Näytetään tekstit, joissa on tunniste puuhastelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste puuhastelu. Näytä kaikki tekstit

maanantai 7. elokuuta 2017

Antaa sen muuttua

Saanko minä hetken kirjoitusrauhan? Saanhan minä hetken kirjoitusrauhan. Olen ravinnut itseäni henkisesti ja saanut jokapäiväiseen elämään tarpeeksi tukijoukkoja, ja yhtäkkiä onkin aikaa ja voimia tehdä kaikenlaista hauskaa ja uutta, vaikka pientäkin.

Sitten kun on reipas ja tottunut ihan suvereenisti kokeilemaan asioita ja saanut mielen vetreäksi, uusia ajatuksia alkaa nousta sanojen tavoitettaviin. On aika siivilöidä ajatushiekasta painavimpia mötiköitä, joilla, öö, rakent- no ihansama.

Joten nyt minulla on suunnitelmia. Nautin siis parhaimpiin kuuluvasta inhimillisestä tunteesta, odottamisen ilosta.

Lyhyen aikavälin suunnitelmat:

- Käydä pikku t:n kanssa uimassa välillä sillee äiti-poikatoiminnasti. Uskaltauduin maauimalassa kolmen metrin hyppylaudallekin hänen perässään. Tyttöjä ei sillä laudalla paljoa näkynyt. Piti näyttää feminististä naisenmallia 11-vuotiaille, että ei tähän palleja kuulkaas tarvita, sormet vain, jotka pitävät nenästä kiinni (ks. pitkän aikavälin suunnitelmat)!

- Opetella käyttämään irtopuuteria. (Tulin ostaneeksi semmoisen. Sekä huulipunan ja roikkuvat korvikset. Mistään näistä ei ole oikeastaan kokemusta ainakaan aikuisiältä. Mutta ajelin übermahtavan kymmenen millin siilitukan, joten jostain niitä naisellisuuspisteitä on kerättävä haluan kerätä.)

- Jatkaa omaksumaani tapaa kirjoittaa päiväkirjaa vierailla kielillä. Englanti ja ranska kokeiltu tähän mennessä, ja jälkimmäinen oli aivan järjettömän työlästä. Ais, ais, ait, ions, iez, aientpä hyvinnii, mutta mitähän noilla päätteillä piti oikeastaan tehdä? Ruusut ja tohvelit aalloilla my ass.

- Hankkia lisää kirjainlyhenteitä, joilla itseään kutsua.

- Alkaa taas piirtää kehnoa mutta rakasta sarjistani.

Pitkän aikavälin suunnitelmat:

- Hankkiutua uimahyppykurssille ja opetella hyppäämään pää edellä elegantisti.

- Perustaa, tai edes etsiä, epäkaupallinen, turvallinen, päihteetön, vegaaninen ja intersektionaalisesti feministinen oleskelutila, jossa pitää kirjallista salonkia ja teeiltoja, esitelmiä, kirppareita, työpajoja tällaisille lupaaville teineille ja itselleen! Turussa on Kirjakahvila, mitä meillä on! Ei just mitään, jollei itse tätäkin hoida vastahakoisten oravanpyöräilijöiden nihkeilystä huolimatta! Been there nimittäin ja vieläkin hiukan vituttaa.

- Etsiä keskustelukaveri, jonka kanssa verestää fuksivuoteen jäänyttä kielitaitoa. Olisi hauskaa hengailla vaikka jonkun natiiviranskanpuhujan kanssa ja treenailla yhdessä suomea ja ranskaa ja englantia. (Tuntemattoman. En todellakaan kaipaa mitään enkuntunti-flashbackeja, kiitos vain.)

- Opetella ohjelmoimaan. Minulla on nörtin ulkonäkö, joten kai pitäisi lunastaa ne odotuksetkin jollain lailla sitten saatana. Kelpaako, että pyörin Assemblyillä kolme varttia? (Ahdistuin pikkukaupungin kulutukseen vertautuvan sähkömäärän tuhlaamisesta leikkimiseen ja lähin meneen.)

- Opetella tekemään puusta asioita. Vaikka lusikoita. Haaveilen itse tehdyistä tosi kauniista ja ergonomisista puulusikoista, jotka vanhenevat ja värjääntyvät hitaasti ja kauniisti. 

- Kuvata suklaa-arvioita nettiin. Tiedätte ne tyypit, jotka ryystävät tyyristä teetä kameran edessä (ja kun sanon ryystävät, tarkoitan sitä)? Ja ne, jotka kuvaavat omia käsiään avaamassa uuden lautapelin pakettia ja esittelevät ulos kaivamiaan ukkeleita? Minä voisin kuvata suklaata: "Tällä raakasuklaamerkillä on todella tasokasta tää kansitaide. Miinusta tulee kyllä roimasti muovikalvosta tässä välissä, tai no onhan tää tietty biohajoavaa muovia, mutta kyllä mä vahvaa hyvälaatuista foliota preferoisin ehdottomasti. Ohhoh, nyt kun käännän levyn ympäri niin täähän on aivan poikkeuksellinen tää paisley-kuvio. Raaskiiko tätä murtaakaan? Aijai, värivirhe, lämpötilavaihteluille on näköjään altistunut." (Huulipunan käyttö on varmaan plussaa maisteluosuudessa. "Jos puet oikeanlaiset vaatteet niin ihmiset vois ihan maksaa niistä videoista", kuului ensimmäinen ateljeekommentti kun maalailin ideaani. Oikeanlaiset vaatteet?)

maanantai 2. tammikuuta 2017

Vasenkätisten lasten neulonta-apuyhdistys

Toivoin joululahjaksi reisimittaisia säärystimiä. Sain puikot ja lankaa. (Toivoin myös Lidlin suklaalla päällystettyjä hapankirsikoita ja sain sellaisen torninmuotoisen "lisää vain kirsikat" -suklaalähteen. Se on hieno mutta hiukan työläästi tiskattava sähkölaite.) Olen nyt neulonut sellaisen metrin verran raidallista putkea niin että käsistä kuoriutuu iho ja ajatellut neulomisen sosiaalisia merkityksiä.

Metrossa neulova on kätevä, arkinen tyyppi, joka ymmärtää ajankäytön optimoimisesta yhtä ja toista. Kävelevä neuloja on vähän samanlainen kuin tosi, tosi kovassa humalassa horjahteleva kulkija: ulkopuolinen tuijottaa sitä kuin luonto-ohjelmaa ja melkein odottaa, milloin yllättävä kuoppa tulee vastaan ja kaataa koko hauraan kokonaisuuden. Neulojalla on myös viisi metallista piikkiä, joiden päälle kaatua, mikä erottaa hänet niin juoposta kuin vaikka kävelevästä päiväkirjan kirjoittajasta.

Matkalla juhliin bussissa neulova nainen on näkymätön täti, olkoonkin että kolmikymppinen ja käyttänyt jonkin aikaa silmäripsiinsä. Juhliin päästyään hän istuu paikallaan katse alas luotuna (myös koska ripset) ja neuloo ja neuloo ja kuulee kaiken, mitä puhutaan. Neuleestaan käsin hän sitten saattaa osallistua keskusteluun juuri silloin kun kannattaa, mutta ei edelleenkään nosta katsettaan. Sillä saa kuulkaas rikkumattoman kuunteluhiljaisuuden aikaiseksi. Säärystin kelpaa puheenaiheeksi -- hetken -- ja kun ei ole sanottavaa, kilinä kertoo, että sentään jotain tapahtuu. Että ei tässä mitenkään vuorovaikutuksen ulkopuolella olla, vaikka sosiaaliset tilanteet olisivat vähän pelottavia.

Neulominen on yhtä aikaa perinteistä ja luovaa, harmitonta ja taidokasta, turvallista ja älyllistä. Neulova nainen on kaikkeuden ihana äiti, jolta tullaan kysymään pikkuleipäreseptejä ja vauvaviittomaohjeita. (Neulova mies olisi tietysti ällistyttävä token, ainokainen, johon pitää erikseen naama peruslukemilla feministisesti suhtautua.) Yllättävän moni huoneessa ei todellakaan ole lapsena oppinut neulomaan. Siksi se alkaa näyttää tosi harvinaiselta taidolta, jolla voi päteä niin paljon kuin sielu sietää.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Five-six-seven-eighting

Mistäkö jumalaisen timmi vartaloni on peräisin? No ensinnäkin, ja lisäksi minäpä kerron: keittiössäni on stereot. 

Löysin Kierrarin ilmaishyllystä YUP:n Normaalien maihinnousu -CD:n. Nyt on huomattavia vaikeuksia syödä (ja kirjoittaa), kun juuri kun on ehtinyt haukkausetäisyydelle seitan-Tartex-riisipiirakoista, seuraava vii-kuu-see-ja vie vauhdilla taas parin metrin päähän. Ilman peiliäkin tiedän olevani ehkä parhaannäköinen aikuinen tässä keittiössä. Sekä hoikin, koska tosiaan ne voileivät pyörähtävät aina niin lähellä ja silti niin kaukana.

Olen kyllä aika myös teessä. Koko aamu meni Pirkko Arstilan Teen ystävän kirjan parissa, ja sillä on vaikutuksensa. Seuraava tavoitteeni elämässä on etsiä työpaikan kahvihuoneen kaappeihin kadonnut lasikannuni ja hankkia muutama teekukka.

Tee, musiikki, tanssi. Ruoka. Tarvitseeko muuta.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Neljäs kerros

Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni parveke, jossa on lasit mutta ei enää yhdenkään lapsen päiväuninukutusvaunuja eikä tilaa pyykkitelineelle. Koko parveke pelkästään sisustamista ja oleskelua varten! Eilen ripustin verhot, riskillä ostetut kaksi pitkää ohutta vihreää verhoa kaksinkerroin ja poikittain, jouluvalonipsuilla kiinni tuollaiseen metalliliuskaan lasien yläreunassa. Imuroin, siirtelin mattoja (nyt on kolme päällekkäin ja vierekkäin), pesin kellariin siirretyistä parvekevaunuista lampaantaljan ja panin sen toiseen tuoliin (toisessakin on villapeitto, melko vegaanista...), kanniskelin tänne kukkia ja vaikka mitä. 

Pöytäliina on kieltämättä haalistunut auringossa, ikkunat taas vähän likaiset, verhojakaan en pessyt kirpparin jäljiltä. En välitä. Löysin paikan kaikille näteille tavaroille, joita olen pitänyt kaapeissa (iankaikkisen vanha matkalaukku, jossa on vanhat balettitossuni, tyhjästä mummulasta tullut metallirasia, johon panin kangasnenäliinoja, vihreä lempimattoni lapsuudenkodista). Yhtäkkiä rönsyliljan rönsyilylle on tilaa.

