Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eikä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eikä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 24. marraskuuta 2017

Huumeseula, tuo elämäni epätyydyttävin vessakäynti

Kaikkien äitien opetukset vilahtivat silmissäni: jos jää auton alle, pitää varmistaa että on ehjät ja kauniit alusvaatteet, kun lääkärit ja hoitajatkin sitten näkevät. Nyt se oli myöhäistä.

Onneksi olen synnyttänyt pari kertaa: lapset ja kaikki niihin liittyvä ovat totuttaneet ihmisen ajoittaiseen yksityisyydestä tinkimiseen. Sain tänään aikuisseuraa vessaan, koska eräiden tutkimusten aluksi minulle tehdään poissulkumielessä huumetestit. (Ihan loogista: ennen kuin outous voidaan diagnosoida, on katsottava, mitä ihminen on vetänyt...) Huumeseulan pointtihan on virtsanäytteen antaminen valvotusti, jotta näytettä ei voida manipuloida. Huslabin mukaan tulosta ei silti pidä "ilman varmistusmäärityksiä käyttää päätöksentekoon, jolla voi olla sosiaalisia, taloudellisia tai juridisia vaikutuksia potilaalle". Pissin lämpötilakin mitattiin väriä vaihtavalla tarralla purkin kyljessä. Lisäksi tutkitaan laimeus ja ominaispaino ja mitä vielä.

Googlailin aika paljon etukäteen, koska ymmärrettävästi hiukan jännitti. Tuleeko vessaan asti ihminen vai onko se vain ikkunan takana? Pahempaa: näytteenantovessa oli vuorattu peileillä ja puoliläpäisevällä lasilla JA escortteja oli kaksi. Toinen oli jonkinlainen oppilas (häiritsevän hyvännäköinen mies ja vasenkätinenkin vielä, keräilen niitä), jota tädimpi koulutti. Ja mitä minä teen kun hermostun: heitän yhä huononevia vitsejä. ("Onko sulla kilpirauhaslääkitystä?" "Ei, mutta katsoin eilen kilpikonnavideoita, vaikuttaako se?") Tänään niitä tuli aikamoista tykitystä. Olin kuin nahkakantinen pick-up artistien opaskirja. (Lukematta otaksun, että niissä käsketään hämmentää saalis laskettelemalla ääneen jokainen salama-assosiaatio.)

Sanoinko jo että toinen käsi piti pitää näkyvillä koko ajan? Minä istuin siinä hemmetin pöntöllä sarkastisesti mulkoillen molemmat kädet ilmassa (koska kuka voi pissiä käskystä ja tuijotettuna, tai siis oletan että tuijotettuna sen lasin takaa), syönti- ja vessakieltojen noudattamisesta heikkona ja arvokkuuteni rippeistä kiinni pitäen. 

Kun homma oli ns. purkissa, vanhempi hoitaja sanoi yllättävästi: "Nyt vaihdetaan vuoroja!" "Nyt TE pissitte", minulta lipsahti. Mutta ei, minun piti valvoa näyteputkien sinetöimistä ja kirjaamista. Silmämääräinen inspektoiminenkaan ei riittänyt, ei! Täytyi oikein ottaa taskulämpimät putket käteen ja todeta, että kyllä, samat sinettitarrojen numerot ovat ehkä, kylläpä kyllä, saanko jo pirulauta sen henkkarini takaisin.

Nyt sitten ei muuta kuin pelkäämään, että niissä testeissä kuitenkin mystisesti näkyisi jotain ja sillä jotenkin olisi kuitenkin minulle "sosiaalisia, taloudellisia tai juridisia vaikutuksia". Alkusyksyinen lihasrelaksantti? Eilinen kohtuuton määrä hyvin onnistunutta pullataikinaa? Kaikki sisälläni kytevä hiljainen epätoivo?

torstai 9. marraskuuta 2017

Se hyvä aihe

Mulla oli vielä aamubussissa joku älyttömän hyvä aihe, josta halusin kirjoittaa. Ja teinkö muistiinpanoja? En tehnyt muistiinpanoja. Sen sijaan kirjoitin kehopäiväkirjaani (tietysti kehollani on oma päiväkirja) jotain ovuloimisesta. Kannattiko, mitä? Nyt se oikeasti hyvä aihe sitten unohtui!

Koska olen saanut työni ulkonäöllä, onnistuin luikertelemaan (pyysivät, kuulkaa, oikein) yhteen uuteen viestintätyöryhmään, kun panin tarpeeksi huulipunaa. Lisäksi olen saanut tekemisistäni kaksi kertaa suoria kehuja parissa päivässä. Nyt on aika joko ylpistyä sietämättömäksi tai kehittää joku sarkasmistrategia. Otan sen ylpistymisen, suon sen itselleni koska ovuloin ja itsetuntoni on huipussaan. (Nyt turpa kiinni jo niistä adnekseista jooko, t. itsesensuuri.) Katsotaan huomenna sitä sarkasmia sitten.

Täytin tällä viikolla 31 ja koska olen saanut kuulla monelta taholta olevani "kamalan nuori", sain lahjaksi elämäni ensimmäistä kertaa omia legoja, kaksi taloa. Olen rakentanut ne jo kahdesti.

Mikä hemmetti se hyvä aihe oli?

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Pikkulinnut laulaa soinnuin puhtahin

Pikku t on oppinut näköjään vihdoinkin sheikkaamaan kunnolla. Olen hänelle teroittanut tämän taidon tärkeyttä aina tanssiessamme kotona. 

