Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteenvedot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteenvedot. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Ja heidän raitansa halkaisevat jalkakäytävän

He suosivat selkeitä värejä, enimmäkseen mustaa ja valkoista toki, voimakkaita muotoja, isoja kuvioita. He kantavat käsilaukkuja, joissa käytännöllisyys ja särmikäs tyylikkyys yhdistyvät huumaavan sujuvasti. Jos he pitäisivät tyyliblogia, se olisi jonkinlainen... äitiysblogi ilman lapsia, ei missään nimessä banaali päivän asu -blogi. Heissä ei ole mitään tunkkaista tai ryppyistä. Heidän valkoisensa ei ole pesukoneen harmaannuttamaa. Heidän mustassaan ei ole nöyhtää.

He yhdistävät varmalla maulla Marimekkoa ja vaatteita, jotka voisivat olla Marimekkoa. He ovat kuin Suomi-brändi ilman suomalaisuutta. He ovat kaikkea sitä, mitä me ulkomaalaisille väitämme olevamme. He ovat sitä, mitä me haluaisimme kiihkeästi olla ja samalla jotain aivan muuta.

He ovat japanilaisnaisia Helsingin kaduilla, Espan pyhiinvaeltajia.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Neuvottelusta ja valitsemisesta

Tämän piti olla vain kommentteja Lupaollaminässä, mutta sitten ajatus kasvoikin omaksi tekstiksi.
Kirjoitin ensin kommentin autonomia-aiheiseen postaukseen:

Alfie Kohnin Unconditional Parentingissa (jota olen lukenut hiiitaasti tammikuusta asti...) sanottiin -- ja minä pysähdyin ja alleviivasin sen, vaikka olin just hyppäämäisilläni bussista pois samalla -- että todellinen autonomia on sitä, että pääsee vaikuttamaan asioiden rakenteisiin, siis tuottamaan ja muokkaamaan niitä, eikä vain valitsemaan valmiista vaihtoehdoista.

Siinä puhuttiin valitsemisesta ja siitä, mistä kaikesta lapsia voi syyttää ("sinä itse kerjäsit tätä" -tyyliin). Että tietyn ikäiselle lapselle, käytännössä luullakseni taaperolle ja leikki-ikäiselle, riittää päästä aidosti valitsemaan aikuisen etukäteen seulomista hyvistä ratkaisuvaihtoehdoista, mutta jossain vaiheessa se ei enää olekaan kylliksi. Ennen kouluikää pitäisi siis jo päästä itse osallistumaan niiden vaihtoehtojen pohtimiseen ja muovaamiseen.


Sitten aloin kirjoittaa toista kommenttia, mutta lähti käsistä...

Minä olen nyt viime aikoina yrittänyt opettaa lapselle, että asioista voi neuvotella. Että jos ei halua tehdä niin kuin minä määrään, sopii rauhallisesti kysyä, voitaisiinko sittenkin tehdä toisella tavalla. Ja silloin on yleensä aika hyvät mahikset saada ideansa läpi. Sen sijaan sitä, että lapsi pokkana tekee vastoin nimenomaista kehotusta, en kestä ollenkaan, vaan saan hyvin, hyvin nopeasti ns. paskaraivarin. Myös väninä on kuluttavaa kuunneltavaa, ja siitä tuleekin kyllä annettua palautetta tarpeettoman usein (ja tarpeettoman värikkäin ja silti epätarkoin ilmaisuin).

Haluaisin, että meidän perheessä kaikki tuntevat olevansa sillä tavalla vakavasti otettavia kansalaisia, että voivat ilmaista mielipiteensä rauhallisesti. Että lapsenkaan ei tarvitsisi noudattaa mitään alistetun ja vailla valtaa olevan ihmisen etiikkaa, jonka mukaan haluamansa saa olemalla ovela ja vetämällä välistä, koska sisimmässään koko ajan tietää, että reilua peliä ei ole mahdollista pelata, koska reilu peli on parempien ihmisten kamaa. Inhottaisi ajatella, että lapseni, saati mieheni, täytyisi huijata tai vinkua ja valittaa (tai vihjailla ja katkeroitua) saadakseen haluamansa tai edes osan siitä. En halua olla ihminen, jolta perhe ei voi pyytää sitä mitä haluaa. (Olisin käyttänyt tässä sanaa orjamoraali, mutta sitten googlasin sen enkä ihan tajunnut. Jätän siis välistä, sääli! Mutta orjan moraalistahan on kyse!)


Joten keskustelen sitten joka ikinen päivä pikku t:n kanssa tästä. Minä en oikeastaan koskaan anna periksi käskyttämisen aikana -- tarkoitan nyt sitä, että luovuttaisin enkä odottaisi, että pikku t noudattaa kehotusta. (Voin kertoa, että meillä kehotetaan kolmivuotiasta hyvin usein. Sorry, Alfie Kohn ja muut.) Sen sijaan olen alkanut kuunnella vastaanhangoittelun ääniä tarkemmin ja kysyä, haluaako hän kenties kotiin menemisen sijasta sittenkin vielä pyöräillä yhden kierroksen pihalla. Jos (haha) vastaus on kyllä, sovimme, että tottahan toki nyt vielä yksi kierros. Tai ei: sovimme, että pikku t saa pyytää minulta sitä. "Nyt voit kysyä äidiltä kauniisti: 'Saanko pyöräillä vielä yhden kerran alamäessä?' " Sitten hän pyytää ja minä annan luvan. Minä en suinkaan anna periksi vaatimuksessani ("olkoon, kun ei se penska kuuntele"), minä neuvottelen, odotan yhteistyötä ja kohteliasta puhuttelua ja pidän asetelman hallussa. (Ja sitten palataan kohtaan "käskyttäminen". Hyvänä päivänä hieman vähemmillä vastaanhangoitteluilla!)

Itse asiassa on yllättävän helppoa neuvotella kolmivuotiaan kanssa. Ja itse asiassa olen myös alkanut tajuta, mitä tarkoitetaan sanomalla "mielipiteeni voivat muuttua, mutta ei se tosiasia, että olen oikeassa". Äiti päättää, mutta äitiin on varsin helppo vaikuttaa asiallisilla perusteluilla, joita todella alkaa leikki-ikäiseltä jo irrotakin. Äitiä sen sijaan ei vedätetä, huijata, painosteta, väsytetä (ks. kohta "paskaraivari").

No siis tietysti aika monessa asiassa teoreettinen, kirjasta löytyvä ihanne on Yhtä ja todellisuus on suoraan syvältä selkärangasta (yleensä sieltä pyllyn korkeudelta) kumpuavaa Toista. Mutta tämä säännöistäneuvotteluasia alkaa oikein todella jo luonnistua. Olen siitä ylpeä. 