Ja sitten leivoin lasten kanssa kaneliässiä ja join päiväkahvit parvekkeella! En kestä! Nyt pitäisi vielä kutsua äiti kylään, äiti osaa arvostaa juuri tällaisia asioita! Aurinko paistaa vinosti!

Nurkassa nojailee seinään sattumalta löytämäni pysäköintikieltomerkki!

lauantai 21. toukokuuta 2016

Valokuvamuisti

Tänään olen jo paljon normaalimpi kuin eilen.

Teen asiaa jota jo kauan olen suunnitellut, nimittäin käyn läpi monen vuoden kuvia tietokoneella. Varmuuskopioin niitä pitkästä aikaa vanhempieni tuollaiseen mötikkään, se on varmaan ulkoinen kovalevy. Poistelen ensin huonoja (ok, niistä säilytettävistäkin suurin osa on tosi huonoja, en ole koskaan omistanut kummoista kameraa tai kuvaamistaitoja, en viitsi nähdä sitä vaivaa). Ensin poistin kaikki kopiot mötikästä, sitten kävin kaikki tietokoneella olevat kuvat kunnolla läpi ja lopuksi kopioin kaiken uudestaan. Sumeat ja kiusalliset kuvat poistuivat matkalla.

Olen sentään ollut järjestelmällinen. Vuodesta 2007 asti joka ikinen kuukausi on antanut nimensä yhdelle kuvakansiolle. Niiden sisälläkin on, välillä, muita kansioita, kuten "ukkijamummu". Silti kuvissa oli kauheasti läpikäymistä. Välillä työ oli mukavaa, suorastaan ihanaa, äsken uppouduin lähivuosien muistoihin lapsista pieninä ja hassuina. Pikku t puhui videolla söpöjä asioita. Puhuu se vieläkin.

Mutta vanhemmat kuvat, joita kahlasin eilen, olivat melkein vaikeita. Paljon porukkaa, johon en pidä enää yhteyttä. Suorastaan unohtuneita ihmisiä ja sitten sellaisia, joille en ole antanut anteeksi. (Olen siinä vähän huono. No, tosi huono.) Ja sitten toisaalta asioita ja ilmeitä, jotka tunnistaa vaikka kahdeksan vuotta kuvan ottamisen jälkeen nyt ensimmäistä kertaa. Kaikenlaista mitä ei osannut 21-vuotiaan elämänkokemuksella nähdä mutta minkä nyt huomaa selvästi.

Vähän kehnosti valittuja vaatteita, lapsellisia sisustusratkaisuja, ja voi helvetti että mun tukka on ollut enimmäkseen kamala. Ja aina näkyi olevan hauskaa ja vapautta.

Naama on ennen ollut kummallisen nuoren näköinen. Kai se oli vain sileä. Otsaan on sittemmin ilmestynyt vaakaryppy ilmeisesti lähinnä lasten komentamisen tuloksena. Olisinpa aina tyyni ja hymyilevä!

Tekstiilejä, joiden värit olivat jotain ihan muuta silloin kuin nykyään, ja jotka olisi ehkä kannattanut pestä vähän ärtsymmillä pesuaineilla. Pienempiä huonekasveja. Kalentereita, kelloja, vuodenaikoja, ulkona pimeää tai eriasteisen valoisaa.

Laihoja nuoria kavereita. Yksi hymyilee leveästi joka kuvassa, toinen on aina ryhdikäs, kolmas facepalmaa vuodesta toiseen. Kolmessakymmenessä eri paikoissa otetussa kuvassa yritän saada T:n samaan kuvaan hymyilemään kanssani, ja aina hän tekee hassun ilmeen tai hevikäsimerkin. Meillä on ollut aika monet juhlat.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Näin sinäkin opit 2: Voileivät

Kirjoitan tätä piilossa, parvekkeella lämpimässä vapunpäivän ilta-auringossa. Oven toisella puolella on verho mahdollisimman levällään. Ei siksi, että olisin vaarassa, vaan siksi että olen hukannut yli vuorokauden omaa aikaa ja takerrun nyt viimeisiin rippeisiin siihen asti kun perhe tulee kotiin. Ja siis itse asiassa vähän sen jälkeenkin. Sillä jos hyvin käy, he eivät huomaa minua täältä ennen kuin olen valmis.

Sillä olen jo kauan tahtonut kertoa: Parasta elämässäni ovat voileivät. Kun katson kotona leffaa, syön voileipiä, jotten söisi vaikka puolta pussia sipsejä. Kun kavereita tulee kylään enkä jaksa käyttää energiaani epäolennaisuuksiin, voileipiä voi aina tarjoilla. Sitä parempi, jos ne ovat valmiita ja sieviä (kannullinen kunnon teetä vielä, niin leivostarjottimen puutetta tuskin huomaa). Kun tarvitsen omaa aikaa, syötän lapset, pyyhin pöydän, etsin lukemista ja näytän heille keittiön ovea: äidin aamiainen alkaa nyt. Elämäni olisi surullista ilman voileipiä.

Tai siis nykyään sininen Keiju -leipiä. Ollakseni eksakti.

Kehitän aika nopeasti pakkomielteen tietynlaisiin leipiin ja ostan joskus peräkkäin monta pakettia paahtoleipää tai sämpylöitä ja juuri oikeanlaisia täytteitä. Sitten kyllästyn ja unohdan koko aiheen ja keksin jotain muuta viikoksi pariksi. Saatan syödä soijarahkaa tai lämpimiä ruokia tai suklaata. Kunnes palaan voileipiin. 

Kaukana ovat ajat, jolloin hyvä voileipä sisälsi (itsestäänselvän!) rasvan lisäksi vain yhtä päällistä. Jos olen aikuismaisella ja viitseliäällä päällä, syön täysjyvä(paahto)leipiä, joiden päällä on litteitä paloja karsinogeeniseksi paistettua ja grillimaustettua tofua, luomutomaattiviipaleita ja ehkä jopa ihastuttavia idätettyjä beluga-linssejä. Joskus samassa ekologisessa lokerossa olivat kinkku-majoneesi-suolakurkkuleivät, mutta ne nyt ovat tietysti jääneet. Ruisleipä, jonka päällä on lapsuuteni kinkkupasteijalta näyttävää ja maistuvaa vegaanista Tartex-tahnaa ja kurkkua, on myös aika takuuvarma. Mini-t:kin arvostaa kovasti Tartexia ja käsittelee alla olevaa leipää lähinnä Tartex-telineenä.

Jos lapsettaa, paahtoleipä maapähkinävoin ja hillon kanssa puhuttelee minua kovasti. Pääsiäisen aikaan inhaloin sekunneissa puoli pakettia pääsiäislimppuviipaleita, joiden päällä oli Violife-juustoa. Murisin, jos joku tuli pääsiäislimpun ja minun väliin. Ihania tyhjiä kaloreita!

Sitten on vielä erikseen lohturuoka. Kaikkein lohdullisinta lohturuokaa nimittäin on lapsuuteni lämmin juustosämpylä. Muistan vielä sen hetken kun näin isäni valmistavan itselleen sellaisen. Halusin samaa, halusin Konsta-sämpylän (en kylläkään Konsta Hietasen naaman vuoksi, vaan koska ne olivat erinomaisia sämpylöitä). Olin ehkä yhdeksänvuotias.

Lämmin juustosämpylä oli myös (ennen Violifea) suurin syyni lykätä vegaaniksi rupeamista. Koska mikä voisi lohduttaa yhtä hyvin? Sämpylä voi olla kuivaa, juusto voi olla vanhaa, mutta kun ne panee mikroon, kaikki tällainen maallinen katoaa. Pahin seuraus mitä lämpimällä juustosämpylällä voi olla, on suun palaminen. Se on myös kaikkein todennäköisin seuraus. Sillä lämpötila, jossa Violife sulaa herkulliseksi liimaksi, on myös lämpötila, joka aiheuttaa lieviä palovammoja hampaiden taakse, eli alveoliin niin kuin me fonetiikan peruskurssin käyneet sanomme.

(He ovat löytäneet minut. Yritin tehdä kodistani lapsiturvallisen, mutta kuitenkin yksi pääsi jotenkin sisään.)

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Näkökulmia: Jari Sarasvuo: Sisäinen sankari

Kas, löysin tällaisen puolivalmiin kirjoituksen. En koskaan lukenut kirjaa loppuun, en oikeastaan enää muistakaan yli vuoden takaista lukukokemusta. Ei pitäisi jättää luonnostekstejä roikkumaan turhaan, vaikka loppu puuttuukin. Maailmalle siitä, pikkuinen!

Olen taas keskittynyt enemmän muuhun kirjoittamiseen kuin tähän bloggaamiseen. Tällä kertaa luettava kirjakin eteni hitaasti. Jostain Ronja ja minä saimme idean lukea Jari Sarasvuon Sisäisen sankarin (1996), josta useimmat kai muistavat lähinnä sen Onnenpyörä-mokan (luojan kiitos ajalta ennen YouTubea). Jokainen, joka on nähnyt kirjan lojumassa olohuoneessamme, on huudahtanut: "Sisminen sankari!" Lupasin itselleni edes yrittää kahlata vähän tekstiä läpi. Oli aika vahvat ennakkoluulot. On tärkeää olla cool ja hallita särötön sarkasmi. Luin sitten kuitenkin. Loppuun asti en taida päästä, koska kirja on palautettava huomenna kirjastoon (siinä on varaus!).

Taidankin noudattaa tässä tekstissä sellaista tekniikkaa, että en edes hae kirjaa tähän lähelle. Eikö olennaista ole se, mitä muistaa? Itse asiassa tein aika paljon muistiinpanoja lukiessani. Tottelin myös (vastahakoisesti) kirjoittajan suoraa kehotusta selata kirja ensin läpi. Kävi niin kuin luvattiin: sain jonkin käsityksen sisällöstä heti, ja myöhemmin tekstissä edetessäni asiat vaikuttivat jotenkin tutuilta. Tämä tapa on otettava käyttöön jatkossakin.

Sisäinen sankari on siis suuren suosion saanut self help -opas, jonka tarkoituksena on innostaa ihmiset ottamaan elämä omiin käsiinsä. Kirja ärsyttää lukijansa hereille, kannustaa elämänmuutoksissa, painottaa luonteenkasvatuksen ja eettisten periaatteiden perustavanlaatuista tärkeyttä ja antaa tarkkojakin neuvoja (kuten minuuttimääräisiä ohjeistuksia rajattujen ja paperille listattujen vikojen juurimiseen niin-ja-niin-monessa viikossa). Innostuin lukiessani.

Jos ohjeita noudattaisi uskollisesti, varmasti tulisi tulosta -- tekstin takana oleva ajattelurakennelma vaikuttaa aukottomalta. Jos taas tuntee pakonomaista tarvetta vastustaa kirjan julkaisun aikaan 30-vuotiaan Sarasvuon kaltaisia auktoriteetteja, kirjan voi kuitata helppoheikkimäisenä liirumlaarumina, jonka pohjimmaisena tarkoituksena on tuottaa taloudellista voittoa julkaisijalleen ja parhaassa tapauksessa myös lukijan omalle firmalle.

