, puurotin ja vaipatin omani lisäksi naapurinkin lapsen. Palkaksi sain suklaajuustokakkua (rauha hänen muistolleen, valitettavasti minun oli syötävä T:nkin pala ettei pääse pilaantumaan) ja lupauksen yhteisistä äitienpäivä- ja synttärirääppiäisistä sunnuntai-iltana. Olen myös lukaissut pari sivua syventävään kielioppitenttiin ja ajatellut gradua. Äitienpäiväkin on tulossa! En ehkä kestä tätä onnea!

Joten näyttäisi vahvasti siltä (sanoin kerran Jarkkoa tavoitelleelle henkilölle puhelimessa, että "nyt näyttäisi olevan aika vahvasti väärä numero"), että kevät tekee minulle hyvää. Valo, hiekkakakut, sateen tuoksu ja viherrys. Sade tuntui aamulla aluksi suloiselta, pehmoiselta, mutta kun menin kosteine sadetakkeineni niihin neljään kirjastoon (Metsätalon kellarista Minervan lasihuoneisiin; Kansalliskirjaston kupolista Opiskelijakirjaston pahvilattiaiseen väliaikaisuuteen, jonka ulkopuolella keskustelin kirjankärrääjien kanssa niistä neljästä varaamastani ehkä laatikoista löytyvästä kirjasta, jotka saan vasta syyskuussa, kiitos Kaisa-talon), olin pakahtua. Hieno yliopistohupparini haisee ehkä vieläkin hikiseltä.

Kampuksella seikkaillessani (en sano ikinä kampus, mutta nyt täytyi, kosken ehtinyt käydä varsinaisella Yliopistolla-yliopistolla eli pääraksalla ollenkaan, koska Kansalliskirjaston poimuihin eksyminen ja T:n juna) tunsin olevani elossa ja niin kuin muutkin, paitsi hieman coolimpi ja ryhdikkäämpi. Vihdoin kuuden yliopistovuoden jälkeen minulla oli humanistin tunnusmerkki, minulla oli yliopiston huppari, minulla oli take away -kaakao, minulla oli materiana manifestoituva liittymisen ja yhteenkuuluvuuden tunne Maslow'n tarvehierarkian keskivaiheilta! Osasin jotain muutakin kuin tehdä itkettävän hyvän pekoni-silakkalaatikon ja sitoa edestäristiinmuumion vitosen liinalla, vaikka nekin ovat ihan hemmetin hienoja saavutuksia!

Pitkään kirjoittamista odottaneet hajoamaisillaan olevan päiväkirjan viimeiset sivutkin täyttyivät metrossa tyytyväisestä livertelystä. Niin ja saatoin myös vähän käyttää niitä muistilappuina kirjastoissa.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Yhtykää

Kävin yliopistolla kopioimassa artikkeleita ja syömässä poikasen ja kantoliinan kanssa. Kotimatkalla käteeni annettiin Opiskelijatoiminnan Vastaopinto-opas, jonka luin aikani kuluksi kannesta kanteen (koska t. oli nukahtanut liinaan, enkä uskaltanut juurikaan liikkua kahteen tuntiin kotiin tultuani).

Kirjanen oli kiva ja tärkeä, miellyttävä ulkonäöltään ja sopi käteen. (Huonosti se oli kyllä oikoluettu, ja joissakin kohdissa se oli tarpeettoman nuorekas.) Se sisälsi avoimen poliittisia kannanottoja opiskelijan, elämän ja opiskelijaelämän puolesta ja rahan valtaa, kyttäystä ja orjapiiskurismia vastaan, runsaasti käytännön vinkkejä byrokratiasta selviämiseen ja pari sarjakuvaakin.

Opin Vastaopinto-oppaasta esimerkiksi, että vanhempainvapaata (koskeneeko hoitovapaatakin?) ei lasketa mukaan opintoaikojen rajauksiin - pitänee joskus ottaa selvää, tarkoittaako tämä sitä, että yliopistolla saa olla kirjoilla ja opiskella sen verran kuin jaksaa, mutta säädetty 7 vuotta ei kulu sinä lyhyenä aikana, joka vanhempainvapaalla ollaan (vailla opintotukea tietysti). Samoin opin, että jos aikoo perustaa opintopiirin, saattaa hyvinkin onnistua puhumaan siitä 1. rahaa ja 2. opintopisteitä - mutta periaatteessa yliopiston aulatiloissa(kin) kokoontuminen maksaa.