Terveisiä iskälle, joka on takonut päähäni, että asiallinen perusteleminen, ja asiallisuus yleensä, on ehkä ylevintä mihin ihmisyyden lahjan saanut olento kykenee.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Lehdistökatsaus

Sain pinkan Cosmopolitan-lehtiä naapuriltani, joka teki minulle suklaakakkupalkalla rakennekynnet (samassa lauseessa Cosmo ja rakennekynnet!). Luin ne viikossa ja tunsin sisimpäni järkkyvän. Se järkkyy aina, kun luen koko pinon yhtä ja samaa lehteä. On syynsä sille, että lehdet ilmestyvät vasta kun edellinen on ehtinyt unohtua. Meidän Perhe, muut vauva- ja perhelehdet, Cosmo, jopa Tulva (josta kerran ostin eurolla kappale kaikki lukemattomat numerot koko sen ilmestymishistorian ajalta) ovat pinokaupalla luettuina aivan liian raskasta kamaa. Ai niin, lapsena luin myös SinäMinää ja Valittuja Paloja monta, monta numeroa kerralla. Hrr.

Siis ensinnäkin se toisto. Vauva-lehti on ehkä toisteisin lehti, mitä olen koskaan lukenut -- ja miksipä ei olisi, toimitus varmaankin olettaa lukijoiden tilaavan lehteä enintään parin vuoden ajan. Ja sitten tulee uusia tilaajia, joille ei ole mitään kiinnostavampaa kuin "kanssamme odottavat" julkkikset, vaunutestit ja erilaisten perheiden päivittely. Säännölliset kantoliinajutut avaavat aina jollekulle täysin uuden maailman. Tulva on paras lehti ikinä, mutta kahden vuoden numerot järjestyksessä luettuina hierovat maailman vääryyksiä pikkuisen liian tehokkaasti naamaan. Ja täytyy sanoa, ettei Cosmossakaan paljoa vaihtelua ole. Lehden tarkasti suunnitellun rakenteen tajuaa tavallisena lukijana vasta monen toiston jälkeen, ja lopulta alkaa jo (melkein) odottaa "Miesnäkökulmaa", muotikuva-aukeamia ja joka toisen lehden superlaajaa seksiekstraa ("tiesitkö, että lantionpohjassasi on lihaksia, jotka supistelevat orgasmin aikana?").

Double facepalm.

Luin pienenä äidin Kodin Kuvalehtiä, ja toisteisuus tuli myös ihan kiitettävän vahvasti esille, vaikka niitä ei olisikaan vetänyt raakana monta lehteä kerralla. Talvella kietoudutaan hämäränhyssyyn juomaan (uuden torkkupeiton alle), keväällä herätään, hävetään, ostetaan uusia vaatteita ja laihdutaan (mutta ollaan samalla itselle armollisia), kesällä tehdään boolia, kerätään luonnonkukkakimppuja ja maalataan huussi (ja ostetaan uusia vaatteita), syksyllä havahdutaan harrastamaan ja pelastamaan maailmaa (muttei liian paljon, ettei tule hiki tai paha mieli, muistetaan se armollisuus) ja ostetaan uusia vaatteita. Ja meikkejä. Ja muuttumisleikit, älkää unohtako muuttumisleikkejä!

Sen jälkeen kun T:n työsuhde-Hesari lakkasi tulemasta emmekä jaksaneet tilata sitä itse, olen hieman kaivannut lehtien lukemista. Netistä ei oikein löydä juuri niitä juttuja, joiden takia sanomalehti oli niin mukava, ja aikakauslehdistä jää aika usein paha maku suuhun niiden hemmetin photoshopattujen ihmisten ja loputtomien ostamiskehotusten takia. (Lehtien valokuvat ovat vähän niin kuin cityäitiysblogit tai länsimaiset häät tai ihmiset, jotka vetävät koko ajan vatsaa sisään: kaikki tietävät, että tässä täydellisyydessä on nyt puolet tuskaisesti ylläpidettyä kulissia, ja silti jotkut eivät osaa ajatella samalla tavalla, vaan uskovat kaiken mitä näkevät ja sitten vituttaa.) Olen harkinnut Imagea, jossa on ihan ajatuksiakin ja vieläpä niin monipuolisesti, ettei tarvitse jämähtää mihinkään yhteen elämänalueeseen sitä lukiessaan. Tulva tulee vain neljästi vuodessa, eikä se oikein riitä mihinkään.

Luettuani viikossa koko sen Cosmopolitan-pinkan aloin katsoa peiliin tarkemmin, pudistella päätäni enemmän (miesnäkökulma: mitä naisten todella pitää syödä ja pukea päälleen! Älkää uskoko akkojen juttuja, nyt puhuu neljä 23-vuotiasta äijää, joilla on vakaa usko siihen, että naiset haluavat totella heitä!) ja kaivata Tulvaa palavammin. Olen yrittänyt lääkitä itseäni lukemalla hyviä kirjoja, mutta kyllä ne miehen kosimaanhuijaamisneuvot ja sarjallisen monogamian suositeltavuus vielä vähän tuntuvat. Olo on samanlainen kuin aivan liian ison karkkipussin jälkeen. Oksettaa ja kaduttaa ja kieltämättä myös melkoisesti hävettää.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa

Lähiaikoina haluan (en sano "pitäisi", siitä sanasta pit- haluan päästä eroon) kirjoittaa ainakin ylikiltteydestä ja siitä, miksi koko käsite nyppii minua, ja itsekkäistä motiiveista eettisissä kysymyksissä. On jo taustakirjallisuudet ja kaikki.

Mutta en nyt kerkee. Sen sijaan jaan kanssanne analogian, jonka kehittelin kauppareissulla (samalla, jonka aikana pikku t oli oppinut mystisesti sanomaan "hei hei Lady Gaga"). Mistä mahtaa olla kyse:

T:llä ja minulla on kummallakin omat ja lisäksi muutamia yhteisiä. Yhteisten kanssa tehdään arkisia asioita, usein kaikki yhdessä. Omia saa käyttää järjellä, ja niistäkin keskustellaan hartaasti. Salaisuuksia ei ole tarkoitus olla. Pientä avauduntaa on aina joskus ilmassa.

Toisen omia saa lainata ja joskus omia kokonaan itselleenkin, kunhan pyytää luvan.

Joskus kuulee hämmästelyä, että omia ylipäänsä on vielä tässä iässä. "Ei meillä ollut ja hyvin on pärjätty." Ilmeisesti opiskeluaikojen jälkeen toisen määrä kasvaa ja toisen vähenee radikaalisti.

On kausia, jolloin on pieni on kaunista ja vähällä saa laatua. Ja sitten on kausia, jolloin määrästä ei ole puutetta, mutta silti mikään ei oikein tunnu riittävän, ja tuntuu että kaikilla muilla on parempaa.

On kausia, jolloin juuri mitään ei ole, tai jos olisi, ei jaksaisi käyttää. Joskus määrä kasvaa tai vähenee äkillisesti, mutta yllättävän pian siihen tottuu ja vain unohtaa.

Puhe on tietysti ystävistä ja rahoista!

maanantai 31. lokakuuta 2011

Äidintäni

Rakkaat molemmat lukijani, tai ei, rakas toinen lukijani, joka et ole katkaissut välejä minuun, tiedän olleeni laiska kirjoittamaan. Olen vain, paitsi nostanut joka päivä kynnystä kirjoittaa, myös äitinyt niin pirusti, lähinnä sillä tavoin kuin sen voi tehdä laiminlyöden samalla omaa lastaan. Eli netissä.

