Näytetään tekstit, joissa on tunniste mitään panonaamiaisia ei tule.. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mitään panonaamiaisia ei tule.. Näytä kaikki tekstit

perjantai 19. syyskuuta 2014

Päivän ihkut & ähkyt

Sitten kun minusta tulee poliittinen aktivisti, cool underground-taiteilija ja yksityinen vallan vahtikoira, salanimeni on Vastarakki. Tämän ajatuksen minulle tarjosi lintubongarilapseni, nelivuotias pikku t.

"Kuvittele, että siinä sun selän päällä on tarjotin, jossa on sun illallinen. Ja haluat varmaan vielä syödä tänään? Et älä pudota sitä." Tämän ajatuksen tarjoili keskivartalotreenin vetäjä.

Ammuu vittu. Tästä ajatuksesta vastuussa on rintapumppu, jota saan kiittää jumppaan pääsemisestä ensimmäistä kertaa sitten juhannuksen.

Ei ole totta. Vuonna 2014! Liikuntakeskuksen kaikkien tuntien nimet ovat nyt englanninkielisiä. Aika nolkytlukua. TerveSelkä on sitten nykyään HealthyBack.

Ei ole jumalauta totta. Vuonna 2014!! Kiitos vain, Prisman vauvanvaateosaston harvinaisen räikeästi (pun intended) sukupuolittain värikoodatut hyllyt. Näköjään kivat retrovärit eivät ole enää S-ryhmän mielestä muodissa, ja voidaan palata jälleen normaaleihin vaaleanpunaisiin ja -sinisiin nallekuoseihin.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Älä ajattele maatuskapeppua, älä herranjestas ainakaan sano sitä

Puoli kuudelta aamulla sairaalan suihkuhuoneessa painoin partaterän ranteelle ja onnittelin itseäni erinomaisesta ideasta. Viilt! Täällä kukaan ei valvo ihmisten teräaseita, sillä "mitä, sulla on ovi auki parvekkeelle, eiku ai nii tämä ei olekaan psykiatrinen sairaala". Kun letkut lopulta irrotetaan, sattuu edes inasen vähemmän, kun ei ole käsikarvoja tarttumassa teippeihin. Tiedän mistä puhun, sillä minuun on kuuden päivän aikana tökitty 17 neulanreikää. Olen ihmisgolfkenttä ja odottelen kiirastuleksi nimeämälläni osastolla aamun lääkärikiertoa ja synnytyksen käynnistämistä. Raskausviikot ovat 34+0, odottelun takaraja täyttyy tänään ja kello yhdeksältä lähtee. 

Lapsivettä on norunut huolella maanantai-illasta asti, joten olen sitten istunut täällä kohta viikon muovikääreissä peffa hiessä muovitetulla sängylläni facebookkaamassa (heti kun yksi parhaista toi minulle lainakoneen, eli noin kahden päivän päästä saapumisestani), taittelemassa harsovaippoja (naurettavan vaikeaa, edellisen lapsen kohdalla annoin kahdessa minuutissa periksi ja ostin vain valmiiksi vaipanmuotoisia kestovaippoja, ovat nätimpiäkin) ja odottamassa ruoka-aikoja. Kelvollista teetä ei ole ja tuoreita kasviksia on tarjolla kitsaasti, mutta muuten ei ole valittamista. Lisäksi vieraat ymmärtävät tuoda minulle suklaata.

