Toivoin joululahjaksi reisimittaisia säärystimiä. Sain puikot ja lankaa. (Toivoin myös Lidlin suklaalla päällystettyjä hapankirsikoita ja sain sellaisen torninmuotoisen "lisää vain kirsikat" -suklaalähteen. Se on hieno mutta hiukan työläästi tiskattava sähkölaite.) Olen nyt neulonut sellaisen metrin verran raidallista putkea niin että käsistä kuoriutuu iho ja ajatellut neulomisen sosiaalisia merkityksiä.
Metrossa neulova on kätevä, arkinen tyyppi, joka ymmärtää ajankäytön optimoimisesta yhtä ja toista. Kävelevä neuloja on vähän samanlainen kuin tosi, tosi kovassa humalassa horjahteleva kulkija: ulkopuolinen tuijottaa sitä kuin luonto-ohjelmaa ja melkein odottaa, milloin yllättävä kuoppa tulee vastaan ja kaataa koko hauraan kokonaisuuden. Neulojalla on myös viisi metallista piikkiä, joiden päälle kaatua, mikä erottaa hänet niin juoposta kuin vaikka kävelevästä päiväkirjan kirjoittajasta.
Matkalla juhliin bussissa neulova nainen on näkymätön täti, olkoonkin että kolmikymppinen ja käyttänyt jonkin aikaa silmäripsiinsä. Juhliin päästyään hän istuu paikallaan katse alas luotuna (myös koska ripset) ja neuloo ja neuloo ja kuulee kaiken, mitä puhutaan. Neuleestaan käsin hän sitten saattaa osallistua keskusteluun juuri silloin kun kannattaa, mutta ei edelleenkään nosta katsettaan. Sillä saa kuulkaas rikkumattoman kuunteluhiljaisuuden aikaiseksi. Säärystin kelpaa puheenaiheeksi -- hetken -- ja kun ei ole sanottavaa, kilinä kertoo, että sentään jotain tapahtuu. Että ei tässä mitenkään vuorovaikutuksen ulkopuolella olla, vaikka sosiaaliset tilanteet olisivat vähän pelottavia.
Neulominen on yhtä aikaa perinteistä ja luovaa, harmitonta ja taidokasta, turvallista ja älyllistä. Neulova nainen on kaikkeuden ihana äiti, jolta tullaan kysymään pikkuleipäreseptejä ja vauvaviittomaohjeita. (Neulova mies olisi tietysti ällistyttävä token, ainokainen, johon pitää erikseen naama peruslukemilla feministisesti suhtautua.) Yllättävän moni huoneessa ei todellakaan ole lapsena oppinut neulomaan. Siksi se alkaa näyttää tosi harvinaiselta taidolta, jolla voi päteä niin paljon kuin sielu sietää.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste niin muuten. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste niin muuten. Näytä kaikki tekstit
maanantai 2. tammikuuta 2017
maanantai 8. kesäkuuta 2015
Yö on kaunis, mua ei koske
Lauantai-ilta oli jännä. Minä istuin kymmenen (tai ehkä kahdenkymmenen) vuoden takaisten koulukavereiden kanssa elämäni ensimmäisessä, kuukausia järjestellyssä luokkakokouksessa huutonauramassa yöhön asti. Seuraavana aamuna sain tietää, että nettituttava oli ilmeisesti samaan aikaan menettänyt 12-vuotiaan lapsensa.
Pari päivää olen ajatellut melkein pelkästään näitä kahta tapahtumaa. Ei tunnu korrektilta kaapata toisen surua. Silti ajatukset pyörivät siinä perheessä. Teen nettiyhteisön kautta sen minkä voin, lahjoitan yksityisen huvittelupankkitilini tyhjäksi, pidän suuni kunnioittavasti soukalla. Suunnilleen niin reagoivat muutkin.
Tällaistakin on elämä.
Elämän käänteistä mitään tietämättä koulukavereiden kanssa muistelimme vähintäänkin omalaatuista luokanopettajaamme ("ainakin se halusi saada meidät nauramaan. Se sai meidät nauramaan"), hypistelimme jonkun mukaansa hoksaamaa slämyä analysoiden koulutyttöyden kirjallista tuottamista ja toistimme kädet viuhtoen opettajien maneereja ja kulloinkin muodissa olleita laululeikkejä. Se joka oksensi kolmannella luokkaretkibussiin, sai juuri vakituisen työpaikan ("sinäkö sen veit kuule!"). Se joka lauloi tahallaan "graniitista" "kranaatin" videoidussa kuoroesityksessä, hurautti paikalle poliisimoottoripyörällään. Minulla oli 70 senttiä lyhentynyt tukka ja kotona high school sweetheart -mies, jolta anelin tunti kerrallaan lisävapaata.
Loput olivat oikeastaan aivan niin kuin 90-luvulla.
Häpesimme yhdessä pikkumaista ja ulossulkevaa käytöstämme muutamia kohtaan.
Sanoin tosi monta kertaa "mä muistan kyllä". Aikaa sitten tohtoriksi väitelleen kaverin lankapuhelinnumeron, yhden huolelliset manikyyrit, sen joka piirsi kaksi viikkoa samaa kuvaa nurmella loikoilevasta prinsessasta, pandafriikin, sen jonka kanssa en ikinä ollut vaihtanut yhtäkään sanaa, mistä nämä kaikki kirkkaat muistot oikein tulevat?
Maija Vilkkumaan näkemys luokkakokouksista
Pari päivää olen ajatellut melkein pelkästään näitä kahta tapahtumaa. Ei tunnu korrektilta kaapata toisen surua. Silti ajatukset pyörivät siinä perheessä. Teen nettiyhteisön kautta sen minkä voin, lahjoitan yksityisen huvittelupankkitilini tyhjäksi, pidän suuni kunnioittavasti soukalla. Suunnilleen niin reagoivat muutkin.
Tällaistakin on elämä.
Elämän käänteistä mitään tietämättä koulukavereiden kanssa muistelimme vähintäänkin omalaatuista luokanopettajaamme ("ainakin se halusi saada meidät nauramaan. Se sai meidät nauramaan"), hypistelimme jonkun mukaansa hoksaamaa slämyä analysoiden koulutyttöyden kirjallista tuottamista ja toistimme kädet viuhtoen opettajien maneereja ja kulloinkin muodissa olleita laululeikkejä. Se joka oksensi kolmannella luokkaretkibussiin, sai juuri vakituisen työpaikan ("sinäkö sen veit kuule!"). Se joka lauloi tahallaan "graniitista" "kranaatin" videoidussa kuoroesityksessä, hurautti paikalle poliisimoottoripyörällään. Minulla oli 70 senttiä lyhentynyt tukka ja kotona high school sweetheart -mies, jolta anelin tunti kerrallaan lisävapaata.
Loput olivat oikeastaan aivan niin kuin 90-luvulla.
Häpesimme yhdessä pikkumaista ja ulossulkevaa käytöstämme muutamia kohtaan.
Sanoin tosi monta kertaa "mä muistan kyllä". Aikaa sitten tohtoriksi väitelleen kaverin lankapuhelinnumeron, yhden huolelliset manikyyrit, sen joka piirsi kaksi viikkoa samaa kuvaa nurmella loikoilevasta prinsessasta, pandafriikin, sen jonka kanssa en ikinä ollut vaihtanut yhtäkään sanaa, mistä nämä kaikki kirkkaat muistot oikein tulevat?
Maija Vilkkumaan näkemys luokkakokouksista
Tunnisteet:
mitä panisin muistelmiini?,
niin muuten,
reportaasit
perjantai 7. marraskuuta 2014
Aistipostaus: Tunto
Yritin kommentoida tätä teepostausta, mutta eihän siitä mitään tullut. Lähti lapasesta. (Käytän usein sellaisia ilmauksia kuin "lähtee lapasesta", "minusta tuntuu", "hieroa naamaan" -- selvästi tuntoaisti ansaitsee oman postauksensa.)
Tuntoaisti on ehkä tärkeimpiä aistejani. Vaatteiden ja kaiken tuntumalla on väliä, ja olin varmaan lapsena sellainen raivostuttava pikkutarkka olio, jonka hihat eivät saaneet olla eri tavalla käärittyinä. Vihasin vuosituhannenvaihteen kittanoita paitoja, joissa tuli kylmä ja alaston olo. Käärin balettiaikoina nutturoitani hartaasti ja huolella. Nykyään käytän aina villasukkia, eikä tulisi mieleenkään pukeutua vaatteeseen, joka täytyy silittää. En koskaan istu, jos voin maata oikosenani sohvalla tai sängyllä. Rasvaan kasvoni heti, jos iho kiristää. Sidon kantoliinat tarkasti, jotta meillä molemmilla on mukava olla siellä sisällä. Haluan tehdä asiat ergonomisesti ja kätevästi. Pidän hieronnasta. Minulla on ajoittain kausia, jolloin jaksan välittää ulkonäöstäni mukavuuden kustannuksella, ja sitten taas ei ole. Kenkien on syytä olla todella mukavat, hinnasta viis. Haluan että ympärilläni on miellyttävän tuntuisia asioita. Käyn pilateksessa, koska terveys ja ryhti, jotka minusta mitä suurimmassa määrin määrittyvät tuntoaistin kautta, ovat tärkeämpiä asioita kuin näyttävillä urheilusuorituksilla päteminen.
Syömis- ja juomisnautintoonkin vaikuttaa tuntoaisti. Teen lämpötila on tärkeä. Liian kuuma tee polttaa ja turhauttaa ja estää maistamasta kunnolla, mutta vähän liian jäähtynyttä teetä voi kyllä juoda. Parhaimmillaan pitäisi voida juoda isoja kulauksia niin, että se melkein polttaa mutta ei kuitenkaan. Ruoassa sama juttu. Suklaassa on tärkeää, ettei se tummuudestaan huolimatta ole liian kuivaa (tykkään Fair Marysta, koska siinä on 70 kaakaoprosentista huolimatta aika rasvainen tuntu eikä liian jauhoinen -- maku pääsee hyvin esille). Ja sitten se miltä sormissa tuntuu suklaan folio (mitähän merkkiä se olikaan, jossa oli tosi hyvä, paksu ja hopeinen folio? Green&Black's ehkä, tai joku muu 100 gramman 86-prosenttinen luomusuklaa), tykkään jos se on irrallinen ja helposti taiteltavissa auki eikä siinä ole mitään kartonki- tai muovijuttuja seassa.
Ja syötäessä on myös tärkeää voida tehdä sormilla asioita ilman kuitenkaan hirveää sotkemista ja suklaan sulamista käsiin. Tähän tarpeeseen vastaavat erinomaisesti raakasuklaarusinat, joissa on ihanan kuiva ja karhea pinta. Napostelu on minulle tärkeä asia, ainakin jos siihen yhdistyvät pehmeä sohva tai nojatuoli (jossa ei saa olla kovia puisia käsinojia) ja hyvä kirja.
Tuntoaisti on ehkä tärkeimpiä aistejani. Vaatteiden ja kaiken tuntumalla on väliä, ja olin varmaan lapsena sellainen raivostuttava pikkutarkka olio, jonka hihat eivät saaneet olla eri tavalla käärittyinä. Vihasin vuosituhannenvaihteen kittanoita paitoja, joissa tuli kylmä ja alaston olo. Käärin balettiaikoina nutturoitani hartaasti ja huolella. Nykyään käytän aina villasukkia, eikä tulisi mieleenkään pukeutua vaatteeseen, joka täytyy silittää. En koskaan istu, jos voin maata oikosenani sohvalla tai sängyllä. Rasvaan kasvoni heti, jos iho kiristää. Sidon kantoliinat tarkasti, jotta meillä molemmilla on mukava olla siellä sisällä. Haluan tehdä asiat ergonomisesti ja kätevästi. Pidän hieronnasta. Minulla on ajoittain kausia, jolloin jaksan välittää ulkonäöstäni mukavuuden kustannuksella, ja sitten taas ei ole. Kenkien on syytä olla todella mukavat, hinnasta viis. Haluan että ympärilläni on miellyttävän tuntuisia asioita. Käyn pilateksessa, koska terveys ja ryhti, jotka minusta mitä suurimmassa määrin määrittyvät tuntoaistin kautta, ovat tärkeämpiä asioita kuin näyttävillä urheilusuorituksilla päteminen.
Syömis- ja juomisnautintoonkin vaikuttaa tuntoaisti. Teen lämpötila on tärkeä. Liian kuuma tee polttaa ja turhauttaa ja estää maistamasta kunnolla, mutta vähän liian jäähtynyttä teetä voi kyllä juoda. Parhaimmillaan pitäisi voida juoda isoja kulauksia niin, että se melkein polttaa mutta ei kuitenkaan. Ruoassa sama juttu. Suklaassa on tärkeää, ettei se tummuudestaan huolimatta ole liian kuivaa (tykkään Fair Marysta, koska siinä on 70 kaakaoprosentista huolimatta aika rasvainen tuntu eikä liian jauhoinen -- maku pääsee hyvin esille). Ja sitten se miltä sormissa tuntuu suklaan folio (mitähän merkkiä se olikaan, jossa oli tosi hyvä, paksu ja hopeinen folio? Green&Black's ehkä, tai joku muu 100 gramman 86-prosenttinen luomusuklaa), tykkään jos se on irrallinen ja helposti taiteltavissa auki eikä siinä ole mitään kartonki- tai muovijuttuja seassa.
