Caution: Hot!

O coffee!
O tea.

O espresso,
O caffè latte,
O macchiato...

O cappuccino:
O Hot chocolate!

Sanokaa vain että näyttää nololta kirjoittaa pahvimukin kylkeen, mutta minä näin siinä kuumien juomien ylistysrunon vain välimerkkejä vailla. Jos kirjoittaisin tuon itse, jättäisin ehkä kahdesta viimeisestä tuon "O"-interjektion pois. Ehkä pitäisi alkaa taas väkertää jääkaappirunoja. (Siellä lukee kesän jäljiltä vieläkin: "Älä kulta mieti / sinä et ehdi / kaivata tietoja...")

Söin eilen suklaakakkua töölöläiskaksiossa, uskotteko, ja keskustelin kirosanoista ja onnettomuuksista. Tänään sain kuulla (jälleen kerran) huomautuksia siitä, että puhun vain ruoasta. Olen tänään syönyt kaakaota kolmessa muodossa ja lukenut kirjaa, jonka kirjoittaja on lukenut huolellisesti Dorian Grayn muotokuvansa ja joka ei tahtonut loppua ikinä. Päähenkilö kuoli.

Jeanne d'Arc kuuntelee ääniään

Pätemisestä lähtee ääni. Monesta muustakin asiasta lähtee ääni, jonka oppii tunnistamaan, kun on vain tarpeeksi motivaatiota (tai toistoa). Muistan sanoneeni tai ehkä kirjoittaneeni joskus, kuinka eräänä viikonloppuaamuna mieheni nousi ylös ennen minua, ja jäin toiveikkaana nukuksimaan ja kuuntelemaan: kuulenko kahvin äänen? Kuulenko tarjottimen äänen? Ei. Kuulen jälleen yhden sotaukkelin maalaamisen äänen. Äidin luona asuessani opin tunnistamaan Fazerin sinisen äänen (maksettu mainos), kun äitiparka yritti pitää levyn salaisuutena. Opin menemään vanhempieni makuuhuoneeseen oikealla hetkellä iltaisin (ei liian aikaisin eikä missään nimessä liian myöhään) osingoille. Hiljattain briljeerasin tunnistamalla mieheni (itselleen ja vain itselleen, puolisalaa) ostaman hyla-vadelma-mansikka-Viiliksen äänen toisesta huoneesta kauppakassin purkamista kuunnellessani. Siitä olen aika ylpeä.

Ääniin syntyy kummallisen henkilökohtainen suhde. Olen oppinut pitämään siitä pienen pienestä äänestä, joka syntyy alaoven avaamisesta T:n tullessa töistä kotiin (sen kuulee vain jos ikkuna on auki). Inhoan syvästi julkisten liikennevälineiden korviaraastavaa kirskunaa ja sihahduksia, mutta pidän niiden kaukaisesta pysäkille saapumisen äänestä. En pidä Kaisaniemen aseman hissin äänestä, joka jokseenkin aina on eri sävellajissa kuin Opintoputkessa konsertoivien muusikoiden ja Romanian romanien (kyllä, kaksi eri käsitettä) soitto. En myöskään pidä siitä muovisesta napsahtelusta, joka kuuluu viinirypälepaketin avaamisesta. Siihen ääneen sisältyvät kasvavat kaatopaikat. (Ja jo nyt on piru kun se ei voi ostaa niitä rypäleitä pussissa!) Mutta rakastan kaakaomukin hämmentämisen matalaa, pehmeää kalahtelua (nimenomaan kuuman, kylmästä maidosta ja siihen paakkuuntuvasta kaakaojauheesta ja sokerista ei kuulu lainkaan miellyttävä ääni).

Z-junasta kuuluu mukava kilaus. Se ääni sisältää painavan kassin ja isin aseman parkkipaikalla odottamassa. Oven avaamisen ääni, vaikka kertookin vain T:n saapumisesta (käytän mielelläni tätä verbiä, Sushi tietää miksi), hyppäyttää sydämen kurkkuun samoin kuin sanomalehden räjähtävä laskeutuminen eteisen matolle viideltä aamulla. Ensimmäiset viikot Hesarin kanssa olivat yhtä murtovarkaiden pelkoa.

Ja en kai ole ainoa, joka pelkää tiedekuntatenteissä nimiä huutavan naisen ääntä. Mutta joskus T:n ollessa pitkään poissa kuuntelen hänen levyjään.