Pikku t on tietysti ollut paljon mielessäni. Hän on ollut minusta paljon erossa ("äiti tekee vielä vähän ylitöitä ja sitten kesälomalla ollaan kuukausi yhdessä!" No, ainakin ylitöillä voi melkein maksaa sairaalamaksut) ja hajoilee tietysti vuorotellen ison T:n kanssa kotona. Pikku t:n parhaita hetkiä ovat ne, jotka hän viettää katonrajaan nostetussa ja mutkalle väännetyssä sairaalasängyssäni painellen "muovailunappeja" (hyyyyyrrrrrrrr). Onneksi laidat saa ylös. Hän arvostaa myös kovasti automaattisia käsidesikoneita, jotka sanovat iuuuuui, mutta pelkää hieman ystävällisellä äänellä saneltua ateriakuulutusta, joka kuuluu seinästä. (Minä en pelkää sitä lainkaan. Ateriakuulutus on paras ystäväni, jos koetan saada vielä muutaman raskauskilon, vaikken koskaan ehtinytkään 9. kuulle.)

Minulla on ollut neljä peräkkäistä huonetoveria täällä kiirastuliosastolla (yksi joutui palaamaan kotiin kitumaan, raukka), ja olen ollut myös paljon yksin. T valitsi minulle huolekkaan viisaasti ikkunapaikan, joka on erotettu isolla verholla toisesta sängystä. Katselen Linnanmäkeä ja pyöriviä nostureita, tervapääskyjä ja variksia ja tietysti säilyttelen ikkunalaudalla katseenkestävimpiä keskosvaippojamme kätilöiden ihailla. (Nekin iso T kävi hakemassa, kun tajusin omistavani puhelinnumeron kolme keskosta tuottaneelle ja käsistään kätevälle äititoverille.) Olen ajatellut, että kun täällä kuitenkin joudun paljon roikkumaan (tuskin kaksikiloinen mini-T ei varmaankaan saa olla kanssani samalla lapsivuodeosastolla, vaan jää vastasyntyneiden puolelle hoitoon ainakin viikoksi pariksi) ja käyn välillä kotona nukkumassa muun perheen luona, voin kai saman tien käyttää vauvalla asiallisia vaippoja ja viedä ne kotiin pesuun. Kovin paljon niistä ei pesukone pääse täyttymään, noloista nenäliinoista.

Koska vauva on pieni jopa ikäisekseen, hän luultavasti ei jaksa syödä kunnolla. Niinpä minä kaiketi sankarioin ihan itse maidontuotantoni käyntiin täällä sairaalan teholypsykoneilla. Ammuu! Kotiin pääsee, kun osaa itse syödä ja hengittää.

On tässä sittenkin yhtäläisyyksiä sen psykiatrisen sairaalan kanssa.

Olen ollut reippaalla mielellä (aivan erityisesti niinä päivinä, jolloin olen päässyt irti tukalista antibioottikanyyleista), karkaillut ulko-ovesta helteeseen, viilannut kynsiä, ostanut hieman lisää erikoiskokoisia vaippoja netistä (kun nyt valitettavasti kaikki 100 sievästi lipastossa odottavaa vaippaamme ovat enemmän tai vähemmän aivan liian isoja, ei voi mitään), hoitanut kesälomansiirto- ja kuntokeskuksen jäsenyyden jäädytysasioita, raportoinut kehoni toiminnasta jokaiselle vastaantulijalle, tilannut T:ltä kotoa lisää tarpeistoa ("purentakiskon puhdistustabletteja, nauhavaippoja isosta Senegaliin lähtevästä lahjoitusvaippalaatikosta, kulmakarvaveitsi, se ohut raidallinen vitosen Kaskisavu siitä eteisen liinapinosta, kysy pikku t:ltä, se tietää kantoliinojen nimet") ja värjännyt kaikessa hiljaisuudessa hiukset sairaalan hanskat kädessä. En kai minä niitä alkavalla viikolla enää ehdi! Itkemässäkö täällä pitäisi istua! Kai joku nyt monitorista huomaa, jos alan vahingossa synnyttää! Minunko siitä pitäisi stressata?