Ja syötäessä on myös tärkeää voida tehdä sormilla asioita ilman kuitenkaan hirveää sotkemista ja suklaan sulamista käsiin. Tähän tarpeeseen vastaavat erinomaisesti raakasuklaarusinat, joissa on ihanan kuiva ja karhea pinta. Napostelu on minulle tärkeä asia, ainakin jos siihen yhdistyvät pehmeä sohva tai nojatuoli (jossa ei saa olla kovia puisia käsinojia) ja hyvä kirja.
maanantai 13. lokakuuta 2014
Elixia II
Riikka Pulkkinen, Juha Itkonen, eikö sen Hesarissakin joku just sanonut -- juokseminen ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen. Ylipäänsä liikkuminen ja sanat. Ei ihme että jumpassa alkaa aina ääni puhua pään sisällä. En ole lenkkeilijäihmisiä. Minusta lämmin ja valoisa ryhmäliikuntasali peileineen on kodikkaampi, Ventoline Diskukseltakin voi välttyä. Mutta se tauoton hölötys mielessä heti kun pyöräytetään hartiat ympäri ja imaistaan syvillä vatsalihaksilla kannatus keskivartaloon. Onpas naapurilla törkeän väriset lenkkarit, pakko saada samanlaiset, miten noi jaksaa tuon kokoisilla painoilla, onkohan ohjaajalla lapsia ja mitä se on tehnyt saadakseen korsettilihakset takaisin tuohon kuosiin sen jälkeen? Pitäisikö kestovärjätä taas kulmakarvat? Jos mä saan huomenna ne lasit, rupeanko käyttämään niitä jumpassakin? Näytänköhän coolilta ja älykkäältä vai rumemmalta? Näenkö sitten mihin bussiin menen? Mitä mini-T:lle kuuluu lapsiparkissa?
Oho -- tulipa aika balettivaikutteisesti tehtyä tasapainoliike. Nousisikohan jalka ylemmäs jos kokeilisin? Mitä jos kävisin vielä baletissa? Montako ehjää niveltä olisi jäljellä? Tykkääköhän kukaan minusta oikeasti vai eikö ne vain uskalla sanoa suoraan? Meniköhän ne taskuvaippojen fleecet tukkoon sappisaippuasta kun rupesivat falskaamaan? Mistä ne töissä nykyään juttelee kun en ole kuulemassa? Pitäisikö ostaa uusi urheilukassi? Mitä jos olisin yh-äiti? Joko sormukset mahtuisivat takaisin?
Näytänkö paremmalta 57- vai 64-kiloisena? Pitäiskö perustaa kuukausittain kokoontuva salonki, jossa keskusteltaisiin sivistyneistä aiheista ja joku alustaisi? Milloin olen viimeksi kirjoittanut päiväkirjaa? Semi-hyvännäköinen ohjaaja sanoo minulle jotain ilmeisen kehuvaa, mutta musiikki on liian kovalla että kuulisin! Enkä varmasti aio kysyä, että sanoisitko uudelleen, ja pyörähdäpäs muuten vähän! Pakko varata kampaaja ja matkakorttikin tyhjenee just.
Joku hieno kielikuva joka unohtuu heti kun tunti päättyy. Ja sitten voitte hitaasti alkaa availla silmiä ja nousta kyljen kautta istumaan.
Tunnisteet:
mitä panisin muistelmiini?,
niin muuten,
puuhastelu
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Junamatkan kuvaus
Pikku t sai joululahjaksi muovisen junaradan, jonka juna pitää ääntä ja liikkuu ja valaiseekin. Tämän talven soundtrack oli sitä myöten selvä. Viikonloppuna nelivuotislahjaksi saatiin vielä lisäosia. Pattereita on kulunut pakettitolkulla, ja lapsi tietää raivostuttavan hyvin, missä on vika, jos ääntä sattumalta ei kuulu. Junan, toisin kuin pikku t:n, alapuolella on pienen pieni vaimennusnappi.
Tällä hetkellä junaradan kokoaminen on vasta alkua. Junan perään liitetään Duplo-junanvaunuja ja -autoja, jotka jotenkuten pysyvät siinä kiinni. Sitten pikku t alkaa haalia olohuoneesta ja ehkä muistakin huoneista tavaroita, joilla hän saa rakenneltua pimeitä luolia valaisevalle junalle. Ensin radan päälle ilmestyy pari tuolia, sitten valoa tilkitsemään torkkupeittoa, sohvatyynyä ja lelulaatikkoa, ja yleensä verhokin vedetään ikkunan eteen, jotta junan valo näkyisi. Sitten juna törmää ensimmäiseen tyynynkulmaan, ja pikku t hermostuu sille ("Älä! Tuhma juna! Lyön sua!" ja muut nelivuotiaiden rakentavat ongelmanratkaisukeinot). Lopulta saamme esteet sopivalle etäisyydelle junasta. Leikki jatkuu.
Junaleikki on hyvin säännelty ja rajallinen, sen on äänen ja osien määrän vuoksi pakkokin olla. Paloja säilytetään minun suunnattoman taiteellisesti, taitavasti ja kärsivällisesti sanomalehdellä ja kontaktimuovilla päällystämässäni kenkälaatikossa, jossa alun perin tulivat kalliit saappaat. Leikki perustetaan yleensä olohuoneen matolle ja kerätään iltaisin. Erityisen kauniisti pyytämällä leikki voi olla levällään ruoka-aikana, vaikka ruokapöydän tuoleista osa olisikin tunnelikäytössä. Rakennelma junaradan yllä on suuri ja vuoristomainen, mutta samalla niin koherentti ja hallittu, että sen yli loikkiminen ei ärsytä aikuista kovinkaan paljoa.
Tällä hetkellä junaradan kokoaminen on vasta alkua. Junan perään liitetään Duplo-junanvaunuja ja -autoja, jotka jotenkuten pysyvät siinä kiinni. Sitten pikku t alkaa haalia olohuoneesta ja ehkä muistakin huoneista tavaroita, joilla hän saa rakenneltua pimeitä luolia valaisevalle junalle. Ensin radan päälle ilmestyy pari tuolia, sitten valoa tilkitsemään torkkupeittoa, sohvatyynyä ja lelulaatikkoa, ja yleensä verhokin vedetään ikkunan eteen, jotta junan valo näkyisi. Sitten juna törmää ensimmäiseen tyynynkulmaan, ja pikku t hermostuu sille ("Älä! Tuhma juna! Lyön sua!" ja muut nelivuotiaiden rakentavat ongelmanratkaisukeinot). Lopulta saamme esteet sopivalle etäisyydelle junasta. Leikki jatkuu.
Junaleikki on hyvin säännelty ja rajallinen, sen on äänen ja osien määrän vuoksi pakkokin olla. Paloja säilytetään minun suunnattoman taiteellisesti, taitavasti ja kärsivällisesti sanomalehdellä ja kontaktimuovilla päällystämässäni kenkälaatikossa, jossa alun perin tulivat kalliit saappaat. Leikki perustetaan yleensä olohuoneen matolle ja kerätään iltaisin. Erityisen kauniisti pyytämällä leikki voi olla levällään ruoka-aikana, vaikka ruokapöydän tuoleista osa olisikin tunnelikäytössä. Rakennelma junaradan yllä on suuri ja vuoristomainen, mutta samalla niin koherentti ja hallittu, että sen yli loikkiminen ei ärsytä aikuista kovinkaan paljoa.
maanantai 10. helmikuuta 2014
Speksin anatomia
On se niin vaikeaa kirjoittaa oikein. Speksi. Olin kolmatta kertaa katsomassa Humanistispeksiä, joka tuotettiin, joka tapahtui nyt neljännen kerran. Taas kerran se oli valloittava kokemus, ei vähiten siksi, että jokseenkin loppuunmyyty sali pullisteli sympaattisia humanisteja. Vähän nuhruisia, ystävällisen oloisia kangaskassihippejä. Omaa laumaa.
Speksihän on akateeminen (musiikki)näytelmä, jonka yleisö saa milloin tahansa keskeyttää huutamalla "omstart" ja halutessaan jonkin tarkenteen, jonka mukaan näyttelijöiden täytyy muuttaa esitystään ("lisää lapsuusmuistoja!" "pussatkaa!" "vähemmän homofobisesti nyt hei!" "spontaani jenkkakilpailu!"). Toisilla tiedekunnilla on pitkät perinteet ja runsaasti resursseja käytettävissään, humanistit taas ovat vielä alussa. Kaikki oli hurmaavan kotikutoista, ryhmähenki ja hyvä tahto suorastaan tiivistyivät pisaroiksi salin seinille, paholaista alkoi vahingossa naurattaa liikaa. Hurmaavaa.
Neljän esityksen kokemuksellani (viime vuonna kävin katsomassa myös valtsikan speksin, mutta eihän se tuntunut samalta) en malta olla analysoimatta, mitä omstarttauksessa tapahtuu. Yllätyin hiukan tajutessani, että vähän taaempana istui selvästi ennalta sovittujen kannustajien joukko, joka osasi taputtaa ja kiljua suorastaan etuajassa ja omstarttasi alusta alkaen ahkerasti. Petyin vähän, koska tuntui ettei muu yleisö oikein viitsinyt lähteä mukaan. Kyllä se siitä sitten lämpeni. Ehkä maksettujen taputtajien pois jättäminen olisi ollut järjestäjien mielestä riski. Aina laulun jälkeen, oikeastaan jo laulun päälle, huudettiin joka puolelta "Oooomstaaaaaart!!", ja aina esiintyjät vetäisivät peräkkäin kaksi kappaletta (tämä on selvästi osa perinnettä), itse asiassa aika usein kolmannenkin, vaatimattomamman improvisoidun oloisen pätkän.
Tutuista äänistä päätellen me omstarttaajat olimme melko pieni rohkeiden ihmisten joukko, joilla oli paljon ideoita. Vaatii hiukan pelisilmää osata ja uskaltaa huutaa oikealla hetkellä, ei vielä repliikin tai laulun päälle, jolloin huuto tuskin kuuluisi, mutta ei myöskään liian myöhään, kun juoni on jo nytkähtänyt eteenpäin ja idea menisi hukkaan tai häiritsisi näyttelijöitä. Vaikuttaa siltä, että oikeaan aikaan tulleet huudot auttavat esiintyjiä, väärällä hetkellä sekoittavat pasmat kaikilta, yleisöltäkin. Huutajan täytyy siis hallita ajoitus. Samoin on huudettava kuuluvasti ja selkeästi artikuloiden ja yksiselitteisen ymmärrettävästi ("vaihtakaa rooleja!"). Itse suosin klassista "kädet torveksi suun eteen" -vahvistusta.
Mitä omstarttaus sitten sisältää? Huomasin, että hyvin tyypillisesti ohjeet sisälsivät viittauksia ajankohtaisiin henkilöihin tai ilmiöihin (kuten tv-ohjelmiin), jolloin näyttelijät tietysti parhaan kykynsä mukaan jäljittelivät, no, jotain teeveestä tuttua hokemaa. Mikäs siinä, jos hahmo on yleisölle tunnistettava ja sitä osaa matkia.
Itse suosin enemmän speksin juonesta ammentavia huutoja, jotka eivät edellytä katsojalta pääsyä tietyn aihepiirin tietoon (eli siihen, mikä on juuri nyt muodissa, oli se kiinnostavaa tai ei). Tyypillisesti jossain vaiheessa juonta henkilö luettelee asiat a, b ja c, ja silloin huudetaan salamannopeasti: "Omstart, mitä muuta?" Näyttelijältä voidaan myös vaatia jonkin korostuneen ominaisuuden viemistä vielä pidemmälle: "Omstart! Vielä limaisemmin!" Joskus taas vuorosanoihin kuuluu kieltää asia x: "Ei, en voisi koskaan tehdä niin!" Huutajan täytyy tietysti mutkauttaa asia nurin: "Omstart, voitpas!" Näyttelijä jatkaa suoritustaan omassa roolissaan, mutta jotain tapahtuu: roolin ominaisuudet kärjistyvät tai näkökulma vaihtuu.
Omstarttaaja voi myös hämmentää tilannetta heittämällä siihen jonkin aivan uuden juonenkäänteen tai näyttelijöiden kyvykkyyttä testavaan odotuksen. Tämä on suurin riski. Jos esiintyjistä ei irtoa kalevalamittaista runoelmaa, sitä ei irtoa. Jos jokainen päättää olla juuri se henkilö, joka saa spontaanin hulluuskohtauksen, lopputulos on nolo. Samoin käy, jos esiintyjät eivät ole nähneet juuri oikeaa jaksoa Putouksesta tai Kummelista voidakseen toistaa jonkun toisen repliikkejä.