Tavallaan olisin toivonut, että oivalluksen hetki olisi ollut jokin muu kuin päiväkodin kevätjuhlaesitys. Muut soittivat esiintymiskorokkeella rytmikapuloita (ilmeisesti kilpaa) ja lauloivat "hiirenkorvat puhkee kevätkoivuihin", pikku t heilutti turkoosia farkkupeppuaan like nobody's watching. Menetin vielä kuulemma kaikkein parhaan sheikkauksen, koska olin kumartunut kaivamaan karkuun ryömivää mini-t:tä tuolini alta.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Elixia

Maksan 64 euroa kuukaudessa siitä ilosta, että saan käydä zumbatunnilla kuuntelemassa kappaletta, jossa lauletaan "big, big booty" ja läimimässä itseäni takapuoleen neljänkymmenen muun pönäkän naisen keskellä. Sillä hinnalla saisi kyllä jo joku muu läimiä.

torstai 11. syyskuuta 2014

Lena Andersson: "Omavaltaista menettelyä"

Tämä on niitä kirjoja, jotka saavat lukijan repimään hiuksiaan ja huutamaan ohjeita päähenkilölle. Et nyt soita sille! Argh! Sydän meni jo, mutta pelasta edes kasvosi! Poimin kappaleeni kulttuurijournalisti ja kirjailija Lena Anderssonin "Omavaltaista menettelyä" (2013)  kirjaston bestseller-hyllystä summanmutikassa. Sitä menetelmää olisi syytä soveltaa useammin.

Kirja on alaotsikkonsa mukaisesti romaani rakkaudesta. Se kertoo Ester Nilssonin, "runoilijan, esseistin ja järkevän ihmisen" kiduttavasta kaipauksesta, joka kohdistuu jotenkin sattumanvaraiselta tuntuvalla tavalla kuvataiteilija Hugo Raskiin, mieheen, joka omien sanojensa mukaan "ei ollut kiinnostunut yhdenmukaisuudesta, eliitin määräyksistä tai yleisesti arvostetuista asioista", vaikka "halusi itse epätoivoisesti olla yleisesti arvostettu". He tapaavat haastattelun kirjoittamisen vuoksi, ja sitten asiat lähtevätkin vyörymään. Esterin parisuhde loppuu äkkiä. Hänen aviomiehensä poistuu paikalta taisteluitta, ja sitten Esterillä ei muuta olekaan kuin aikaa odottaa ja toivoa, kulkea Hugon kotikadun ohi sattumalta, silittää paitapuseroita ollakseen valmis yllättäviin kohtaamisiin... Hugo taas suhtautuu Esteriin jonkinlaisena esineenä, jota voi kokeilla kerran tai pari ja todeta tarpeettomaksi. Miksi esineelle täytyisi perustella päätöstä pois heittämisestä? Tai edes kertoa siitä?

Kirjallisuustieteessä erotellaan käsittääkseni erilaisia kertojuuksia, no, en suuremmin tunne sen alan teoriaa, mutta tämän teoksen kertoja tietää kuvailla Esterin tunnetiloja ja ajatuksia analyyttisesti ja suorastaan luettelee nimeltä mainiten ne tunteet, joita päähenkilö käy läpi. "Tässä tilanteessa olisi ehkä kuitenkin ollut liikaa vaatia Esteriä ymmärtämään, ettei Hugo ollut sanonut mitä oli sanonut koska epäröi, vaan jotta Ester ei luulisi hänen olevan surullinen." Esterin tunnetilat paloitellaan ja avataan lukijalle yhtä läpikotaisesti kuin tämä itse niitä itselleen ja Hugolle erittelee -- kuvailee melkein piinallisen seikkaperäisesti, varmana siitä, että toinen vihdoin ymmärtää ja sulaa kun hänelle vain kerrotaan kaikki, kaikki - ! "Esteriä harmitti että hän oli sortunut moitteisiin, sillä hän tiesi että itsesäälistä kumpuava, puolittain tukahdutettu aggressiivisuus ja ivallisuus aiheuttavat syyllisyydentunteita ja tappavat kaiken ilon ja halun."

Tämän psykologisesti tarkkanäköisen kirjan kerronta on poikkeuksellista, koska -- näin olen kuullut -- kaunokirjallisuudessa, päinvastoin kuin tieteellisessä tekstissä, kaiken kirjoittaminen lopullisesti auki ei kai ole yleensä suositeltu tapa käsitellä tutkittavaa kohdetta -- ainakaan, kun kyse on niin monimutkaisesta ja hienovaraisesta järjestelmästä kuin ihmisten tunteet. Kuitenkin kyseessä on huippuarvostelut saanut erinomainen teos, joka luo itse säännöt, joita noudattaa. "Yhtä hienosti kuin kirjailija muotoilee aforismeja, joita tekee mieli alleviivata ja siteerata hän rakentaa triviaaleja vuoropuheluita, jotka viestivät täydellistä keskinäisen yhteyden puutetta", sanoo Merete Mazzarella kansiliepeessä.

"- Muistatko miten ihanaa se oli? Kun me puhuimme ja puhuimme.
- Onko Ranskassa mukavaa? Hugo kysyi.
- Oikein mukavaa. Mahtavaa. Jännittävää.
- Ranska on hieno maa, Hugo sanoi. - Juuston ja viinin kotimaa. Ja aidon intellektualismin."