Samoin, jos aistii omien huonojen tapojensa vastustamattoman vetovoiman ja kamppailee säilyttääkseen kasvonsa itsensä edessä ilman aikomustakaan tehdä yhtikäs mitään elämänmuutoksia.

Aluksi teksti puhutteli minua. Humanisti-feministi-stereotyyppinenpehmeidenarvojennainen minussa ymmärtää kyllä, kun puhutaan vuorovaikutuksesta, ryhmäkäyttäytymisestä ja eettisistä periaatteista. Sisäinen sankari tarvitsee heimon ympärilleen. Puuvillakuidut täytyy kiertää toistensa ympärille, jotta lanka kestää. Sen sellaista. Mutta loppupuolella alkoi silti tulla vastaan asioiden brändääminen ja kaupallistaminen. Täytyykö kaikki muuttaa rahaksi ja ulkoiseksi menestykseksi? Jos luonne kehittyy, mutta vatsalihakset ja tiliotteet eivät, onko mitään tapahtunutkaan? Entäs jos niistä ystävistä, joille on mielestään oikealla hetkellä ollut lojaali, ei olekaan aiottua hyötyä? (Vaikka Disneykin lupasi?)

Äh. Tässä on nyt selvästi joku tällainen "en ole ennenkään ajatellut näin ja sitä paitsi mielikuva X" -lukko. Lienen tottumaton toimimaan noin... äärimaskuliinisesti? Kunnianhimoisesti, valintoja tehden ja riskejä ottaen. Meilläpäin asiat tehdään järkevästi, mukavasti, riittävän hyvin -- niin, ettei juuri mistään tarvitse kokonaan luopua. Mutta eihän silloin mitään erityistä saavutakaan... Onko tämä naistyypillistä ajattelua? Äitien toimintaa? Pysyä kotilieden lämmössä, minne ei taistelutantereen verenhaju ulotu?

Kiusallista.

Oli siinä muutamia juttuja, jotka yritän pitää mielessä -- ei välttämättä mullistavan uusia ajatuksia, mutta milloin kukaan on mitään oikeasti uutta keksinyt? Enemmänkin sellaisia Dr. Phil -henkisiä vakuuttavan isällisesti kerrottuja itsestäänselvyyksiä, joiden pieni kertaus oikealla hetkellä vaikuttaa mieleen yhtä tehokkaasti kuin uuden oppiminen. Kirjan mukaan muutos vanhasta huonosta tavasta uuteen hyvään tapaan pitäisi tehdä itselleen mahdollisimman helpoksi. Koska ihminen pyrkii pois tuskasta ja kohti nautintoa, mieli pitää mutkauttaa siihen asentoon, että vanha tapa tuottaa tuskaa (mässäily tuo huonon olon, sohvalla makaaminen ei rentouta) ja uusi nautintoa (ulkoilu kaverin kanssa on mukavaa), eikä itseään siis pidä rankaista vaihtamalla hampurilaista salaatinlehteen ja hiihtämiseen (jos ei niistä pidä).

tiistai 5. tammikuuta 2016

Näin sinäkin opit

Olen hyvä kahdessa asiassa ja aion tämänpäiväisessä blogipostauksessani (tai no: tässä kuussa, tämän talven tekstissäni) opettaa lukijoilleni näiden taitojen alkeet. 

Suorastaan luonnonlahjakkuus olen folioeläinten puristelemisessa: kun syömme Brunbergin tai jonkun muun suklaapusuja, muovailen folioista lopuksi eläimiä ihan suvereenisti. (Viimeksi tein helvetin aidonnäköisen kamelin. Melkein satuloin sen vahingossa kun näytti niin aidolta. Sittemmin mini-t löysi sen. Hei hei, kameli!)

Aluksi kannattaa kehottaa läsnäolijoita valitsemaan mieleisensä eläin, joka luvataan toteuttaa vaikka mikä olisi. Sitten koetetaan pysyä rauhallisena katseiden ristitulessa ja todetaan, että pusufoliossa on neljä kulmaa: juuri sopivasti useimpien eläinten raajoiksi. Folion keskiosa jää pääksi. Kunkin kulman ympärillä olevaa foliota aletaan puristella joltisellakin napakkuudella laihemmaksi samalla lyhentäen sitä (lyhentäminen on vaikeaa, ellei tahdo suorastaan taittaa; kehotan huomioimaan eläinten lonkkien rakenteen, niihin saa kaartumaan aika paljon foliota). Jos eläimellä on häntä, siihen varataan materiaalia ennen takajalkojen lopullista muotoutumista. Jos ei, niin hyvä. Se on kätevämpää. Esimerkiksi sammakot ovat oikein käteviä puristella. 

Pää ja kaula vaativat myös osansa folion yhdestä sivusta, etujalkakulmien välistä. Onneksi etujalat tapaavat olla takajalkoja hennommat. Lintujen kyseessä ollessa taas teen tavallisesti siivet vastakkaisista kulmista ja pään ja pyrstön niin ikään vastakkaisista kulmista. Jalat pitää sitten vain valmistaa samoin kuin muiden eläinten hännät, eli materiaalia pitää varata jalkojenmuovaustarvetta silmällä pitäen jo ennen varsinaista puristeluvaihetta.

Sitten alkaa oikein puristelu-puristelu. Tässä vaiheessa tarvitaan jo koko paljon näppivoimaakin, jotta folio pysyy muodossaan. Jos alussa jalkakulmia on päädytty taittamaan, puristelusta huolimatta folio voi alkaa aukeilla. Pahimmassa tapauksessa voidaan joutua pyörittämään jalaksi aiottua osaa itsensä ympäri pituussuunnassa, mutta tästä jää jäljet, ja vaatii taitoa saada pyöritelty raaja näyttämään uskottavalta myöhemmin. Nelijalkaisten eläinten vartalo ja pää muodostetaan kupertamalla foliota varovasti alhaaltapäin samalla, kun puolivalmiita jalkoja tuetaan lonkista/kainaloita pinsettiotteella. 

Älä puristele mitään valmiiksi vielä, sillä folio on kuin nainen: vähän kun liian aikaisin puristelee, niin eihän se enää kelpaa oikein mihinkään. Etene siis jokaisen osion -- pään, vartalon ja raajojen sekä mahdollisen hännän tai pyrstön -- suhteen samalla vauhdilla ja koeta saada kaikki yhtä aikaa möyheämmästä napakampaan olomuotoon. Jos eläimesi tarvitsee esimerkiksi räpylät, isot korvat tai avonaisen suun, on nyt viimeinen tilaisuus valmistaa ne.

Viimeistely on tärkeä osa. Eihän eläin ole mistään kohdasta onton tai muhkuraisen näköinen? Onko asento luonteva ja ylväs?

---

Tänään huomasin myös, että osaan lukea epäselviä käsialoja. Olen harjaantunut vuosien päiväkirjankirjoituksessa: palaan aina joskus vanhoihin kirjoituksiini (paitsi yläasteaikaisiin, jotka harmillisesti aikanaan hävitin) ja ihmettelen kiekuroitani. Päiväkirjan pitäminen voi mielestäni opettaa ihmiselle paljon, mutta sen parasta antia on luonteva, kärsivällinen suhtautuminen paskaan käsialaan. 

Luin monenlaisista taustoista tulevien, eri-ikäisten aikuisten vaihtelevissa tunnetiloissa käsin kirjoittamia tekstejä eilen ja tänään. Epäselvän käsialan lukeminen on kuin yrittäisi etsiä tuttia perhepedistä puoli kolmelta yöllä. Jos katsoo suoraan kohti, fokus hämärtyy ja sisältö katoaa, kiitos silmän hämäränäöstä vastaavien sauvasolujen. Jos taas voi rentouttaa mielensä ja katsoa rakastaen ja vaatimatta, todella kokea, ei, vaan elää tutinetsintä-/paskankäsialanlukuhetken, etsitty asia pyrähtää paikalle ja ilmoittautuu oma-aloitteisesti. Kun lukee käsin kirjoitettua tekstiä, täytyy ensin ymmärtää kokonaisuus. Ensimmäinen intuitiivinen tulkinta sisällöstä on todennäköisesti oikea. Jos vielä sen jälkeen jää tuijottamaan painaumia jättäneitä lyijykynäviivoja koettaen arvata, mikä helvetin kädetön ja lukutaidoton pelle se nämäkin on tähän tuskaisesti raapustanut, on hakoteillä. Silloin toisen haavoittuvassa tilassa paperille vyöryttämä "kiitos, varsinkin vyhöt yms." loukkaantuu, karkaa pois eikä palaa koskaan.

----

Näin sinäkit opit -tekstisarjan seuraavina osina julkaistaan mahdollisesti "Olennaisen erottaminen epäolennaisesta" ja "Kuinka paljon on tarpeeksi?".

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Mukavat joogahousutkin vielä

On kevät, ja aika kaivautua kotikolostaan ulos. Olen puolivahingossa onnistunut tällä viikolla hankkimaan kolme uutta tiedän-sun-ja-lastesi-etunimet-tasoista äitikaveria ihan lähietäisyydeltä, ja ei ole edes ollut vaikeaa. Vauvan kanssa liikkuessa on niin yksinkertaista lähestyä ihmisiä. Ja mikä parasta, kun se vauva on liinassa, ihmiset lähestyvät minua. Kukas se siellä niin tarkkaavaisesti kattelee? Onpa kätevää. Mistä noin pieniä peiliaurinkolaseja löytyy!

Ja sitten olen, edelleen tällä viikolla, aloittanut jonkinlaisen sokerilakon tai paremminkin valkoisen sokerin vähennysprojektin omaksi parhaakseni (toistaiseksi se on osoittautunut yhtä yllättävän helpoksi, ja helpottavaksi, kuin lihansyönnin lopettaminen, olen taas elänyt valheessa!), käynyt läpi Lupa olla minän oikein kivan ja pätevän äitiyttä ja kärsivällisyyttä käsittelevän ilmaisen puhelinvalmennuksen, lukenut ekat 486 sivua Finlandia-voittajaa, harjoittanut (kotioloissa) terveellistä paidatonta ihokontaktiliinailua ja aloittanut näköjään uuden äiti-vauvaharrastuksen tai pari, sillä:

Löysin seuraavan metroaseman ostarilta ilmaisen afrotanssitunnin keskiviikkoaamuille! Olimme siellä mini-t:n kanssa tänään, ja toivon, että olisin saanut kuulla tunnista vielä silloin, kun mini-t oli minimpi. Tuntui nimittäin ihan kunnolla se treeni, sillä kannoin vauvaa koko ajan selässä. Mutta en uskaltanut ottaa reilua 8 lisäkiloa kesken tunnin poiskaan, koska jos hän ei olisikaan viihtynyt lattialla, olisimme häirinneet muita (kolmea tanssijaa plus opettajaa). Ensi kerraksi täytyy harjoitella joku olkaimeton torsosidonta, niin voi tehdä ylävartalon liikkeet vapaammin eikä liina paina tai putoile! Tässäpä minulle keskiviikkotekemistä loppukevääksi ja toivottavasti myös kesäksi, kunnes palaankin toistaiseksi töihin. 