Tänään, tarkemmin sanottuna tänään kahden tunnin kuluttua, paikalle pitäisi ilmestyä pari lääkäriä, pari kätilöä, doula ja T. Tämä siksi, että en aio ainoastaan synnyttää keskosvauvaa, vaan suorastaan perätilassa olevan keskosvauvan. Kyllähän sieltä nyt herranjestas yksi ihminen kaksinkerroin pursottuu, niin nolon pienikin. Ei voi olla vaikeaa. Just "Hakekaa kätilössäkin" pursottui. Pepusta tulee toinen peppu, ihan normaalia. Kuin maatuska.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kahdeksas vuosi tässä kaupungissa

Minä kirjoitan nyt, koska oikeampaa hetkeä ja mielentilaa ei tule kuitenkaan, ja koska nyt ei ole asiaa ja haluan saada taas jotain alkuun. Olen lukenut blogeja, joissa en ole käynyt kuukausiin tai melkein vuosiin ja muistin hivenen syyllisenä omani. Ajan kulumista voi seurata lapsen taidoista, muiden ihmisten opiskelujen edistymisestä (minulla on ikävä yliopistolle ja johonkin semi-kuvitteelliseen valvomisen, naurun ja punaviinin huuruiseen opiskelijaelämään, eikun hetkinen, se olikin jonkun toisen elämää, luin siitä jostain), mutta näköjään myös niinkin moderni asia kuin internetin ihmeellinen maailma, tarkemmin sanottuna sosiaalinen media, edustaa minulle ajan kulumista.

Aloitin nettielämäni teiniaikana sähköposteista ja mesetyksestä, siirryin opiskelun alkuvaiheessa pitkälti blogeihin, löysin tyttöfoorumin (se ei ole Demi.fi), jossa roikuin muutamia vuosia. Käyn siellä yhä joskus nostalgisoimassa. Siellä puhutaan pitkälti samoista aiheista, mutta puhujat ovat vähän vaihtuneet. Siellä on uudet persoonat nyt. Kaksi vuotta sitten päädyin äitifoorumille (se ei ole Vauva.fi), jossa viihdyin niin tiiviisti, että pidän nyt kuukauden taukoa sieltä. Monen sikäläisen mielestä vähintään yksi vapaaehtoinen, pitkä ja tarpeeseen tullut tauko tekee oikean foorumilaisen. Koen kuuluvani piireihin nyt. Opettelen ajattelemaan asioita muutenkin kuin sen kautta, mihin ketjuun niistä pitäisi kirjoittaa. Onko tämä "Naurattaa, vaikkei saisi" vai "Nauratta ja saakin naurattaa"?

Ja sitten on tietysti Fäsbä reilun neljän vuoden ajalta. Sen käytössä olen tainnut löytää tasapainon, koska en työaikana kehtaa mennä sinne ollenkaan. Ajattelen silti usein vajain lausein, joiden alkuun sijoitan äänettömästi oman nimeni: "...ja otsaontelokauha." "...valitsi Kirjamessuilta lapselleen joulukalenterin, jossa on traktorin kuva." En koskaan kirjoita niistä suurinta osaa, koska teen ihan töitäkin enkä muutenkaan voi olla kaiken aikaa läsnä kaikille. Välttelen kannettavien internet-esineiden hankintaa yhtä pontevasti kuin välttelin Fäsbään liittymistä muutamia vuosia (ja Visa Electronin hankintaa, koska "sitten vahingossa en enää osaa hallita rahankäyttöäni ku en maksa käteisellä". Mikä onkin totta).

