keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Näkökulmia: Jari Sarasvuo: Sisäinen sankari

Kas, löysin tällaisen puolivalmiin kirjoituksen. En koskaan lukenut kirjaa loppuun, en oikeastaan enää muistakaan yli vuoden takaista lukukokemusta. Ei pitäisi jättää luonnostekstejä roikkumaan turhaan, vaikka loppu puuttuukin. Maailmalle siitä, pikkuinen!

Olen taas keskittynyt enemmän muuhun kirjoittamiseen kuin tähän bloggaamiseen. Tällä kertaa luettava kirjakin eteni hitaasti. Jostain Ronja ja minä saimme idean lukea Jari Sarasvuon Sisäisen sankarin (1996), josta useimmat kai muistavat lähinnä sen Onnenpyörä-mokan (luojan kiitos ajalta ennen YouTubea). Jokainen, joka on nähnyt kirjan lojumassa olohuoneessamme, on huudahtanut: "Sisminen sankari!" Lupasin itselleni edes yrittää kahlata vähän tekstiä läpi. Oli aika vahvat ennakkoluulot. On tärkeää olla cool ja hallita särötön sarkasmi. Luin sitten kuitenkin. Loppuun asti en taida päästä, koska kirja on palautettava huomenna kirjastoon (siinä on varaus!).

Taidankin noudattaa tässä tekstissä sellaista tekniikkaa, että en edes hae kirjaa tähän lähelle. Eikö olennaista ole se, mitä muistaa? Itse asiassa tein aika paljon muistiinpanoja lukiessani. Tottelin myös (vastahakoisesti) kirjoittajan suoraa kehotusta selata kirja ensin läpi. Kävi niin kuin luvattiin: sain jonkin käsityksen sisällöstä heti, ja myöhemmin tekstissä edetessäni asiat vaikuttivat jotenkin tutuilta. Tämä tapa on otettava käyttöön jatkossakin.

Sisäinen sankari on siis suuren suosion saanut self help -opas, jonka tarkoituksena on innostaa ihmiset ottamaan elämä omiin käsiinsä. Kirja ärsyttää lukijansa hereille, kannustaa elämänmuutoksissa, painottaa luonteenkasvatuksen ja eettisten periaatteiden perustavanlaatuista tärkeyttä ja antaa tarkkojakin neuvoja (kuten minuuttimääräisiä ohjeistuksia rajattujen ja paperille listattujen vikojen juurimiseen niin-ja-niin-monessa viikossa). Innostuin lukiessani.

Jos ohjeita noudattaisi uskollisesti, varmasti tulisi tulosta -- tekstin takana oleva ajattelurakennelma vaikuttaa aukottomalta. Jos taas tuntee pakonomaista tarvetta vastustaa kirjan julkaisun aikaan 30-vuotiaan Sarasvuon kaltaisia auktoriteetteja, kirjan voi kuitata helppoheikkimäisenä liirumlaarumina, jonka pohjimmaisena tarkoituksena on tuottaa taloudellista voittoa julkaisijalleen ja parhaassa tapauksessa myös lukijan omalle firmalle.

Samoin, jos aistii omien huonojen tapojensa vastustamattoman vetovoiman ja kamppailee säilyttääkseen kasvonsa itsensä edessä ilman aikomustakaan tehdä yhtikäs mitään elämänmuutoksia.

Aluksi teksti puhutteli minua. Humanisti-feministi-stereotyyppinenpehmeidenarvojennainen minussa ymmärtää kyllä, kun puhutaan vuorovaikutuksesta, ryhmäkäyttäytymisestä ja eettisistä periaatteista. Sisäinen sankari tarvitsee heimon ympärilleen. Puuvillakuidut täytyy kiertää toistensa ympärille, jotta lanka kestää. Sen sellaista. Mutta loppupuolella alkoi silti tulla vastaan asioiden brändääminen ja kaupallistaminen. Täytyykö kaikki muuttaa rahaksi ja ulkoiseksi menestykseksi? Jos luonne kehittyy, mutta vatsalihakset ja tiliotteet eivät, onko mitään tapahtunutkaan? Entäs jos niistä ystävistä, joille on mielestään oikealla hetkellä ollut lojaali, ei olekaan aiottua hyötyä? (Vaikka Disneykin lupasi?)