Olen shoppaillut käytettyjä kestovaippoja suorastaan maanisesti, olen istunut lapsen nukkuessa tai ollessa nukahtamaisillaan tunteja hippiäitien foorumeilla vatvomassa asioita, joita kukaan muu ei jaksaisi kuunnella (miten edessä kannettavan lapsen talvivaatetus eroaa takana kannettavasta?), olen lukenut perhelehtiä ja tavannut muita äitejä. Olen pohtinut mahdollisimman pitävän ja kuivalta tuntuvan yövaipan ongelmaa, olen pohtinut parasta kantoasentoa. Olen tilannut uuden (enkä edes käytettynä, kuinka törkeää) kantorepun, jota kaksi viikkoa sitten en tiennyt tarvitsevani. (Mutta kun sitä on kehuttu kaikkialla, ja omani on hartioista kieltämättä hieman huonosti istuva - hieman. Ja kyllähän nyt 1;8 vuoden ikäistä täytyy vielä kantaa piiitkään. Kantoliinojen aika on ehkä minulta toistaiseksi ohi, niissä on paljon vääntämistä. Ja uudessa Tuli-repussani on norsukuvioita. Sitä paitsi.)

Kun joskus tapaan ihmisiä, joilla ei ole välitöntä kosketusta perhe-elämään, löydän itseni avautumasta lapsestani (tai paskat, mistä lapsesta, tarkoitan tietenkin lapsenhoitovälineistä), vaikka olin tarkoittanut puhua jostain aivan muusta. Vaikka käyttöjärjestelmistä. 

Ja voin kertoa, että tämä on yllättävän raskasta. Vaikka äitiyteen uppoaminen on jopa näin myöhään alkaessaan hyvin kokonaisvaltaista ja koukuttavaa, taitaisin silti saada kerättyä paremmin voimia käytännön äitimiseen (Pupen lukemiseen ja keinuvauhdin antamiseen) tekemällä välillä jotain hyvin toisenlaista. Siksi olenkin ajatellut maksaa taas Yliopistoliikunnan maksun ja käydä vähän jumpissa. Enkä aio sanoa sitä lafkaa ikinä Unisportiksi. (Olikohan Unicafe ennen Yliopistokahvila?)

Saimme juuri tilaisuuden viikonloppuun ilman lapsostamme - tosin T oli töissä. Mutta illat sentään, ehdimme käydä sekä sirkuksessa että elokuvissa. Päivät minä buukkasin täyteen ystäviä ja huvituksia ja onnistuin jopa ajattelemaan välillä jotain muuta kuin coolmaxia, Ruskovillaa ja kietaisuristikakkosta. Sitten iski väsymys ja oli taas pakko kaivautua "Meidän perheen" ja aiemmin mainitun hippiäitifoorumin syövereihin.

Tulossa on myös lisää ulkomaailmaa: tänään menen pitkästä aikaa luennolle, tällä viikolla pitäisi kirjoittaa essee kuvateksteistä ja myöhemmin toinen kapulakielestä ja kieliopista, siinä välissä vielä kaksi viikkoa opettajansijaisuutta. Eiköhän pää vähän tuuletu.

Ja sitten: seuratessani mainitulla foorumilla leimahtanutta klassista koti- ja ansioäitien kiistaa tulin ajatelleeksi, että piruako minä taas tunnen syyllisyyttä siitä, että olen löytänyt jotain mukavaa ja itseäni kiinnostavaa. Niin kauan kuin yhteiskunnallisesti voimattomat naiset tappelevat keskenään ja syyllistyvät valinnoistaan, miehet saavat olla mukavasti rauhassa hälyltä. 

Mitä haittaa kenellekään on siitä, että kanavoin tylsyydestä aiheutuvan shoppailuhimoni käytettyihin kestovaippoihin? Miksi joku kärsisi siitä, että korvaan vanhan kantoreppuni mukavammalla, jotta voin kantaa lastani helpommin ja pidempään? Onko väärin käyttää omia rahojaan niinkin harmittomaan asiaan kuin hippeilyyn, varsinkin kun sentään välillä saa rahaa siirtymään takaisinpäinkin? Ja: miksi minun pitäisi hävetä erikoistumista sellaisiin asioihin, jotka ovat jonkun toisen mielestä ehkä pitkäpiimäisiä? Eivät minuakaan kiinnosta etruskien kirjoitusmerkit tai vaelluskenkien tekniset ominaisuudet.

Oikeastaan minä en tarvitse mitään muuta kuin liikuntaa, musiikkia ja hyviä tuoksuja. Ne aina unohtuvat ensimmäisinä, ja parin kuukauden jälkeen käyn joka kerta läpi saman ihmettelyprosessin. Että mitä kummaa minun elämästäni oikein puuttuu, kun jotain puuttuu. 

torstai 19. toukokuuta 2011

Teksti, joka alkaa rytmistä ja päätyy luovuuteen ja taas rytmiin

Tiedostan olevani musikaalinen. Olen kiinnostunut rytmeistä -- tosin tajusin sen vasta vuosi tai pari sitten -- ja siksi olen erikoistunut keskusteluntutkimukseen ja niin innoissani ja suorastaan etevä tauoissa ja painotuksissa keskustelulitteraateissa, siksi tykkään pilkuista, siksi tanssin, siksi uin, siksi jään usein miettimään pieniä nyansseja, jotka musiikissa syntyvät jostain ovelasta rytmikuviosta. 

Eräs rytmiasia on, että olen, kuten tunnettua, juuri ottanut uimisen haltuun -- sillä tavalla kuin ihmiset ottavat haltuun asioita, joita on ennen käytetty heitä vastaan, sanoja (ämmä, nigger), paikkoja (Kaisaniemen puisto), ilmiöitä (tämä kaunis kuva) -- omaksuvat röyhkeästi käyttöönsä ja päättävät itse, mitä niillä tekevät ja kuinka niitä käyttävät. Joka kerta altaan päässä, kun päästän irti oljenkorrestani, tangosta, jossa roikkumisesta on jäänyt mustelma kämmenselkään, ja heittäydyn kloorinmakuiseen veteen, tunnen pientä uhmaa. Ok, en siis osaa oikein vieläkään uida (minulla on, kuten viimeisellä kurssikerralla eilen kuulin, harvinainen taito rytmittää rintauinti väärin), ja ok, kloorivesi nenänielussa tuo kivun lisäksi voimakkaita tunnemuistoja ala-asteen kammottavista uimatunneista, mutta heittädyn yhtä kaikki veteen silmät auki ja riehun kaikilla raajoillani, kunnes hapenpuute alkaa kauhistuttaa liikaa, ja joudun ajattelemaan hetken vain perheenäidin hengissäpysymistä tekniikan kustannuksella. 