Ester on kirjoittaja, joka operoi sanoilla, perustelee tunteensa järjellä ja elää vain siltä osin kuin pystyy sanallistamaan. Lukija tietää yhtä hyvin kuin Esterkin, miten kannattaisi toimia, ja silti hän pettää aina kannustavan myötäeläjänsä odotukset: "Ester luki. Hän ei missään tapauksessa soittaisi Hugolle tänään. Hän soitti. Hugo ei vastannut." Kun Ester kirjoittaa Hugolle pitkiä tekstiviestejä, sähköposteja ja kirjeitä, jotka tihkuvat erilaisia huolellisesti sanoiksi puettuja tunnetiloja, hän ei saa ikinä vastausta. Hän lakkaa odottamasta vastauksia, ja kirjoittaa silti. Ja kuitenkin kun hän on jo melkein päässyt jaloilleen, Hugo tulee ja puolihuolimattomalla kohteliaisuusfraasilla -- kuten "soitellaan" -- suistaa Esterin jälleen raiteiltaan pakottaen odottamaan ja toivomaan koskaan toteutumattomia asioita. "Hugo yritti olla kiltti, kyllä Ester sen ymmärsi. Ihmiset jotka pitävät välimatkaa muihin ovat usein kilttejä. He harjoittavat kiltteyden eleitä, jotka eivät maksa mitään. Muiden ihmisten asiat eivät pahemmin liikuta heitä, siksi on helpompaa olla kiltti kuin ilkeä, sillä ilkeydestä seuraa vain vaivaa ja ikävyyksiä. Kiltteyden eleet takaavat oman rauhan."

Hugon rinnastaisin kaikkiin näihin kaunokirjallisuuden ja elokuvien miehiin, jotka pihistelevät tunteissaan, antavat odottaa sanojaan, panttaavat vaivaantuneesti rakkauttaan kuin se olisi jotain joka voi kulua käytössä puhki. Mutta "Ester ei ollut sellainen, hän lykkäsi harvoin mitään. Paratiisi oli loogisesti pätemätön mitättömyys, sillä elämä oli kitkaa, ja kitka katosi vasta kuolemassa. Elämä koostui vain ainaisista pienistä nykyhetkistä, jolloin ei jaksanut tehdä sitä mitä halusi". Ester tekee heti asiat, jotka tahtoo ja voi tehdä. Hän ahmii nopeasti kaiken Hugoa koskevan tiedon ja haalii kaikki tästä kertovat lehtileikkeet, joita on saatavilla. Hän ei malta odottaa yhteydenottoa, vaan soittaa ja kirjoittaa itse, näkee paljon vaivaa tavatakseen Hugon. 

Ja tietenkin mitä epätoivoisemmin Ester yrittää lähestyä, sitä kauemmas Hugo karkaa. Hän ei kerro toisesta naisesta ja selittää myöhemmin loogisena perusteluna sitä, että silloinhan Ester olisi suuttunut ja toinen suhde olisi pitänyt lopettaa. "- Se on kauhean vaivalloista. Hugo kuulosti vilpittömän häkeltyneeltä." Hugo mieluummin luottaa siihen, että Ester oivaltaa toisen suhteen olemassaolon -- niin kuin oivaltaakin -- eikä miehen itse täydy vaivautua ottamaan kantaa asiaan, jolloin Ester jotenkin hoituisi itsestään pois päiväjärjestyksestä. "Hugo säästi vanhoja kellastuneita lehtiä mutta heitti hänet pois."

Hugossa ei imagoa ja egoa lukuun ottamatta ole mitään suurta tai jaloa, ja hänen taiteilijuutensa törmää omiin rajoihinsa, kun pitäisi käsitellä omaa tai toisten pelkoa. "Hän pelkäsi mitä saattaisi löytää, eikä siksi uskaltanut tutkia omaa sisintään voidakseen ymmärtää muiden ihmisten sisintä. Hän ei halunnut ymmärtää muiden sisintä, sillä siellä saattoi olla häneen kohdistuvia aggressioita tai syytöksiä." Kuvaava keskustelu käydään yhteisen yön jälkeen: 
"- Aamiainen on muutakin kuin ruokaa, Ester sanoi. 
- Aamiainen on energiaa, jolla jaksaa lounaaseen, Hugo sanoi. 
Ester näki, että Hugo halusi lähteä. Siksi hän ei yrittänyt enää suostutella sanoessaan: 
- Ei. Se on muutakin kuin energiaa. Juuri siksi sinulla on kiire pois."
Energiaa, jolla jaksaa lounaaseen? Juokse jo, Ester!

Hugo on epäilemättä saanut aikaisemmin osakseen riittävästi itseensä kohdistuvia syytöksiä. "Riittämättömyys oli luutunut ja muuttunut naisiin kohdistuvaksi abstraktiksi inhoksi -- aina ne olivat vaatimassa rakkautta vaikka hänellä oli tärkeämpääkin ajateltavaa -- hän inhosi naisten lepertelyjä ja lasson lailla heitettyjä omistushaluisia vaatimuksia joita he aina puolustelivat rakkaudesta sykkivällä sydämellään." Niinpä hän on lakannut välittämästä ja omaksunut ihmisyksilöiden yläpuolelle kurkottavan taiteilijan imagon: "- Se on pelkkä konventio, että pitäisi olla rehellinen ja avoin ja puhua kaikesta." Niin kuin tämä kirja, myös Hugo luo itse sääntönsä, joita vuorovaikutuksessa soveltaa.