Olen löytänyt netistä tietoa asioista, jotka eivät ole minulle ajankohtaisia. Kuitenkin oikealla hetkellä tieto pulpahtaa esiin mielestä. Johan Venninen, sokea hippi ja elämäntaiteilija, teki vihersmoothieita koivunlehdistä jo ennen kuin se oli muotia. Katsoin Areenasta hänestä tehtyä dokumenttia ainakin 5 vuotta sitten ja sivuutin olankohautuksella koivupirtelön, kunnes ehkä seuraavana vuonna tungin itse ruukkusalaatin tehosekoittimeen. Ihan normaalia, kaikkihan näin tekevät! Monenlaisista lastenkasvatuksen sivupoluista ja kotkotuksista, niin kuin nyt vaikka vaistovanhemmuuden yksityiskohdista, olen kuullut hämäriltä nettisivuilta muutamaa vuotta ennen kuin itse tietoja tarvitsin ja paljon ennen kuin niistä alettiin kirjoitella joka lehdessä. Tai tietysti näkökulma ratkaisee. Se, mikä tuntui mystiseltä ja harvinaiselta 20-vuotiaan lapsettoman mielestä, on aivan yleisesti tiedossa olevaa informaatiota 26-vuotiaan äidin silmissä. Muuttuuhan maailma, mutta oma tulokulma asioihin taitaa muuttua nopeammin. 

Elämä näyttäytyy sarjana kausia ja jaksoja ja, kuten me äidit sanomme, Vaiheita, jotka kestivät aikansa, liittyivät monisanaisesti kuvailtavin tavoin toisiinsa ja ovatkin jo päättyneet. Asioita on tehty, syöty, kokeiltu, harrastettu, opiskeltu, luettu muutamia kuukausia kerrallaan, kunnes jokin uusi on vallannut mielen. Ja nyt, kun jonain iltana unohdun lukemaan uudelleen niitä aikuiselämäni alkuaikojen blogeja, joiden päivittymistahti on myös harventunut ja joiden sävy muuttunut melankolisemmaksi, no, tulee samanlainen olo kuin silloin, kun yhtäkkiä muistaa tuoksun, jota ei ole tuntenut pitkään aikaan. Milloin pikku t lakkasi sanomasta "kika" ja alkoi sanoa "annatko minulle vettä, siniseen lasiin, se on minun lempilasi"? Enkö minä näytä enää samalta kuin fuksina? Asutaanko me vieläkin tässä samassa kodissa? Mitä tapahtuu?

maanantai 11. helmikuuta 2013

Maisteri huutaa!

Joo, kyllä minä nyt olen iloinen, päätän olla. Huomasin nimittäin, ettei työssäoloehtoni parin vuoden ajalta täytykään (liian vähän tehtyjä työtunteja vuonna 2011), joten en saakaan työttömyyskassalta mitään, vaan joudun Kelaan jos ja kun valmistun virallisesti työttömäksi (ellei siis viikon sisällä tule työpaikkaa. Työkkärin lomakkeen pakolliseen kenttään valitsin tavoiteammatikseni "mediasuunnittelija", sori kaikki mediasuunnittelijat jos sellaiseen on joku oikea koulutus). 

Olen helpottunut, kun ei tarvitsekaan pelata monimutkaisen työttömyyskassan systeemin kanssa, vaan voin hakea Kelan juttuja ja soitella sinne niin kuin neljättä vuotta olen kaikenlaisten keskenään ristiriitaisten tukien kanssa tottunut tekemään. Rahaa tulee epäilemättä ties kuinka paljon vähemmän, tai en nyt osaa sanoa, mutta samapa tuo, ainakin yhdellä tässä talossa on silti osa-aikatyö. Asuntosäästötilinkin avasimme, vaikka me humanistit tuskin tajuamme mitä eroa on sadallatuhannella ja miljoonalla. Luotan hengissäpysymisessä moukan tuuriin.

Haistatan paskat kaikelle ja yritän ottaa saman asenteen uuden tukkani kanssa (tämäkään ei ole ihan sitä mitä odotin, mutta päätän tykätä siitä vaikka väkisin ja ajatella, että suunnittelemani ja mieheni suosittelema Rainbow Dash -kampaus ei olisikaan varmaan toiminut). Haa, maailma, kestän tänä yönä mitä vain!

Että hengissä ollaan! Ja valmiita!

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Miksi aloin ajatella Amélieta?