Teille ylpeilisin mustelmillani

Käsissäni ei olekaan mustelmia. Olen kerran saanut sellaisen kämmeneen, afromusiikkikurssilla (saatoin todella käyttää liikaa voimaa taputuksissa). Eilen olin afrotanssitunnilla, teatterissa (Othello: 3 tuntia ja 15 minuuttia, jota aikaa olisin lyhentänyt ainoastaan Jukka-Pekka Palon lantionliikkeiden verran eräässä kohtauksessa) ja SMG:n keikalla Vanhalla kuuroutumassa (ei ollut taskuja, joten sijoitin narikkalapun rintaliiveihini kuten tavallista. Luulin että narikkamies olisi nähnyt sellaista ennenkin, mutta hän oli ilmeisen kokematon siinä työssä), eikä mitään näy. (Olenko ainut joka pitää mustelmista? Kun on sellaisia, näyttää niin kuin olisi tehnyt jotain, josta kannattaa kertoa ja kirjoittaa. Miksi sitä sanottiinkaan? Niin, elänyt. Esim. polvessani oleva mustelma kertoo kunniakkaasta aamusta, jona löin koipeni yhteen niistä tangoista, joita busseihin on sijoitettu asianmukaista kipuaistimusta varten. Pidätin hienostuneesti irvistyksen ja saamarin.)

Minulla oli tätä aloittaessani jokin ajatus tai useita, mutta ei ole enää. Kirjoittamiseni aikana sänkyyni on ilmestynyt uusin Nemi. Täällä oli ilmeisesti äsken myös joku ihminen, mutta ei näy enää sitäkään.

Meillä on siellä mies, joka kertoo luotettavasti totuuden.

Minun mielestäni niin kauan kuin en osaa laittaa koneelleni sitä juttua joka kertoo ketkä ovat päivittäneet blogejaan ja ketkä eivät, ihmiset ovat minulle velkaa sen, että päivittävät. Kuolemantapauksista myönnetään nihkeästi poikkeuksellinen oikeus olla päivittämättä.

Tänään teeskentelin kirjoittavani muistiinpanoja aiheesta "mitä eroa on suomen tiettävästi- ja viron teadavasti-sanojen käytöllä", mutta todellisuudessa kirjoitin: "Useammin kuin kerran minun on tehnyt mieleni kyyristyä luentosalin penkin ja pöydän väliin piiloon ja vaipua levottomaan saaliseläimen uneen."

Ps. Mitä tarkoittaa blogin tilaaminen?

The brief encounter

Olen ollut koko syksyn epänormaalin sosiaalinen. Olen jutellut noin kaksinkertaisen ihmismäärän kanssa tavalliseen elämääni verrattuna. Tänään päädyin keskustelemaan feminismistä ja uskonnosta ja murteista kahden mieshenkilön kanssa, joista toiselle, sosiologian fuksille, olin juuri maksanut lounaan, koska sen kortit eivät toimineet eikä sillä ollut rahnaa, ja toinen, n:nnen vuoden teologi (joka ensin muisteli armeija-aikojaan ja vilkaisi sitten metrisiä hiuksiaan...), vain istui pöydässä kun saavuin siihen ja liikuttui hyvyydestäni niin ettei malttanut olla sekaantumatta keskusteluun. Kyllä kannatti maksaa 2,50 hyvästä keskustelusta, ruokakin maistui paremmalta seurassa.

Ehkä viimeinen asia jonka vähään aikaan teen ulkonäköni eteen: uskaltauduin ostamaan ripsien ja kulmien kestovärjäyssetin ja vietin kolme varttia kylppärissä. Onnistui erinomaisesti, huraa! Tukkakin vaikuttaa paljon vähemmän liian tummalta nyt. Inana, kosmetiikkateollisuuden tukipylväs.

Oikeastaan minun piti suunnitella huomista englannintehtävää, kirjoittaa luentopäiväkirjaa luennosta, josta en nyt oikein oppinut mitään ja ennen kaikkea lukea 25 sivua englanninkielistä artikkelia, josta en myöskään tajunnut mitään viime katsomalla. Olen varsin väsynyt ja olohuoneessani pelataan meluisaa roolipeliä. Uuh. Yritän olla kirjoittamatta tänne enää tänä iltana, koska näköjään en nyt oikein jaksa pitää tasoa yllä. (Vai että tasoa, hah!)