Eilen tunti loppui (juuri ennen kuin sain tietää tästä rintauintijutusta) siihen, että opettaja käski kaikkien uida niin paljon kuin pienessä ajassa ehtisivät. Vaikka uskoin olevani jo 25 metrin jälkeen pohjattoman väsynyt, jaksoinkin uida paljon, ja saavutin upean flow-tilan (jos ilmaus sallitaan tässä yhteydessä). Siihen on siis pyrittävä myös yksin uidessa. Veden alla on ehkä vaikea hengittää, kuten sanoo Ultra Bra, mutta siellä näkeminen ja liikkuminen tuntuu hienolta. -- Seuraavassa kappaleessa palaan ymmärrettävämmin takaisin musikaalisuusaiheeseeni, kas näin:

Tänään keskustelin erään henkilön kanssa 45 minuuttia luovasta toiminnasta ja siitä, miten monelta luovuuden alueelta olen tullut suljetuksi tai itse sulkenut itseni ulos. Esimerkiksi nyt tämä musiikki. Kävin 7 vuotta musiikkiluokkaa, ja lukiossa, jonne en enää musiikkilinjalle hakenut, olin muusikkojen ympäröimä. Ala-asteella erittäin oikeistolaisesti suuntautunut keski-ikäinen miesopettaja käytti meitä pieniä kuorolaisia suorastaan hyväkseen kierrättämällä meitä ympäri Päijät-Hämettä itkettämässä mummoja: lauloimme sotaveteraanikuoron kanssa Suomen laulua ja laahaavia virsiä. En muista meiltä kertaakaan kysytyn, mitä itse haluaisimme laulaa, eikä sellainen pälkähtänyt päähänkään meille lapsille. 

Tärkein oppimani asia musiikkiluokkalaisen aikanani oli, että keskinkertaiset ovat hiljaa, kun parhaimmisto esiintyy. Kaikki tiesivät, kuka soittaa mitäkin soitinta (minä en koskaan soittanut) tai kenellä on upea yksinlauluääni, ja heitä tuettiin. Muut eivät edes yrittäneet tuppautua niille alueille, joilla eivät olleet parhaita. Esityksissä nähtiin aina samat ihmiset. Jostain syystä tanssi ja me tanssijat (joita oli paljon) emme kiinnostaneet ketään. Osaan kyllä laulaa, ääneni vain ei ole vahva. Olen istunut läpi erinäisiä tunteja musiikin teoriaa, mutta en muista niiltä juuri mitään, koska olin äärimmäisen epämotivoitunut ja vihasin koko oppiainetta. Jälkeenpäin olen kuullut, että musiikkiluokkien ulkopuolella yläasteella olevien osa oli vielä lukiotakin karumpi: kaikki henkiset ja aineelliset resurssit ohjattiin Taiteilioille. Tämä maailma teki minusta herkkänahkaisen, ja kärsin hyvin helposti, kun havaitsen muusikkoja suosittavan ja musiikillisten ansioiden ylivertaisuutta korostettavan meidän muiden kustannuksella.

Toinen luovuusasia, jota uskallan tirkistellä vain paksun ja tuhruisen ikkunalasin läpi, on kuvataide, erityisesti piirtäminen. Suomessahan aikuiset eivät piirrä. Lapset piirtävät. Siinä ala-asteen lopulla tapahtuu muutos, kun nämä lapset tajuavat, ketkä osaavat piirtää. Taitavat jatkavat, muut lopettavat kuin seinään. Piirtäminen on asia, jota voisi opetella, mutta kuka opettaisi aikuista, jonka taidot ovat jääneet 90-luvulle? Olihan meillä siinä mainitussa taidelukiossa kuvaamataidon kursseja, mutta nekin oli varattu niille, jotka osasivat. Kenellekään muulle ei olisi tullut mieleenkään mennä nolaamaan itseään sinne.

Kolmas vielä. Luova kirjoittaminen ja kaikenlainen draama. Myötähäpeä musertaa, kun joudun lukemaan vertaisteni novelleja tai runoja, enkä ole 14 täytettyäni harkinnutkaan tuottavani sellaisia itse. En ymmärrä sitä muutosta, joka ihmisen pitää käydä läpi, että hän voi lakata kirjoittamasta suoria ajatuksiaan ja siirtyä fiktion puolelle. En ymmärrä, mitä lukijan pitää tehdä samassa tilanteessa -- siis ellei teksti ole peräisin jonkun oikean kirjoittajan näppäimistöltä. Fanifiktio on puistattavinta kaikista. Teatteri -- ei ikinä. En osaa eläytyä enkä tahdo. Nöyryytyksen pelko, tuo suurin pelko. Draamaan lasken myös larppauksen (äiti klikkaa tästä). Vääntelehdin häpeästä kun vain ajattelenkin itseäni hyppimässä Espoon metsissä puhumassa kirjakieltä 30 lukiolaiskeijun kanssa, joiden kaikkien nimi loppuu -elle.

Tänäinen keskustelukumppanini rohkaisi minua ottamaan haltuuni juuri näitä minulta kiellettyjä luovuuden ja itsensä toteuttamisen osa-alueita ja ehdotti, että menisin ainakin jonnekin seurakunnan taideterapiahenkisille kursseille. Ehkä menenkin. Olen myös kaihonnut vuosikausia laulutunteja. Ei kuitenkaan sellaisia ihan tavallisia, vaan jotain kokonaisvaltaisempaa äänenkäytön ja kehonhallinnan opetusta (70 euroa tunti, arvaan). Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että siitä olisi jotain muutakin hyötyä, vaikka mielenterveydelle. Kävin opiskelijan tekemän ilmaisen ääniterapian muutama vuosi sitten, ja se oli ihan hauskaa -- joskin olen yhä ja taas suunnilleen samassa pisteessä. Hengittäminen ja rentous ovat niin vaikeita toteuttaa. Aivan kuten uidessakin.

Muuten rytmeistä puheen ollen: rakastan tätä. Juuri nyt T kuuntelee sitä kuulokkeistani ja hymyilee.

torstai 27. tammikuuta 2011

Design ja eteeriset öljyt

Olen alkanut kaivata kestävää kauneutta ja aitoja makuja - tämä on varmaankin jokin vanhenemisen oire. Aikaisemmin en ollut niin tarkka, vaan kelpuutin, ostin, söin tai käytin kaikenlaista sekundakamaa - tiedätte, halpoja, nopeasti hajoavia tavaroita, joita ei voinut korjata, mautonta suklaata, epämääräisiä kosmetiikkatuotteita, joissa oli valtaisat määrät kemikaaleja, joista en onneksi ymmärtänyt (enkä paljon vieläkään ymmärrä) mitään. 

En tuntenut voivani välittää esineiden tuotantoprosessista, sillä oli saatava se, mitä kulloinkin, no, oli saatava, eikä rahaa tietenkään ollut liiaksi. Pidin saavuttamattomana onnena jotain reilun kaupan puuvillasta valmistettuja vaatteita (eikä niitä tietenkään sen kokoisessa kaupungissa silloin myytykään) ja snobbailuna sitä, kun jotkut ikäiseni nyrpistelivät halvemmille tavaroille tai "huonolle" ruoalle. Lapsen asemassa olin melko kaukana ostopäätöksien tekemisestä, ja lapsuudenkodissani hippiarvot jäivät usein taloudellisten seikkojen, ja puhtaasti tottumuksenkin ja mielikuvien, jalkoihin. 