Olinpa maanantaina juhlissa. Siellä vakoiltiin naapureita kadun toisella puolella. Meilläpäin ei valitettavasti ole mahdollisuutta sellaiseen, koska täällä talot ovat matalia ja ikkunat pieniä ja verhoilla peitettyjä -- ja sitä paitsi naapurit ovat oikeasti aivan lähellä asuvia ihmisiä, jotka tulevat pihalla vastaan. Siispä otin kaiken irti viidenkymmenen tai sadan metrin päässä sijainneesta talosta, jonka suurten ikkunoiden takana tehtiin häiriytymättä ruokaa, tiskattiin, kuljettiin vähissä vaatteissa ja aina välillä kadottiin toiseen huoneeseen verhoja sulkemaan.

Tarkkailimme muiden kanssa puolitoista tuntia uupumatta taloa (paljaalla silmällä, asunnosta ei löytynyt kiikaria ja teleskooppikaukoputkikin olisi ollut parvekkeella aika epäilyttävä) ja kehitimme ihmisille nimiä ("runkkari") ja tarinoita. Meitä itseämme ei luonnollisesti voinut huomata, viittä naamaa (vain viittä; osa juhlijoista oli kiinnostuneempia juomista ja musiikista kuin naapurisovun horjuttamisesta) liimautuneina valaistuun kuudennen kerroksen ikkunaan hämäränä iltana.

Välillä täytyi seistä tuolilla, että näki varmasti, ovatko urheilijanaisen keittämät kananmunat valkoisia vai ruskeita, luomuja vai riistoja. Kokonainen kennollinen niitä meni ja taisivat kiehua aika koviksi. Vai lieneekö vesi ollut aivan kylmää, kun keittäjä pani levyn päälle? Kun toiset väsyivät, minä päivystin ja karjaisin "HUOMIO!" aina kun joku naapuritalossa otti paidan pois.

Ilta oli hurmaava. Joskus vielä haluan samanlaisen tarkkailumaaston -- ei, joskus vielä haluan samanlaisen viihtyisän, ihanaksi maalatun asunnon hienolta paikalta ja erinomaisilla naapureidentarkkailumahdollisuuksilla, ollaanpa rehellisiä! Tarkkailun lisäksi voisi sitten vaikka pitää omaa show'ta, kuten se kaveri, jonka entinen asunto oli katutasossa ja bussipysäkin vieressä. Kulki kuulemma usein alasti.

Tietenkin paitsi tarkkaileminen, myös tarkkailtavana oleminen täytyisi suorittaa huolellisesti. Jos pitäisi verhoja usein kiinni ja avaisi ne ainoastaan silloin, kun on todella valmistautunut tarkkailtavaksi (paitsi tietysti pimennetyssä huoneessa verhon raottaminen olisi välttämätöntä, jotta näkisi naapureiden toimet)?

Jos tekisi kaikkea tarkoituksellisen outoa, vaikkapa näyttelisi sydänkohtausta kerran viikossa tai teeskentelisi, että asunnossa on hevonen. (Säilyttäisi parvekkeella heinää. Loisi lantaa ikkunasta ulos keväisin. Kopsuttelisi lattiaa rautakengillä ja soittaisi YouTubesta hirnuntaa tosi kovalla.) Jos alkaisi imitoida vastapäisiä naapureitaan. Aina viikko tai pari kerrallaan. Sillä tekisi kaikki ihan hulluiksi!

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Peijakas

Saatan olla hieman raskaana. Huvittelen keksimällä sille lukuisia sarkastisia, mutta lämminkenkisiä kiertoilmauksia, jotka väistävät kaikki tie-, kukka- ja (aivan erityisesti) enkelimetaforien kliseekuopat tuoden esiin, että en suostu "pysähtymään täynnä hiljaista ihmettelyä minkään fucking kauneuden/herkkyyden/täydellisyyden äärelle" ja lässyttämään tunteistani kritiikittä ironiatta kaiken maailman kopeloiville tädeille. Turisti on blogissaan jo varannut nimen Suolinkainen, ok, ei se ehkä olekaan aivan sitä, mitä tavoittelen, enköhän ehdi tässä keksi nimiä mielenkiintoiselle tilalleni. Yhtäkkiä tunnen lämmintä yhteyttä Turistin kanssa.