"Arvoisa Inana, kiitos palautteestanne

-- kuvauksenne perusteella jäätelön säilytyslämpötila on vaihdellut -- kylmäketju mahdollisesti -- katkennut kokonaan. Toivomme, että jäätelömme maistuu jatkossakin. Oheisena lähetämme 5 euroa korvaamaan tuotteemme aiheuttamia kuluja. -- Ystävällisin terveisin Suomen Nestlé."

Haa! Vähänkö minä tienaan tässä kuussa, ja ihan ilman töitä. (Sushi, milloin tulet taas ostoksille vaatekaappiini, siellä olis vielä?)

Opin tänään, että Lea tarkoittaa lehmää ja Raakel lammasta.

Kun kampaajaopiskelija leikkasi hiuksiani yhtä epätietoisena tulevasta kampauksesta kuin minäkin, silmieni edessä alkoi vilahdella kuvia. Ensin näin tämän. Sitten äidin (minkä seurauksena takahiuksista lähti vauhdilla kolme senttiä) ja sitten tämän. Tanssitunnin jälkeen pestyäni ja föönattuani tukkaa näytin ihan tältä. Lopullinen tulos on jotain parin ainejärjestötutun ja Paula Koivuniemen väliltä (ja äidin, jos en pidä varaani). Saamari. Olen hieman pallomainen ja edelleen aivan liian tumma sopiakseni yhteen meikkaamattoman naaman kanssa (johon punainen sopisi paremmin, mutta haluan käyttää punaisia vaatteita). (Ajattelin kyllä tehdä Marikat ja alkaa taas meikata edes joskus, koska mieheni ilmaisi varovasti ettei panisi lainkaan pahakseen jos näin tapahtuisi. Raukka. Mitä kaikkea se saakaan kestää piittaamattoman ekohippivaimonsa kanssa!) En ole varma tyydynkö joka päivä muovailemaan tukkaani mahdollisesti jopa joillakin aineilla eri asentoon vai teenkö kuten viime syksynä ja otan itse sakset kauniiseen käteen. (Ja mitä siitä silloinkin seurasi... Puolen vuoden olkikattovaihe, jonka jälkeen kampaaja.) Mutta Sushi, minulla on nyt se otsatukka, koska ajattelin sinua leikattavana ollessani! Kävin suurta kamppailua itseni kanssa vielä saksien lipsuessa, ja päädyin kompromissiin, niin pitkään otsatukkaan, että se kasvaa pian pois (ellen leikkaa siitä lyhyttä ja ihanaa...).

Kävipä tänään hauska juttu: kampaajan jälkeen, luentoa ennen kipitin yliopiston käytävillä, kun yllättäen rappuja alas syöksyessäni kulman takaa pyörähti oma mieheni. Hänkin oli juuri tullut parturista, ja siinä me sitten nieleskelimme yllättävää kohtaamista ja toistemme kampauksia (ei nyt niin kirjaimellisesti), joista kumpikin oli hieman järkyttynyt. (Parturi oli onnistunut föönaamaan hänelle varsin naisellisen pehkon, ja toivon syvästi sen asettuvan pesussa. Takatukka, jota vuoden olin katsellut, hm, ristiriitaisin tuntein, oli kastroitu melkein kokonaan pois, ja huomasin ikävöiväni sitä!) Äsken kotiin tultuamme myöhäisten luentojen jälkeen T käski minun olla hiljaa välillä. Voitteko kuvitella: hiljaa välillä! Minä olin vain eritellyt ulkonäköäni koskevia asioita muutamasta eri näkökulmasta! Maininnut ehkä jotain ruoasta, luennoista, tanssitunnista joka osoittautui viimeiseksi ilmaistunniksi ennen maksullista kurssia (shit!) ja yliopistotuttujen kuulumisista! Ja minun käsketään olla hiljaa välillä! Ollaan sitten! Kirjoitetaan sitten blogia! Kerta toiset saa kirjoittaa saamen konditionaalista omaan blogiinsa, niin saan minäkin kirjoittaa ulkonäköpostauksen. (Siihen onkin tässä perheessä laitettu aikaa ja rahaa viime aikoina... Ja minä olen se halvemmaksi tullut osapuoli.)

Opettaja, opettaja

...en voinut lukea kunnolla ISKiä kun piti maalata kynsiä, värjätä tukka ja kylppäri liian tummaksi, syödä loput kakusta, etsiä kuvia Jörn Donnerin pip- taiteesta, tyhjennyttää vaatekaappini ja parantaa maailmaa. (Se parani.)