Mutta kun muutin omaan kotiini, saatoin vähän kerrassaan alkaa ostaa luomuruokaa, kalliita, mukavia ja kestäviä kenkiä (sellaisia vanhanaikaisia, jotka voi viedä kerran vuodessa suutariin eikä roskikseen), valikoitua luonnonkosmetiikkaa (asiaa helpotti se, etten enää käyttänyt meikkiä) ja kaikenlaisia hippipesuaineita - siis kalliita, laadukkaita käyttötavaroita. Omat ostopäätökset, oma vastuu taloudesta. Omat eettiset ja ekologiset arvot - ja se tuntui hyvältä. Tuntuu vieläkin: meillä T:n kanssa on ollut siitä onnellinen tilanne, että vähintään toinen on opiskelujen lisäksi koko ajan ollut töissä, joten ei ole tarvinnut hammasta purren ostaa aina halvinta, vaikka miten kehnoa ja epäeettisesti tuotettua, niin kuin monet ikäisemme vielä joutuvat tekemään.

Sellainen huono puolihan tässä elämäntyylissä on, että tottuu helposti liian hyvälle. Luksus muuttuu nopeasti tavalliseksi arjeksi, ja entinen tavallinen kurjaksi ei-ollenkaan-vapaaehtoiseksi köyhäilyksi. Siitä taas seuraa epämääräinen moraalinen krapula (miksi minusta tuntuu näin turhauttavalta / ehkä minä en ansaitse näin hyvää / tai ainakin olisi asiallisen ihmisen tapaista pitää arki ja juhla erillään / Afrikan nälkäiset ja talvisodan keskellä kouluun hiihtäneet esivanhemmat...).

Moraalisesta krapulasta selviää (luulen ja toivon ainakin) vähentämällä elämästään asioita, ja kun nyt on tullut hankittua, no, vaikka niitä kalliita kenkiä ja laatukosmetikkaa, on luontevaa säästää ne (ja varmistaa että ne todella ovat käytössä eivätkä tavaravuoren alle hautautuneina) ja hävittää kotoaan muu turha rompe - jolloin jäljelle jää vain hienoja, hyviä, kunnollisia tavaroita, ei enää puolitarpeetonta sekundaa, josta ei enää erityisemmin pidä, mutta jota ei ole raaskinut heittää poiskaan. Sehän tässä on ollut projektina. Ajatuksissa ainakin. Voidapa elää minimaalisen pienellä tavaramäärällä, mutta vailla poikamiesboksimaista ankeaa epäesteettisyyttä ja puutetta (sanan vanhassa merkityksessä)!

Viime aikoina olen omaksi hämmästyksekseni huomannut kiinnostuneeni designista, jota ennen pidin 1. teeskentelynä ikävännäköisten aikuiskamojen keskellä ja 2. helkutin kalliina pätemisenä. Tämä on ainakin vanhenemista: yksinkertaisen ajattomat muodot alkavat kiehtoa. Silmä lepää esineissä (ja tarkoitus on tietysti, että käyttöesineissä, ei koristeissa), joiden ulkonäköön ei kyllästy ja jotka ideaalitilanteessa ovat myös fyysisesti kestäviä. Jotkin kirpparit näyttävät erikoistuneen laadukkaisiin, suomalaisiin huonekalukaunottariin - tiedänpä, mitä kotiini alkaa ilmestyä sitten, kun nämä sinänsä kivat Ikea-kalusteet lopulta hajoavat (ja siihen ei paljon tarvita. Kuka nyt korjaisi lastulevyä, ja miten?).

Kaikenlaisen jo veriin menneen ekoilun ja säästämisen lisäksi huomaan kaipaavani aitoja, vahvoja elämyksiä ja makuja: säännöllisesti huomaan, etten enää pidäkään esimerkiksi jostakin ruoasta, joka oli vielä pari vuotta sitten suurta herkkua. Leivonnaisissa, kotona tehdyissäkin (paitsi itse tekemissäni, tietysti), maistan valkoisen sokerin teollisen imelyyden. Vähänkin halvempi suklaa on mautonta tai tympeän makuista. Aitojen tuoksujen ja makujen sijasta törmää kaikkialla esansseihin ja lisäaineisiin, kovetettua kasvirasvaa ja muuta roskaa tupataan kaikkeen ruokaan. 

Kun alkaa tuntua liian pahalta, ekokaupat pelastavat. Hirveällä hinnalla (johon toisaalta olen jo hyvin tottunut) saa ostaa raakaruokosokeriin tehtyä reilua luomusuklaata, tai vaikkapa eteeristä luomugreippiöljyä, ja sitä aidompaa greipintuoksua ei kohtaa missään. Uhraamalla ainoastaan rahaa (ja vähän vaivaa) löytää taas aitojen aistimusten maailman turvassa lisäaineilta ja muulta...niin... uhkaavan... nykyaikaiselta? 

Eskapismiako tämä onkin? Olkoon pakenemista omaan pikku maailmaan, olkoon keskiluokkaisen länsimaalaisen identiteettishoppailua ja hyväosaisen, koulutetun ihmisen pätemistä pikkuongelmillaan. Väittäisin kuitenkin, että on pahempiakin tapoja kuluttaa kuin se suuntaus, johon pyrin. Kaikilla on tapansa paeta maailman pahuutta. Mutta jos tapaa shoppailla lohdukseen, kehottaisin ostamaan mieluummin kuuden euron hippihammastahnan (ei SLS:ää!) kuin samanhintaisen kertakäyttöisen Gina Tricot -paidan.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Hesarin pipojutun innoittamana

Aloin muistella vanhoja päähineitäni 1990-luvulta alkaen. En juuri koskaan luovu kerran hankituista päähineistä (enkä myöskään laukuista, joita on paljon), joten muistelu on helppoa.

Kaksi kertaa olen elämässäni maininnut vanhemmilleni vienosti toivovani jotakin tiettyä muodikasta esinettä ja saanut hämmästyä, kun keskustelunavaus on tuottanut välitöntä tulosta - kauppaan on marssittu siltä seisomalta. Molemmilla kerroilla kyseessä oli talvipäähine, joten voidaan epäillä, että vanhempani riemastuivat, kun pään palelluttaminen ei enää vaikuttanut olevan muodissa, ja käyttivät heti hyväkseen tilaisuuden vaatettaa lapsi lämpimästi. Olin luultavasti neljännellä tai ehkä viidennellä luokalla - häntäpipot olivat silloin in. Tiesin, ettei meidän perheessämme harrastettu muodin perässä juoksemista, mutta kerroinpa kuitenkin, että kaverillakin on "pitkä pipo". Parin tunnin päästä minullakin oli, muistan sen, se oli iskän kanssa Citymarketista valittu melko kirjava, tummasävyinen pipo, jonka takana oli sauma ja huipussa melko pitkä häntä. (Ei kyllä niin pitkä, että sen olisi kaulaan saanut, mutta riittävä kuitenkin.)

Toisen kerran vuoden, pari myöhemmin toivoin baskeria, koska niitä oli ns. kaikilla luokan tytöillä. Iskä ja minä kurvasimme hattuliikkeeseen, josta tulimme takaisin vaaleanvihreän baskerin kanssa. Olin taas onnellinen ja hieman hämmentynyt. Käytin baskeriani monta vuotta, kunnes se jäi pieneksi.