Palkitsevin hetki saattaa olla omstarttausepisodin jälkeen, kun palataan varsinaiseen kohtaukseen. Hienointa on, kun alkuperäinen juoni muuttuu lopullisesti, koska katsojat tarkastelevat sitä viimeisimmän omstart-vääristymän läpi. Yhtäkkiä näyttelijätkin tajuavat, miten kaksimielisiltä alun perin tavallisiksi aiotut repliikit kuulostavat, koska hetkeä aiemmin henkilöiden välille on rakennettu uudenlainen, vähän häiritsevä jännite. Ja yleisö on pudota penkeiltään riemusta.
Tätä ei olisi voitu kirjoittaa. Se on aidossa vuorovaikutuksessa tuotettu inhimillinen konstruktio. Hyvät naiset ja herrat - se on humanistinen Humanistispeksi.
Speksihän on akateeminen (musiikki)näytelmä, jonka yleisö saa milloin tahansa keskeyttää huutamalla "omstart" ja halutessaan jonkin tarkenteen, jonka mukaan näyttelijöiden täytyy muuttaa esitystään ("lisää lapsuusmuistoja!" "pussatkaa!" "vähemmän homofobisesti nyt hei!" "spontaani jenkkakilpailu!"). Toisilla tiedekunnilla on pitkät perinteet ja runsaasti resursseja käytettävissään, humanistit taas ovat vielä alussa. Kaikki oli hurmaavan kotikutoista, ryhmähenki ja hyvä tahto suorastaan tiivistyivät pisaroiksi salin seinille, paholaista alkoi vahingossa naurattaa liikaa. Hurmaavaa.
Neljän esityksen kokemuksellani (viime vuonna kävin katsomassa myös valtsikan speksin, mutta eihän se tuntunut samalta) en malta olla analysoimatta, mitä omstarttauksessa tapahtuu. Yllätyin hiukan tajutessani, että vähän taaempana istui selvästi ennalta sovittujen kannustajien joukko, joka osasi taputtaa ja kiljua suorastaan etuajassa ja omstarttasi alusta alkaen ahkerasti. Petyin vähän, koska tuntui ettei muu yleisö oikein viitsinyt lähteä mukaan. Kyllä se siitä sitten lämpeni. Ehkä maksettujen taputtajien pois jättäminen olisi ollut järjestäjien mielestä riski. Aina laulun jälkeen, oikeastaan jo laulun päälle, huudettiin joka puolelta "Oooomstaaaaaart!!", ja aina esiintyjät vetäisivät peräkkäin kaksi kappaletta (tämä on selvästi osa perinnettä), itse asiassa aika usein kolmannenkin, vaatimattomamman improvisoidun oloisen pätkän.
Tutuista äänistä päätellen me omstarttaajat olimme melko pieni rohkeiden ihmisten joukko, joilla oli paljon ideoita. Vaatii hiukan pelisilmää osata ja uskaltaa huutaa oikealla hetkellä, ei vielä repliikin tai laulun päälle, jolloin huuto tuskin kuuluisi, mutta ei myöskään liian myöhään, kun juoni on jo nytkähtänyt eteenpäin ja idea menisi hukkaan tai häiritsisi näyttelijöitä. Vaikuttaa siltä, että oikeaan aikaan tulleet huudot auttavat esiintyjiä, väärällä hetkellä sekoittavat pasmat kaikilta, yleisöltäkin. Huutajan täytyy siis hallita ajoitus. Samoin on huudettava kuuluvasti ja selkeästi artikuloiden ja yksiselitteisen ymmärrettävästi ("vaihtakaa rooleja!"). Itse suosin klassista "kädet torveksi suun eteen" -vahvistusta.
Mitä omstarttaus sitten sisältää? Huomasin, että hyvin tyypillisesti ohjeet sisälsivät viittauksia ajankohtaisiin henkilöihin tai ilmiöihin (kuten tv-ohjelmiin), jolloin näyttelijät tietysti parhaan kykynsä mukaan jäljittelivät, no, jotain teeveestä tuttua hokemaa. Mikäs siinä, jos hahmo on yleisölle tunnistettava ja sitä osaa matkia.
Itse suosin enemmän speksin juonesta ammentavia huutoja, jotka eivät edellytä katsojalta pääsyä tietyn aihepiirin tietoon (eli siihen, mikä on juuri nyt muodissa, oli se kiinnostavaa tai ei). Tyypillisesti jossain vaiheessa juonta henkilö luettelee asiat a, b ja c, ja silloin huudetaan salamannopeasti: "Omstart, mitä muuta?" Näyttelijältä voidaan myös vaatia jonkin korostuneen ominaisuuden viemistä vielä pidemmälle: "Omstart! Vielä limaisemmin!" Joskus taas vuorosanoihin kuuluu kieltää asia x: "Ei, en voisi koskaan tehdä niin!" Huutajan täytyy tietysti mutkauttaa asia nurin: "Omstart, voitpas!" Näyttelijä jatkaa suoritustaan omassa roolissaan, mutta jotain tapahtuu: roolin ominaisuudet kärjistyvät tai näkökulma vaihtuu.
Omstarttaaja voi myös hämmentää tilannetta heittämällä siihen jonkin aivan uuden juonenkäänteen tai näyttelijöiden kyvykkyyttä testavaan odotuksen. Tämä on suurin riski. Jos esiintyjistä ei irtoa kalevalamittaista runoelmaa, sitä ei irtoa. Jos jokainen päättää olla juuri se henkilö, joka saa spontaanin hulluuskohtauksen, lopputulos on nolo. Samoin käy, jos esiintyjät eivät ole nähneet juuri oikeaa jaksoa Putouksesta tai Kummelista voidakseen toistaa jonkun toisen repliikkejä.
Palkitsevin hetki saattaa olla omstarttausepisodin jälkeen, kun palataan varsinaiseen kohtaukseen. Hienointa on, kun alkuperäinen juoni muuttuu lopullisesti, koska katsojat tarkastelevat sitä viimeisimmän omstart-vääristymän läpi. Yhtäkkiä näyttelijätkin tajuavat, miten kaksimielisiltä alun perin tavallisiksi aiotut repliikit kuulostavat, koska hetkeä aiemmin henkilöiden välille on rakennettu uudenlainen, vähän häiritsevä jännite. Ja yleisö on pudota penkeiltään riemusta.
Tätä ei olisi voitu kirjoittaa. Se on aidossa vuorovaikutuksessa tuotettu inhimillinen konstruktio. Hyvät naiset ja herrat - se on humanistinen Humanistispeksi.
tiistai 28. tammikuuta 2014
Mielenhalinta
Myöhästyin tänä aamuna taas bussista. Kieltäydyin ajattelemasta hameenhelman kautta pöksyihini pyrkivää julmaa talvituulta kehätien pysäkillä ja keskitin päättäväisesti ajatukseni viereiseen kaivutyömaahan. Siellä tehdään eritasoliittymää nimittäin. Käytin siis itseeni samaa harhautustekniikkaa kuin pikku t:hen, joka ei halua.
Kylläpä on monenlaisia maalajeja ja kerrostumia tuossa kuopassa! (Katsos, minkälainen koira menee ohi!)
Kylläpä on jännittävä tuo kaivuri! Nyt se irrottaa kauhansa! (Ei sade oikeasti sitä hämähämähäkkiä vie, se kuules ampuu pyllystään seittiä, johon tuuli tarttuu ja lennättää sen kohti uusia seikkailuja! Yhtään ei ole surullista!)
Oho, noin näppärästi tarttuu kaivurin ranteeseen uusi kauha, jossa on tuollaiset kynnetkin! Mitähän se kohta kaivaa? (Kokeilepa, meneekö sun varjo nopeammin, jos juokset oikein reippaasti tässä äidin vieressä!)
Ei vitsit, voiko noin tehdä! Kaivuri nojautuu kauhaansa, nostaa vähän takamustaan ja jotenkin... mutkauttaa tuon telaketjuosion ympäri kokonaan! Ohjaamo pysyy paikoillaan vain. Käsittämätöntä. Kai se telaketjuissa onkin sitten tärkeää että onko etu- vai takaperin. (Laita muru silmät kiinni niin aamu tulee nopeammin.)
Nyt se sit kaivaa tuosta kasasta hiekkaa. Aha. Hienoa. (Et tasan tule antamaan enää yhtään halia. En halua alaikäisiltä haleja yöllä. Nuku.)
Oijoijoijoi, melkein sohaisi ohikulkevasta bussista oven irti kauhalla! Kukahan siitä joutuisi vastuuseen? Osaisinkohan minä ajaa tuollaista? Olisiko sitten Fäsbässä kerrottavaa! (Mitä, seitsemät kalsarit? Ei äiti tiedä. Olisi varmaan ainakin tosi pehmeä ja lämmin. Kokeilet toisen kerran.)
Bussi tuli. (Mitä tapahtui? Kuuluu vain rauhallinen hengitys.)
Kylläpä on monenlaisia maalajeja ja kerrostumia tuossa kuopassa! (Katsos, minkälainen koira menee ohi!)
Kylläpä on jännittävä tuo kaivuri! Nyt se irrottaa kauhansa! (Ei sade oikeasti sitä hämähämähäkkiä vie, se kuules ampuu pyllystään seittiä, johon tuuli tarttuu ja lennättää sen kohti uusia seikkailuja! Yhtään ei ole surullista!)
Oho, noin näppärästi tarttuu kaivurin ranteeseen uusi kauha, jossa on tuollaiset kynnetkin! Mitähän se kohta kaivaa? (Kokeilepa, meneekö sun varjo nopeammin, jos juokset oikein reippaasti tässä äidin vieressä!)
Ei vitsit, voiko noin tehdä! Kaivuri nojautuu kauhaansa, nostaa vähän takamustaan ja jotenkin... mutkauttaa tuon telaketjuosion ympäri kokonaan! Ohjaamo pysyy paikoillaan vain. Käsittämätöntä. Kai se telaketjuissa onkin sitten tärkeää että onko etu- vai takaperin. (Laita muru silmät kiinni niin aamu tulee nopeammin.)
Nyt se sit kaivaa tuosta kasasta hiekkaa. Aha. Hienoa. (Et tasan tule antamaan enää yhtään halia. En halua alaikäisiltä haleja yöllä. Nuku.)
Oijoijoijoi, melkein sohaisi ohikulkevasta bussista oven irti kauhalla! Kukahan siitä joutuisi vastuuseen? Osaisinkohan minä ajaa tuollaista? Olisiko sitten Fäsbässä kerrottavaa! (Mitä, seitsemät kalsarit? Ei äiti tiedä. Olisi varmaan ainakin tosi pehmeä ja lämmin. Kokeilet toisen kerran.)
Bussi tuli. (Mitä tapahtui? Kuuluu vain rauhallinen hengitys.)
lauantai 29. kesäkuuta 2013
Ja heidän raitansa halkaisevat jalkakäytävän
He suosivat selkeitä värejä, enimmäkseen mustaa ja valkoista toki, voimakkaita muotoja, isoja kuvioita. He kantavat käsilaukkuja, joissa käytännöllisyys ja särmikäs tyylikkyys yhdistyvät huumaavan sujuvasti. Jos he pitäisivät tyyliblogia, se olisi jonkinlainen... äitiysblogi ilman lapsia, ei missään nimessä banaali päivän asu -blogi. Heissä ei ole mitään tunkkaista tai ryppyistä. Heidän valkoisensa ei ole pesukoneen harmaannuttamaa. Heidän mustassaan ei ole nöyhtää.
He yhdistävät varmalla maulla Marimekkoa ja vaatteita, jotka voisivat olla Marimekkoa. He ovat kuin Suomi-brändi ilman suomalaisuutta. He ovat kaikkea sitä, mitä me ulkomaalaisille väitämme olevamme. He ovat sitä, mitä me haluaisimme kiihkeästi olla ja samalla jotain aivan muuta.
He ovat japanilaisnaisia Helsingin kaduilla, Espan pyhiinvaeltajia.
He yhdistävät varmalla maulla Marimekkoa ja vaatteita, jotka voisivat olla Marimekkoa. He ovat kuin Suomi-brändi ilman suomalaisuutta. He ovat kaikkea sitä, mitä me ulkomaalaisille väitämme olevamme. He ovat sitä, mitä me haluaisimme kiihkeästi olla ja samalla jotain aivan muuta.
He ovat japanilaisnaisia Helsingin kaduilla, Espan pyhiinvaeltajia.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Neuvottelusta ja valitsemisesta
Tämän piti olla vain kommentteja Lupaollaminässä, mutta sitten ajatus kasvoikin omaksi tekstiksi.
Kirjoitin ensin kommentin autonomia-aiheiseen postaukseen:
Alfie Kohnin Unconditional Parentingissa (jota olen lukenut hiiitaasti tammikuusta asti...) sanottiin -- ja minä pysähdyin ja alleviivasin sen, vaikka olin just hyppäämäisilläni bussista pois samalla -- että todellinen autonomia on sitä, että pääsee vaikuttamaan asioiden rakenteisiin, siis tuottamaan ja muokkaamaan niitä, eikä vain valitsemaan valmiista vaihtoehdoista.