Kävinpä muuten Aleksandriassa hakemassa viiden opintopisteen tenttikirjat takaisin. Johan tässä kaksi kuukautta oltiinkin niitä vailla. Mutta toisesta naistutkimuksesta tuli nelonen. Pelottavaa muuten miten koputtaessani tentaattorin oveen hän heti tiesi kenestä oli kyse. "Joo, olenkin tätä [hankkii tenttipaperini vilauksessa nenän eteen] tässä mietiskellyt..." Ei se yhdellä vastauksella nyt kerta kaikkiaan mennyt läpi. Kieltämättä olisi vähemmän kunniakasta laitokselle päästää läpi ihminen, joka osaa (mahdollisesti) vain yhden tenttikirjan. Ostin sittemmin (samalla kuin T:lle uudet pedofiilihanskat ja suklaata syndelahjaksi) itselleni suklaata, neljä Leonidas-konvehtia, koska (näin päättelin) olen sen arvoinen. Siis en koska minun olisi pakko saada päivittäinen sokeriannokseni niin kuin halvan kurtisaanin kokaiininsa, tai koska olen vähemmän vaivaksi jos en ole makeannälkäinen, vaan ihan koska halusin olla itselleni oikein kiva ja päätin ansaitsevani parasta ihan tekemättä mitään erityistä (ja sen kun muistaisi vielä huomenna). Kiedoin juuri äsken T:n lahjan kultapaperiin (saman kultaiseen kuin eilen valituiden uusien silmälasien kehykset - ne ovat kauniit ja sopivat hänen hiuksiinsa, vaikka kuulostavat noin sanottuina tosi irstailta), omat suklaani odottelevat kunnes uuden kynsilakkakerroksen haju on haihtunut sormistani. (Minusta oli kivaa miten suklaanmyyjä käytti valkoisia hansikkaita.)

Odotan malttamattomana huomista kampaajaa. Ehkä tukkani näyttää leikkauksen jälkeen vähemmän liian tummalta.

Ps. Olin tänään luennolla, jossa sain kolme varttia lisäillä puhelinkeskustelulitteraatin aukkokohtiin erilaisia "niinkuja" ja "totia" ja "joita", ja se oli suunnattoman hauskaa! Minulla on siihen lahjoja. En malta odottaa prosemmaa!

Kohta voikin jo mennä nukkumaan.

Sen sijaan että lukisin ISKiä, kuljeskelen ympäriinsä ns. stalkkailemassa sellaisten ihmisten vitutusblogeja, jotka eivät ilahtuisi lainkaan jos tietäisivät minun lukevan niitä. (En nyt tarkoittanut sinua, joka juuri kerroit omasi sijainnin.) Harmi vain, että sellaisilla on taipumus ennen pitkää poistaa kaikki tekstinsä. Minulla ei ole mitään kivaa tekemistä tällä hetkellä luettuani Mark Twainin "Kannibalismia junanvaunuissa" niin monta tuntia taukoamatta ja syötyäni pois pilaantumasta hieman liian ison läjän Fasupaloja (tiedäntiedän, mutta minä pidän siitä vanhasta nimestä). Tosin nyt kun kuuntelen tietokoneelta charleston-levyn kappaleita, joiden kanssa harjoittelimme ennen häitä, yritän tanssia ylävartalollani (tiedätte ne charleston-olkapäät) (koska tietokone lepää alavartalollani, enkä toki halua häiritä sen rauhaa tanssimalla myös kaunismuotoisilla alaraaj - ja nyt loppuu se Twainin lukeminen!) ja olen jo paljon vähemmän ikävystynyt. Olikohan minulla aluksi jokin idea tähän tekstiin? Vinkatkaapa jotakin oikein kivaa blogia, jonka lukemiseen alusta loppuun voisin uppoutua pariksi tunniksi. Yhden jo tänä aamuna lukaisin.

Minä olisin nyt juuri oikein sopivassa mielentilassa sosiaaliseen elämään. Ja täällä minä istun yksinäni, puoliskonikin on vuokrannut kaksi mieselokuvaa ja hönkäilee sour cream & onion -huuruja. Miten olisi, järjestettäisiinkö juhlat? Anyone? Ai ei, no sitten... ISK.

Olen majava, henkiseltä horoskoopiltani rapu, sanoo Hs.fi.