Nyt kun mietin, niin olen tainnut aina saada melko helposti tahtoni lävitse mitä tulee lämpimiin, järkeviin talvivaatteisiin. Seuraavaksi sain valkoisen baskerin, sittemmin aloin harrastaa hattuja (nekin olivat muodissa joskus, ja uudelleen muutama vuosi sitten). Käytän yhä välillä vaaleanvihreää fleece-kankaista hattua, joka taitaa olla pian kymmenen vuotta vanha. Kun ostimme sen (tällä kertaa äidin kanssa) Seppälästä ehdolla "panet sen sitten heti päähäsi" - oli kylmä talvi - kadulla käveli heti kaupan ulkopuolella vastaan toinen samanlainen hattu.

Useita talvia pärjäsin melkein ilman päähineitä: koska hiukseni olivat pitkät ja tavallisesti kiinni (miettikää nyt talvella takkuisia, sähköisiä hiuksia), en välittänyt sotkea kampausta kiskomalla päähän pipoa. Silloin kiedoin huivin päähäni (luonnollisesti erotuin nolkytluvun muotimassasta tällä valinnalla) tai käytin huppua. Nyttemmin ei ole enää tuota ongelmaa, mutta lyhyet hiukset sen sijaan menevät erittäin helposti lyttyyn päätä myöten pipon alla. Olen joutunut opettelemaan uuden puoliautomaattisen käsiliikkeen, jolla korjaan hiuksia pipon riisumisen jälkeen. (Sivumennen sanoen on hupaisaa seurata ihmisiä, jotka ovat kasvattaneet pitkät hiukset ensimmäistä kertaa elämässään - miten he esimerkiksi kokemattomasti riisuvat pipon ponnarilla olevien hiusten päältä vetämällä sitä eteenpäin - jolloin ponnari tietysti kärsii!)

Kerran kyllästyin siihen, etten omista yhtään pipopipoa, ja yritin ostaa Espanjan-matkalta (!) viininpunaisen virkatun myssyn. Mutta sen käyttö Suomessa jäi yhteen kertaan - se oli harva kuin kalaverkko ja ilmeisesti tekokuitua eikä lämmittänyt yhtään! Pari vuotta myöhemmin - jo lähes aikuisena - ostin kaupasta keväällä, halvalla, vihreän punaraitaisen pipon - se oli kiva, mutta katosi mystisesti parin vuoden käytön jälkeen. Luulen, että olen antanut ja sitten unohtanut (tai pelkästään unohtanut) sen Sushille, jolla olen nähnyt erittäin samannäköisen pipon. Pidä vain!

Yliopistossa annoin syntymäpäivälahjaksi itselleni 20-lukua henkivän hatun, joka on kylmä eikä suojaa korvia, mutta on silti yhä ylen hieno. Neljä vuotta sitten sellaiset hatut olivat yhtäkkiä muotia, ja muutettuani pääkaupunkiin hattukauppavalikoima oli tietenkin laajempi kuin kotipuolessa, joten...

Löysin eräänä vuonna HYY:n tavaranvaihtopöydältä ilmaisen vihreän pipon, jota olen taas tänä vuonna käyttänyt ahkerasti. Sekin on minulle rakas. Tosin sen käyttö voi nyt vähentyä, koska löysin eilen eteisen korista täysin unohtamani uusimman piponi - viheriänruskean häntäpipon! Ostin sen viime loppiaisena, jälleen kamalan kylmänä talvena, Tallinnan joulumarkkinoilta. Tällä kertaa hännät (2) ovat riittävän pitkät kaulaan kiedottaviksi, mistä ominaisuudesta nautin suuresti pari viime talven pakkaskuukautta. Seuraavaksi aion kokeilla, voisiko ne kietoa vauvan niskan taakse. Kun pikku t on nukahtanut kantoliinaan, olen kietonut kaulahuivini molempien niskan taakse tukemaan hänen päätään. Onnistuukohan sama noilla piponhännillä?

Olen alkanut jälleen ajatella baskereita.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Feministinen saunaseura Vastarinnat!

Ei maar, on se tännekin kirjoitettava feminismistä ja kaupallisuudesta. Tulin ostaneeksi pilkkahintaan puoli tusinaa vanhoja, mutta vielä melkein ajankohtaisia Tulva-lehtiä, joita olen lueskellut jo neljä. (Jahas, lukeminen ei lopu: uusin numero tupsahti juuri eteisen lattialle. Ajattelinkin eilen, että viimeisen vuoden neljästä lehdestä on ilmestyttävä minä hetkenä hyvänsä!)

Olen myös keskustellut T:n kanssa kaupallisuudesta pari päivää: siitä, että itäeurooppalaiset lastenohjelmat ovat niin paljon parempia kuin amerikkalaiset, koska niiden tehtävänä on viihdyttää lapsia siinä, missä amerikkalaisten funktiona on addiktoida lapset kuluttamaan. Jälkimmäisten tapauksessa lelu- ja muu oheistuotesarja ilmestyy samoihin aikoihin kuin tv-sarja, ja vaikka avoin poliittisuus on pidetty lastenohjelmista tiukasti poissa, piilotettua keskiluokkaisen valkoisen heteromiehen politiikkaa löytyy niin, että saumat ratkeilevat.

Koska kaupallisuutta tunkee joka tuutista, on ihanaa välillä päästä siltä turvaan. Metsä on keksitty - äitini jaksaa muistuttaa, että jos lapsen päästää metsään, se ei oikeastaan muuta tarvitsekaan - ja jos viihtyy paremmin sisätiloissa, sekin onnistuu, vaikka pienellä vaivannäöllä. On joitakin paikkoja, joista löydän itseni uudestaan ja uudestaan. Yksi niistä on T:n työpaikka (sitä tarkemmin nimeämättä), jossa voin lukea monenlaisia (tai ei, yhdenlaisia: kaupallisia naisten-) lehtiä ja juoda kaakaota mukavassa tuolissa, jutella T:n kanssa ja hoitaa poikasta helposti, miellyttävästi ja ennen kaikkea ilmaiseksi. Toinen paikka on yliopiston lastenhoitohuone, jossa on tuoleja, pöytä, hoitopöytä, lehtiä ja leluja, mikro ja astioita - kaikkea, ovikoodin takana ja edelleen ilmaiseksi. Kaikenlaiset kirjastot ovat myös minulle rakkaita, sillä niissäkään ei tarvitse ensimmäiseksi kaivaa lompakkoa esiin, jos haluaa istahtaa huokaisemaan. Yliopiston kirjastojen liepeillä on toisaalta myös varsin opiskelijahintaisia kahviloita.

Yksi paikka on vielä: Naisasialiitto Unionin toimisto, Maikki Friberg -koti, Bulevardilla. Kun teen sinne jotain asiaa, paikasta huokuu rauha ja samanhenkisyys. (No jaa, on sieltä joskus henkinyt myös jotain vaikeasti määriteltävää ja lievästi epämiellyttävää, onkohan toimistolaisten työilmapiirissä jotain ongelmia? Nyt kun mietin, siellä en ole nähnyt juuri hymyiltävän. Ehkä mietin vielä, haluanko sittenkään sinne työharjoitteluun.) Huoneisto on ihana, vanha ja kaunis ja hellästi pidetty vanhassa asussaan. Kaikkialla on kiinnostavia esineitä: mappeja, paperipinoja (mitä niissä mahtaa lukea?), vanhoja Tulva-lehtiä, fanituotteita (myönnytys kaupallisuudelle), esitteitä, julisteita, ilmaisia vanhoja kirjoja. Viivyin siellä viimeksi melko kauan ja ehdin katsella ympärilleni huolellisesti. Kuinka kaunis paikka!