Nyt on menossa tällainen hyvän kierre. Söin kivan ja terveellisen lounaankin! Keitin itselleni uudesta paketista kahviakin, jonka sain melkein juoda lämpimänä! Ja illalla ehkä menemme lasten kanssa ulos keinumaan lisää -- juuri ja juuri 9-kuinen mini-t istui eilen ensimmäistä kertaa keinussa liinalla pönkitettynä kuolaamassa ja pikku-t antoi tarpeettoman perusteellisesti vauhtia. Illalla syön jotain proteiinipitoista, sillä olen vihdoinkin tajunnut yhteyden iltasuklaan ja aamukooman välillä (eipä montaa vuotta kestänytkään, eipä)! Leikin, ettei tätä pientä alkavaa hedaria ja perussuomalaisia ole! Soitan isille!

torstai 20. marraskuuta 2014

Näkökulmia: H. K. Riikonen ja Eero Tarasti: Eero ja Hannu

Tällä kertaa Ronjan ja minun luettavana oli kahden helsinkiläispojan (ja tulevan tutkijan) autenttinen, toimitettu kirjekokoelma 60- ja 70-luvuilta. Tuona aikanahan kirjeiden kirjoittelu oli arkisempaa kuin nykyään, mutta ei näitä kahta voi silti ihan tavallisina normaalilyseolaisina pitää. Eero ja Hannu ovat aineellisesti turvatuissa oloissa kasvaneita ja klassisen hyvän kasvatuksen saaneita poikia, jotka viettivät kumpikin tahollaan kesät maalla ja kirjoittelivat toisilleen, ja tietysti muillekin ystävilleen. Heillä oli 12-vuotiaasta lähtien selkeä käsitys siitä, mitä asiallisessa kunnon kirjeessä tulee olla: perusteltuja mielipiteitä antiikin ajan näytelmistä, väittelyjä kirjallisuudesta ja musiikista, latinankielisiä lentäviä lauseita. Kirjoitusvirheitä huolellisten ja vähän pitkäpiimäisten luontokuvausten keskellä. Ja silloin -- harvoin -- kun jokin on muuttumassa oikeasti mielenkiintoiseksi, tekstistä on poistettu katkelmia!

Kirja on painettu vuonna 1998. Julkaistua kirjeenvaihtoa jatkuu pitkälti toistakymmentä vuotta. Esipuheen ja alaviitteet Tarasti ja Riikonen ovat kirjoittaneet yhdessä niin saumattomasti, että lukija ei voi olla varma, kumman ysärinäppäimistöltä teksti on lähtöisin. Itse asiassa kirjeistäkään en aina pystynyt erottamaan ystävyksiä toisistaan. Ehkä luin paksua kirjaa huolimattomasti. Kävin sen kimppuun innolla, mutta sitten se vain jatkui ja jatkui... Kirjassa ei tietenkään ole varsinaista juonta saati draaman kaarta. Sehän koostuu yksittäisistä teksteistä ja niiden muodostamista keskusteluista.

"50-luvun tyttöni" (joskaan en sen seuraajaa,  kirjekokoelmaa "50-luvun tyttöjen ystävät", joka ilmestyi samana vuonna kun "Eero ja Hannu") lukeneena odotin löytäväni kirjan sivuilta nuoruutta ja hehkutusta, ja edes ihan vähän tirkisteltävää. Niitä oli aika niukalti. Parin latinan kielioppeja kesälukemisekseen ahmivan älykön perusteella on paha mennä tekemään päätelmiä, mutta kyllähän sukupuoliroolit ovat aikamoisesti muuttuneet vuosikymmenissä. Ja vieläkin taitaisi ihmissuhteiden kääntely ja pohtiminen olla sallitumpaa tytölle kuin pojalle. Luin ja luin iankaikkisia keskusteluja Wagnerista, ja siinä se nuoruus sitten vähän hussahtikin ohi. Vain alaviitteet kertovat perheenjäsenten sairastumisista ja kirjoittajien kihlauksista! Mitä pelleilyä tämä tämmöinen on!

Kirjekokoelman ongelma on tietysti sama kuin vaikka aikakauslehtinipun tai kolumnikokoelman ongelma. On tekstilajeja, joita pitäisikin lukea pala kerrallaan. Eikä urakoida läpi monen vuoden kirjoituksia parissa päivässä! Toisteisuus puuduttaa, hidas kehitys muuttuu jotenkin luonnottoman nopeaksi. Aivot eivät ehdi pureskella asioita niin kuin kirjoittaja tarkoitti.

Tämän teoksen kiinnostavin anti on metaa. Kirjeet alkavat ja loppuvat useasti toisen kirjoitustaidon ylistyksellä ja oman kömpelyyden harmittelulla. Vanhimmat kirjeet onkin hävitetty itsekritiikin vimmassa. Pojat pyytävät ja antavat neuvoja tyyliseikkojen kanssa painiskeluun ("P.S. Pelkään pahoin, että kirjeissäni toistan tarpeettoman usein samoja sanoja ja sanontoja. Ehkäpä ystävällisesti huomautat minulle, kun havaitset sellaista. H."), ja juuri tällaisissa kohdissa teksti on aidoimmillaan. He osoittavat toisilleen suurta luottamusta ja kiintymystä ja mainitsevat useita kertoja odottavansa kaikista eniten juuri toistensa kirjeitä. Kuitenkaan esimerkiksi ihmissuhteista he eivät juuri sanaa vaihda (paitsi ehkä niissä poistetuissa kohdissa?).

Esipuhe on mielenkiintoinen. Tekijät kirjoittavat tunnistettavalla yhteisellä tyylillään kirjeenvaihdosta yleensä ja etäännyttävät julkaisuhetken itsensä kirjeistään viittaamalla kirjeenkirjoittajapoikiin kolmannessa persoonassa (!). Puhetta menneestä maailmasta ja ajasta ennen sähköpostia sävyttää haikeus, sillä vuosituhannen vaihteen näkökulmasta katsoen nykyajasta "ei todellakaan säily enää yhtään dokumenttia siitä mitä ihmiset sanovat toisilleen".

Esipuhekin ammentaa maailmankirjallisuudesta ja asettaa puheena olevat henkilöt osaksi historiallista jatkumoa. Teksti tunnistaa ja ihmetteleekin kirjeiden muodollisuutta ja pidättyväisyyttä yksityisasioiden ja tunne-elämän käsittelyssä. Esipuheessa käytetään Eeron ja Hannun kirjeistä ja niiden kirjoittajista sellaisia määritelmiä kuin elitistinen, häveliäs ja ylevä -- "[m]illaista itsehillintää tämä vaati, sen voi vain jälkeenpäin arvata". Ja ihan kuin rivien välissä kukkisi näihin "elämästävieraantuneisiin kaunosieluihin" ja "pikkupoikiin, jollaisina he pysyvät kaikessa pikkuvanhuudessaan yllättävän kauan" kohdistuvaa, myöhemmin kehittynyttä lempeää huumoriakin.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Aistipostaus: Tunto

Yritin kommentoida tätä teepostausta, mutta eihän siitä mitään tullut. Lähti lapasesta. (Käytän usein sellaisia ilmauksia kuin "lähtee lapasesta", "minusta tuntuu", "hieroa naamaan" -- selvästi tuntoaisti ansaitsee oman postauksensa.)

Tuntoaisti on ehkä tärkeimpiä aistejani. Vaatteiden ja kaiken tuntumalla on väliä, ja olin varmaan lapsena sellainen raivostuttava pikkutarkka olio, jonka hihat eivät saaneet olla eri tavalla käärittyinä. Vihasin vuosituhannenvaihteen kittanoita paitoja, joissa tuli kylmä ja alaston olo. Käärin balettiaikoina nutturoitani hartaasti ja huolella. Nykyään käytän aina villasukkia, eikä tulisi mieleenkään pukeutua vaatteeseen, joka täytyy silittää. En koskaan istu, jos voin maata oikosenani sohvalla tai sängyllä. Rasvaan kasvoni heti, jos iho kiristää. Sidon kantoliinat tarkasti, jotta meillä molemmilla on mukava olla siellä sisällä. Haluan tehdä asiat ergonomisesti ja kätevästi. Pidän hieronnasta. Minulla on ajoittain kausia, jolloin jaksan välittää ulkonäöstäni mukavuuden kustannuksella, ja sitten taas ei ole. Kenkien on syytä olla todella mukavat, hinnasta viis. Haluan että ympärilläni on miellyttävän tuntuisia asioita. Käyn pilateksessa, koska terveys ja ryhti, jotka minusta mitä suurimmassa määrin määrittyvät tuntoaistin kautta, ovat tärkeämpiä asioita kuin näyttävillä urheilusuorituksilla päteminen.

Syömis- ja juomisnautintoonkin vaikuttaa tuntoaisti. Teen lämpötila on tärkeä. Liian kuuma tee polttaa ja turhauttaa ja estää maistamasta kunnolla, mutta vähän liian jäähtynyttä teetä voi kyllä juoda. Parhaimmillaan pitäisi voida juoda isoja kulauksia niin, että se melkein polttaa mutta ei kuitenkaan. Ruoassa sama juttu. Suklaassa on tärkeää, ettei se tummuudestaan huolimatta ole liian kuivaa (tykkään Fair Marysta, koska siinä on 70 kaakaoprosentista huolimatta aika rasvainen tuntu eikä liian jauhoinen -- maku pääsee hyvin esille). Ja sitten se miltä sormissa tuntuu suklaan folio (mitähän merkkiä se olikaan, jossa oli tosi hyvä, paksu ja hopeinen folio? Green&Black's ehkä, tai joku muu 100 gramman 86-prosenttinen luomusuklaa), tykkään jos se on irrallinen ja helposti taiteltavissa auki eikä siinä ole mitään kartonki- tai muovijuttuja seassa. 