Siinä puhuttiin valitsemisesta ja siitä, mistä kaikesta lapsia voi syyttää ("sinä itse kerjäsit tätä" -tyyliin). Että tietyn ikäiselle lapselle, käytännössä luullakseni taaperolle ja leikki-ikäiselle, riittää päästä aidosti valitsemaan aikuisen etukäteen seulomista hyvistä ratkaisuvaihtoehdoista, mutta jossain vaiheessa se ei enää olekaan kylliksi. Ennen kouluikää pitäisi siis jo päästä itse osallistumaan niiden vaihtoehtojen pohtimiseen ja muovaamiseen.
Sitten aloin kirjoittaa toista kommenttia, mutta lähti käsistä...
Minä olen nyt viime aikoina yrittänyt opettaa lapselle, että asioista voi neuvotella. Että jos ei halua tehdä niin kuin minä määrään, sopii rauhallisesti kysyä, voitaisiinko sittenkin tehdä toisella tavalla. Ja silloin on yleensä aika hyvät mahikset saada ideansa läpi. Sen sijaan sitä, että lapsi pokkana tekee vastoin nimenomaista kehotusta, en kestä ollenkaan, vaan saan hyvin, hyvin nopeasti ns. paskaraivarin. Myös väninä on kuluttavaa kuunneltavaa, ja siitä tuleekin kyllä annettua palautetta tarpeettoman usein (ja tarpeettoman värikkäin ja silti epätarkoin ilmaisuin).
Haluaisin, että meidän perheessä kaikki tuntevat olevansa sillä tavalla vakavasti otettavia kansalaisia, että voivat ilmaista mielipiteensä rauhallisesti. Että lapsenkaan ei tarvitsisi noudattaa mitään alistetun ja vailla valtaa olevan ihmisen etiikkaa, jonka mukaan haluamansa saa olemalla ovela ja vetämällä välistä, koska sisimmässään koko ajan tietää, että reilua peliä ei ole mahdollista pelata, koska reilu peli on parempien ihmisten kamaa. Inhottaisi ajatella, että lapseni, saati mieheni, täytyisi huijata tai vinkua ja valittaa (tai vihjailla ja katkeroitua) saadakseen haluamansa tai edes osan siitä. En halua olla ihminen, jolta perhe ei voi pyytää sitä mitä haluaa. (Olisin käyttänyt tässä sanaa orjamoraali, mutta sitten googlasin sen enkä ihan tajunnut. Jätän siis välistä, sääli! Mutta orjan moraalistahan on kyse!)
Joten keskustelen sitten joka ikinen päivä pikku t:n kanssa tästä. Minä en oikeastaan koskaan anna periksi käskyttämisen aikana -- tarkoitan nyt sitä, että luovuttaisin enkä odottaisi, että pikku t noudattaa kehotusta. (Voin kertoa, että meillä kehotetaan kolmivuotiasta hyvin usein. Sorry, Alfie Kohn ja muut.) Sen sijaan olen alkanut kuunnella vastaanhangoittelun ääniä tarkemmin ja kysyä, haluaako hän kenties kotiin menemisen sijasta sittenkin vielä pyöräillä yhden kierroksen pihalla. Jos (haha) vastaus on kyllä, sovimme, että tottahan toki nyt vielä yksi kierros. Tai ei: sovimme, että pikku t saa pyytää minulta sitä. "Nyt voit kysyä äidiltä kauniisti: 'Saanko pyöräillä vielä yhden kerran alamäessä?' " Sitten hän pyytää ja minä annan luvan. Minä en suinkaan anna periksi vaatimuksessani ("olkoon, kun ei se penska kuuntele"), minä neuvottelen, odotan yhteistyötä ja kohteliasta puhuttelua ja pidän asetelman hallussa. (Ja sitten palataan kohtaan "käskyttäminen". Hyvänä päivänä hieman vähemmillä vastaanhangoitteluilla!)
Itse asiassa on yllättävän helppoa neuvotella kolmivuotiaan kanssa. Ja itse asiassa olen myös alkanut tajuta, mitä tarkoitetaan sanomalla "mielipiteeni voivat muuttua, mutta ei se tosiasia, että olen oikeassa". Äiti päättää, mutta äitiin on varsin helppo vaikuttaa asiallisilla perusteluilla, joita todella alkaa leikki-ikäiseltä jo irrotakin. Äitiä sen sijaan ei vedätetä, huijata, painosteta, väsytetä (ks. kohta "paskaraivari").
No siis tietysti aika monessa asiassa teoreettinen, kirjasta löytyvä ihanne on Yhtä ja todellisuus on suoraan syvältä selkärangasta (yleensä sieltä pyllyn korkeudelta) kumpuavaa Toista. Mutta tämä säännöistäneuvotteluasia alkaa oikein todella jo luonnistua. Olen siitä ylpeä.
Terveisiä iskälle, joka on takonut päähäni, että asiallinen perusteleminen, ja asiallisuus yleensä, on ehkä ylevintä mihin ihmisyyden lahjan saanut olento kykenee.
Kirjoitin ensin kommentin autonomia-aiheiseen postaukseen:
Alfie Kohnin Unconditional Parentingissa (jota olen lukenut hiiitaasti tammikuusta asti...) sanottiin -- ja minä pysähdyin ja alleviivasin sen, vaikka olin just hyppäämäisilläni bussista pois samalla -- että todellinen autonomia on sitä, että pääsee vaikuttamaan asioiden rakenteisiin, siis tuottamaan ja muokkaamaan niitä, eikä vain valitsemaan valmiista vaihtoehdoista.
Siinä puhuttiin valitsemisesta ja siitä, mistä kaikesta lapsia voi syyttää ("sinä itse kerjäsit tätä" -tyyliin). Että tietyn ikäiselle lapselle, käytännössä luullakseni taaperolle ja leikki-ikäiselle, riittää päästä aidosti valitsemaan aikuisen etukäteen seulomista hyvistä ratkaisuvaihtoehdoista, mutta jossain vaiheessa se ei enää olekaan kylliksi. Ennen kouluikää pitäisi siis jo päästä itse osallistumaan niiden vaihtoehtojen pohtimiseen ja muovaamiseen.
Sitten aloin kirjoittaa toista kommenttia, mutta lähti käsistä...
Minä olen nyt viime aikoina yrittänyt opettaa lapselle, että asioista voi neuvotella. Että jos ei halua tehdä niin kuin minä määrään, sopii rauhallisesti kysyä, voitaisiinko sittenkin tehdä toisella tavalla. Ja silloin on yleensä aika hyvät mahikset saada ideansa läpi. Sen sijaan sitä, että lapsi pokkana tekee vastoin nimenomaista kehotusta, en kestä ollenkaan, vaan saan hyvin, hyvin nopeasti ns. paskaraivarin. Myös väninä on kuluttavaa kuunneltavaa, ja siitä tuleekin kyllä annettua palautetta tarpeettoman usein (ja tarpeettoman värikkäin ja silti epätarkoin ilmaisuin).
Haluaisin, että meidän perheessä kaikki tuntevat olevansa sillä tavalla vakavasti otettavia kansalaisia, että voivat ilmaista mielipiteensä rauhallisesti. Että lapsenkaan ei tarvitsisi noudattaa mitään alistetun ja vailla valtaa olevan ihmisen etiikkaa, jonka mukaan haluamansa saa olemalla ovela ja vetämällä välistä, koska sisimmässään koko ajan tietää, että reilua peliä ei ole mahdollista pelata, koska reilu peli on parempien ihmisten kamaa. Inhottaisi ajatella, että lapseni, saati mieheni, täytyisi huijata tai vinkua ja valittaa (tai vihjailla ja katkeroitua) saadakseen haluamansa tai edes osan siitä. En halua olla ihminen, jolta perhe ei voi pyytää sitä mitä haluaa. (Olisin käyttänyt tässä sanaa orjamoraali, mutta sitten googlasin sen enkä ihan tajunnut. Jätän siis välistä, sääli! Mutta orjan moraalistahan on kyse!)
Joten keskustelen sitten joka ikinen päivä pikku t:n kanssa tästä. Minä en oikeastaan koskaan anna periksi käskyttämisen aikana -- tarkoitan nyt sitä, että luovuttaisin enkä odottaisi, että pikku t noudattaa kehotusta. (Voin kertoa, että meillä kehotetaan kolmivuotiasta hyvin usein. Sorry, Alfie Kohn ja muut.) Sen sijaan olen alkanut kuunnella vastaanhangoittelun ääniä tarkemmin ja kysyä, haluaako hän kenties kotiin menemisen sijasta sittenkin vielä pyöräillä yhden kierroksen pihalla. Jos (haha) vastaus on kyllä, sovimme, että tottahan toki nyt vielä yksi kierros. Tai ei: sovimme, että pikku t saa pyytää minulta sitä. "Nyt voit kysyä äidiltä kauniisti: 'Saanko pyöräillä vielä yhden kerran alamäessä?' " Sitten hän pyytää ja minä annan luvan. Minä en suinkaan anna periksi vaatimuksessani ("olkoon, kun ei se penska kuuntele"), minä neuvottelen, odotan yhteistyötä ja kohteliasta puhuttelua ja pidän asetelman hallussa. (Ja sitten palataan kohtaan "käskyttäminen". Hyvänä päivänä hieman vähemmillä vastaanhangoitteluilla!)
Itse asiassa on yllättävän helppoa neuvotella kolmivuotiaan kanssa. Ja itse asiassa olen myös alkanut tajuta, mitä tarkoitetaan sanomalla "mielipiteeni voivat muuttua, mutta ei se tosiasia, että olen oikeassa". Äiti päättää, mutta äitiin on varsin helppo vaikuttaa asiallisilla perusteluilla, joita todella alkaa leikki-ikäiseltä jo irrotakin. Äitiä sen sijaan ei vedätetä, huijata, painosteta, väsytetä (ks. kohta "paskaraivari").
No siis tietysti aika monessa asiassa teoreettinen, kirjasta löytyvä ihanne on Yhtä ja todellisuus on suoraan syvältä selkärangasta (yleensä sieltä pyllyn korkeudelta) kumpuavaa Toista. Mutta tämä säännöistäneuvotteluasia alkaa oikein todella jo luonnistua. Olen siitä ylpeä.
Terveisiä iskälle, joka on takonut päähäni, että asiallinen perusteleminen, ja asiallisuus yleensä, on ehkä ylevintä mihin ihmisyyden lahjan saanut olento kykenee.
Tunnisteet:
itu,
niin muuten,
tämän halusin sanoa,
yhteenvedot
maanantai 11. helmikuuta 2013
P.s.
Luin juuri vanhoja tekstejäni, ja muutamassakin puhuttiin siitä, miten haaveilen laulutunneista tai -yhtyeestä. Nytpä näyttäisi siltä, että minulla on sellainen yhtye, tai sanotaanko ryhmä, joka vain tipahti taivaasta eräälle aatteelliselle sähköpostilistalle. Ja siellä on älytsin siistiä. Ja minä laulan yhdessä kappaleessa ekaa kertaa elämässäni omaa stemmaa. (Siinä on kaksi eri nuottia.)
torstai 6. syyskuuta 2012
Värinää kammiossa
Ohhoh ja shit, nyt tekee mieli olla paniikissa tosi sarkastinen (ehkä parissa päivässä tuijottamillani 28 jaksolla Housea on jotain tekemistä sen kanssa. Intuboikaa!). Tai jotain. Sain tunnustusta. SariP antoi tällaisen:
Ja mä olen ihan että joo öö, alankohan minä nyt saada risteilyjä ja ripsivärejä postissa. Suunnilleen kaikki ei-suljetut blogit, joita luen, ovat saaneet tämän (ja muita) kun lunta oli vielä maassa, mutta valitsen silti, tulkoon toistoa:
1. Kolme kertaa ikuisuus. Olen lukenut tätä vuositolkulla, jo paljon ennen kuin tiesin, että jossain vaiheessa muodissa olevat äitiysblogit alkavat kiinnostaa aivan vastustamattomasti. (En jostain syystä saa kylläkään lisättyä blogiin kommenttia nyt.)
2. Samppanjapäivät. Rakkautta ensisilmäyksellä. Jotain ihan muuta.
3. Filosofian puutarha. Tämä ei muuten ole missään järjestyksessä tämä lista. Ihanaa, viisasta tekstiä.
4. Lähiömutsi. Vähemmän itäisen Itä-Helsingin kukkanen ja kiinnostavia aiheita sopivalla syvyydellä käsittelevä blogi.
5. Buttermilk bisquits. Runollisuutta ja arkea kivasti yhdessä.
Listaamatta jäivät tietenkin Oi mutsi mutsi, Kemikaalicocktail ja Project Mama, koska hei, olisi vähän turhan obvious. Kavereiden blogit jäivät myös rannalle, koska useimmissa on jokin rajaus lukijoissa. Odotan muuten yhä, että Sushi ja pikku t:n kaima-isoukki alkavat blogata! Edes jompikumpi?