On myös henkisiä paikkoja, joissa tuntee olevansa turvassa, toivottu ja sopivanlainen. Tällaiseen paikkaan olen päässyt lukiessani mainittuja vanhoja ja uudempia Tulvia. Olen kerrankin riittävän hyvännäköinen ja ulkoisestikin riittävän naisellinen, mielipiteeni jaetaan ja ymmärretään. Lehdessä on hyvin vähän mainoksia, ja nekin vaikuttavat enemmän kannanotoilta, joten saan olla enimmäkseen rauhassa kaupallisuudelta (paitsi nyt kaikenlaisten aatteellisten fanituotteiden suhteen, joihin kieltämättä olen heikkona). Paperi on paksua ja himmeää, lehti on (varsinkin uudemmat numerot) esteettisesti poikkeuksellinen ja upea. Luen joka tekstin kannesta kanteen, jotta lukuelämys kestäisi kauemmin. Tietenkään en ole kaikesta samaa mieltä, koska kirjoittajia ja mielipiteitä on monta. Mutta puhumme samaa kieltä. Kerrankin voi olla haastamatta riitaa - kerrankin voi puhua omista feministisista epäonnistumisistaan: koska likapyykki pestään kotona, eikä politiikalle tee hyvää repostella ihmisten keskinäisiä mielipide-eroja ulkopuolisten kanssa, joutuu tavallisesti esittämään vahvampaa feministiä kuin onkaan.

On hyvä, että ihmisellä on monta kotia, monenlaisia.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Liina

"Onko sulla siellä pikkuinen sisällä?"

"..."

"Voi miten se on söpö..."

"..."

"Kuinka vanha se on?"

"..."

"Siellä sen on hyvä olla äidin sylissä."

"..."

"Ei minun aikana ollut tuollaisia."

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Mitä, meemi toisista?

Valitse joku tuttusi ja vastaa kysymyksiin.

1. Hänen ikänsä on
[] 12 tai alle
[] 13-14
[] 15-16
[] 17-18
[] 19-20
[] 21-24
[x] 25 tai yli

2. Hän on
[] Tyttö
[x] Poika

3. Mistä tunnet hänet?
[x] olemme/olimme samassa koulussa
[] hän on sukua minulle
[] perhetuttuja
[x] harrastuksista
[] tutustuimme toisiimme kaverin kautta
[] tapasimme sattumalta
[] jotenkin muuten

4. Mistä asioista yleensä puhutte keskenänne?
[x] uutisista yms ajankohtaisista tapahtumista
[x] jostakin harrastukseen liittyvästä
[x] säästä
[x] tytöistä/pojista
[x] kaikista pervoista jutuista (mitä, miksi tällainen vaitoehto?)
[x] koulusta
[] mistä milloinkin / aivan kaikesta


5. Mikä asia yhdistää teitä eniten?
Tee ja pipari.

6. Oletteko olleet yhdessä matkoilla yms reissuissa?
Yhdellä, toinen suunnitteilla.

7. Onko hän koulussa vai töissä? Mikä on hänen toiveammattinsa?
Koulussa. En ole tullut kysyneeksi toiveammattia.

8. Onko/oliko hän hyvä koulussa?
Varmaankin, mutta pystyisi parempaanki.

9. Kuka on hänen paras kaverinsa?
Toivon olevani yksi niistä, en tiedä parasta.

10. Mainitse jokin asia jossa hän on hyvä.
Hänellä on hämmentävä yleissivistys.

11. Jos teille tulisi riita, mikä olisi luultavammin syy?
Ärsyttäisimme toisiamme.

12. Kuinka kaukana hän asuu sinusta?
Yksi metrollinen ja sitten yksi bussillinen.

13. Mitä jos huomenna hän soittaisi sinulle ja sanoisi että on varannut teille kahden viikon matkan Alaskaan?
Odottaisin mieheni ymmärtävän sen helposti.

14. Mitkä laulun sanat muistuttavat sinua hänestä?
En nyt just keksi.

15. Oletko halannut häntä?
Enkä vain kerran.

16. Miten hyvin tunnet hänen perheensä?
Olen nähnyt veljen.

17. Avaudutko koskaan hänelle asioistasi?
Säännöllisesti.

18. Milloin hän kävi viimeksi teillä?
Viime viikolla ehkä.

19. Jos hän olisi nyt ovenne takana, miksi hän luultavasti olisi siellä?
Hänellä olisi ollut ikävä meitä.

20. Tietääkö hän pituutesi?
En ole varma.

21. Entä horoskooppisi?
Ehkä.

22. Ja vielä lopuksi, luuletko että tämän lukevat ihmiset tietävät kenestä kerroit?
Eivätköhän ne arvaa.

SUHTEET:

seurusteleeko hän? Ei.
rakastumisten lukumäärä? Jokunen?
onko hänen vanhempansa eronneet? Eivät.

ELÄMÄÄ:

harrastukset: Kummallisia :)
onko hän hyvä harrastuksissaan: On varmaankin.
kuvaile hänen huonettaan: Aito ja lämmin.
onko hän onnellinen: Aika.
yleisin lausahdus: "Toi on ihan naurettavaa."

ULKONÄKÖ:
hiukset: Mitkä?
onko hän kaunis/komea: Onneksi ei (minun standardeillani).
pituus ja paino: Mistä minä tiedän.
onko hän pinnallinen: Ei.
parastä hänen ulkonäössään: Sänki! Ja hymy.
arvosteleeko hän vastakkaista sukupuolta ulkonäön perusteella?: Ei enempää kuin kaikki muutkaan, tuskin edes yhtä paljon.
onko hän kateellinen sinulle jostakin ruumiinosasta: Tisseistä?

SINÄ JA HÄN:

näettekö usein: Emme kovin.
monestiko päivässä soitat hänelle: En nyt päivittäin.
mitä teette: Juodaan teetä ja avaudutaan.
vietättekö paljon aikaa yhdessä: Emme kovin.
oletko ollut hänen luonaan yökylässä: E.
voitko kertoa hänelle kaiken: En kerro kovinkaan monelle kaikkea, mutta aika paljon.
rakastatko häntä: Olisin hyvin, hyvin pulassa jos rakastaisin.

tiistai 7. lokakuuta 2008

Ei. Siis kyllä.

Nöyryytyksekseni joudun myöntämään, että Harlekiini-romaanit ovat koukuttavia. Siihen nähden, etten ikinä ennen ole niitä lukenut, tiedän melko hyvin kaavan. Ja sillä kaavalla ei ole paljoakaan tekemistä vanhan feministin ajatusmaailman kanssa.