Ja syötäessä on myös tärkeää voida tehdä sormilla asioita ilman kuitenkaan hirveää sotkemista ja suklaan sulamista käsiin. Tähän tarpeeseen vastaavat erinomaisesti raakasuklaarusinat, joissa on ihanan kuiva ja karhea pinta. Napostelu on minulle tärkeä asia, ainakin jos siihen yhdistyvät pehmeä sohva tai nojatuoli (jossa ei saa olla kovia puisia käsinojia) ja hyvä kirja.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Elixia II


Riikka Pulkkinen, Juha Itkonen, eikö sen Hesarissakin joku just sanonut -- juokseminen ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen. Ylipäänsä liikkuminen ja sanat. Ei ihme että jumpassa alkaa aina ääni puhua pään sisällä. En ole lenkkeilijäihmisiä. Minusta lämmin ja valoisa ryhmäliikuntasali peileineen on kodikkaampi, Ventoline Diskukseltakin voi välttyä. Mutta se tauoton hölötys mielessä heti kun pyöräytetään hartiat ympäri ja imaistaan syvillä vatsalihaksilla kannatus keskivartaloon. Onpas naapurilla törkeän väriset lenkkarit, pakko saada samanlaiset, miten noi jaksaa tuon kokoisilla painoilla, onkohan ohjaajalla lapsia ja mitä se on tehnyt saadakseen korsettilihakset takaisin tuohon kuosiin sen jälkeen? Pitäisikö kestovärjätä taas kulmakarvat? Jos mä saan huomenna ne lasit, rupeanko käyttämään niitä jumpassakin? Näytänköhän coolilta ja älykkäältä vai rumemmalta? Näenkö sitten mihin bussiin menen? Mitä mini-T:lle kuuluu lapsiparkissa?

Oho -- tulipa aika balettivaikutteisesti tehtyä tasapainoliike. Nousisikohan jalka ylemmäs jos kokeilisin? Mitä jos kävisin vielä baletissa? Montako ehjää niveltä olisi jäljellä? Tykkääköhän kukaan minusta oikeasti vai eikö ne vain uskalla sanoa suoraan? Meniköhän ne taskuvaippojen fleecet tukkoon sappisaippuasta kun rupesivat falskaamaan? Mistä ne töissä nykyään juttelee kun en ole kuulemassa? Pitäisikö ostaa uusi urheilukassi? Mitä jos olisin yh-äiti? Joko sormukset mahtuisivat takaisin?

Näytänkö paremmalta 57- vai 64-kiloisena? Pitäiskö perustaa kuukausittain kokoontuva salonki, jossa keskusteltaisiin sivistyneistä aiheista ja joku alustaisi? Milloin olen viimeksi kirjoittanut päiväkirjaa? Semi-hyvännäköinen ohjaaja sanoo minulle jotain ilmeisen kehuvaa, mutta musiikki on liian kovalla että kuulisin! Enkä varmasti aio kysyä, että sanoisitko uudelleen, ja pyörähdäpäs muuten vähän! Pakko varata kampaaja ja matkakorttikin tyhjenee just.

Joku hieno kielikuva joka unohtuu heti kun tunti päättyy. Ja sitten voitte hitaasti alkaa availla silmiä ja nousta kyljen kautta istumaan.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Näkökulmia: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tämä on rinnakkaisteksti tämän blogin kirjoitukselle. Luimme saman kirjan ja kirjoitamme kumpikin siitä jotain (ilman mitään keskustelua etukäteen, jotta näkökulmat säilyisivät kontaminoitumattomina!). Emmi Itärannan Teemestarin kirja edustaa jonkinlaista fantasiakirjallisuutta, jota olen vältellyt menestyksekkäästi tähän asti.
Pelkäsin hieman joutuvani kohtaamaan elle-loppuisten nimien esiinmarssin ja opettelemaan vastahakoisesti keijujen perimysjärjestelmiä ja uusia kieliä. Arvelin, että tiedossa olisi tarpeettoman paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita sormustenherra-asuissa ja kuulin jo korvissani mahtipontista elokuvamusaa. Mutta ei se onneksi ollutkaan sitä!


Teemestarin kirja sijoittuu Suomeen ja kertoo omasta maailmastamme tulevaisuudessa (tarkkoja vuosia ei mainita, mutta vuosisadoista on kyse) suuren katastrofin jälkeen. Tuhon luonnetta ei selvitetä, koska se on kaikille henkilöhahmoille itsestäänselvyys, jota ei ole tarvetta avata. Kertomatta jäävät asiat luovat omanlaisensa, vähän uhkaavan tunnelman. 


Noria Kaitio on juuri valmistunut teemestariksi yhteiskunnassa, jossa vesivarat ovat rajalliset ja veden käyttö tiukasti kontrolloitua. Kaikilla joutuvat ottamaan kantaa vesikysymyksiin -- vesi on elämä, ja jokaisen elämä on vedessä. Vesirikos on rikoksista pahin. Teemestareilla on kuitenkin perintönä kulkevaa salaista tietoa lähteistä, vaikka muut käyttävät vain pieniä korttiannoksia puhdistettua merivettä. Yhtäkkiä Noria huomaa olevansa yksin ja vainottu tietojensa tähden.

Kirja tutkailee sitä, millaiset olosuhteet saavat ihmisen myymään arvonsa ja muuttamaan sukupolvien ajan toistuneita tapoja. Olisiko Noria joutunut suurten valintojen eteen vähemmän myrskyisissä olosuhteissa, vai olisiko hän onnistunut luovimaan elämänsä läpi kaikkia miellyttäen? Tarinan loppukin jää auki. Takakansitekstin mukaan Itäranta "sivuuttaa ilmiselvät juonikuviot" ja "katsoo pettävän tyynesti tuhoutunutta maailmaa". Tyynen vedenpinnan alla on paljon. 

Tässä ovat teoksen vahvuudet: teksti ohittaa rakkaustarinan (vaikka vihjaa jotakin viipyilevällä kuvauksella Norian parhaan ystävän alastomasta vartalosta), eikä lopputappeluakaan oikein näytetä. Kirja ei myöskään herkuttele itsekeksityllä teknologialla, vaan toisenlaisen maailman kuvauksessa säilyy maltti. Ekologisia kannanottoja vilahtelee rivien välissä. Jokaisen talon katto on aurinkopaneeleja täynnä, kulkuvälineet ovat "helipyöriä" ja "-vaunuja". Muovihaudasta löytyy jatkuvasti kierrätyskelpoisia entisteknologian jäänteitä, vaikka kukaan ei enää tiedä, mitä lähes hajoamattomina säilyneillä esineillä on joskus tehty.

Kiinnostavinta tällaisessa fantasiakirjassa on minusta se, mikä ei ole muuttunut -- mikä on liian lähellä ja todellista, että sitä voisi kuvitella toiseksi. Sosiaaliset suhteet esimerkiksi. Nähtävästi sadoissa vuosissa ei ehditä hirveästi eteenpäin sukupuolijärjestelmän osalta. Teemestarina toimiva nainen on kummajainen, melkein sopimaton ilmiö. Neidittely ja teitittely on suorastaan yleisempää kuin nyky-Suomessa. Kommunikointiin käytettäviä "viestimiä" on taas vain yksi koko taloudessa, ja se seisoo eteisen seinällä. Kieli muuten on samanlaista kuin nykyään. Dialogi ei ole kirjan parasta antia, se on aika jäykkää ja puhdasta kirjakieltä. Olisin vähän toivonut edes jonkinlaista huumorin välähdystä tarinassa. Minulla on taipumus alkaa nähdä tahatonta komiikkaa siellä, missä tarina ottaa itsensä kovin vakavasti.

Kokonaisuutena tämä esikoisteos on tietysti upea. Kirjoittaja luo Suomen, jossa asuvilla ihmisillä on aivan erilainen suhde veteen kuin meillä nyt. Sanonnat ja ikiaikainen perimätieto, elämään ja kuolemaan liittyvä kuvasto, arkielämä ja seremoniat, kaikki liittyy veteen, kaikessa virtaa veden kaikkea kuviteltavissa olevaa yhdistävä pyörre.

torstai 11. syyskuuta 2014

Lena Andersson: "Omavaltaista menettelyä"

Tämä on niitä kirjoja, jotka saavat lukijan repimään hiuksiaan ja huutamaan ohjeita päähenkilölle. Et nyt soita sille! Argh! Sydän meni jo, mutta pelasta edes kasvosi! Poimin kappaleeni kulttuurijournalisti ja kirjailija Lena Anderssonin "Omavaltaista menettelyä" (2013)  kirjaston bestseller-hyllystä summanmutikassa. Sitä menetelmää olisi syytä soveltaa useammin.

Kirja on alaotsikkonsa mukaisesti romaani rakkaudesta. Se kertoo Ester Nilssonin, "runoilijan, esseistin ja järkevän ihmisen" kiduttavasta kaipauksesta, joka kohdistuu jotenkin sattumanvaraiselta tuntuvalla tavalla kuvataiteilija Hugo Raskiin, mieheen, joka omien sanojensa mukaan "ei ollut kiinnostunut yhdenmukaisuudesta, eliitin määräyksistä tai yleisesti arvostetuista asioista", vaikka "halusi itse epätoivoisesti olla yleisesti arvostettu". He tapaavat haastattelun kirjoittamisen vuoksi, ja sitten asiat lähtevätkin vyörymään. Esterin parisuhde loppuu äkkiä. Hänen aviomiehensä poistuu paikalta taisteluitta, ja sitten Esterillä ei muuta olekaan kuin aikaa odottaa ja toivoa, kulkea Hugon kotikadun ohi sattumalta, silittää paitapuseroita ollakseen valmis yllättäviin kohtaamisiin... Hugo taas suhtautuu Esteriin jonkinlaisena esineenä, jota voi kokeilla kerran tai pari ja todeta tarpeettomaksi. Miksi esineelle täytyisi perustella päätöstä pois heittämisestä? Tai edes kertoa siitä?

Kirjallisuustieteessä erotellaan käsittääkseni erilaisia kertojuuksia, no, en suuremmin tunne sen alan teoriaa, mutta tämän teoksen kertoja tietää kuvailla Esterin tunnetiloja ja ajatuksia analyyttisesti ja suorastaan luettelee nimeltä mainiten ne tunteet, joita päähenkilö käy läpi. "Tässä tilanteessa olisi ehkä kuitenkin ollut liikaa vaatia Esteriä ymmärtämään, ettei Hugo ollut sanonut mitä oli sanonut koska epäröi, vaan jotta Ester ei luulisi hänen olevan surullinen." Esterin tunnetilat paloitellaan ja avataan lukijalle yhtä läpikotaisesti kuin tämä itse niitä itselleen ja Hugolle erittelee -- kuvailee melkein piinallisen seikkaperäisesti, varmana siitä, että toinen vihdoin ymmärtää ja sulaa kun hänelle vain kerrotaan kaikki, kaikki - ! "Esteriä harmitti että hän oli sortunut moitteisiin, sillä hän tiesi että itsesäälistä kumpuava, puolittain tukahdutettu aggressiivisuus ja ivallisuus aiheuttavat syyllisyydentunteita ja tappavat kaiken ilon ja halun."