Joinakin käsittämättöminä hetkinä -- mukavuudenhalua, menetyksen pelkoa? kolhu itserakkaudelle? -- Hugo koettaa vähäisesti lähestyä Esteriä. "Ester ilahtui tajutessaan, että Hugo yritti tahallaan vetää häntä puoleensa täsmällisillä pikku viittauksilla heidän yhteiseen menneisyyteensä. 
- Ruoka oli punertavaa. 
- Siinä oli paprikajauhetta, Ester sanoi. - Mielenkiintoista, sinä muistat silmillä. Olet tosiaankin läpikotaisin kuvataiteilija. Minä muistan yleensä korvillä, silmillä vain tekstiä. Muistan myös joillakin muilla ruumiinosilla."
Esterin ja Hugon tuskallinen tanssi vaatii toteutuakseen aina samana pysyvän välimatkan, ja kun Ester hetkellisesti pääsee irtautumaan Hugosta, tämä ilmaantuu takaisin Esterin elämään. "Sisimmässään Ester tiesi, että kun vaatimukset ja syytökset lakkaavat, vastarinnasta tulee saman tien turhaa ja etulyöntiasemasta heikkoutta. Haluttomuus muuttuu menetykseksi, vastahakoisuus epäröinniksi. Mutta ei kuitenkaan niin voimakkaaksi, että Hugo olisi kutsunut hänet takaisin."

En ole vielä lukenut kirjaa loppuun. En hetkeäkään usko, että tiedossa olisi perinteistä onnellista loppua. Näyttää siltä, että Esterin onni voi olla saavutettavissa vain ilman Hugoa. Hugo taas on koko ajan aivan yhtä onnellinen.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Älä ajattele maatuskapeppua, älä herranjestas ainakaan sano sitä

Puoli kuudelta aamulla sairaalan suihkuhuoneessa painoin partaterän ranteelle ja onnittelin itseäni erinomaisesta ideasta. Viilt! Täällä kukaan ei valvo ihmisten teräaseita, sillä "mitä, sulla on ovi auki parvekkeelle, eiku ai nii tämä ei olekaan psykiatrinen sairaala". Kun letkut lopulta irrotetaan, sattuu edes inasen vähemmän, kun ei ole käsikarvoja tarttumassa teippeihin. Tiedän mistä puhun, sillä minuun on kuuden päivän aikana tökitty 17 neulanreikää. Olen ihmisgolfkenttä ja odottelen kiirastuleksi nimeämälläni osastolla aamun lääkärikiertoa ja synnytyksen käynnistämistä. Raskausviikot ovat 34+0, odottelun takaraja täyttyy tänään ja kello yhdeksältä lähtee. 

Lapsivettä on norunut huolella maanantai-illasta asti, joten olen sitten istunut täällä kohta viikon muovikääreissä peffa hiessä muovitetulla sängylläni facebookkaamassa (heti kun yksi parhaista toi minulle lainakoneen, eli noin kahden päivän päästä saapumisestani), taittelemassa harsovaippoja (naurettavan vaikeaa, edellisen lapsen kohdalla annoin kahdessa minuutissa periksi ja ostin vain valmiiksi vaipanmuotoisia kestovaippoja, ovat nätimpiäkin) ja odottamassa ruoka-aikoja. Kelvollista teetä ei ole ja tuoreita kasviksia on tarjolla kitsaasti, mutta muuten ei ole valittamista. Lisäksi vieraat ymmärtävät tuoda minulle suklaata.

Pikku t on tietysti ollut paljon mielessäni. Hän on ollut minusta paljon erossa ("äiti tekee vielä vähän ylitöitä ja sitten kesälomalla ollaan kuukausi yhdessä!" No, ainakin ylitöillä voi melkein maksaa sairaalamaksut) ja hajoilee tietysti vuorotellen ison T:n kanssa kotona. Pikku t:n parhaita hetkiä ovat ne, jotka hän viettää katonrajaan nostetussa ja mutkalle väännetyssä sairaalasängyssäni painellen "muovailunappeja" (hyyyyyrrrrrrrr). Onneksi laidat saa ylös. Hän arvostaa myös kovasti automaattisia käsidesikoneita, jotka sanovat iuuuuui, mutta pelkää hieman ystävällisellä äänellä saneltua ateriakuulutusta, joka kuuluu seinästä. (Minä en pelkää sitä lainkaan. Ateriakuulutus on paras ystäväni, jos koetan saada vielä muutaman raskauskilon, vaikken koskaan ehtinytkään 9. kuulle.)

Minulla on ollut neljä peräkkäistä huonetoveria täällä kiirastuliosastolla (yksi joutui palaamaan kotiin kitumaan, raukka), ja olen ollut myös paljon yksin. T valitsi minulle huolekkaan viisaasti ikkunapaikan, joka on erotettu isolla verholla toisesta sängystä. Katselen Linnanmäkeä ja pyöriviä nostureita, tervapääskyjä ja variksia ja tietysti säilyttelen ikkunalaudalla katseenkestävimpiä keskosvaippojamme kätilöiden ihailla. (Nekin iso T kävi hakemassa, kun tajusin omistavani puhelinnumeron kolme keskosta tuottaneelle ja käsistään kätevälle äititoverille.) Olen ajatellut, että kun täällä kuitenkin joudun paljon roikkumaan (tuskin kaksikiloinen mini-T ei varmaankaan saa olla kanssani samalla lapsivuodeosastolla, vaan jää vastasyntyneiden puolelle hoitoon ainakin viikoksi pariksi) ja käyn välillä kotona nukkumassa muun perheen luona, voin kai saman tien käyttää vauvalla asiallisia vaippoja ja viedä ne kotiin pesuun. Kovin paljon niistä ei pesukone pääse täyttymään, noloista nenäliinoista.

Koska vauva on pieni jopa ikäisekseen, hän luultavasti ei jaksa syödä kunnolla. Niinpä minä kaiketi sankarioin ihan itse maidontuotantoni käyntiin täällä sairaalan teholypsykoneilla. Ammuu! Kotiin pääsee, kun osaa itse syödä ja hengittää.