Sain kimmokkeen liittyä kaikenlaisiin ammattiliittoihin heti työelämään palattuani. En vain (muiden opiskelijoiden tapaan) ole tullut ajatelleeksi tekeväni ihan oikeita töitä, kun olen työskennellyt osa- ja määräaikaisesti, mutta tulevaisuudessa aion kyllä ainakin painavasti harkita liittymistä.

Opiskelija- ja muussa politiikassa olen aina vierastanut ns. suoraa toimintaa, jossa harjoitetaan kansalaistottelemattomuutta ja otetaan oikeus omiin käsiin. En näe itseäni valtaamassa yhtään mitään, tuskin edes sanomassa vastaan viisaille aikuisille. Poliittisten termien tuntemukseni on hataraa. Olisihan kauheaa joutua joukon edustajana sanotaan nyt vaikka haastatelluksi mielenosoituksessa, jossa pidetyt puheet ymmärtää vain hämärästi! Vielä pahempaa olisi kohdata väkivaltaa ja joutua ensin konfliktiin ja sitten putkaan. Kansalaisvaikuttamisen suhteen pysyn mieluummin sivussa ja kuuntelen mitä toiset sanovat, äänestän korkeintaan jaloillani ja lompakollani.

Nuorten, siis alle 35-vuotiaiden (joissakin tapauksissa sitä vanhempienkin), järjestämissä mielenilmauksissa on aina olemassa sekin vaara, että (itseänikin koskevan) asian tärkeydestä huolimatta en voi enkä halua identifioitua joukkoon. En ole ikinä suuremmin pitänyt pipon käyttämisestä sisällä, en äänekkäästä musiikista, en puhekielisistä teksteistä (koska nuorethan eivät ymmärrä kirjakieltä), en kannabispropagandasta, en kaljasta, en ärsyttämisestä (viimeisestä on ehkä kohdallani monia mielipiteitä, mutta nyt minusta tuntuu siltä, etten pidä ärsyttämisestä). Miksi opiskelijoiden mielenilmauksissa mainitaan niin usein sana paska? Miksi puhutaan kytistä ja sossusta? Eikö voisi olla asiallinen ja jättää provosoimatta ja kaivamatta syvemmäksi sukupolvien välistä kuilua? En halua osallistua mihinkään sellaiseen, joka saa minutkin vaikuttamaan syrjäytyneeltä ja omituiselta pikkurikolliselta.

Edellisen johdosta: Vastaopinto-oppaassa oli tiheässä erilaisia lainauksia (kyllä niiden lähde varmaan mainittiin, muttei sattunut silmään), yliopistolaisten kertomuksia kokemuksistaan järjestelmän kynsissä. Useimmat olivat asiallisia ja herättivät myötätuntoa, mutta pari kyllä ärsytti. Niissä kerrottiin opiskelupaikan tai muiden tärkeiden asioiden menneen ohi suun, koska henkilö ei ollut hoksannut noudattaa takarajoiksi asetettuja päivämääriä. Miksei? Koska ei ollut lukenut kotiin kannettuja kirjeitä!

Nähdäkseni aikuiselta ihmiseltä sopii odottaa, että jos opiskeluoikeuden vastaanottamisen ehdot lähetetään hänelle kirjeessä, hän lukisi kirjeensä huolellisesti ja toimisi sen mukaan. Mitä järkeä on tehdä sääntöjä ja uhkailla sanktioilla, jos lopulta ne eivät toteudu, ja isot järjestelmät joutuvat tanssimaan muutaman välinpitämättömän pillin mukaan? (Tämän ilmiön muistan jo kouluajoilta: koska kaikki eivät olleet kehotuksesta huolimatta ottaneet leirikouluun mukaan kumisaappaita, koko porukan suoretki jäi tekemättä. Itsekkäät vievät, tunnolliset vikisevät.) Kohtuullisuus on toki kaunis ja tärkeä asia (ja moni taho yliopistossa käyttikin aikaansa esimerkkihenkilöiden asian parissa, vaikka se ei lopulta tuottanutkaan tulosta), mutta näissä tapauksissa ei ollut kyse muusta kuin omasta möhläyksestä.