Tämän psykologisesti tarkkanäköisen kirjan kerronta on poikkeuksellista, koska -- näin olen kuullut -- kaunokirjallisuudessa, päinvastoin kuin tieteellisessä tekstissä, kaiken kirjoittaminen lopullisesti auki ei kai ole yleensä suositeltu tapa käsitellä tutkittavaa kohdetta -- ainakaan, kun kyse on niin monimutkaisesta ja hienovaraisesta järjestelmästä kuin ihmisten tunteet. Kuitenkin kyseessä on huippuarvostelut saanut erinomainen teos, joka luo itse säännöt, joita noudattaa. "Yhtä hienosti kuin kirjailija muotoilee aforismeja, joita tekee mieli alleviivata ja siteerata hän rakentaa triviaaleja vuoropuheluita, jotka viestivät täydellistä keskinäisen yhteyden puutetta", sanoo Merete Mazzarella kansiliepeessä.

"- Muistatko miten ihanaa se oli? Kun me puhuimme ja puhuimme.
- Onko Ranskassa mukavaa? Hugo kysyi.
- Oikein mukavaa. Mahtavaa. Jännittävää.
- Ranska on hieno maa, Hugo sanoi. - Juuston ja viinin kotimaa. Ja aidon intellektualismin."

Ester on kirjoittaja, joka operoi sanoilla, perustelee tunteensa järjellä ja elää vain siltä osin kuin pystyy sanallistamaan. Lukija tietää yhtä hyvin kuin Esterkin, miten kannattaisi toimia, ja silti hän pettää aina kannustavan myötäeläjänsä odotukset: "Ester luki. Hän ei missään tapauksessa soittaisi Hugolle tänään. Hän soitti. Hugo ei vastannut." Kun Ester kirjoittaa Hugolle pitkiä tekstiviestejä, sähköposteja ja kirjeitä, jotka tihkuvat erilaisia huolellisesti sanoiksi puettuja tunnetiloja, hän ei saa ikinä vastausta. Hän lakkaa odottamasta vastauksia, ja kirjoittaa silti. Ja kuitenkin kun hän on jo melkein päässyt jaloilleen, Hugo tulee ja puolihuolimattomalla kohteliaisuusfraasilla -- kuten "soitellaan" -- suistaa Esterin jälleen raiteiltaan pakottaen odottamaan ja toivomaan koskaan toteutumattomia asioita. "Hugo yritti olla kiltti, kyllä Ester sen ymmärsi. Ihmiset jotka pitävät välimatkaa muihin ovat usein kilttejä. He harjoittavat kiltteyden eleitä, jotka eivät maksa mitään. Muiden ihmisten asiat eivät pahemmin liikuta heitä, siksi on helpompaa olla kiltti kuin ilkeä, sillä ilkeydestä seuraa vain vaivaa ja ikävyyksiä. Kiltteyden eleet takaavat oman rauhan."

Hugon rinnastaisin kaikkiin näihin kaunokirjallisuuden ja elokuvien miehiin, jotka pihistelevät tunteissaan, antavat odottaa sanojaan, panttaavat vaivaantuneesti rakkauttaan kuin se olisi jotain joka voi kulua käytössä puhki. Mutta "Ester ei ollut sellainen, hän lykkäsi harvoin mitään. Paratiisi oli loogisesti pätemätön mitättömyys, sillä elämä oli kitkaa, ja kitka katosi vasta kuolemassa. Elämä koostui vain ainaisista pienistä nykyhetkistä, jolloin ei jaksanut tehdä sitä mitä halusi". Ester tekee heti asiat, jotka tahtoo ja voi tehdä. Hän ahmii nopeasti kaiken Hugoa koskevan tiedon ja haalii kaikki tästä kertovat lehtileikkeet, joita on saatavilla. Hän ei malta odottaa yhteydenottoa, vaan soittaa ja kirjoittaa itse, näkee paljon vaivaa tavatakseen Hugon. 

Ja tietenkin mitä epätoivoisemmin Ester yrittää lähestyä, sitä kauemmas Hugo karkaa. Hän ei kerro toisesta naisesta ja selittää myöhemmin loogisena perusteluna sitä, että silloinhan Ester olisi suuttunut ja toinen suhde olisi pitänyt lopettaa. "- Se on kauhean vaivalloista. Hugo kuulosti vilpittömän häkeltyneeltä." Hugo mieluummin luottaa siihen, että Ester oivaltaa toisen suhteen olemassaolon -- niin kuin oivaltaakin -- eikä miehen itse täydy vaivautua ottamaan kantaa asiaan, jolloin Ester jotenkin hoituisi itsestään pois päiväjärjestyksestä. "Hugo säästi vanhoja kellastuneita lehtiä mutta heitti hänet pois."

Hugossa ei imagoa ja egoa lukuun ottamatta ole mitään suurta tai jaloa, ja hänen taiteilijuutensa törmää omiin rajoihinsa, kun pitäisi käsitellä omaa tai toisten pelkoa. "Hän pelkäsi mitä saattaisi löytää, eikä siksi uskaltanut tutkia omaa sisintään voidakseen ymmärtää muiden ihmisten sisintä. Hän ei halunnut ymmärtää muiden sisintä, sillä siellä saattoi olla häneen kohdistuvia aggressioita tai syytöksiä." Kuvaava keskustelu käydään yhteisen yön jälkeen: 
"- Aamiainen on muutakin kuin ruokaa, Ester sanoi. 
- Aamiainen on energiaa, jolla jaksaa lounaaseen, Hugo sanoi. 
Ester näki, että Hugo halusi lähteä. Siksi hän ei yrittänyt enää suostutella sanoessaan: 
- Ei. Se on muutakin kuin energiaa. Juuri siksi sinulla on kiire pois."
Energiaa, jolla jaksaa lounaaseen? Juokse jo, Ester!

Hugo on epäilemättä saanut aikaisemmin osakseen riittävästi itseensä kohdistuvia syytöksiä. "Riittämättömyys oli luutunut ja muuttunut naisiin kohdistuvaksi abstraktiksi inhoksi -- aina ne olivat vaatimassa rakkautta vaikka hänellä oli tärkeämpääkin ajateltavaa -- hän inhosi naisten lepertelyjä ja lasson lailla heitettyjä omistushaluisia vaatimuksia joita he aina puolustelivat rakkaudesta sykkivällä sydämellään." Niinpä hän on lakannut välittämästä ja omaksunut ihmisyksilöiden yläpuolelle kurkottavan taiteilijan imagon: "- Se on pelkkä konventio, että pitäisi olla rehellinen ja avoin ja puhua kaikesta." Niin kuin tämä kirja, myös Hugo luo itse sääntönsä, joita vuorovaikutuksessa soveltaa.

Joinakin käsittämättöminä hetkinä -- mukavuudenhalua, menetyksen pelkoa? kolhu itserakkaudelle? -- Hugo koettaa vähäisesti lähestyä Esteriä. "Ester ilahtui tajutessaan, että Hugo yritti tahallaan vetää häntä puoleensa täsmällisillä pikku viittauksilla heidän yhteiseen menneisyyteensä. 
- Ruoka oli punertavaa. 
- Siinä oli paprikajauhetta, Ester sanoi. - Mielenkiintoista, sinä muistat silmillä. Olet tosiaankin läpikotaisin kuvataiteilija. Minä muistan yleensä korvillä, silmillä vain tekstiä. Muistan myös joillakin muilla ruumiinosilla."
Esterin ja Hugon tuskallinen tanssi vaatii toteutuakseen aina samana pysyvän välimatkan, ja kun Ester hetkellisesti pääsee irtautumaan Hugosta, tämä ilmaantuu takaisin Esterin elämään. "Sisimmässään Ester tiesi, että kun vaatimukset ja syytökset lakkaavat, vastarinnasta tulee saman tien turhaa ja etulyöntiasemasta heikkoutta. Haluttomuus muuttuu menetykseksi, vastahakoisuus epäröinniksi. Mutta ei kuitenkaan niin voimakkaaksi, että Hugo olisi kutsunut hänet takaisin."

En ole vielä lukenut kirjaa loppuun. En hetkeäkään usko, että tiedossa olisi perinteistä onnellista loppua. Näyttää siltä, että Esterin onni voi olla saavutettavissa vain ilman Hugoa. Hugo taas on koko ajan aivan yhtä onnellinen.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Piirrät maahan ensimmäisen viivan

Opetin eilen pikku t:tä lukemaan. Hän on rakastanut kirjaimia jo yli kaksi vuotta, s.o. vähän alle kaksivuotiaasta, ja päivänä muutamana hän kirjoitti magneettikirjaimilla takaperin IKSOIKR. Eilen hän luetteli kirjaimet sanasta IHMINEN. Arvelin, että voisin vähän kokeilla kepillä jäätä. Ihan vain pikkuisen prepata. Ei toki painostaa äidillisessä pätemisen tarpeessani, vaan vain ihan hiukan...

Olin kuullut joskus, että koulussa ei enää opetettaisi tavaamista vaan enemmänkin kirjainten muuttamista äänteiksi liu'uttamalla niitä ääneen - piti paikkaansa tai ei, se tuntui helpoimmalta tavalta aloittaa. Tuhersin siis sängyn laidan yli paksulla tussilla lattialla olevalle isolle paperille sellaisia sanoja kuin MOPO, PUU ja EI. Ensin ihailimme ja tunnistimme kirjaimia, sitten "ääntelimme" ne yhdessä vähän kerrallaan läpi hitaasti mmmmmmmmoooooooop... Liiankin hitaasti, koska loppuun päästyämme pikku t:llä ei ollut yleensä aavistustakaan, mitä olimme puuhanneet tai miksi. Mutta aina välillä joku sana aukesi, ja hän tajusi sanoneensa sen juuri ihan itse ääneen. EI oli tarpeeksi lyhyt sana, jotta hän lipsautti sen melkein huomaamattaan.

Pikku t:n kärsivällisyys oli lyhyt, mutta koetin saada hänet käsittämään, ettei tarvitse kuin "äännellä" kirjaimet ja kuulla, kuinka oma suu kertoo, mitä paperilla lukee. Nelikirjaimisissa sanoissa kolme meni yleensä hyvin, viimeisen kanssa piti auttaa ja kannustaa kauankin. Jos minulla olisi jonkinnäköistä kasvatustieteellistä koulutusta, tietäisin luultavasti syyn tähän ja ymmärtäisin, miksi jotkin äänneyhdistelmät tai rakenteet ovat vaikeita. (Logopediaa tuli joskus vähän luettua sentään, mutta tuota.) 