Oli niin hauskaa eilen, tiedättekö, ihan kuin olisi elossa! Täällä pidettiin saman tien kahdet synttärijuhlat peräkkäin, koska ruokaa oli hieman liikaa. Sitä on vielä jäljellä. Söin äsken (öhöm, oikein onnistunutta) mariannekarkki-puolukka-rahkakakkua. Yksi pala sammuttaa nälän loppupäiväksi. Tätä otankin mukaan seuraavan kerran kun mietin miten tulisin Unicafén yleensä niin proteiiniköyhästä kasvislounaasta kylläiseksi. Lakkasin kynteni keski-ikäisenpunaisiksi. Se väri sopii paremmin varpaisiin, tai sitten käsieni pitäisi olla valkoiset ja hienot ja sormuksia vähemmän. (Lisää ulkonäköpohdintaa: leikkauttaisinko keskiviikkona Amélie-tukan? Vaikka se olisi sietämätön hoitaa ja laittaa aina? Ja vaatisi hieman plastiikkakirurgiaa, koska kuka nyt haluaisin jättää puolitiehen ulkonäkömuutoksia? Niin, ja kaksinkertaisen määrän tukkaa. Hmmm...)

Hs.fi:n testin mukaan huumorintajuni on ivallista ja vahingoniloista. En kyllä kerta kaikkiaan suostu nielemään tuollaista luonnehdintaa, pidin enemmän siitä loppuosasta, joka sanoi jotain älykkäästä huumorista, vaikka unohdin järkytyksissäni mitä siinä sanottiin. Liika huumori voi muuten tuhota avioliiton.

Haluan olla vanhana kuin Kylli-täti.

Tuottaja, kuluttaja ja hajottaja kilpailivat siitä, k

Ihminen on tuomittu olemaan kuluttaja. Ihminen tappaa ja syö (tai vain tappaa) asioita, jotka ovat ensin tuottaneet jotain (esim. meheviä hiilihydraatteja), tai jotka jokin muu on tuottanut. Hajottajat tulevat ja armahtavat, korjaavat sotkun. Minä puolestani haluaisin paljon mieluummin olla hajottaja kuin kuluttaja, jonka epäjalo velvollisuus on pitää toiset valppaina ja evoluutio käynnissä kiusaamalla kanssaeliöitään. Kuluttajan tehtävä on jättää jälkiä itsestään, ja hajottajan tehtävä siivota ne pois. Hajottaja tekee ehkä arvokkainta työtä yrittäessään palauttaa alkutilan. Minä olen aina tuntenut erityistä vetoa (erilaisissa tilaisuuksissa pakon edessä käytettyjen) kertakäyttöastioiden rutistelua ja sisäkkäin pakkaamista kohtaan. En voi sietää löyhästi täytettyjä jätesäkkejä, joiden sisältö oli vielä hetkeä aikaisemmin ollut kilo tai pari tiiviisti pinottuja pahvijalosteita, joita mikään ei estäisi pinoamasta uudestaan. Onneksi voin nykyisen asemani turvin työntyä bileiden jälkeen vyötäröä myöten säkkiin pinoilemaan. Mitä muuta tämä on kuin hajottajan toimintaa?

Hei päättäjät siellä jossakin, saisinko syntyä uudestaan raatokärpäsenä tai kastematona?

Asioita, joista ehkä joskus kirjoitan oman postauksen:
Miten ihana sana on yh(d)essä.
Miten ehkä joku lukiolaistyttö jossain lukee tätä blogia saman tunteen vallassa, johon kietoutuneena minä luin muutamia blogeja muutamia vuosia sitten.
Ja vielä jotakin, jonka ehdin jo unohtaa.