On tässä sittenkin yhtäläisyyksiä sen psykiatrisen sairaalan kanssa.

Olen ollut reippaalla mielellä (aivan erityisesti niinä päivinä, jolloin olen päässyt irti tukalista antibioottikanyyleista), karkaillut ulko-ovesta helteeseen, viilannut kynsiä, ostanut hieman lisää erikoiskokoisia vaippoja netistä (kun nyt valitettavasti kaikki 100 sievästi lipastossa odottavaa vaippaamme ovat enemmän tai vähemmän aivan liian isoja, ei voi mitään), hoitanut kesälomansiirto- ja kuntokeskuksen jäsenyyden jäädytysasioita, raportoinut kehoni toiminnasta jokaiselle vastaantulijalle, tilannut T:ltä kotoa lisää tarpeistoa ("purentakiskon puhdistustabletteja, nauhavaippoja isosta Senegaliin lähtevästä lahjoitusvaippalaatikosta, kulmakarvaveitsi, se ohut raidallinen vitosen Kaskisavu siitä eteisen liinapinosta, kysy pikku t:ltä, se tietää kantoliinojen nimet") ja värjännyt kaikessa hiljaisuudessa hiukset sairaalan hanskat kädessä. En kai minä niitä alkavalla viikolla enää ehdi! Itkemässäkö täällä pitäisi istua! Kai joku nyt monitorista huomaa, jos alan vahingossa synnyttää! Minunko siitä pitäisi stressata?

Tänään, tarkemmin sanottuna tänään kahden tunnin kuluttua, paikalle pitäisi ilmestyä pari lääkäriä, pari kätilöä, doula ja T. Tämä siksi, että en aio ainoastaan synnyttää keskosvauvaa, vaan suorastaan perätilassa olevan keskosvauvan. Kyllähän sieltä nyt herranjestas yksi ihminen kaksinkerroin pursottuu, niin nolon pienikin. Ei voi olla vaikeaa. Just "Hakekaa kätilössäkin" pursottui. Pepusta tulee toinen peppu, ihan normaalia. Kuin maatuska.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kahdeksas vuosi tässä kaupungissa

Minä kirjoitan nyt, koska oikeampaa hetkeä ja mielentilaa ei tule kuitenkaan, ja koska nyt ei ole asiaa ja haluan saada taas jotain alkuun. Olen lukenut blogeja, joissa en ole käynyt kuukausiin tai melkein vuosiin ja muistin hivenen syyllisenä omani. Ajan kulumista voi seurata lapsen taidoista, muiden ihmisten opiskelujen edistymisestä (minulla on ikävä yliopistolle ja johonkin semi-kuvitteelliseen valvomisen, naurun ja punaviinin huuruiseen opiskelijaelämään, eikun hetkinen, se olikin jonkun toisen elämää, luin siitä jostain), mutta näköjään myös niinkin moderni asia kuin internetin ihmeellinen maailma, tarkemmin sanottuna sosiaalinen media, edustaa minulle ajan kulumista.

Aloitin nettielämäni teiniaikana sähköposteista ja mesetyksestä, siirryin opiskelun alkuvaiheessa pitkälti blogeihin, löysin tyttöfoorumin (se ei ole Demi.fi), jossa roikuin muutamia vuosia. Käyn siellä yhä joskus nostalgisoimassa. Siellä puhutaan pitkälti samoista aiheista, mutta puhujat ovat vähän vaihtuneet. Siellä on uudet persoonat nyt. Kaksi vuotta sitten päädyin äitifoorumille (se ei ole Vauva.fi), jossa viihdyin niin tiiviisti, että pidän nyt kuukauden taukoa sieltä. Monen sikäläisen mielestä vähintään yksi vapaaehtoinen, pitkä ja tarpeeseen tullut tauko tekee oikean foorumilaisen. Koen kuuluvani piireihin nyt. Opettelen ajattelemaan asioita muutenkin kuin sen kautta, mihin ketjuun niistä pitäisi kirjoittaa. Onko tämä "Naurattaa, vaikkei saisi" vai "Nauratta ja saakin naurattaa"?

Ja sitten on tietysti Fäsbä reilun neljän vuoden ajalta. Sen käytössä olen tainnut löytää tasapainon, koska en työaikana kehtaa mennä sinne ollenkaan. Ajattelen silti usein vajain lausein, joiden alkuun sijoitan äänettömästi oman nimeni: "...ja otsaontelokauha." "...valitsi Kirjamessuilta lapselleen joulukalenterin, jossa on traktorin kuva." En koskaan kirjoita niistä suurinta osaa, koska teen ihan töitäkin enkä muutenkaan voi olla kaiken aikaa läsnä kaikille. Välttelen kannettavien internet-esineiden hankintaa yhtä pontevasti kuin välttelin Fäsbään liittymistä muutamia vuosia (ja Visa Electronin hankintaa, koska "sitten vahingossa en enää osaa hallita rahankäyttöäni ku en maksa käteisellä". Mikä onkin totta).