Toki pikku t yritti usein arvata, mitä sanassa lukee. Meillä kun ei ollut perinteistä aapista lähistöllä, kuvan katsomisella ei voinut huijata. Hän myös koetti saada minut kertomaan, mitä kirjoitin. Minä yritin saada hänelle jakeluun, että kirjainten katsominen ja itse lukeminen on helpoin tapa saada sanasta selvä. Koska hienomotoriikka ja kynätyöskentely eivät varsinaisesti kuulu pikku t:n vahvuuksiin, olen hyvilläni siitä, että meillä on magneettikirjaimia, ja itse asiassa olemme myös - Vuoden äiti -palkinto tänne! - harjoitelleet saksien käyttöä leikkaamalla kirjaimia lehdistä. Niillä ja tietokoneella sopii kirjoittaa, lukea ja opetella viestintää jo hienomotorisia valmiuksia odotellessa. (Samasta syystä olen jossain määrin kiinnostunut vauvaviittomista - ihmisten välistä vuorovaikutusta jo ennen varsinaisen ääntöelimistön kehittymistä sanoilla puhumiseen sopivaksi!)

Välipalalla pöydän ääressä sitten luimme sellaisia sanoja kuin LIMONADI, OMENA ja HARTWALL.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kestosuosikki, eli mikä hurahduttaa normaalin ihmisen vaippoihin

Hain taas postista lisää vaippoja. Niitä on kieltämättä puhtaan matemaattisesti ajatellen enemmän kuin tarpeeksi sisäiselle lapselleni. Mutta huutispaketti oli hyvin halpa ja kuosit kivoja. Ehkä näytän muutamalle sappisaippuaa, ompelukonetta ja nypynpoistajaa ja myyn eteenpäin.

Olen miettinyt tässä viime aikoina, että kestovaippojen käyttäjät voivat painottaa kestoilua eri tavoin, ja joko tehdä siitä harrastuksen ja kotivanhemman järjissään pitävän älyllisen haasteen tai olla tekemättä. Kestoilussa on nimittäin erinomaisen paljon hyviä puolia. Esimerkiksi ekologisuuden voi viedä todella pitkälle käyttämällä kierrätettyjä harsoja, pyyhkeistä ja hupparinraadoista ommeltuja lisäimuja ja niiden päällä eristeenä puretuista villapuseroista neulottuja villahousuja (ja tietenkin harjoittamalla vessahätäviestintää). Tämä tulee myös erittäin halvaksi, jos rahaa on vähän. Toinen tapa olla ekologinen ja samalla päästä hyvin halvalla (ja/tai tuntea vähän vaikeasti määriteltävää, mutta suurta tyydytystä) on kelpuuttaa sellaiset kirppareilla pyörivät vaipat, joita muut eivät huoli, kuten takavuosien äitiyspakkaus- Imse Vimset.

Jos pitää vakuuttaa insinööripuoliso tai ulkopuolinen lapsenhoitaja vaippojen helppoudesta, kannattaa hankkia vain yhdenlaisia vaippoja (kunhan ensin vakuuttuu siitä, että malli sopii omalle lapselle), niin kuin vaikka nauhavaippoja ja niiden päälle puettavia, säädettäviä one size -kuoria kerralla helvetisti ja käyttää niitä lapsella koko vaippaiän loppuun. Tämä vaihtoehto on myös niille, joille vaipat ovat erite-esteitä eivätkä yhtään enempää. En kyllä hirveästi tunne näitä tyyppejä, mutta uskon että jossain he ovat. Eivät sitten ehkä niillä vaippakeskustelufoorumeilla. Toisaalta juuri heiltä voi saada vanhoja vaippoja jopa ilmaiseksi, koska hei, kuka muka jaksaa mennä jonnekin Fäsbän "Kestovaipat ja kantovälineet kiertoon" -ryhmään?

Sitten jos rahaa on enemmän, mutta enemmänkin oma motivaation puute huolestuttaa, voi repäistä ja hemmotella itseään ostamalla kaikkein kauneimmat ja helpoimmat ja pisimmälle kehitellyt all-in-one-vaipat, joita markkinoilla on. Niiden hinta on korkea käytettynäkin, mutta eivätpä jää nurkkiin pyörimään lopuksi, koska suositut ja muodikkaat superhuippumerkit kyllä viedään käsistä netissä.

Innokas ompelija hankkii kankaat vaikka kalliina ja uusina, kunhan saa itse päättää ja suunnitella ja muokata lopputuloksen just eikä melkein sellaiseksi kuin lapsen keholle ja omalle maulle sopii. Kehnompikin ompelija saa sentään aikaiseksi rähjäisistä froteepyyhkeistä imuja.

Minulle vaippojen tärkein ominaisuus on ekologisuus. Olen valmis näkemään vaivaa, turhautumaan ja sietämään kaikenlaista pientä kiusaa ja ylimääräistä rahanmenoakin ekoilun vuoksi. Tämä on siis valintakysymys. Siksi kestoilun hyvät puolet, joista vanhempi saa nauttia, tulevat minulle ikään kuin bonuksena. 

Esimerkiksi kertakäyttövaippojen kantamiselle kaupasta kotiin ja kotoa roskiin en yleensä uhraa ajatustakaan, mutta käsittääkseni siinä on aikamoinen homma, enkä minä koskaan vie roskia jos voin olla viemättä. Kestovaipat säästävät tältä, eivätkä ne lopu kesken (ajatus siitä, että kaikki kymmenet söpöydet olisivat yhtä aikaa pesussa on melko teoreettinen...). Kolmen vuoden kestoilukokemuksella olen jo aika hyvä tekemään löytöjä, siis tietämään, milloin kannattaa ostaa kirpparilla vastaan tuleva vaippayksilö, vaikka taloudessa ei edes sillä hetkellä olisi ketään alleenlaskijaa. Tunnistan hyvät merkit, tiedän jotain materiaaleistakin ja olen perillä hintatasosta. Tiedän millaisista kuoseista pidän, ja tiedän myös sen, että kauniit värit ja kuviot ovat minulle yksi suurimmista palkinnoista, joita pyykkikorin ammoniakinkatkun nuuhkimisesta vastapainoksi saa.  (Kertiksetkin muuten, yllätys yllätys teille jotka ette asu vauvaperheessä, haisevat ja monen mielestä vielä pahemmalta kuin kestot. Lisäksi ne ovat susirumia. Miksi kukaan valokuvaa söpöä palleroista lastaan muovikääreeseen puettuna?) 

Koska kirpputorit ja erityisesti niiden lastenosastot ovat minulle arvovalinnan lisäksi suoranainen harrastus, kokeilen lapsilleni, lähinnä omaksi ilokseni, monenlaisia vaippamerkkejä ja -malleja täydellistä pomminvarmuutta etsien. Välillä tulee tehdyksi virheostoksia tai vain hankituksi iankaikkisen tylsänvärisiä vaippoja, joihin kyllästyy pian. Olenkin varustanut useita perheitä aika kätevillä aloittelijan paketeilla (ja tietenkin valtaisalla käännytys-, tuputus- ja informaatiomäärällä!) ja lahjoittanut, lainannut tai myynyt kymmeniä vaippoja pois niiden välttämättä edes käymättä oman lapsen päällä. Itsekin taisimme aloittaa juuri näin - iäkkäillä valkoisilla pastellinallekuvioisilla lainavaipoilla, joilla pääsi hienosti alkuun. Sitten saattoi ristiäislahjaksi pyytää tilalle silmäkarkki-retroraitakirahvivaippoja, kun oli jo jonkinlainen käsitys asiasta, pahimmat virheet oli tehty ja kaikkein pienimmät newborn-kokoiset jäivät pois käytöstä lapsen kasvettua niistä ulos.

Syitä siihen, että jotkut todella, todella hurahtavat vaippoihin enemmän kuin yhdenkään lapsen tai luonnon takia tarvitsisi, on useita. Hurahtajat ovat tavallisesti kotiäitejä, joilla on paljon käyttämätöntä älyllistä kapasiteettia ja kauneudenkaipuuta arjen eritemyllyssä. Ehkä heillä on myös muuten taipumusta hurahtaa materiaalisiin tai ei-materiaalisiin asioihin ja jäädä niistä riippuvaiseksi, ja vaipat ovat kuitenkin pitkälti, no, shoppailua. (Jotain uutta ja jännittävää on aina kulman takana!) Lisäksi ne ovat ekologisia, joten niiden hankkiminen on kuitenkin varsin harmitonta ja sallittua. Kestovaippojen käytöllä ylipäätään voi herättää huomiota ja todistella hyvää äitiyttään, jos sellaiselle olisi tarvetta, ja kenelläpä ei olisi? Tietysti vaippakirpputoreilla ja hippiyhteisöissä pyöriminen on myös sosiaalista toimintaa. 

Nämä kaikki pätevät minuun, ja lisäksi on vielä yksi asia, jonka olen vasta keksinyt: kestovaipat ovat kuin vauvat itse. Pieniä, syötävän söpösiä-lutusia pehmeitä palleroita, jotka tuoksuvat enemmän tai vähemmän miedosti määrittelemättömältä suloiselta vauvanhajulta. Kuka nyt niitä voisi vastustaa?

maanantai 19. toukokuuta 2014

Nörtteilyä mammatyylillä

Huomaan olevani jossain määrin nörtti. Minulla on taipumusta innostua yhdestä tai enintään kahdesta asiasta muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi tai vuodeksi niin, etten muista nukkua tai malta tehdä töitäni kunnolla. Luen aiheesta kaiken, mitä googlesta löytää, piinaan lähiympäristöni kohteliaimmat ihmiset henkihieveriin pienistä nyansseista intoilulla ja avautumisella. Ainakin niinä hetkinä, kun ylipäänsä havaitsen muut ympärilläni. Tällä viikolla intoilen vauvoihin liittyvästä välineurheilusta, tarkemmin sanottuna kestovaipoista. Pidinkin niissä sellaisen ihan kunnon tauon tässä välissä, kun pikku t on ollut toista vuotta ilman.

Olen kokenut, että "kestovaippahulluja" äitejä (tai miksei oikeastaan äitejä ylipäänsä, ks. edellinen postaus) pidetään tässä nykymaailmassa jossain määrin naurettavina kohkaajina ja ressukoina, joilla ei ole oikeaa elämää. Tämä nähdäkseni erottaa meidät muista (vaikkapa miespuolisista tietokone-) nörteistä. Huolimatta monipuolisesta tietotaidostamme ja kokemuksestamme niin teoriassa kuin käytännössäkin me emme nauti juuri minkäänlaista yleistä ihailua tai kunnioitusta, koska harrastuneisuutemme liittyy vauvoihin ja eritteisiin, siis arkisiin asioihin, jotka ovat jossain määrin jokaisen ulottuvilla (ja aiheuttavat toisissa voimakasta vastenmielisyyttä), niin, ja käsitöiden tekemiseen. Naisten juttuihin. Yksinkertaiseen elämään, joka on pysynyt vuosisatoja aika samanlaisena. 