Oma blog(g?)aukseni on vaihtelevaa, erittäin vaihtelevaa. Olen kirjoittanut kuulumisia, olen hävennyt ja hävittänyt ne ja päättänyt kirjoittaa vain Jostain Aiheesta, saanut kroonistuvia mieli- ja kielikramppeja, ajatellut myötähäpeää ja laskenut taas rimaa ja toivonut, ettei kukaan huomaisi. Olen ajatellut, että olisi siistiä olla osa myyttistä yhdessä bilettävää blogiyhteisöä, ja sitten tajunnut, etten todellakaan jaksaisi kirjoittaa joka toinen päivä tavara-aiheisia postauksia siksi, että joku ostaa minulta sellaisia. Ylipäänsä en jaksaisi kirjoittaa, jos joku ostaisi minulta sitä, tai ylipäänsä luettavaa tekstiä joka toinen päivä. En ala koskaan toimittajaksi. Ja aivan varmasti en opiskelisi koskaan luovaa kirjoittamista niin kuin äiti teki viime vuoden. Tieteellisessä tekstissä on sentään turva ja lähdeviitteet.
Nyt vähemmän sitä katkeraa nilkuttavaa diagnostikkoa. Enemmän esim, hmm, bodypumpia, ihmisten lapsuusmuistoille huutonauramista ("nukkeni nimi oli Hämäläinen" "Mun oli Jeesus") ja asiallisia voileipiä. Mitä kellokin taas on?
T ja pikku t soittivat minulle mummolasta puoli yhdeksältä illalla ruuhkametroon, koska pikku t:llä oli kova ikävä, ja hän halusi sanoa minulle, että työmatkalla oleva pappa oli soittanut Singaporesta. Ymmärrettävästi iso T auttoi häntä kertomaan tämän. Kuulemma poikani (tämän jälkeen olen alkanut tykätä tuosta sanasta) rauhoittui nukkumaan, kun sai hetken jutella kanssani.
(Päästäpä joskus musavideoiden todellisuuteen, jossa saa laulaa katosta roikkuvaan mikkiin isot kuulokkeet päässä ja silmät kiinni, toinen käsi kuulokkeen peittämällä korvalla. Lähimpänä olin tänään, kun löysin itseni Wiipurilaisesta osakunnasta tuntemattomien ihmisten keskeltä laulamasta tunnin--pari. Ääneni oli pienessä joukossa sen verran hallitseva, että kun minä lauloin Jääkärinmarssin toiseksi viimeisen säkeen päin honkia, kaikki seurasivat uskollisesti.)
Eiku menetkö nyt oikeasti nukkumaan ja olet ihan hiljaa.
Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat:
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
sen eteenpäin.
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
sen eteenpäin.
Ja mä olen ihan että joo öö, alankohan minä nyt saada risteilyjä ja ripsivärejä postissa. Suunnilleen kaikki ei-suljetut blogit, joita luen, ovat saaneet tämän (ja muita) kun lunta oli vielä maassa, mutta valitsen silti, tulkoon toistoa:
1. Kolme kertaa ikuisuus. Olen lukenut tätä vuositolkulla, jo paljon ennen kuin tiesin, että jossain vaiheessa muodissa olevat äitiysblogit alkavat kiinnostaa aivan vastustamattomasti. (En jostain syystä saa kylläkään lisättyä blogiin kommenttia nyt.)
2. Samppanjapäivät. Rakkautta ensisilmäyksellä. Jotain ihan muuta.
3. Filosofian puutarha. Tämä ei muuten ole missään järjestyksessä tämä lista. Ihanaa, viisasta tekstiä.
4. Lähiömutsi. Vähemmän itäisen Itä-Helsingin kukkanen ja kiinnostavia aiheita sopivalla syvyydellä käsittelevä blogi.
5. Buttermilk bisquits. Runollisuutta ja arkea kivasti yhdessä.
Listaamatta jäivät tietenkin Oi mutsi mutsi, Kemikaalicocktail ja Project Mama, koska hei, olisi vähän turhan obvious. Kavereiden blogit jäivät myös rannalle, koska useimmissa on jokin rajaus lukijoissa. Odotan muuten yhä, että Sushi ja pikku t:n kaima-isoukki alkavat blogata! Edes jompikumpi?
Oma blog(g?)aukseni on vaihtelevaa, erittäin vaihtelevaa. Olen kirjoittanut kuulumisia, olen hävennyt ja hävittänyt ne ja päättänyt kirjoittaa vain Jostain Aiheesta, saanut kroonistuvia mieli- ja kielikramppeja, ajatellut myötähäpeää ja laskenut taas rimaa ja toivonut, ettei kukaan huomaisi. Olen ajatellut, että olisi siistiä olla osa myyttistä yhdessä bilettävää blogiyhteisöä, ja sitten tajunnut, etten todellakaan jaksaisi kirjoittaa joka toinen päivä tavara-aiheisia postauksia siksi, että joku ostaa minulta sellaisia. Ylipäänsä en jaksaisi kirjoittaa, jos joku ostaisi minulta sitä, tai ylipäänsä luettavaa tekstiä joka toinen päivä. En ala koskaan toimittajaksi. Ja aivan varmasti en opiskelisi koskaan luovaa kirjoittamista niin kuin äiti teki viime vuoden. Tieteellisessä tekstissä on sentään turva ja lähdeviitteet.
Nyt vähemmän sitä katkeraa nilkuttavaa diagnostikkoa. Enemmän esim, hmm, bodypumpia, ihmisten lapsuusmuistoille huutonauramista ("nukkeni nimi oli Hämäläinen" "Mun oli Jeesus") ja asiallisia voileipiä. Mitä kellokin taas on?
T ja pikku t soittivat minulle mummolasta puoli yhdeksältä illalla ruuhkametroon, koska pikku t:llä oli kova ikävä, ja hän halusi sanoa minulle, että työmatkalla oleva pappa oli soittanut Singaporesta. Ymmärrettävästi iso T auttoi häntä kertomaan tämän. Kuulemma poikani (tämän jälkeen olen alkanut tykätä tuosta sanasta) rauhoittui nukkumaan, kun sai hetken jutella kanssani.
(Päästäpä joskus musavideoiden todellisuuteen, jossa saa laulaa katosta roikkuvaan mikkiin isot kuulokkeet päässä ja silmät kiinni, toinen käsi kuulokkeen peittämällä korvalla. Lähimpänä olin tänään, kun löysin itseni Wiipurilaisesta osakunnasta tuntemattomien ihmisten keskeltä laulamasta tunnin--pari. Ääneni oli pienessä joukossa sen verran hallitseva, että kun minä lauloin Jääkärinmarssin toiseksi viimeisen säkeen päin honkia, kaikki seurasivat uskollisesti.)
Eiku menetkö nyt oikeasti nukkumaan ja olet ihan hiljaa.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Kill your darlings
Tämä teksti ei otsikosta huolimatta käsittele perhe-elämäni auvoa (ja varmasti et viittaa otsikkoon! t. lukion äikänope), jos ei nyt oteta lukuun sitä, että perhe-elämäni lähti ulkoilemaan, tulee kotiin vasta puistoruokailun jälkeen ja laittaa toisensa sen jälkeen suoraan päiväunille. Tämä teksti käsittelee kirjoittamista ja gradua, koska nyt sain siinä putken päälle.
Lapsettoman viikonloppuristeilyn jälkeen vääntäydyin vastahakoisesti uuden hienon dyykatun pöytäni ääreen ja avasin gradukoneen, minttusuklaa-Frezzan ja sulut aivoistani. Nyt g-kone on tehokkaan puolitoistatuntisen työtuokion jälkeen kiinni, Frezza-pullo tyhjä ja aivot yhä auki, joten täytyy käyttää hetkeä hyväksi. Aion nimittäin antaa hyviä neuvoja asiakirjoittamisen kanssa painiskeleville! Nyt lähtee!!!11!
Isoa kirjoitustyötä, esimerkiksi nyt vaikka jonkinlaista lopputyötä, ei kannata ajatella kokonaisena möhkäleenä. Se on hyvä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa jakaa osiin ja aloittaa helpoimmasta päästä. Itse luon nykyään aika rutiininomaisesti useita otsikoita ja alaotsikoita jo ennen tekstin aloittamistakaan. Hyvin pitkää (esimerkiksi yli 30 sivua) tekstiä suunniteltaessa kannattaa jopa luoda erilliset tiedostot, joihin tuottaa yhden luvun kuhunkin, esimerkiksi "Johdanto" ja "Analyysiluku". Nekin on syytä jakaa heti edes alustavasti alalukuihin. Kannattaa tehdä kaikki otsikot mahdollisimman aikaisin, niin jäljelle jääkin vain useita muutaman sivun tekstejä. Ja sellaisenhan nyt tekaisee jo paljon helpommin!
Tässä vaiheessa on hyvällä tuurilla syntynyt jo useita sivuja tiedostoja: pelkät muotoseikat on kiva hoitaa aluksi, koska tuntee tehneensä edes jotakin. Se ei myöskään vaadi suurta luovuutta: täytyy vain valita fonttikoko, riviväli ja marginaalit ja muut sellaiset. (Tekstien muotoilusta kannattaa muuten tehdä itselleen jonkinlainen muistilista, jonka mukaan on helppo luoda uusia ja yhdistellä vanhoja tiedostoja. Minulla se on "To do -listassa", jossa on kaikkea muutakin mielen päällä olevaa ja työvaiheiden mukaan muuttuvaa.) Kun sitten sijoittelee mielessään hahmottelemansa otsikot sopivin välein ja mahdollisesti tiristää ulos pari sanaa tai lausetta luonnehtimaan otsikoiden alle joskus myöhemmin tulevaa tekstiä, on jo pitkällä! Vähän niin kuin kokoaisi kirjahyllyjä. Vääntämisen, rakentamisen ja sijoittelun jälkeen huone näyttää jo paljon paremmalta kuin typötyhjänä. Vain sisältö puuttuu enää.
Kun on aloittanut kirjoittamisvaiheen, taustatyö on luultavasti jo enemmän tai vähemmän hyvässä kunnossa. Aineistosta ja lähdekirjallisuudesta on muistiinpanot jossakin ja sen sellaista. Tällöin on aika luottaa itseensä. Tietoa on omassa päässä luultavasti enemmän kuin itsekritiikissään tajuaakaan. Siitä selviää vaikka keskustelemalla aiheesta erittäin kiinnostuneen ihmisen kanssa. Ihminen tunnetusti oppii parhaiten opettamalla asiaansa jollekulle toiselle (!). Ajatusten sanallistaminen auttaa, ja joskus sitä suorastaan hämmästyy tajutessaan, miten laajat tiedot omasta päästään voikaan löytää, jos vain joku, esimerkiksi nyt graduohjaaja, muu opettaja tai vertaisryhmäläinen, kuuntelee innokkaana ja vaikuttaa todella tarvitsevan tietoa. Jos lähipiiriin ei kuulu ketään, jota kiinnostaisi, sellaisen voi kuvitella. Aina voi hiukan blogata tai kirjoittaa oppimispäiväkirjaa (kuinka vihasinkaan sitä lapsena -- miksei kukaan kertonut, että siitä on apua?).
Yritän sanoa, ettei ole mikään Hyvän kirjoittajan ja Asiallisen työihmisen merkki, että yrittää aloittaa vaikeimmasta ja ahdistuu. Aika monessa asiassa on lupa tehdä ensin se, joka tuntuu helpolta, kivalta tai edes siedettävän mahdolliselta. Kun on tehnyt alta pois kaikki melkein merkityksettömät, simppelit pikkujutut, saattaa huomata tekstin kasvaneen 30 sivuun. Sitten kun yrittää muistaa, että mikä tässä nyt niin kamalaa oli, ei enää saakaan ajatuksesta kiinni. Kyllä se siitä! Luultavasti ainakaan opiskelijalta ei vaadita mitään täysin hyödytöntä tai suorastaan vaarallista (no työelämässä se muuttuu), vaan kaikki työ palvelee jotenkin omaa oppimista. Yliopistokaan ei oikeasti tahdo pahaa opiskelijoilleen, vaan gradunteollakin on, öö, joku merkitys. Tota.
Palatakseni otsikkoon: Sitten kun on sanonut omasta mielestään jotain tosi sykähdyttävän päräyttävää ja vain ihan lievästi epätieteellistä, sitä hehkutetaan ja hekumoid se on syytä lukea läpi vielä useita kertoja erittäin kriittisin silmin ja lopuksi varmuuden vuoksi poistaa. Luultavasti sitä vain häpeäisi isona. Tylsän asiallista ja hyvän tieteellisen tavan mukaisesti etenevää asiatekstiä sen sijaan ei häpeä koskaan!!!111!
Loppukaneetiksi vielä yksimielisesti äänestetty virallinen graduntekolaulu. Huomatkaa erityisesti kohdassa 2:33 deus ex machina -tyyliin ilmestyvä graduohjaaja!
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Ohhoh
Huomasinpa, että minut oli haastettu kolme kuukautta sitten (ja puoli): pitää valittaa kolmesta asiasta. Ok!
1. Mikrossa astia kuumenee ennen ruokaa.
2. En voi kertoa juuri kenellekään hauskaa juttua, johon liittyvät utelias lapseni, anopin yksityisistä yksityisin yöpöydänlaatikko ja maan alle vajoava mieheni.