Olen löytänyt netistä tietoa asioista, jotka eivät ole minulle ajankohtaisia. Kuitenkin oikealla hetkellä tieto pulpahtaa esiin mielestä. Johan Venninen, sokea hippi ja elämäntaiteilija, teki vihersmoothieita koivunlehdistä jo ennen kuin se oli muotia. Katsoin Areenasta hänestä tehtyä dokumenttia ainakin 5 vuotta sitten ja sivuutin olankohautuksella koivupirtelön, kunnes ehkä seuraavana vuonna tungin itse ruukkusalaatin tehosekoittimeen. Ihan normaalia, kaikkihan näin tekevät! Monenlaisista lastenkasvatuksen sivupoluista ja kotkotuksista, niin kuin nyt vaikka vaistovanhemmuuden yksityiskohdista, olen kuullut hämäriltä nettisivuilta muutamaa vuotta ennen kuin itse tietoja tarvitsin ja paljon ennen kuin niistä alettiin kirjoitella joka lehdessä. Tai tietysti näkökulma ratkaisee. Se, mikä tuntui mystiseltä ja harvinaiselta 20-vuotiaan lapsettoman mielestä, on aivan yleisesti tiedossa olevaa informaatiota 26-vuotiaan äidin silmissä. Muuttuuhan maailma, mutta oma tulokulma asioihin taitaa muuttua nopeammin. 

Elämä näyttäytyy sarjana kausia ja jaksoja ja, kuten me äidit sanomme, Vaiheita, jotka kestivät aikansa, liittyivät monisanaisesti kuvailtavin tavoin toisiinsa ja ovatkin jo päättyneet. Asioita on tehty, syöty, kokeiltu, harrastettu, opiskeltu, luettu muutamia kuukausia kerrallaan, kunnes jokin uusi on vallannut mielen. Ja nyt, kun jonain iltana unohdun lukemaan uudelleen niitä aikuiselämäni alkuaikojen blogeja, joiden päivittymistahti on myös harventunut ja joiden sävy muuttunut melankolisemmaksi, no, tulee samanlainen olo kuin silloin, kun yhtäkkiä muistaa tuoksun, jota ei ole tuntenut pitkään aikaan. Milloin pikku t lakkasi sanomasta "kika" ja alkoi sanoa "annatko minulle vettä, siniseen lasiin, se on minun lempilasi"? Enkö minä näytä enää samalta kuin fuksina? Asutaanko me vieläkin tässä samassa kodissa? Mitä tapahtuu?

torstai 6. syyskuuta 2012

Värinää kammiossa

Ohhoh ja shit, nyt tekee mieli olla paniikissa tosi sarkastinen (ehkä parissa päivässä tuijottamillani 28 jaksolla Housea on jotain tekemistä sen kanssa. Intuboikaa!). Tai jotain. Sain tunnustusta. SariP antoi tällaisen:


Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat: 
1.  Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen. 
2.  Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3.  Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4.  Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
    vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
    sen eteenpäin. 


Ja mä olen ihan että joo öö, alankohan minä nyt saada risteilyjä ja ripsivärejä postissa. Suunnilleen kaikki ei-suljetut blogit, joita luen, ovat saaneet tämän (ja muita) kun lunta oli vielä maassa, mutta valitsen silti, tulkoon toistoa:


1. Kolme kertaa ikuisuus. Olen lukenut tätä vuositolkulla, jo paljon ennen kuin tiesin, että jossain vaiheessa muodissa olevat äitiysblogit alkavat kiinnostaa aivan vastustamattomasti. (En jostain syystä saa kylläkään lisättyä blogiin kommenttia nyt.)
2. Samppanjapäivät. Rakkautta ensisilmäyksellä. Jotain ihan muuta.
3. Filosofian puutarha. Tämä ei muuten ole missään järjestyksessä tämä lista. Ihanaa, viisasta tekstiä.
4. Lähiömutsi. Vähemmän itäisen Itä-Helsingin kukkanen ja kiinnostavia aiheita sopivalla syvyydellä käsittelevä blogi.
5. Buttermilk bisquits. Runollisuutta ja arkea kivasti yhdessä. 

Listaamatta jäivät tietenkin Oi mutsi mutsi, Kemikaalicocktail ja Project Mama, koska hei, olisi vähän turhan obvious. Kavereiden blogit jäivät myös rannalle, koska useimmissa on jokin rajaus lukijoissa. Odotan muuten yhä, että Sushi ja pikku t:n kaima-isoukki alkavat blogata! Edes jompikumpi?

Oma blog(g?)aukseni on vaihtelevaa, erittäin vaihtelevaa. Olen kirjoittanut kuulumisia, olen hävennyt ja hävittänyt ne ja päättänyt kirjoittaa vain Jostain Aiheesta, saanut kroonistuvia mieli- ja kielikramppeja, ajatellut myötähäpeää ja laskenut taas rimaa ja toivonut, ettei kukaan huomaisi. Olen ajatellut, että olisi siistiä olla osa myyttistä yhdessä bilettävää blogiyhteisöä, ja sitten tajunnut, etten todellakaan jaksaisi kirjoittaa joka toinen päivä tavara-aiheisia postauksia siksi, että joku ostaa minulta sellaisia. Ylipäänsä en jaksaisi kirjoittaa, jos joku ostaisi minulta sitä, tai ylipäänsä luettavaa tekstiä joka toinen päivä. En ala koskaan toimittajaksi. Ja aivan varmasti en opiskelisi koskaan luovaa kirjoittamista niin kuin äiti teki viime vuoden. Tieteellisessä tekstissä on sentään turva ja lähdeviitteet.

Nyt vähemmän sitä katkeraa nilkuttavaa diagnostikkoa. Enemmän esim, hmm, bodypumpia, ihmisten lapsuusmuistoille huutonauramista ("nukkeni nimi oli Hämäläinen" "Mun oli Jeesus") ja asiallisia voileipiä. Mitä kellokin taas on?