Vastaopinto-oppaassa on paljon merkittäviä tietoja ja vinkkejä, lukekaa se. Sävy vain on hiukan keskenkasvuinen.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Vesikastanja

Ei perse, miten olen ikinä voinut näyttää kenellekään kandiani? Sehän on ihan kauhea! Löysin just enemmän kuin puoli tusinaa erilaista tutkimuskysymystä siitä, enkä mitään niistä aio toteuttaa. Nyt oksasakset käteen, ylioppilas!

torstai 16. huhtikuuta 2009

Jotain muuta ajateltavaa

Alepan tarjouksessa ollut eineskasvislasagne on hyvää. (Kuinka kaurismäkeläiseltä kuulostankaan!) Essee etenee hitaasti vaikka olenkin hukannut tehtävänannon. Kandi ei.

Mietin tänään suihkussa (kuinka monta kertaa olenkaan aloittanut lauseen näin!) kandintyöni aikataulua. Ensin ajattelin, että ok, on kuusi viikkoa aikaa ja pitäis saada 25 sivua tehtyä. Viisi viikkoa ja 25 sivua, se on edelleen 5 sivua viikossa. Neljä viikkoa ja 20 sivua. Kolme viikkoa ja 18 sivua. Kaksi viikkoa, ja vielä pitäis tehdä 16 sivua. Puolitoista viikkoa ja 13 sivua puuttuu. Olen juuttunut tilaan "x päivää aikaa ja 6 sivua, kaikki olennainen sanottava, säällinen rakenne ja melkein kaikki lähteet puuttuvat". Voi itkun pätkät. Arvatkaa, olenko 1. kirjoittanut ne sivut itse vai kenties 2. täyttänyt sivumäärän litteraateilla...

Alan kirjoittaa tänne jotain tosi kiinnostavia pohdiskelevia esseemäisiä tekstejä heti kun kandiudun. Tai sit alan käydä satunnaisilla Avoimen kesäkursseilla ihan himona enkä ainakaan kerkeä ajatella mitään pohdiskelevaa ja esseemäistä. Voisin nyt mennä tästä vaikka tekemään sitä esseetä tai kirjoittamaan artikkelikopioiden marginaaleihin vielä yhden kerran "MUA EI KIINNOSTA".

Ja arvatkaa mitä! Katsoin eilen Tobey "Kulmakarvat" Maguire -elokuvan, ja se tapettiin heti alussa! Petosta! Sitä paitsi se oli vain väkivaltainen sika sen kaksikymmentä minuuttia.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Ja mikä on dispositio

Oikeesti. Kirjoitetaanko laitosten ja tiedekuntien nimet isolla vai pienellä? Niitä näkee harvoin keskellä lausetta. Tietäisiköhän Kielenhuollon käsikirja?

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Päivän saldo: ISKin kopiointia ja vähä litterointia.

Inhoan talvea tässä vaiheessa vuotta. Inhoan myös roudaamista, pitkiä yksinäisiä päiviä ja sitä että tummasta suklaasta tykkääminen on jotenkin coolimpaa kuin maito- (ellipsi ellipsi).


Olen viettänyt koko päivän yksin yliopistolla (paitsi muutamaa satunnaista kohtaamista, joiden kohdalla olen haukkonut happea), koska aamulla piti palauttaa yölainassa olleet painavat kirjat ja illalla oli jumppa. No, olinpa sitten kirjastossa (jossa ennen kymmentä oli jo kuuma ja paksu päiväuni-ilma) lukemassa, kun leukani meni sijoiltaan. Tiesin syödessäni niitä kovia lakuja (karkkipäivä!), että kerjään hankaluuksia. Melko nopeasti kyllä tajusin etten ollut sentään sijoiltani, vaan kunnon krampissa vain. Jätinpä sitten kaikki kamani, tietokoneeni, reppuni, lukemani kirjat jne. kirjaston pöydälle (minnekäs sitten? Olisipa siellä jotain lokeroita, joihin vois kerätä kaikki ei-lainattavat kirjat, joita on lukemassa, kahvitauon ajaksi!) ja piilouduin lähimpään naistenhuoneeseen soittelemaan YTHS:lle. Varasin oikein hammaslääkärinkin, mikä tietenkin raunioitti ajankäyttöni (tiistaina prosemmaesittely, tuli perseessä jne.). Melko pian kuitenkin tunsin krampin hellittävän ja sain taas kitani liikkumaan koko laaja-alaisuudessaan, ja peruin sen hammaslääkärin. En onneksi joutunut kovin kauaa jonottamaan puhelimessa, kun vähän oli epäkodikas olo kaikuvassa vessassa soitella, mutta kun käytävällä olisi kaikunut vielä enemmän enkä mielelläni siksi soittele siellä... Olen nyt loppupäivän yrittänyt olla lonksauttelematta leukaani, vaikka se onkin yksi lempiharrastuksistani. Mielenrauha meni.