3. Kaikilla äitibloggareilla on aina kivaa.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
Liinakko
Mikä kerää enemmän katseita kuin liinaileva äiti Kontulan ostarilla? Kaksi liinailevaa äitiä Kontulan ostarilla.
maanantai 31. lokakuuta 2011
Äidintäni
Rakkaat molemmat lukijani, tai ei, rakas toinen lukijani, joka et ole katkaissut välejä minuun, tiedän olleeni laiska kirjoittamaan. Olen vain, paitsi nostanut joka päivä kynnystä kirjoittaa, myös äitinyt niin pirusti, lähinnä sillä tavoin kuin sen voi tehdä laiminlyöden samalla omaa lastaan. Eli netissä.
Olen shoppaillut käytettyjä kestovaippoja suorastaan maanisesti, olen istunut lapsen nukkuessa tai ollessa nukahtamaisillaan tunteja hippiäitien foorumeilla vatvomassa asioita, joita kukaan muu ei jaksaisi kuunnella (miten edessä kannettavan lapsen talvivaatetus eroaa takana kannettavasta?), olen lukenut perhelehtiä ja tavannut muita äitejä. Olen pohtinut mahdollisimman pitävän ja kuivalta tuntuvan yövaipan ongelmaa, olen pohtinut parasta kantoasentoa. Olen tilannut uuden (enkä edes käytettynä, kuinka törkeää) kantorepun, jota kaksi viikkoa sitten en tiennyt tarvitsevani. (Mutta kun sitä on kehuttu kaikkialla, ja omani on hartioista kieltämättä hieman huonosti istuva - hieman. Ja kyllähän nyt 1;8 vuoden ikäistä täytyy vielä kantaa piiitkään. Kantoliinojen aika on ehkä minulta toistaiseksi ohi, niissä on paljon vääntämistä. Ja uudessa Tuli-repussani on norsukuvioita. Sitä paitsi.)
Kun joskus tapaan ihmisiä, joilla ei ole välitöntä kosketusta perhe-elämään, löydän itseni avautumasta lapsestani (tai paskat, mistä lapsesta, tarkoitan tietenkin lapsenhoitovälineistä), vaikka olin tarkoittanut puhua jostain aivan muusta. Vaikka käyttöjärjestelmistä.
Ja voin kertoa, että tämä on yllättävän raskasta. Vaikka äitiyteen uppoaminen on jopa näin myöhään alkaessaan hyvin kokonaisvaltaista ja koukuttavaa, taitaisin silti saada kerättyä paremmin voimia käytännön äitimiseen (Pupen lukemiseen ja keinuvauhdin antamiseen) tekemällä välillä jotain hyvin toisenlaista. Siksi olenkin ajatellut maksaa taas Yliopistoliikunnan maksun ja käydä vähän jumpissa. Enkä aio sanoa sitä lafkaa ikinä Unisportiksi. (Olikohan Unicafe ennen Yliopistokahvila?)
Saimme juuri tilaisuuden viikonloppuun ilman lapsostamme - tosin T oli töissä. Mutta illat sentään, ehdimme käydä sekä sirkuksessa että elokuvissa. Päivät minä buukkasin täyteen ystäviä ja huvituksia ja onnistuin jopa ajattelemaan välillä jotain muuta kuin coolmaxia, Ruskovillaa ja kietaisuristikakkosta. Sitten iski väsymys ja oli taas pakko kaivautua "Meidän perheen" ja aiemmin mainitun hippiäitifoorumin syövereihin.
Tulossa on myös lisää ulkomaailmaa: tänään menen pitkästä aikaa luennolle, tällä viikolla pitäisi kirjoittaa essee kuvateksteistä ja myöhemmin toinen kapulakielestä ja kieliopista, siinä välissä vielä kaksi viikkoa opettajansijaisuutta. Eiköhän pää vähän tuuletu.
Ja sitten: seuratessani mainitulla foorumilla leimahtanutta klassista koti- ja ansioäitien kiistaa tulin ajatelleeksi, että piruako minä taas tunnen syyllisyyttä siitä, että olen löytänyt jotain mukavaa ja itseäni kiinnostavaa. Niin kauan kuin yhteiskunnallisesti voimattomat naiset tappelevat keskenään ja syyllistyvät valinnoistaan, miehet saavat olla mukavasti rauhassa hälyltä.
Mitä haittaa kenellekään on siitä, että kanavoin tylsyydestä aiheutuvan shoppailuhimoni käytettyihin kestovaippoihin? Miksi joku kärsisi siitä, että korvaan vanhan kantoreppuni mukavammalla, jotta voin kantaa lastani helpommin ja pidempään? Onko väärin käyttää omia rahojaan niinkin harmittomaan asiaan kuin hippeilyyn, varsinkin kun sentään välillä saa rahaa siirtymään takaisinpäinkin? Ja: miksi minun pitäisi hävetä erikoistumista sellaisiin asioihin, jotka ovat jonkun toisen mielestä ehkä pitkäpiimäisiä? Eivät minuakaan kiinnosta etruskien kirjoitusmerkit tai vaelluskenkien tekniset ominaisuudet.
Oikeastaan minä en tarvitse mitään muuta kuin liikuntaa, musiikkia ja hyviä tuoksuja. Ne aina unohtuvat ensimmäisinä, ja parin kuukauden jälkeen käyn joka kerta läpi saman ihmettelyprosessin. Että mitä kummaa minun elämästäni oikein puuttuu, kun jotain puuttuu.
Olen shoppaillut käytettyjä kestovaippoja suorastaan maanisesti, olen istunut lapsen nukkuessa tai ollessa nukahtamaisillaan tunteja hippiäitien foorumeilla vatvomassa asioita, joita kukaan muu ei jaksaisi kuunnella (miten edessä kannettavan lapsen talvivaatetus eroaa takana kannettavasta?), olen lukenut perhelehtiä ja tavannut muita äitejä. Olen pohtinut mahdollisimman pitävän ja kuivalta tuntuvan yövaipan ongelmaa, olen pohtinut parasta kantoasentoa. Olen tilannut uuden (enkä edes käytettynä, kuinka törkeää) kantorepun, jota kaksi viikkoa sitten en tiennyt tarvitsevani. (Mutta kun sitä on kehuttu kaikkialla, ja omani on hartioista kieltämättä hieman huonosti istuva - hieman. Ja kyllähän nyt 1;8 vuoden ikäistä täytyy vielä kantaa piiitkään. Kantoliinojen aika on ehkä minulta toistaiseksi ohi, niissä on paljon vääntämistä. Ja uudessa Tuli-repussani on norsukuvioita. Sitä paitsi.)
Kun joskus tapaan ihmisiä, joilla ei ole välitöntä kosketusta perhe-elämään, löydän itseni avautumasta lapsestani (tai paskat, mistä lapsesta, tarkoitan tietenkin lapsenhoitovälineistä), vaikka olin tarkoittanut puhua jostain aivan muusta. Vaikka käyttöjärjestelmistä.
Ja voin kertoa, että tämä on yllättävän raskasta. Vaikka äitiyteen uppoaminen on jopa näin myöhään alkaessaan hyvin kokonaisvaltaista ja koukuttavaa, taitaisin silti saada kerättyä paremmin voimia käytännön äitimiseen (Pupen lukemiseen ja keinuvauhdin antamiseen) tekemällä välillä jotain hyvin toisenlaista. Siksi olenkin ajatellut maksaa taas Yliopistoliikunnan maksun ja käydä vähän jumpissa. Enkä aio sanoa sitä lafkaa ikinä Unisportiksi. (Olikohan Unicafe ennen Yliopistokahvila?)
Saimme juuri tilaisuuden viikonloppuun ilman lapsostamme - tosin T oli töissä. Mutta illat sentään, ehdimme käydä sekä sirkuksessa että elokuvissa. Päivät minä buukkasin täyteen ystäviä ja huvituksia ja onnistuin jopa ajattelemaan välillä jotain muuta kuin coolmaxia, Ruskovillaa ja kietaisuristikakkosta. Sitten iski väsymys ja oli taas pakko kaivautua "Meidän perheen" ja aiemmin mainitun hippiäitifoorumin syövereihin.
Tulossa on myös lisää ulkomaailmaa: tänään menen pitkästä aikaa luennolle, tällä viikolla pitäisi kirjoittaa essee kuvateksteistä ja myöhemmin toinen kapulakielestä ja kieliopista, siinä välissä vielä kaksi viikkoa opettajansijaisuutta. Eiköhän pää vähän tuuletu.
Ja sitten: seuratessani mainitulla foorumilla leimahtanutta klassista koti- ja ansioäitien kiistaa tulin ajatelleeksi, että piruako minä taas tunnen syyllisyyttä siitä, että olen löytänyt jotain mukavaa ja itseäni kiinnostavaa. Niin kauan kuin yhteiskunnallisesti voimattomat naiset tappelevat keskenään ja syyllistyvät valinnoistaan, miehet saavat olla mukavasti rauhassa hälyltä.
Mitä haittaa kenellekään on siitä, että kanavoin tylsyydestä aiheutuvan shoppailuhimoni käytettyihin kestovaippoihin? Miksi joku kärsisi siitä, että korvaan vanhan kantoreppuni mukavammalla, jotta voin kantaa lastani helpommin ja pidempään? Onko väärin käyttää omia rahojaan niinkin harmittomaan asiaan kuin hippeilyyn, varsinkin kun sentään välillä saa rahaa siirtymään takaisinpäinkin? Ja: miksi minun pitäisi hävetä erikoistumista sellaisiin asioihin, jotka ovat jonkun toisen mielestä ehkä pitkäpiimäisiä? Eivät minuakaan kiinnosta etruskien kirjoitusmerkit tai vaelluskenkien tekniset ominaisuudet.
Oikeastaan minä en tarvitse mitään muuta kuin liikuntaa, musiikkia ja hyviä tuoksuja. Ne aina unohtuvat ensimmäisinä, ja parin kuukauden jälkeen käyn joka kerta läpi saman ihmettelyprosessin. Että mitä kummaa minun elämästäni oikein puuttuu, kun jotain puuttuu.
torstai 27. tammikuuta 2011
Design ja eteeriset öljyt
Olen alkanut kaivata kestävää kauneutta ja aitoja makuja - tämä on varmaankin jokin vanhenemisen oire. Aikaisemmin en ollut niin tarkka, vaan kelpuutin, ostin, söin tai käytin kaikenlaista sekundakamaa - tiedätte, halpoja, nopeasti hajoavia tavaroita, joita ei voinut korjata, mautonta suklaata, epämääräisiä kosmetiikkatuotteita, joissa oli valtaisat määrät kemikaaleja, joista en onneksi ymmärtänyt (enkä paljon vieläkään ymmärrä) mitään.
En tuntenut voivani välittää esineiden tuotantoprosessista, sillä oli saatava se, mitä kulloinkin, no, oli saatava, eikä rahaa tietenkään ollut liiaksi. Pidin saavuttamattomana onnena jotain reilun kaupan puuvillasta valmistettuja vaatteita (eikä niitä tietenkään sen kokoisessa kaupungissa silloin myytykään) ja snobbailuna sitä, kun jotkut ikäiseni nyrpistelivät halvemmille tavaroille tai "huonolle" ruoalle. Lapsen asemassa olin melko kaukana ostopäätöksien tekemisestä, ja lapsuudenkodissani hippiarvot jäivät usein taloudellisten seikkojen, ja puhtaasti tottumuksenkin ja mielikuvien, jalkoihin.
Mutta kun muutin omaan kotiini, saatoin vähän kerrassaan alkaa ostaa luomuruokaa, kalliita, mukavia ja kestäviä kenkiä (sellaisia vanhanaikaisia, jotka voi viedä kerran vuodessa suutariin eikä roskikseen), valikoitua luonnonkosmetiikkaa (asiaa helpotti se, etten enää käyttänyt meikkiä) ja kaikenlaisia hippipesuaineita - siis kalliita, laadukkaita käyttötavaroita. Omat ostopäätökset, oma vastuu taloudesta. Omat eettiset ja ekologiset arvot - ja se tuntui hyvältä. Tuntuu vieläkin: meillä T:n kanssa on ollut siitä onnellinen tilanne, että vähintään toinen on opiskelujen lisäksi koko ajan ollut töissä, joten ei ole tarvinnut hammasta purren ostaa aina halvinta, vaikka miten kehnoa ja epäeettisesti tuotettua, niin kuin monet ikäisemme vielä joutuvat tekemään.
Sellainen huono puolihan tässä elämäntyylissä on, että tottuu helposti liian hyvälle. Luksus muuttuu nopeasti tavalliseksi arjeksi, ja entinen tavallinen kurjaksi ei-ollenkaan-vapaaehtoiseksi köyhäilyksi. Siitä taas seuraa epämääräinen moraalinen krapula (miksi minusta tuntuu näin turhauttavalta / ehkä minä en ansaitse näin hyvää / tai ainakin olisi asiallisen ihmisen tapaista pitää arki ja juhla erillään / Afrikan nälkäiset ja talvisodan keskellä kouluun hiihtäneet esivanhemmat...).