T ja pikku t soittivat minulle mummolasta puoli yhdeksältä illalla ruuhkametroon, koska pikku t:llä oli kova ikävä, ja hän halusi sanoa minulle, että työmatkalla oleva pappa oli soittanut Singaporesta. Ymmärrettävästi iso T auttoi häntä kertomaan tämän. Kuulemma poikani (tämän jälkeen olen alkanut tykätä tuosta sanasta) rauhoittui nukkumaan, kun sai hetken jutella kanssani.


(Päästäpä joskus musavideoiden todellisuuteen, jossa saa laulaa katosta roikkuvaan mikkiin isot kuulokkeet päässä ja silmät kiinni, toinen käsi kuulokkeen peittämällä korvalla. Lähimpänä olin tänään, kun löysin itseni Wiipurilaisesta osakunnasta tuntemattomien ihmisten keskeltä laulamasta tunnin--pari. Ääneni oli pienessä joukossa sen verran hallitseva, että kun minä lauloin Jääkärinmarssin toiseksi viimeisen säkeen päin honkia, kaikki seurasivat uskollisesti.)


Eiku menetkö nyt oikeasti nukkumaan ja olet ihan hiljaa.

lauantai 13. elokuuta 2011

Vihaan sinua, tupakoitsija

Paha tupakoitsija,

minua ei kiinnosta tippaakaan, kuinka vaikeaa sinun on päästä eroon puberteettisesta paheestasi. Minulle on aivan sama, riudutko hengiltä syövän kourissa vai tukehdutko omaan limaasi keuhkoahtaumataudissa. Sinun vuoksesi hakatut sademetsätkin kiinnostavat minua tänään melko vähän, sillä minä olen juuri kävellyt omalla kerrostalopihallani.

Mutta miten sinä, senkin ihmisen puolikas, kehtaat kuvitellakaan olevasi oikeutettu heittelemään 15 vuodessa maatuvia, mutta jo paljon aikaisemmin ruohonleikkureiden ja lumiaurojen kynsissä silpuksi hajoavia ja leviäviä, myrkyillä kyllästettyjä vastenmielisiä tupakanjätteitäsi yhteiseen maahamme? Heitteletkö niitä kotona lattialle, syötätkö lapsillesi, käsketkö koirasi noutaa ja palkitset sen henkosilla, tiputteletko tuhkaa akvaarioosi ja katsot kalojesi kuolevan?  Miksi helvetissä sitten tulet imeksimään tuota haisevaa tuttiasi ihmisten ilmoille, pirulauta vielä leikkikentälle, ja tyynesti viskaat sen sirolla ranneliikkeellä maahan? 

Ne ajat ovat kuule olleet ja menneet, kun tupakoinnissa oli vielä jotain hohtoa, sanoivat kehitysmaiden naisiin "panostavat" tupakkayhtiöt mitä hyvänsä. Joskus sitä ihmiset käyttivät tupakkatakkeja ja imukkeita, ja ennen kaikkea tuhkakuppeja, ja totuus tupakasta oli tuskin kenenkään tiedossa. Nykyään sinä vietät laatuaikaa tupakka-askisi kanssa parvekkeella kuvitellen, ettet näytä säälittävältä orjalta, joka on ollut teininä sen kaikkein typerimmän lauman vietävissä ja josta on sittemmin tullut aikuinen, joka vielä jaksaa toivoa vaikuttavansa nuorelta kapinalliselta. Oikeasti sinä, tupakoitsija, näytät missä ja milloin tahansa baarista kadulle polttamaan häädetyltä tulevalta spurgulta. Jos lapsesi ovat riittävän terveitä arvioimaan sinua, mieti mitä he mahtavat ajatella. Jos eivät, mieti vielä vähän lisää.

Tupakantumppi on maailman yleisin roska. Niitä heitellään maahan enemmän kuin mitään muuta. Niitä heittelevät jostain syystä nekin, jotka eivät heittele muita roskia, mutta ennen kaikkea niitä heittelevät tyypit, joiden normaali päivä kuluu pahviin puettujen kaljatölkkien ja kaikkein epäterveellisimmän ruoan parissa -- jos joskus olet kerännyt roskia (tai äh, antaa olla) tiedät, että juuri tuollaisen elämäntavan jälkiä näkyy maassa.  Tupakantumppi ei kuitenkaan ole vain roska: se on ongelmajäte, joka, vaikka ei jostain syystä päätyisikään lasten tai eläinten suuhun, myrkyttää ympäristön, esimerkiksi pohjavedet. Me -- mekin -- juomme sitä vettä.

Sen vuoksi minä olen joka päivä viimeisen viikon aikana kerännyt omalta kotipihaltani tunnin-pari roskia, pääosin tupakantumppeja. Lapseni on auttanut minua siinä, joskin hän on kerännyt lähinnä lehtiä ja kaarnanpalasia ja tuonut ne hyväntahtoisesti minulle yhteiseen roskapussiimme. Toistaiseksi voin melko huolettomin mielin antaa yksivuotiaani kuljeskella läpikäymilläni alueilla, mutta yhtään sen kauemmas en voi häntä päästää kulkematta koko ajan askelen verran hänen takanaan. Hän nimittäin pitää tupakantumppeja erittäin kiehtovina ja tahtoo yksivuotiaiden tapaan laittaa ne suuhunsa. Joka päivä löydän samoilta alueilta uusia roskia, jälleen pääosin tupakantumppeja.

Olen kuullut tupakoitsijoista, jotka eivät heitä tumppeja maahan, mutten ole koskaan nähnyt. Haluan sanoa sinulle, tupakoitsija: inhoan ja halveksin sinua äärettömästi.