Vertaistukiryhmässä

Huomasin kuuluvani kahteen hyvin samankaltaiseen ryhmään. Aloitin viime viikolla englannin tukikurssin, joka valmentaa viralliseen academicaljotainprofessionaljotain-kurssiin. (En kykene nyt tuottamaan kaunista rektiota, sorge.) Sitä vetää nuori nainen, jonka ainoa vika on tarpeettoman nopea puherytmi. Saan keskittää kaikki voimani ehtiäkseni napata kaiken. Tämä opettaja on kiltti, vaaraton ja kannustava, ja tietää kaiken häpeästä, pelosta, inhosta ja psyykkisistä vaurioista luettuaan kurssilaisten kirjoittamat selostukset aiheesta "miksi olen tällä tukikurssilla". Olen yksi niistä, jotka eivät sekoita toisiinsa she- ja he-pronomineja, mutta niitä toisiakin on paljon. Itse asiassa taidan kuulua, jos en nyt parhaimmistoon, niin jokseenkin siihen hyvään keskitasoon, joka ei ole sentään aivan paniikissa tunneilla. Kuten sanottu, jopa odotan tunneille pääsyä. Haluan päästä eroon vaatimattoman kielitaidon aiheuttamasta pelosta. Haluaisin unohtaa ne fucking (sic!) aktiiviset-sosiaaliset-ulospäinsuuntautuneet ja ennen kaikkea kovaääniset koulututut, jotka työnsivät itsensä joka ikiseen kansainvälisyysprojektiin ja (tuskin sentään tahallaan) täydellisine ulosanteineen talloivat jalkoihinsa vähemmän loistavat kieltenopiskelijatoverit. Tämän vuoksi menin sinne tukikurssille, jotta voisin varsinaisella kurssilla olla varma taidoistani ja odottaa uuden oppimista innokkaana.

Tänään olin myös ensimmäisellä nykytanssin alkeistunnilla. En ollut aivan vakuuttunut opettajan olemuksesta, mutta hetken päästä olin myyty. Hän tahtoi saada meidät kaikki uskomaan, miten ihania olemme ja miten upeilta näytämme kaatuillessamme (se oli ohjelmana noin puolet tunnista, ja mahtavan kivaa). Tanssitaustani takia olin innoissani. En kuitenkaan ollut mennyt jatkokurssille, sillä kokemukseni nykytanssitunneista oli ikävä: tuntematon opettaja näyttää kahden minuutin sarjan ja sanoo: "Tehkää perässä. Vii-kuu-see-ja!" Tämä opettaja opetti pieniä liikkeenpaloja ja opetti tekemään ne oikein, aivan kuin oma tanssinopettajani aikoinaan. Olin ajoittain yhtä haltioissani kuin vetäjä itse ("te olette ihan vitun upeita"), mutta ymmärsin vielä kirvelevien kokemusteni nojalla niitä toisia, jotka tekivät kaikkensa piiloutuakseen, ja sitäkin, joka alkoi itkeä kesken hypyn. Tarkkailin häntä myöhemmin, ja se tyttöhän teki upeasti! Niin rennosti ja vailla liikaa (vieraan) tekniikan painoa. Hän katosi tunnin jälkeen, enkä ehtinyt koskaan puhutella häntä. Näemmeköhän häntä ensi viikolla? Minä ainakin olen siellä silloinkin, eturivissä (ja paremmin lämmitelleenä kuin tänään).

Mitä opimme tästä? Jos tuntee aina itsensä kovin kehnoksi, sopii tehdä helpomman kautta. Ja heti paistaa aurinko, eikä illallakaan malttaisi mennä nukkumaan seuraavaa tuntiaa odottaessaan.

(Saattaa se tietysti johtua siitä kahvistakin, jonka join pysyäkseni hereillä kahden luennon ajan. Pysyin. En muista milloin olisin viimeksi onnistunut siinä. Ja vielä illalla!)

Summa

Miksi sitä on ihminen niin kärkäs kertomaan silloin kun jokin on vialla, muttei silloin kun olisi hyvää sanottavaa? Viime aikoina olen jättänyt tekemättä monta asiaa: kertomatta tiedottajalle, ettemme nauraneet hänelle kokouksessa, vaan hänen puheenvuorossaan käyttämälleen sanalle, joka sattuu olemaan kerhoni eräs lempihokema (mitä tiedottaja ei tiennyt); kiittämättä maailman parasta hammaslääkäriä saamastani loistavasta palvelusta; halaamatta tuntematonta tyttöä, joka meni paniikkiin ja alkoi itkeä nykytanssin alkeistunnilla, kun tajusi olevansa viimeinen ja kaikkien katsoma. Kun tilanne on auttamatta mennyt, tuntee itsensä tyhmäksi jos menee erikseen sanomaan jotain myönteistä ohivilahtaneesta tapahtumasta. Kielteistä reaktiotaan hautoo ja hellii pitkään, ja sillä voi puukottaa selkään tai rakentaa (uuden) riidan vielä päivien tai viikkojen päästä. Ujous ja häpeä saisivat iskeä mieluummin niinä hetkinä, koska typerämpi on pikkuasioista rähisijä kuin se, joka selvästi ottaa kasvojen menetyksen riskin vain voidakseen sanoa kauniisti.