Yksinäisyys tekee ihmisen hulluksi käyttämällä salakavalaa asetta, vainoharhaisuutta. Minua ahistaa erityisesti 1. kulkea yksin kilometritolkulla hirveitä tavaramääriä roudaten, 2. syödä yksin lasiseinäisessä pikku luukussa, vaikka siellä muuten olisi miten hyvät bagelit (uusi suosikkini! Miksei kukaan ole kertonut Arskan tarjoavan muutakin kuin donitseja?) ja 3. näyttäytyä yksin julkisella paikalla juuri saunasta tulleena (jostain syystä etenkin jos on paksut talviset ulkovaatteet päällä). Yksin oleva ihminen näyttää aina vähän tyhmemmältä, kömpelömmältä ja rumemmalta kuin seurassa oleva. Etenkin jos sillä on penteleesti roudattavaa, kuten minulla jostain syystä aina on (koska kaikki asiat on hoidettava samalla reissulla kert korvessa ilman autoa haluaa asua perkele!), likainen tukka, kulahtaneet vaatteet ja väsähtänyt olemus.

Joko kerroin, että en jaksaisi aina kulkea painava talvipalttoo päällä, raskaat kengät jalassa, painava reppu selässä, kädessä epäpukeva ja -ergonominen kassi, jossa on märkiä jumppavaatteita, hirveän näköisenä ja niin yksin ettei muista miten puhutaan? Aivan erityisesti minua pännii se, että siinä vaiheessa kun on jo väsynyt ja ulkona on pimeää, pitää vielä aloittaa loputtoman pitkä kotimatka, jossa pitää kävellä tunneleissa ja kurassa.

Minä muutan Pariisiin ydinkeskustaan, rupean jonkun rikkaan rakastajattareksi ja kävelen vain korkokengillä lämmitetyillä kaduilla lyhyitä matkoja! As God is my witness, ikinä en enää astu kuraan perkele!

maanantai 9. helmikuuta 2009

Eikä kukaan hoida hommiaan.

Olenko jo kertonut mielipiteeni sivuainelaitoksestani? Se on käsittämättömän epäreilu ja kiero paikka, jota aion vastedes mustamaalata kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja johon en jalallani astu sitten kun vihdoin saan sen hemmetin perusopintojen loppumerkinnän. Laitoin tiukkaan sävyyn näkemyksiäni suoraan Käyttäytymistieteelliseen tiedekuntaan laitoksen tavoista hoitaa opiskelijoiden informointi. Olen nyt tässä kaksi ja puoli tuntia juoksennellut ympäriinsä kaakattaen ja höyhenet pöllyten silkasta paniikinsekaisesta raivosta.

torstai 4. joulukuuta 2008

Opettajat alkavat muistaa minut!

Paljonko on 35 opintopistettä kertaa 27 tuntia? 945 tuntia? Jaettuna neljälle kuukaudelle on 236,25 tuntia kuussa. Eli noin 8 tuntia opiskelua päivässä - ai niin, myös viikonloppuna. Plus hidasteluun käytetyt lisätunnit.

Siltä tässä alkaakin jo tuntua. Kotitenttinä pitäisi tehdä tutkimussuunnitelma, aikaa viikko. Tietääkö joku mikä on tutkimussuunnitelma? T tuli huoneeseen ja säpsähti punaisia mistälietulleita läikkiä kasvoillani. Lisäksi minua särkee jokseenkin kaikkialta. Kirja-allergia. Olis jo dedikset, pääsisi tästäkin. Ja samalla sähköpostiin tunkee mainoksia superkiinnostavista kursseista ensi kevääksi. Melkein toivon että minulla on jo jotain niille kellonajoille, niin ei tarvitse mennä. Tällä viikolla olen ollut paljon tehokkaampi ja luovempi kuin viime viikolla. Hintana on näköjään fysiikan pettäminen. Jos joskus vaikka muistaisi syödä, jotain muuta kuin suklaata.

Joo, tiedän olevani tylsä, mutta tätä minä nykyään ajattelen. Onneksi litteraattiani sentään kehuttiin, vaikka olin mitannut kaikki tauot ihan pieleen. (0,8 sekuntia, kun piti olla 1,2. Voi ei.)