Olen antautunut lukemaan mainittuja romaaneja, koska päivänä muutamana mieheni koki tarvetta antaa minulle lahjan (syystä jota en voi ruveta tässä yksilöimään) ja kaupassa käydessään (ostaessaan luentojensa välissä minulle naposteltavaa sairasvuoteelleni, olen nim. flunssassa) latoi kassin päällimmäiseksi kirjan Pieniä ihmetekoja, joka sisältää "neljä ihanaa tarinaa äideistä, isistä ja lapsista ja siitä, miten rakkaus etsii tiensä sydämiin". Romaanien (?) nimet ovat Intohimon hedelmä, Puoliso puuttuu, Maailman kaunein palomies ja Rohkeutta se vaatii. Olen lukenut ensimmäisen (sen sijaan että olisin lukenut Isosuista naista tai Feminism, Theory, and the Politics of Differenceä) ja kieltämättä siinä oli paljon intohimoa (joka loppui aina säädyllisesti silmiin, ehkä kirjoittaja epäili lahjojaan) ja myöskin paljon pontevia, mutta naisellisen epäuskottavia solvauksia
, lihaksikkaiden, hengenpelastamisen jäljiltä yhä kosteiden hartioiden värähtelyä ja lapsen vilpitöntä luottamusta vieraaseen mieheen, jolla sattuu olemaan samanlainen suvussa kulkeva syntymämerkki kuin hänellä.

Tämän jälkeen Kaari Utrion historiallinen romaani tuntuu korkeakirjallisuudelta. Semmoisen saan piakkoin, lupasi Sushi:

"Joku oli heittäny junan roskapussiin Kaari Utrion kirjan Porvarin morsian jonka otin tietenkin talteen ja aion antaa sulle synttärilahjaks. On vähän banaanissa."

Olen ihan sairaan ylpeä tuosta intertekstuaalisuudesta ylempänä. Huomasivatko kaikki?

sunnuntai 14. syyskuuta 2008

Olen majava, henkiseltä horoskoopiltani rapu, sanoo Hs.fi.

Oli niin hauskaa eilen, tiedättekö, ihan kuin olisi elossa! Täällä pidettiin saman tien kahdet synttärijuhlat peräkkäin, koska ruokaa oli hieman liikaa. Sitä on vielä jäljellä. Söin äsken (öhöm, oikein onnistunutta) mariannekarkki-puolukka-rahkakakkua. Yksi pala sammuttaa nälän loppupäiväksi. Tätä otankin mukaan seuraavan kerran kun mietin miten tulisin Unicafén yleensä niin proteiiniköyhästä kasvislounaasta kylläiseksi. Lakkasin kynteni keski-ikäisenpunaisiksi. Se väri sopii paremmin varpaisiin, tai sitten käsieni pitäisi olla valkoiset ja hienot ja sormuksia vähemmän. (Lisää ulkonäköpohdintaa: leikkauttaisinko keskiviikkona Amélie-tukan? Vaikka se olisi sietämätön hoitaa ja laittaa aina? Ja vaatisi hieman plastiikkakirurgiaa, koska kuka nyt haluaisin jättää puolitiehen ulkonäkömuutoksia? Niin, ja kaksinkertaisen määrän tukkaa. Hmmm...)

Hs.fi:n testin mukaan huumorintajuni on ivallista ja vahingoniloista. En kyllä kerta kaikkiaan suostu nielemään tuollaista luonnehdintaa, pidin enemmän siitä loppuosasta, joka sanoi jotain älykkäästä huumorista, vaikka unohdin järkytyksissäni mitä siinä sanottiin. Liika huumori voi muuten tuhota avioliiton.

Haluan olla vanhana kuin Kylli-täti.

lauantai 6. syyskuuta 2008

Unohdin ensin otsikon.

Olen hieman kulunut.

Koska menin työntymään erääseen luottamustehtävään, olen kaksi viikkoa ollut niin tiiviisti samojen ihmisten kanssa, että siitä toipuminen kestää kauan. On ollut kivaa ja tuntunut kuin olisi Tapahtumien Ytimessä, siellä missä Kaikki Ovat, ja sitten on kyllä ollut myös rankkaa. Lähinnä olen joutunut laahaamaan satojen kilogrammojen edestä erinäisiä elottomia ja elollisia mutta tiedottomia objekteja ympäri pääkaupunkia, vastaamaan asioista joista minulla ei ole edellytyksiä vastata, huutamaan melun yli useasti ja suorittamaan kaikenlaista informaatiologistiikkaa (joka tosin vaatisi sen, että minulla olisi itselläni jonkinlainen ote samaisesta informaatiosta).

Olen myös yrittänyt kunnianhimoisesti olla sosiaalisessa kanssakäymisessä mahdollisimman monen ihmisen kanssa, minkä seurauksena en ole ehtinyt kanssakäydä itseni kanssa, ja siksi päiväkirja, blogi ja kirje-elämä ovat jääneet melkoisesti jalkoihin ja jälkeen.
Lisäksi minulla on reipas puolentoista vuorokauden ikään ehtinyt flunssa. Kotona villakoirapopulaatio juhlii niin rankasti, että kaikilla on krapula vielä viikon päästä imurin sisässä. Tiskivuoro oli onneksi puoliskollani (omani on jo alkanut kertyä) ja ensimmäinen pyykkikoneellinen pyörii parhaillaan. Hienoa sekin, että luulen ehtineeni jo profiloitua omana itsenäni (?) nuorten kirkasotsaylioppilaiden mielissä, ja sitä paitsi olen ehtinyt (ilmoittautua) tosi monelle yliopistoliikunnan tunnille. (Kävin juuri toteamassa sen ristiriitaisia tunteita herättävän seikan, että keväällä kustannustoimittamisesta luennoinut henkilö vetää siellä body-treeniä. Taidan jättää väliin.)

Tänään pääsin ulkoilemaan Nuuksion kansallispuistoon elämäni miesten kanssa. Olin odottanut paljon, ja enimmäkseen oli oikein hyvä retki. Ruokaa oli tarkalleen kaksi kertaa enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta vaatetta liian vähän. Heti ensimmäiseksi ostin itselleni vihreän liito-oravapaidan (ja VIIDEN EURON hintaisen haalarimerkin haalarini eläinmerkkeihin erikoistuneeseen oikeaan lahkeeseen), jotten kipeytyisi enempää. Se oli oikein viisas teko. Varsinaista koskemattoman aarniometsän tuntua ei oikein irronnut Espoossa sijaitsevasta supersuositusta metsätiestä kauniina syyslauantaina, mutta halailin puita, söin marjoja ja ihastelin tunnistamatonta pientä vesilintua ja sammakkoa ja sieniä ja ennen kaikkea kuuntelin hiljaisuutta, jossa vain hyvin, hyvin etäisesti nuoriin korviini
kuului autotien jyly. Lentokoneita meni yli useita, mutta siihen on totuttu. Ensikertalaiselle neljän tunnin reissu kaupunkilaisille tarkoitetussa metsässä oli riittävästi, mutta seuraavalla kerralla haluaisin Lappiin asti, jossa vastaantulijoiden määrä pysyisi kaksinumeroisissa luvuissa. Silloin aion myös kävellä niin hitaasti, että ehdin todella nähdä ympärilleni ja ylöspäin. Tänään piti tarkkailla viekkaita puunjuuria samalla kun lenkkeili isin perässä. Taisin silti toipua ainakin toisesta kuluneista kahdesta viikosta.