Moraalisesta krapulasta selviää (luulen ja toivon ainakin) vähentämällä elämästään asioita, ja kun nyt on tullut hankittua, no, vaikka niitä kalliita kenkiä ja laatukosmetikkaa, on luontevaa säästää ne (ja varmistaa että ne todella ovat käytössä eivätkä tavaravuoren alle hautautuneina) ja hävittää kotoaan muu turha rompe - jolloin jäljelle jää vain hienoja, hyviä, kunnollisia tavaroita, ei enää puolitarpeetonta sekundaa, josta ei enää erityisemmin pidä, mutta jota ei ole raaskinut heittää poiskaan. Sehän tässä on ollut projektina. Ajatuksissa ainakin. Voidapa elää minimaalisen pienellä tavaramäärällä, mutta vailla poikamiesboksimaista ankeaa epäesteettisyyttä ja puutetta (sanan vanhassa merkityksessä)!
Viime aikoina olen omaksi hämmästyksekseni huomannut kiinnostuneeni designista, jota ennen pidin 1. teeskentelynä ikävännäköisten aikuiskamojen keskellä ja 2. helkutin kalliina pätemisenä. Tämä on ainakin vanhenemista: yksinkertaisen ajattomat muodot alkavat kiehtoa. Silmä lepää esineissä (ja tarkoitus on tietysti, että käyttöesineissä, ei koristeissa), joiden ulkonäköön ei kyllästy ja jotka ideaalitilanteessa ovat myös fyysisesti kestäviä. Jotkin kirpparit näyttävät erikoistuneen laadukkaisiin, suomalaisiin huonekalukaunottariin - tiedänpä, mitä kotiini alkaa ilmestyä sitten, kun nämä sinänsä kivat Ikea-kalusteet lopulta hajoavat (ja siihen ei paljon tarvita. Kuka nyt korjaisi lastulevyä, ja miten?).
Kaikenlaisen jo veriin menneen ekoilun ja säästämisen lisäksi huomaan kaipaavani aitoja, vahvoja elämyksiä ja makuja: säännöllisesti huomaan, etten enää pidäkään esimerkiksi jostakin ruoasta, joka oli vielä pari vuotta sitten suurta herkkua. Leivonnaisissa, kotona tehdyissäkin (paitsi itse tekemissäni, tietysti), maistan valkoisen sokerin teollisen imelyyden. Vähänkin halvempi suklaa on mautonta tai tympeän makuista. Aitojen tuoksujen ja makujen sijasta törmää kaikkialla esansseihin ja lisäaineisiin, kovetettua kasvirasvaa ja muuta roskaa tupataan kaikkeen ruokaan.
Kun alkaa tuntua liian pahalta, ekokaupat pelastavat. Hirveällä hinnalla (johon toisaalta olen jo hyvin tottunut) saa ostaa raakaruokosokeriin tehtyä reilua luomusuklaata, tai vaikkapa eteeristä luomugreippiöljyä, ja sitä aidompaa greipintuoksua ei kohtaa missään. Uhraamalla ainoastaan rahaa (ja vähän vaivaa) löytää taas aitojen aistimusten maailman turvassa lisäaineilta ja muulta...niin... uhkaavan... nykyaikaiselta?
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Kodit
Aika monet tuttavani tarkoittavat "kodista" tai jopa "kotikodista" puhuessaan vanhempiensa kotia, lapsuudenkotiaan. Se on minusta hämmentävää: milloin he alkavat pitää omaa asuntoaan kotina? Puhuuko jonkun isä tai äiti mummolasta "kotinaan"?
Minä puolestani kannan aina kotia mukanani. Muutin nelisen vuotta sitten omilleni, aluksi kahden hengen soluasuntoon, sitten T:n kanssa yhteen pari kuukautta ennen kuin menimme naimisiin. Olin jo muutaman vuoden keräillyt "kapioita", uusia ja vanhoja omaa silmääni miellyttäviä taloustavaroita, koska muutto sinänsä ei ollut minulle mikään yllätys eikä epämiellyttävä tapahtuma. Heti muutettuani yritin sisustaa omat neliöni viihtyisiksi. En mielelläni ajattele asuvani opiskelijaboksissa enkä suuremmin välitä ankeuden estetiikasta. Minua on kyllä sanottu keskiluokkaiseksi... Mutta on tärkeää viihtyä asunnossaan. Miksi ajattelisin tämän kotini, kotimme, olevan jokin väliaikainen sijoituspaikka?
Olen turvallisuushakuinen ihminen, vai mitä sanotte seuraavasta: Aina tenttiin mennessäni varustaudun hyvin ja hankkiudun paikalle ajoissa, jotta ehdin valita hyvän istumapaikan (keskivaiheilta, ehkä vähän edempää) ja levitellä kaikki tavarani ympärilleni. Jos reppu täytyy jättää salin sivuun, kärsin. Tenttikoti rakentuu monista tarpeellisista ja ehkä tarvittavista esineistä: mukanani on, penaalissa (jolle olen ommellut liikkuvat silmät) tai irrallaan, kyniä (lyijytäytekynä ja lisälyijyä leipätekstiin ja mustekynä marginaaleja ja nimen, opiskelijanumeron, päivämäärän, kurssin yksityiskohtaisten tietojen ja muiden sellaisten markitsemistä varten; joskus myös tavallinen lyijykynä ja teroitin täytekynän hajoamisen varalta), viivotin, kumi (vaikka käytänkin ylensä lyijytäytekynän päässä olevaa, jonka voi ruuvata ylös ja alas kuin huulipunan), nenäliinoja, vesipullo, evästä (klassiset omena ja suklaalevy, tai banaani), opiskelijakortti henkilöllisyyden todistamista varten ja pieni rasvapurkki huuli- tai käsirasvaksi. Usein otan villasukat ja kaulaliinan, koska luentosaleissa voi olla liian tehokas ilmastointi.
Jos jokin luettelon osista unohtuu (tai jätän hybriksen kourissa jotain tietoisesti pois!) tulen katumaan sitä. Jonkin aineen ylioppilaskirjoituksissa jalkani palelivat, monessa tentissä olen kokenut äkillistä tarvetta rasvata ihoani. Muistan olleeni pöyristynyt, kun silloinen poikaystäväni (heh mikä ilmaus, kyseessä on tietenkin T) meni ruotsin kirjoituksiin mukanaan yksi kynä, ei kumia, ei teroitinta, ei eväitä! Vieläkin puistattaa! Itsehän menin samoihin kirjoituksiin, paitsi erittäin hyvin varustautuneena, myös kolme varttia etukäteen. (Vai tunninko.)
Kodin ulkopuolelle suuntautuvilla matkoilla tukikohdasta, hotellihuoneesta, joskus ennen jopa autosta, tulee nopeasti pikkukoti. Sinne jätetään osa tavaroista ja sinne on aina mukava palata, tuttuun paikkaan. Niin pitkälle en sentään mene kuin rippikoulussa (ensimmäisellä yötä-pois-kotoa-leirilläni ikinä, muuten) jotkut, jotka toivat kotoa omat teinijulisteet ja toivatko ihan stereot myös. Silloin muuten minä pidin melkein kaikki tavarani tiukasti jättimäisessä kassissani (silloin tuntui hyvältä idealta pakata kaikki samaan kassiin, jota tuskin sai ilmaan täyttämisen jälkeen) enkä esimerkiksi hyödyntänyt kaappeja, joita neljän hengen huoneessamme oli.
Sairaalassa viime keväänä oli ihanaa: samassa huoneessa melkein kaikki tarvittava lokoisaan elämään ja etenkin vauvanhoitoon. Tuossa oli pesuallas ja peili, tässä iso hoitopöytä, jonka alahyllyllä vaippoja, pyyhkeitä ja vaatteita, ylähyllyllä pumpulipuikkoja, altaan ja hoitopöydän välirakosessa isoiso vaipparoskis. Kaikkialla oli paljon laskutilaa, jonne oli ilo laitella omat kirjansa, vesilasinsa, hammasharjansa ja 15 paria lahjaksi saatuja vauvansukkia. Toisaalta minnekään muualle, esimerkiksi suihkuhuoneeseen tai vessaan, ei ollut syytä jättää omia tavaroitaan, ja se helpotti olemista. Mikään ei ollut väärässä paikassa, kun sitä tarvitsi.
Vanhempieni kotona levitän tavarani ympäriinsä, koska tilaa on paljon ja eri tavaroiden tarvitsemispaikat kaukana toisistaan. Siellä se tuntuu turvalliselta, vaikka joskus jotain unohtuukin lähtiessä. Anoppilassa sama ei tunnu luontevalta. Meillä ei neliöiden vähyyden vuoksi ole useinkaan omaa tilaa, jonne levittäytyä rauhassa ilman vähintään koiran osallistumista. Toisaalta anoppilassa on helpompaa käyttää matkatavaroitaan, esimerkiksi kännykkää, koska se ei ole aina väärässä kerroksessa tai muuten kaukana.
Mainittu kännykkä on vanhempieni kodissa monesti muiden tavaroideni joukossa ja kuulomatkan ulkopuolella, koska taskuthan ovat naisten vaatteissa lähinnä koriste. Nenäliina niihin mahtuu, ei muuta. Joskus peruskouluaikoina sentään kuljetin aina taskussa pientä peiliä (minulla oli taipumusta nenäverenvuotoon, ja halusin nähdä heti mitä veri on sotkenut mennessään - ja muutenkin ulkonäkö oli tärkeä asia, meille kaikille) ja nenäliinaa, joskus rasvapurkkiakin (kuiva iho). Joskus minulla oli vuosia paitsi pitkät hiukset, myös tapana pitää niitä auki, ja toisaalta tarve saada ne usein kiinni kasvojen rasvauksen ajaksi. Silloin ranteessani oli aina hiuslenkki, ponnari, tai kaksi. Joskus ne suorastaan kuuluivat asuun. Nykyään, sivumennen sanoen, tavallinen napakka hiuslenkki ei totisesti mahtuisi ranteen ympärille! Mutta silloin ne tekivät turvallisen olon.
Olen nainen, ja kannan aina laukkua tai reppua mukanani. Tavallisten lompakon, kännykän ja avainten lisäksi siellä on (tietysti) nenäliinoja, rasvaa ja vesipullo, usein myös (iso ja painava) Moleskine-kalenterini, josta olen blogannutkin, kangaskassi ja joskus kyniä. Välillä huomaan kantavani mukanani kaikenlaista outoa, kuten klemmareita, roskia, vähänkäytettyjä paperipusseja, kumilenkkejä ja erilaisia lippulappusia, joita en todellisuudessa tarvitse. Usein, tai siis aina, minulla on kotona kirjoituspöydän vieressä jokin reppu tai iso kassi, jota käytän pääsääntöisesti (ja jossa on niitä kummallisia tavaroita) ja josta siirrän olennaisimmat kulloinkin mukaan otettavaan pienempään ja asuun soveltuvampaan laukkuun. Vauvan vuoksi pakkaan aina mukaan vaippoja lisävarusteineen, vaatteita ja harsoja, nykyään lelujakin, vähintään yhden kutakin lajia.
En kerta kaikkiaan tunne oloani turvalliseksi ilman kassia, ja sitä paitsi vain harvojen vaatteiden taskuihin mahtuvat välttämättä mukaan otettavat lompakko, kännykkä ja avaimet. Repun kanssa liikkuesani en myöskään joudu juuri koskaan kantamaan muovipusseja.
Passi ja hammasharja-elämä (tai kengät ja kassi- tai meikit, ketjut ja vyöt -elämä) ei ole minulle.
Minä puolestani kannan aina kotia mukanani. Muutin nelisen vuotta sitten omilleni, aluksi kahden hengen soluasuntoon, sitten T:n kanssa yhteen pari kuukautta ennen kuin menimme naimisiin. Olin jo muutaman vuoden keräillyt "kapioita", uusia ja vanhoja omaa silmääni miellyttäviä taloustavaroita, koska muutto sinänsä ei ollut minulle mikään yllätys eikä epämiellyttävä tapahtuma. Heti muutettuani yritin sisustaa omat neliöni viihtyisiksi. En mielelläni ajattele asuvani opiskelijaboksissa enkä suuremmin välitä ankeuden estetiikasta. Minua on kyllä sanottu keskiluokkaiseksi... Mutta on tärkeää viihtyä asunnossaan. Miksi ajattelisin tämän kotini, kotimme, olevan jokin väliaikainen sijoituspaikka?
Olen turvallisuushakuinen ihminen, vai mitä sanotte seuraavasta: Aina tenttiin mennessäni varustaudun hyvin ja hankkiudun paikalle ajoissa, jotta ehdin valita hyvän istumapaikan (keskivaiheilta, ehkä vähän edempää) ja levitellä kaikki tavarani ympärilleni. Jos reppu täytyy jättää salin sivuun, kärsin. Tenttikoti rakentuu monista tarpeellisista ja ehkä tarvittavista esineistä: mukanani on, penaalissa (jolle olen ommellut liikkuvat silmät) tai irrallaan, kyniä (lyijytäytekynä ja lisälyijyä leipätekstiin ja mustekynä marginaaleja ja nimen, opiskelijanumeron, päivämäärän, kurssin yksityiskohtaisten tietojen ja muiden sellaisten markitsemistä varten; joskus myös tavallinen lyijykynä ja teroitin täytekynän hajoamisen varalta), viivotin, kumi (vaikka käytänkin ylensä lyijytäytekynän päässä olevaa, jonka voi ruuvata ylös ja alas kuin huulipunan), nenäliinoja, vesipullo, evästä (klassiset omena ja suklaalevy, tai banaani), opiskelijakortti henkilöllisyyden todistamista varten ja pieni rasvapurkki huuli- tai käsirasvaksi. Usein otan villasukat ja kaulaliinan, koska luentosaleissa voi olla liian tehokas ilmastointi.