Äh. Tässä on nyt selvästi joku tällainen "en ole ennenkään ajatellut näin ja sitä paitsi mielikuva X" -lukko. Lienen tottumaton toimimaan noin... äärimaskuliinisesti? Kunnianhimoisesti, valintoja tehden ja riskejä ottaen. Meilläpäin asiat tehdään järkevästi, mukavasti, riittävän hyvin -- niin, ettei juuri mistään tarvitse kokonaan luopua. Mutta eihän silloin mitään erityistä saavutakaan... Onko tämä naistyypillistä ajattelua? Äitien toimintaa? Pysyä kotilieden lämmössä, minne ei taistelutantereen verenhaju ulotu?

Kiusallista.

Oli siinä muutamia juttuja, jotka yritän pitää mielessä -- ei välttämättä mullistavan uusia ajatuksia, mutta milloin kukaan on mitään oikeasti uutta keksinyt? Enemmänkin sellaisia Dr. Phil -henkisiä vakuuttavan isällisesti kerrottuja itsestäänselvyyksiä, joiden pieni kertaus oikealla hetkellä vaikuttaa mieleen yhtä tehokkaasti kuin uuden oppiminen. Kirjan mukaan muutos vanhasta huonosta tavasta uuteen hyvään tapaan pitäisi tehdä itselleen mahdollisimman helpoksi. Koska ihminen pyrkii pois tuskasta ja kohti nautintoa, mieli pitää mutkauttaa siihen asentoon, että vanha tapa tuottaa tuskaa (mässäily tuo huonon olon, sohvalla makaaminen ei rentouta) ja uusi nautintoa (ulkoilu kaverin kanssa on mukavaa), eikä itseään siis pidä rankaista vaihtamalla hampurilaista salaatinlehteen ja hiihtämiseen (jos ei niistä pidä).

Älä huoli, kyllä se sen kertoo

Asiat ovat vihdoin jotenkin kunnolla. Löysin lähikaupastani euron hintaisia kasvislihiksiä eli vihiksiä ja mikrossa sulavaa maidotonta juustoa. Vielä kun on mantelikaakao keksitty, niin jokseenkin kaikki rasvaisuuteen ja umamisuuteen liittyvät tekosyyni romahtavat sisäänpäin ja lakkaavat olemasta: ryhdyin vegaaniksi että heilahti! On aika alkaa vahvistaa empatiakykyään sen sijaan, että turruttaisi sitä joka päivä. Ei tarvitse enää elää ristiriidan kanssa ja opettaa lapselleen, että muurahaista ei saa kiusata, mutta nauta, voi kuule, sitä saa kiusata viidentuhannen yksilön navetassa ihan miten paljon vain sopivaksi katsoo, haluatko nähdä salaa kuvatun videon.

Olenhan minä tätä valmistellut monta vuotta. Hengaillut ja ennen kaikkea syönyt (kaikesta muusta paitsi eläimistä puhuvien) vegaanien kanssa, hankkinut kasviskeittokirjoja, määrännyt itseni lukemaan ja katsomaan eläintehtailusta kaiken, mitä vastaan tulee, koska jos meinaa sortoa tukea, niin sitten sitä pitää katsoa kunnolla myös. En luullakseni ikinä, tai ainakaan vuosiin, perustellut sekasyöntiäni muulla kuin huonolla ajankohdalla, entisillä syömisvaikeuksilla ja luopumisen tuskalla. Ei, vaan nöyrästi myönsin, että kolmekymppiä lähenee ja kaikki merkit ympäristössäni näyttävät siltä, että sieltä se kasvissyöntikin hiippailee vastaan osana helsinkiläisen humanistinaisen normaalia elämäntapaa, mutta jos edes hetken vielä sitä lykkäisi, niin kauan kuin nyt vanhasta kiinni pitäminen on vähemmän tuskallista kuin uuteen sukeltaminen... Kala-kasvissyöjäksi rupesin toissa syksynä. Oli aika fiksua tehdä tämä kahdessa osassa (voin suositella perheellisille).