Sarjassa seuraavaksi käsitellään alkoholia ja pullonsirpaleita.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Eritteitä, paljon eritteitä

Alkaapa olla pikkuisen mökkihöperö olo.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Inhoamme limaisia poikia

Tänäänkin jouduin metrossa seuraamaan laumaa äänekkäitä, lihavia ja ilkeitä pojannulikoita, sellaisia 12-vuotiaita. (Lihavuus pikkupojissa korreloi aina ilkeyden kanssa. Aina.) Metrokuski - nainen - kuulutti vartijoiden tulevan hakemaan ovien välissä pelleilleet lapset riehumasta seuraavalla asemalla. Vartijat tulivat ja käyttivät ilmeisen paljon aikaa kriminaalien perässä laiturilla juoksemiseen. Muutama onnistui jollain kepulikonstilla välttämään lain kouran ja päätyi takaisin vaunuuni istumaan ja kehuskelemaan ja luonnollisesti myös matkimaan kuljettajan kuulutusta. Eivät ne siinä vaiheessa enää riehuneet, mutta eivät selvästi myöskään aikoneet osoittaa minkäänlaista katumusta tai ruotuun palaamista.

Inhosin heitä yhtä paljon kuin aina inhoan huonosti käyttäytyviä pikkupoikia. Inhosin myös itseäni, joka olin aivan hiljaa ("eiväthän ne tällaista yhtä naista usko, mistäs saataisiin tänne raamikas, uskottava mies") aivan kaikkien muiden matkustajien tavoin ja annoin öykkäröinnin jatkua, vaikka olisin voinut edes vihjaista valvontakameroista. Jonkin aikaa sitten itse asiassa kehotinkin metrovaunussa juoksevia poikia (miten niin paljon juoksevat ja riehuvat voivat olla silti aina niin tukevasti ylipainoisia? Mitä ne oikein syövät?) lopettamaan, mihin he luonnollisesti vastasivat uhmalla ja riidanhaastamisella, ja onneksi poistuivat pian.

Vaikenemalla välinpitämättömästi kaikenlaisen kunnon kansalaisten terrorisoinnin edessä viestitämme näille mussukoille, että täällä pätee yhä röyhkeimmän ja ilkeimmän laki. Jos naisena vaihdan paikkaa toiseen päähän vaunua, osoitan pelkoa, jota kaikkein viimeiseksi haluan nulikoille suoda. Väistämällä kadulla poikalaumaa osoitan naisille luontaisesti kuuluvaa alemmuutta ja miessukupuolen kunnioitusta.
En tahdo olla omalta osaltani jatkamassa perinnettä, joka asettaa itseäni kaikin tavoin kelvottomammat ihmiset yläpuolelleni kolmisenttisen virtsaamisvälineen takia.

Sen jälkeen kun luin Siirtymiä-blogista miestä väistettävän kadulla enemmän kuin naista, olen alkanut kulkea itsevarmemmin ja väistää automaattisesti vain naisia ja hankalasti liikkuvia - autojenkin sekaan menen liikennevalottomilla suojateillä omaa ja vauvani kuolemaa uhmaten (ainakin näennäisen) rohkeasti. Suosittelen kaikille, jotka osaavat arvioida tilanteen turvallisuuden näyttämättä sitä ulospäin, sillä usein, jos ei aina, on kuitenkin hauskempaa olla hengissä kuin oikeassa.

Takaisin poikiin. Melkein joka kerran, kun luen lehdistä surupornoa siitä, miten riehuvat ja kaikkia sääntöjä rikkovat kakarat ovat onnistuneet ottamaan itsensä hengiltä ja snif karmea murhenäytelmä koko Suomi suree, ajattelen julmasti vain: "Hyvä." Kannattiko olla tyhmänrohkea, uhmakas ja itsepäinen? Kannattiko pyllyillä? Hegemoninen maskuliinisuus ottaa omansa, nuo sankareina kuolleet. Ajattelevatko viattoman kirkasotsavainajan kaverit seuraavalla kerralla ehkä toisen kerran ennen moottoritie-, tuli- ja viinaleikkejä?

Jos saan pojan, opetan hänet ennen kouluikää sanomaan "hegemoninen maskuliinisuus" ja sylkemään sen päälle. Kirjoja saa lukea hän vaan! Humanisti tulee minun pojastani! Empatiaa osoittaa, tai itkee ja osoittaa!

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Joskus sitä pohtii

Olenko lepuuttanut keittiönpöydälläni viikon aikana kolmea erilaista suklaakakkua? Maistuuko yksi niistä (Herra Hakkaraisen muotoinen) pakastetulta sipulilta ja vain yksi helvetin hyvältä? Istuinko eilen ravintolassa huutamassa kovalla äänellä "komeita meripoikia"? Miksi siellä keskellä pöytää oli seitsemät alushousut? Miksi munankuoreen pakattu suklaa on vegaanista, mutta sama suklaa rasiassa ei olekaan? Miksi ensin kukaan ei halua tavata ja sitten kolme-neljä tahoa vaatii seuraa samalla kellonlyömällä? Miksi tunnelmallinen kynttilänvalo-, kirjeenkirjoitus- ja nyyhkysade iskee silloin kun haluaisi pestä ikkunat ennen lähtöä eväsretkelle?

Mikä parveke se sellainen on, joka ei kestä linnunkakan pesua kloorivedellä?

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Miten näin voi käydä?

Allekirjoitin juuri työhakemuksen lennokkaasti. Kohtalon iva saa kauniin nimikirjoitukseni näyttämään sanalta "paska". Ja isolla muuten.