T ei tietenkään uskonut, että kaksi punaista viivaa merkitsevät sitä, mitä väitin niiden merkitsevän, koska "amerikkalaisissa elokuvissa siinä on aina sininen plussa". (Puhelussa kotoa rautatieasemalle:)
"Mä taidan olla nyt sitte raskaana."
"Ai jaa, mä voisin mennä Mäkkiin kun on hirvee nälkä ton matkan jälkeen."
Siinä teille liikuttunutta ihmettelyä, tädit!

Haluaisin tietysti avautua kaikille kauheasti, mutta saattaisi olla melko perseestä kertoa myöhemmin jokaiselle että keskenpä meni, kiitoksia mielenkiinnostanne. Vihjailujen aika siis. Täytyypä "kommentoida omaa tilaansa" blogissa vaan eikä ees Fäsärissä (ainakin vielä 5 minuuttia).

tiistai 28. huhtikuuta 2009

"Tarkoituksenani on tutkia aineistostani kaikki."

Katsokaa mitkä kulmakarvat! <3 Sen sijaan että olisin lukemassa Kieli 10:stä sitä Tainion tekstiä tai viittailemassa Variaatioon ja sen funktioihin (eikö teistäkin tuo ole tosi luonnontieteellinen nimi noin niin kuin humanisteille?) minä katson kun vähän liikaa pikkuveljeni näköinen mies juoksee hitaasti. Olen vuorokauden sisällä kuullut/lukenut kolmesta paikasta virheellistä (eiku epäkieliopillista, anteex) teitittelyä! Elkää oikeesti sekoittako sitä siihen monikkoon!

Viime yönä kirjoitin kännykän muistiin: "Mikä on Ulan Bator?" Tänään katsoin Pasilaa tuubista, ja se mainittiin siellä. Huhhuh. (Onhan meillä sit Wikipedia.)

Olen kirjoittanut Moleskineen mm. seuraavat asiat:

"Kirjastossa istuu Michael Jacksonin näköinen nainen."
"Unelmoin megakaaviosta, jossa olisi oma sarake KAIKELLE. Ei taitais kaksi tai kolme ulottuvuutta riittää."
"Kielelliset ilmaukset ovat ennen muuta toimintaa (Tainio 1996: 81)."
"Antakaa minulle iso puhdas lattia, jossa möyriä, kaatuilla ja kieriskellä!"
"The wheels just keep on turning."
"Istuin metrossa pimeässä tunnelissa katselemassa ikkunalasista heijastuvia ihmisiä ja ajattelin, että tästä saisi tosi kuulkaa kauniin metaforan elämästä. Että jotkut sitä tyytyy vain katsomaan huomaamattomasti ja puolisalaa heijastuksia ihmisistä sen sijaan, että kääntyisi ja katsoisi reilusti päin. Ei kun pahus, luolavertaus on jo keksitty."

Kas, on yö. Aika kirjoittaa kandi loppuun. (Miksi kuulen korvissani äidin nauravan räkäisesti?)

Edit.
Lisäksi minua ärsyttää, että kaikenlaiset puoliautomaattiset kirjoitusohjelmat ja blogisivut katsovat asiakseen poistaa puolikkaita sanoja tai kokonaisia kappaleita tekstistäni ilman ilmoittamatta. En muista enää mitä luki tämän tekstin alussa kun kirjoitin sen monta päivää sitten, sääli.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Päivän saldo: ISKin kopiointia ja vähä litterointia.