Ateneumin Ekolossa oli reipas vesivahinko, ja meikämandoliini se vaihtoi työvuoron, jotta pääsin mummokärryineni ja kyynärpäi hilpeän solidaarisine asenteineni poistomyyntiin. Ostin helvetisti Violifen juustoja ja luin kotimatkalla silmät pystyssä kirjaa "Eläimet yhteiskunnassa". Lopulta tuli se hetki, jolloin vaistosin riiston ja spesismin junan hiljentävän mutkassa, ja minä hyppäsin pois. Kierin vähän aikaa pengertä alas (pari kiveä tuli vastaan, ainakin "yliannos pähkinä-suklaatahnaa" -kivi ja "liian kevyt Sodexo-lounas" -kivi), mutta olen ehjä. T kestää sankarillisesti aiheuttamani ylimääräisen vaivan -- onneksi meillä tosiaan on ennestään ainakin neljä vegaanista keittokirjaa. Lapset syövät sitä, mitä paikalla oleva aikuinen heille valitsee syöttää, ja pikku t:lle on tietysti ollut jo kauan selvää, mitä vegaanikaverimme syövät ja eivät. Hän suhtautuu muutokseen luontevimmin.

Puhun pikku t:n pehmokirjolohelle hellästi (kieltämättä naurattaa vieläkin muistaa pikku t:n ilme, kun hän kerran kuuli myös lautasellaan olevan kirjolohta -- olisiko taas aika miettiä sitä empatiakyvyn harjoittamista). Luen "Salaista päiväkirjaa eläintiloilta" ja tajuan ensimmäistä kertaa typertyneenä, että koiraa älykkäämmät siat siis ihan oikeasti eivät tee mitään koko elämänsä aikana, paitsi ahtautuvat pikkuruiselle betonilattiakaistaleelle kasvamaan halutun kokoisiksi lihaskimpuiksi. Ostan ei-eläinperäisiä monivitamiineja, ajattelen hieman hermostuneena ihania villavaatteitani ja päätän ostaa villaa yhä, mutta vain kirpparilta.

Alan jo miettiä, miksi kaikki eivät ole vegaaneja. Puren huultani, jotta en möläyttäisi sitä ääneen. Tiedän kyllä: Ruoka on enemmän kuin energianlähde. Se on rituaaleja, lohtua, pysyvyyttä, hyväksynnän hakemista (ruoalta itseltään, toisilta ihmisiltä) omalle keholle ja valinnoille. Oman ruokavalion muuttaminen lopullisesti on valtavan pelottavaa, ja se voi näyttää muille suunnatulta sanattomalta kehotukselta, jopa kritiikiltä. Jos irtisanoutuu väkivallasta, välinpitämättömyydestä ja lajisorrosta (joka on johdonmukaisesti yhteydessä muuhunkin sortoon, myös oman lajin sisällä), saa olla tarkkana ettei irtisanoudu samalla vaikka sosiaalisesta piiristään ja menneisyydestään. 

Mutta tärkeintä, mitä olen tähän mennessä oppinut: kokonaan kasvissyöjäksi ryhtyminen on aikuiselle, edes jossain määrin kasvispainotteiselle sekasyöjälle oikeasti ihan pikkujuttu. Olen jo syönyt tosi, tosi monta kertaa kaikkia eläinperäisiä herkkujani. Ne on nähty jo. Tämänkin kun oppisi: vaikka jokin asia on ollut hyvää ja kivaa, sen lopettaminen voi silti olla mahdollista, jopa viisasta, eikä siitä tarvitse seurata sen suurempia hautajaisia. Tottumuksen voima on suuri, mutta lajillemme ominaisen rationaalisen, empaattisen ja moraalisen pohdinnan voima on suurempi. Tätä on siis olla lajityypillisesti käyttäytyvä ihminen, joka toteuttaa koko potentiaaliaan.

Päädyn hehkuttamaan tätä harmonian ja oikeellisuuden tunnetta lähinnä sisäänpäin (no, ehkä S-marketin reilun kaupan liivatteettomia salmiakkeja voi hehkuttaa muillekin) ja pahoittelemaan aiheuttamaani vaivaa maltillisesti ulospäin (jonkin aikaa). Win-win?

Otsikossa punchline vitsiin, joka alkaa: Mistä tunnistaa vegaanin?