Osaisipa sitä olla rohkea ja sanavalmis silloinkin, kun on jotain oikein todella arvokasta kerrottavaa. Jos aikaa on kulunut ja hetki mennyt ohi, sanottava vain syvenee. Eikö vain? Jos ei ihan vielä uskalla, voi aina aloittaa karmansa kevennyksen puhumalla hyvää edes selän takana. Kerrankin voi kanssasisartaan tai -veljeään kehua oikein estoitta.

Unohdin ensin otsikon.

Olen hieman kulunut.

Koska menin työntymään erääseen luottamustehtävään, olen kaksi viikkoa ollut niin tiiviisti samojen ihmisten kanssa, että siitä toipuminen kestää kauan. On ollut kivaa ja tuntunut kuin olisi Tapahtumien Ytimessä, siellä missä Kaikki Ovat, ja sitten on kyllä ollut myös rankkaa. Lähinnä olen joutunut laahaamaan satojen kilogrammojen edestä erinäisiä elottomia ja elollisia mutta tiedottomia objekteja ympäri pääkaupunkia, vastaamaan asioista joista minulla ei ole edellytyksiä vastata, huutamaan melun yli useasti ja suorittamaan kaikenlaista informaatiologistiikkaa (joka tosin vaatisi sen, että minulla olisi itselläni jonkinlainen ote samaisesta informaatiosta).

Olen myös yrittänyt kunnianhimoisesti olla sosiaalisessa kanssakäymisessä mahdollisimman monen ihmisen kanssa, minkä seurauksena en ole ehtinyt kanssakäydä itseni kanssa, ja siksi päiväkirja, blogi ja kirje-elämä ovat jääneet melkoisesti jalkoihin ja jälkeen. Lisäksi minulla on reipas puolentoista vuorokauden ikään ehtinyt flunssa. Kotona villakoirapopulaatio juhlii niin rankasti, että kaikilla on krapula vielä viikon päästä imurin sisässä. Tiskivuoro oli onneksi puoliskollani (omani on jo alkanut kertyä) ja ensimmäinen pyykkikoneellinen pyörii parhaillaan. Hienoa sekin, että luulen ehtineeni jo profiloitua omana itsenäni (?) nuorten kirkasotsaylioppilaiden mielissä, ja sitä paitsi olen ehtinyt (ilmoittautua) tosi monelle yliopistoliikunnan tunnille. (Kävin juuri toteamassa sen ristiriitaisia tunteita herättävän seikan, että keväällä kustannustoimittamisesta luennoinut henkilö vetää siellä body-treeniä. Taidan jättää väliin.)

Tänään pääsin ulkoilemaan Nuuksion kansallispuistoon elämäni miesten kanssa. Olin odottanut paljon, ja enimmäkseen oli oikein hyvä retki. Ruokaa oli tarkalleen kaksi kertaa enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta vaatetta liian vähän. Heti ensimmäiseksi ostin itselleni vihreän liito-oravapaidan (ja VIIDEN EURON hintaisen haalarimerkin haalarini eläinmerkkeihin erikoistuneeseen oikeaan lahkeeseen), jotten kipeytyisi enempää. Se oli oikein viisas teko. Varsinaista koskemattoman aarniometsän tuntua ei oikein irronnut Espoossa sijaitsevasta supersuositusta metsätiestä kauniina syyslauantaina, mutta halailin puita, söin marjoja ja ihastelin tunnistamatonta pientä vesilintua ja sammakkoa ja sieniä ja ennen kaikkea kuuntelin hiljaisuutta, jossa vain hyvin, hyvin etäisesti nuoriin korviini kuului autotien jyly. Lentokoneita meni yli useita, mutta siihen on totuttu. Ensikertalaiselle neljän tunnin reissu kaupunkilaisille tarkoitetussa metsässä oli riittävästi, mutta seuraavalla kerralla haluaisin Lappiin asti, jossa vastaantulijoiden määrä pysyisi kaksinumeroisissa luvuissa. Silloin aion myös kävellä niin hitaasti, että ehdin todella nähdä ympärilleni ja ylöspäin. Tänään piti tarkkailla viekkaita puunjuuria samalla kun lenkkeili isin perässä. Taisin silti toipua ainakin toisesta kuluneista kahdesta viikosta.