Jos jokin luettelon osista unohtuu (tai jätän hybriksen kourissa jotain tietoisesti pois!) tulen katumaan sitä. Jonkin aineen ylioppilaskirjoituksissa jalkani palelivat, monessa tentissä olen kokenut äkillistä tarvetta rasvata ihoani. Muistan olleeni pöyristynyt, kun silloinen poikaystäväni (heh mikä ilmaus, kyseessä on tietenkin T) meni ruotsin kirjoituksiin mukanaan yksi kynä, ei kumia, ei teroitinta, ei eväitä! Vieläkin puistattaa! Itsehän menin samoihin kirjoituksiin, paitsi erittäin hyvin varustautuneena, myös kolme varttia etukäteen. (Vai tunninko.)
Kodin ulkopuolelle suuntautuvilla matkoilla tukikohdasta, hotellihuoneesta, joskus ennen jopa autosta, tulee nopeasti pikkukoti. Sinne jätetään osa tavaroista ja sinne on aina mukava palata, tuttuun paikkaan. Niin pitkälle en sentään mene kuin rippikoulussa (ensimmäisellä yötä-pois-kotoa-leirilläni ikinä, muuten) jotkut, jotka toivat kotoa omat teinijulisteet ja toivatko ihan stereot myös. Silloin muuten minä pidin melkein kaikki tavarani tiukasti jättimäisessä kassissani (silloin tuntui hyvältä idealta pakata kaikki samaan kassiin, jota tuskin sai ilmaan täyttämisen jälkeen) enkä esimerkiksi hyödyntänyt kaappeja, joita neljän hengen huoneessamme oli.
Sairaalassa viime keväänä oli ihanaa: samassa huoneessa melkein kaikki tarvittava lokoisaan elämään ja etenkin vauvanhoitoon. Tuossa oli pesuallas ja peili, tässä iso hoitopöytä, jonka alahyllyllä vaippoja, pyyhkeitä ja vaatteita, ylähyllyllä pumpulipuikkoja, altaan ja hoitopöydän välirakosessa isoiso vaipparoskis. Kaikkialla oli paljon laskutilaa, jonne oli ilo laitella omat kirjansa, vesilasinsa, hammasharjansa ja 15 paria lahjaksi saatuja vauvansukkia. Toisaalta minnekään muualle, esimerkiksi suihkuhuoneeseen tai vessaan, ei ollut syytä jättää omia tavaroitaan, ja se helpotti olemista. Mikään ei ollut väärässä paikassa, kun sitä tarvitsi.
Vanhempieni kotona levitän tavarani ympäriinsä, koska tilaa on paljon ja eri tavaroiden tarvitsemispaikat kaukana toisistaan. Siellä se tuntuu turvalliselta, vaikka joskus jotain unohtuukin lähtiessä. Anoppilassa sama ei tunnu luontevalta. Meillä ei neliöiden vähyyden vuoksi ole useinkaan omaa tilaa, jonne levittäytyä rauhassa ilman vähintään koiran osallistumista. Toisaalta anoppilassa on helpompaa käyttää matkatavaroitaan, esimerkiksi kännykkää, koska se ei ole aina väärässä kerroksessa tai muuten kaukana.
Mainittu kännykkä on vanhempieni kodissa monesti muiden tavaroideni joukossa ja kuulomatkan ulkopuolella, koska taskuthan ovat naisten vaatteissa lähinnä koriste. Nenäliina niihin mahtuu, ei muuta. Joskus peruskouluaikoina sentään kuljetin aina taskussa pientä peiliä (minulla oli taipumusta nenäverenvuotoon, ja halusin nähdä heti mitä veri on sotkenut mennessään - ja muutenkin ulkonäkö oli tärkeä asia, meille kaikille) ja nenäliinaa, joskus rasvapurkkiakin (kuiva iho). Joskus minulla oli vuosia paitsi pitkät hiukset, myös tapana pitää niitä auki, ja toisaalta tarve saada ne usein kiinni kasvojen rasvauksen ajaksi. Silloin ranteessani oli aina hiuslenkki, ponnari, tai kaksi. Joskus ne suorastaan kuuluivat asuun. Nykyään, sivumennen sanoen, tavallinen napakka hiuslenkki ei totisesti mahtuisi ranteen ympärille! Mutta silloin ne tekivät turvallisen olon.
Olen nainen, ja kannan aina laukkua tai reppua mukanani. Tavallisten lompakon, kännykän ja avainten lisäksi siellä on (tietysti) nenäliinoja, rasvaa ja vesipullo, usein myös (iso ja painava) Moleskine-kalenterini, josta olen blogannutkin, kangaskassi ja joskus kyniä. Välillä huomaan kantavani mukanani kaikenlaista outoa, kuten klemmareita, roskia, vähänkäytettyjä paperipusseja, kumilenkkejä ja erilaisia lippulappusia, joita en todellisuudessa tarvitse. Usein, tai siis aina, minulla on kotona kirjoituspöydän vieressä jokin reppu tai iso kassi, jota käytän pääsääntöisesti (ja jossa on niitä kummallisia tavaroita) ja josta siirrän olennaisimmat kulloinkin mukaan otettavaan pienempään ja asuun soveltuvampaan laukkuun. Vauvan vuoksi pakkaan aina mukaan vaippoja lisävarusteineen, vaatteita ja harsoja, nykyään lelujakin, vähintään yhden kutakin lajia.
En kerta kaikkiaan tunne oloani turvalliseksi ilman kassia, ja sitä paitsi vain harvojen vaatteiden taskuihin mahtuvat välttämättä mukaan otettavat lompakko, kännykkä ja avaimet. Repun kanssa liikkuesani en myöskään joudu juuri koskaan kantamaan muovipusseja.
Passi ja hammasharja-elämä (tai kengät ja kassi- tai meikit, ketjut ja vyöt -elämä) ei ole minulle.
tiistai 5. tammikuuta 2010
Lämmin saippuavesi
Luin pitkään erästä blogia, jossa puhuttiin kirjoittamisesta, tiskauksesta ja rooiboksesta. Päädyin juomaan valkoista teetä (saan siitä jotain tekemistä käsille ja suulle ilman turhia lisäkilokaloreita - pitäisikin opetella juomaan teetä aina kun uskoo haluavansa suklaata) ja haaveilemaan tiskistä - harmi, ettei keittiössä taida olla paljoakaan pestävää. Siellä on tiskattu, tosiaan, jo kahdesti tänään.
Itse asiassa päädyin haaveilemaan myös kirjoittamisesta, vaikken tiedäkään miltä tuntuu kirjoittaa fiktiota (en halua edes kokeilla, niin kuin en myöskään piirtämistä ja näyttelemistä - liian vieraita lajeja minulle, ja lopputulos raastaisi sielua). Koska en osannut päättää, yrittäisinkö aloitella nimistön esseetä (jonka dedis on kahden viikon päästä, ja sekin aika tuntuu vain vaivaiselta viikolta), kun kerran viime yönä flown kourissa kiusallisen, melkein tuskallisen, portfolion tuottaminenkin tuntui suorastaan ilolta, vai kirjoittaisinko ehkä päiväkirjaa, ja jälkimmäisessä tapauksessa tuottaisinko tekstiä vuoden vanhaan rumahkoon vihkoon (mikä pani minut valitsemaan sen? muistan kirjoittaneeni ensimmäisessä tekstissä valkoisesta teestä), josta sitä paitsi olen joskus repäissyt palan läheltä keskiaukeamaa, joka on pian kohdalla, vai etsisinkö jostain kauniin kirjan, ehkä sellainen pitäisi itse päällystää, onkohan minulla jossain vielä rumia sopivan mallisia kirjoja päällystettäviksi - - päädyin blogiin. Kun kirjoitan tarpeeksi kauan, saan ehkä tietää mitä ajattelen, ja ovatko ajatukseni omiani vai toisilta omaksuttuja. Äskeisen blogin tyyli oli kodikas ja lempeä, rauhallinen.
Aha. Ajattelen näköjään valkoista teetä. Toinenkin mukillinen meni ja sitten kertasin netistä sen terveysvaikutuksia. Että se onkin hyvää! Kunhan ei liota teepussia liian kauan eikä liian kuumassa vedessä. Tykkään eniten hetijuotavan lämpöisestä vedestä, kuulemma sen pitäisi olla 80-asteista valkoiselle teelle. Minulla ei ole sopivaa lämpömittaria. (Huonelämpömittari löytyy, kinkku- ja kuume- myös, piakkoin vauvan kylpyvesimittari, mutta ei teemittaria eikä pakkas-.)
Olen yrittänyt oppia pitämään rooiboksesta, mutta täytyy tunnustaa, etten oikein ole päässyt sen makuun. Joskus olen huuhtonut sillä hiuksiani, lähinnä värin takia ja tuoksun, vaikkei sillä varmaan oikeasti ole mitään vaikutusta. Iso paketti ainakin kuluu.
Yritin tyhjentää litteroinnin sekoittamaa päätäni lukemalla kirjaa, mutta se oli sekava ja kummallinen, olkoonkin feministinen utopia, mutta aivan, aivan liian scifiä. Jätin sen kesken ja halusin etsiä käsiini jonkin uuden mukavan blogin. Menen sinne takaisin kohta.
Itse asiassa päädyin haaveilemaan myös kirjoittamisesta, vaikken tiedäkään miltä tuntuu kirjoittaa fiktiota (en halua edes kokeilla, niin kuin en myöskään piirtämistä ja näyttelemistä - liian vieraita lajeja minulle, ja lopputulos raastaisi sielua). Koska en osannut päättää, yrittäisinkö aloitella nimistön esseetä (jonka dedis on kahden viikon päästä, ja sekin aika tuntuu vain vaivaiselta viikolta), kun kerran viime yönä flown kourissa kiusallisen, melkein tuskallisen, portfolion tuottaminenkin tuntui suorastaan ilolta, vai kirjoittaisinko ehkä päiväkirjaa, ja jälkimmäisessä tapauksessa tuottaisinko tekstiä vuoden vanhaan rumahkoon vihkoon (mikä pani minut valitsemaan sen? muistan kirjoittaneeni ensimmäisessä tekstissä valkoisesta teestä), josta sitä paitsi olen joskus repäissyt palan läheltä keskiaukeamaa, joka on pian kohdalla, vai etsisinkö jostain kauniin kirjan, ehkä sellainen pitäisi itse päällystää, onkohan minulla jossain vielä rumia sopivan mallisia kirjoja päällystettäviksi - - päädyin blogiin. Kun kirjoitan tarpeeksi kauan, saan ehkä tietää mitä ajattelen, ja ovatko ajatukseni omiani vai toisilta omaksuttuja. Äskeisen blogin tyyli oli kodikas ja lempeä, rauhallinen.
Aha. Ajattelen näköjään valkoista teetä. Toinenkin mukillinen meni ja sitten kertasin netistä sen terveysvaikutuksia. Että se onkin hyvää! Kunhan ei liota teepussia liian kauan eikä liian kuumassa vedessä. Tykkään eniten hetijuotavan lämpöisestä vedestä, kuulemma sen pitäisi olla 80-asteista valkoiselle teelle. Minulla ei ole sopivaa lämpömittaria. (Huonelämpömittari löytyy, kinkku- ja kuume- myös, piakkoin vauvan kylpyvesimittari, mutta ei teemittaria eikä pakkas-.)
Olen yrittänyt oppia pitämään rooiboksesta, mutta täytyy tunnustaa, etten oikein ole päässyt sen makuun. Joskus olen huuhtonut sillä hiuksiani, lähinnä värin takia ja tuoksun, vaikkei sillä varmaan oikeasti ole mitään vaikutusta. Iso paketti ainakin kuluu.
Yritin tyhjentää litteroinnin sekoittamaa päätäni lukemalla kirjaa, mutta se oli sekava ja kummallinen, olkoonkin feministinen utopia, mutta aivan, aivan liian scifiä. Jätin sen kesken ja halusin etsiä käsiini jonkin uuden mukavan blogin. Menen sinne takaisin kohta.
torstai 10. syyskuuta 2009
Ihailun ääni
Mihin voi lähettää ihailijapostia Lubna Husseinille? Oikeesti, voiko joku olla noin rohkea? Tai ainahan feministeistä parhaat ovat olleet rohkeita ja uhrautuvaisia.
perjantai 12. kesäkuuta 2009
Paras liikunta tapahtuu selällään maaten
Löysin tänään itseni makaamasta selälläni lattialla pyöräillen jaloillani ilmassa ja tehden samalla vatsalihasnostoja ja laulaen Vielä on kesää jäljellä. Mahtavaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