Naisten jututhan eivät perinteisesti ole olleet niitä ihailluimpia asioita maailmassa, vaikka vaativatkin rautaista otetta ja vertaisryhmän hiljaista tietoa. Oikeastaan naisten olisi hyvä olla vain ihan hiljaa ja tehdä hommansa nurkumatta, nauttimatta ja hifistelemättä. Ei saisi liioitella eikä tehdä liian suurta numeroa töistään (kuten vaipanvaihdosta). Huomaan olleeni liikaa erossa muista samanhenkistä äideistä, kun kaikenlaiset ihmeelliset ja tuskallisetkin ties mistä imetyt naisvihamieliset asenteet alkavat nousta pintaan.
 
Tiedostan nämä asenteet jatkuvasti etsiskellessäni kirpputoreilta miesten isoja urheilupaitoja tee-se-itse-vaippojen kuivaliinakankaiksi, lukiessani netistä uudestaan ja uudestaan mielipiteitä äitiyspakkausten kestovaipoista ("ei ole taas valtio yhtään kuunnellut ihmisiä") ja tehdessäni löytöjä vaippakirppareilta. Tunteeni vaihtelevat innostuksen, nolouden, ilon ja syyllisyyden välillä. Sisäinen askeetikko syyttää tuhlailusta ja sanoo, että kierrätettyjen ekotuotteiden ostaminen lapselle on vain tapa hiljentää omatunto - että oikeastihan kyse on ihan samanlaisesta hurahtamisesta ja riippuvuudesta kuin vaikka kymmenien korkokenkäparien shoppailussa. Sen kaveri, sisäinen cool tyyppi, muistuttaa, että on aivan helvetin noloa hankkia elämäänsä sisältöä lastentarvikkeista eikä vaikka, öö, pätkätöistä, Facebookista ja alkoholista. 

Sisäisen askeetikon vastavoima, sisäinen elämästä nautiskelija, muistuttaa, että kestovaippojen käyttäjä saa todella nähdä vaivaa kumotakseen sen ympäristöhyödyn, jonka saa kuitenkin aikaan kestoilulla (iik, kestoilu, nolo mammasana, yhyy), ja että itsensä motivoiminen kauniilla kuoseilla on ihan sopivaa ja tervettä. Sisäinen aikuinen hymyilee sisäiselle coolille tyypille hellästi ja huokaisee hiljaa.

Että kaikki on kiinni asenteesta, niinkin sanoo rauhoittava ääni, joka järkeilee kumoon syyllistävän äänen. Miksi pitäisi tuntea häpeää tai syyllisyyttä toiselta äidiltä ostamastaan puolentoista euron ruusukuvioisesta vaipasta, joka (nyt jo karttuneen kokemuksen perusteella) falskaa vähemmän kuin harmaaksi pesty viiden vuoden takaisen äitiyspakkauksen vaipan irvikuva, kun yksikään mies ei nolostelisi vaikkapa kahdensadan kaiuttimia? Onko tämä nyt feministin ajatus, onko! Niin! Ei ole!

Mitä tulee käsistä lähtemiseen ja hallinnan menetykseen ja muuhun sellaiseen, jota hiukan pelkään kirppareilla (no äh, pelkään sitä aina ja kaikkialla), tunnen jo itseni. Minulla on nyt taas yksi tällainen vaihe. Puolen kotimme esineistä ja omista hämäristä arkisista tavoistani on hankittu samalla metodilla: idea tarpeesta, jäätävä innostus, maaninen tiedonhaku, esineen valinta, hankkiminen ja sitten seestyminen ja pitkäaikainen, rauhallinen käyttö. (Nypynpoistajakin on muuttunut jo järkeväksi taloustarvikkeeksi!) Jos minulla siis on nyt vaihe, jossa ompelen kaksi sisävaippaa päivässä, hienoa. Ovatpa sitten valmiina odottamassa, kun tuotan niille käyttäjän. 

Siinä vaiheessa olen ehkä maanisen innostunut vaikka istukan syömisestä, ja se on kokonaan toinen tarina se.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Nyppyjä rakkaudessa

Otin sittenkin itseäni niskasta kiinni ja korjautin ompelukoneeni. Tai siis annoin T:lle rahaa ja ohjeet, ja hän toi minulle huolletun koneen. Samalla kävi niin, että sekosin onnesta. Pikku t sekosi vielä hieman enemmän.

Kirkasvalolampun loisteessa ja oman, aivan oman työpöytäni ääressä olen ommellut jo kahtena iltana peräkkäin. Pikku t ei tietenkään ollut mielestään koskaan nähnyt vastaavaa, ja ompelukone veti häntä puoleensa vastustamattomasti. Nyt meillä on kahdet haaroista ihan asiallisesti paikatut ison T:n farkut, rähjäisestä kangaskassista tehty ompelukoneen pölysuojus (sillä tästälähin sen paikka on pöydällä eikä olohuoneen nurkassa kantosalkussa), pipovainaasta leikatulla poninkuvalla piristetty vain hieman likainen kauluri (todellakaan en anna asioiden pesemisen tulla inspiraation tielle, niin vakavissani en tahdo koskaan olla, ja pikku t ei liioin välitä onko ponikauluri täysin puhdas vai ei, koska se on ponikauluri) sekä kaksi paperia, joihin pikku t on ommellut siksakkia ihan itse.

Oikeastaan vielä ompelukonettakin ihanampi, helpompi ja ei-milloinkaan-turhauttava esine on uusi suriseva patterikäyttöinen pikku ystäväni, joka rentouttaa riittämättömyyttä potevan ansioäidin varttitunnissa. Luettuani tämän mielettömän hyvän kirjan marssin käyttämään kuusi vai seitsemänkö euroa nypynpoistajaan ja elämäni muuttui. Yhtäkkiä talossa ei ole enää yhtään nuhruista neulevaatetta, samentunutta ennen niin iloisenkirjavaa lapasta tai huonokuntoista villatyynyä. Sillä minulla on nypynpoistaja! Nypynpoistan sillä kaiken! Nypynpoistan koko elämäni!!! Tai, kuten sanoisi pikku t (joka jälleen sekosi onnesta saatuaan pienen kinastelun jälkeen myös nypynpoistaa vähän aikaa), minä surraan uudella pursottimellani.

Kuukausi tai pari sitten sain käsiini taikasienen, tai siis viisi taikasientä, ja sienetin niillä viikon aikana kotini tahrattomaksi, mieleni tyhjäksi ja yleiskuntoni siinä määrin horjuvaksi, että sain sinuiitin. Nypynpoistaminen on kuin sienettämistä, mutta niska taipuu vielä seuraavana päivänä eikä ravinnon- tai unentarve unohdu niin täysin. Tällä hetkellä näen elämäni ongelmat reikinä (minulla on keinot paikata ne) ja nyppyinä (tiedätte mitä niille tehdään). Aion tehdä kaikesta sileää, tasaista ja kauniinväristä, kuin uutta. Aion hallita elämääni ja olla omavarainen!!!11

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Oil pulling eli uusi aamurutiini

Luin oil pullingista reilu kuukausi sitten. Olihan se pakko kokeilla, koska mitä vain puhtaiden ja terveiden hampaiden vuoksi! Purskuttelen siis kylmäpuristetulla kookosöljyllä melkein joka päivä. Ajan säästämiseksi käytän siihen aamusuihkussa kymmenisen minuuttia ennen kuin syljen öljyt paperiin ja lähimpään roskikseen (paitsi jos tunnen itseni kyllin karaistuneeksi puoli seitsemältä ja uskaltaudun iho vielä nihkeänä kylmään keittiöön biojäteastian luo, niin kuin tietysti kuuluisi).

Öljyä ei pitäisi niellä, eikä tee mielikään. Jälkeenpäin kurlaan suola- ja tavallisella vedellä (syy on jo unohtunut, mutta menköön kun käsketään), langoitan (lankaan?) ja viimeiseksi harjaan hampaat. Kielikin kannattaa puhdistaa, niin tulee raikas olo suuhun. Hammaskiveä, vihlontaa ja ientulehdusta on ollut ihan riittävästi, ja odottelen tässä tuloksia. Olisi mukavaa päästä suuvaivoista eroon, ja netissä kehutaan kaikenlaisia ihmeellisyyksiä tapahtuneen oil pullingin opettelun jälkeen.

Toistaiseksi hampaat ovat vaalentuneet selvästi ja kieli kaunistunut punaisemmaksi. Mihinkään muuhun en ole huomannut purskuttelun vaikuttavan (en ainakaan tuolla öljyllä ole saanut edes sitä "räjähdysmäisen puhdasta" tunnetta aamusuuhun, jota monet niin hehkuttavat, katsotaan seuraavaksi seesamiöljy), vaikka kaikki poskiontelontulehdukset ja aknet on toisaalla jo listattu öljyllä parannettaviin vaivoihin. Öljykin oli sopivasti kotona odottamassa, joten ei harmita vaikka valkoisemmat hampaat jäisivät ainoaksi tulokseksi.
  
Ihan täysin en noita ayurvedisia bakteeriteorioita käsitä tai hyväksy (kuten sitä, että öljy muuttuu suussa valtavan myrkylliseksi, kun kaikki kiinni jämähtäneet bakteerit irtoavat yhtä aikaa. WTF?). Mutta ei tästä uusimmasta hippimuodista ole toistaiseksi kovasti haittaakaan ollut. Hippeilylle kannattaa aina antaa mahdollisuus!

tiistai 18. helmikuuta 2014

Pesänrakennusvietti tai äh

Olen muutaman viikon henkisen energiavajeen (töihin alisuoriutumaan, kotiin, Fäsbään, sänkyyn, liian aikaisin ylös, töihin alisuoriutumaan) jälkeen innostumassa taas jostain. En ole vielä ihan varma mistä. Sillä on ehkä jotain tekemistä pienten, aika kauan odottaneiden ja jonkun muun kierrätyskankaista ompelemien vaippojen lipastoon järjestämisen (olen taas hieman raskaana, aika vähän vielä) ja ehkä ompelun kanssa. Ompelukoneeni on ollut rikki kaksi vuotta. Tai ehkä kolme. Käsityöihmisystävä kävi kylässä, toinen laittoi kuvia uusista ompeluista Fäsbään ja tajusin haluavani tehdä käsitöitä. Mistähän sitä aloittaisi?

Lisäksi haluaisin saumurin, paikan ompelemiselle ja hyvän valaistuksen edes johonkin huoneeseen tässä onnettomassa pimeässä luukussa, jota opiskelija-asunnoksi kutsutaan, ja taidot ja jotain makua että osaisin ommella. Ja aikaa, joka ei olisi poissa Fäsbästä, alisuoriutumisesta tai nukkumisesta.

Taitaapa jäädä ompelukone korjauttamatta tänäkin vuonna. Voin siis mennä takaisin hypistelemään niitä jonkun toisen ompelemia vaippoja. No menettelee. Innostuminen seis.