Inhoan talvea tässä vaiheessa vuotta. Inhoan myös roudaamista, pitkiä yksinäisiä päiviä ja sitä että tummasta suklaasta tykkääminen on jotenkin coolimpaa kuin maito- (ellipsi ellipsi).


Olen viettänyt koko päivän yksin yliopistolla (paitsi muutamaa satunnaista kohtaamista, joiden kohdalla olen haukkonut happea), koska aamulla piti palauttaa yölainassa olleet painavat kirjat ja illalla oli jumppa. No, olinpa sitten kirjastossa (jossa ennen kymmentä oli jo kuuma ja paksu päiväuni-ilma) lukemassa, kun leukani meni sijoiltaan. Tiesin syödessäni niitä kovia lakuja (karkkipäivä!), että kerjään hankaluuksia. Melko nopeasti kyllä tajusin etten ollut sentään sijoiltani, vaan kunnon krampissa vain. Jätinpä sitten kaikki kamani, tietokoneeni, reppuni, lukemani kirjat jne. kirjaston pöydälle (minnekäs sitten? Olisipa siellä jotain lokeroita, joihin vois kerätä kaikki ei-lainattavat kirjat, joita on lukemassa, kahvitauon ajaksi!) ja piilouduin lähimpään naistenhuoneeseen soittelemaan YTHS:lle. Varasin oikein hammaslääkärinkin, mikä tietenkin raunioitti ajankäyttöni (tiistaina prosemmaesittely, tuli perseessä jne.). Melko pian kuitenkin tunsin krampin hellittävän ja sain taas kitani liikkumaan koko laaja-alaisuudessaan, ja peruin sen hammaslääkärin. En onneksi joutunut kovin kauaa jonottamaan puhelimessa, kun vähän oli epäkodikas olo kaikuvassa vessassa soitella, mutta kun käytävällä olisi kaikunut vielä enemmän enkä mielelläni siksi soittele siellä... Olen nyt loppupäivän yrittänyt olla lonksauttelematta leukaani, vaikka se onkin yksi lempiharrastuksistani. Mielenrauha meni.

Yksinäisyys tekee ihmisen hulluksi käyttämällä salakavalaa asetta, vainoharhaisuutta. Minua ahistaa erityisesti 1. kulkea yksin kilometritolkulla hirveitä tavaramääriä roudaten, 2. syödä yksin lasiseinäisessä pikku luukussa, vaikka siellä muuten olisi miten hyvät bagelit (uusi suosikkini! Miksei kukaan ole kertonut Arskan tarjoavan muutakin kuin donitseja?) ja 3. näyttäytyä yksin julkisella paikalla juuri saunasta tulleena (jostain syystä etenkin jos on paksut talviset ulkovaatteet päällä). Yksin oleva ihminen näyttää aina vähän tyhmemmältä, kömpelömmältä ja rumemmalta kuin seurassa oleva. Etenkin jos sillä on penteleesti roudattavaa, kuten minulla jostain syystä aina on (koska kaikki asiat on hoidettava samalla reissulla kert korvessa ilman autoa haluaa asua perkele!), likainen tukka, kulahtaneet vaatteet ja väsähtänyt olemus.

Joko kerroin, että en jaksaisi aina kulkea painava talvipalttoo päällä, raskaat kengät jalassa, painava reppu selässä, kädessä epäpukeva ja -ergonominen kassi, jossa on märkiä jumppavaatteita, hirveän näköisenä ja niin yksin ettei muista miten puhutaan? Aivan erityisesti minua pännii se, että siinä vaiheessa kun on jo väsynyt ja ulkona on pimeää, pitää vielä aloittaa loputtoman pitkä kotimatka, jossa pitää kävellä tunneleissa ja kurassa.

Minä muutan Pariisiin ydinkeskustaan, rupean jonkun rikkaan rakastajattareksi ja kävelen vain korkokengillä lämmitetyillä kaduilla lyhyitä matkoja! As God is my witness, ikinä en enää astu kuraan perkele!