Näytetään tekstit, joissa on tunniste näkökulmia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste näkökulmia. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Näkökulmia: Jari Sarasvuo: Sisäinen sankari

Kas, löysin tällaisen puolivalmiin kirjoituksen. En koskaan lukenut kirjaa loppuun, en oikeastaan enää muistakaan yli vuoden takaista lukukokemusta. Ei pitäisi jättää luonnostekstejä roikkumaan turhaan, vaikka loppu puuttuukin. Maailmalle siitä, pikkuinen!

Olen taas keskittynyt enemmän muuhun kirjoittamiseen kuin tähän bloggaamiseen. Tällä kertaa luettava kirjakin eteni hitaasti. Jostain Ronja ja minä saimme idean lukea Jari Sarasvuon Sisäisen sankarin (1996), josta useimmat kai muistavat lähinnä sen Onnenpyörä-mokan (luojan kiitos ajalta ennen YouTubea). Jokainen, joka on nähnyt kirjan lojumassa olohuoneessamme, on huudahtanut: "Sisminen sankari!" Lupasin itselleni edes yrittää kahlata vähän tekstiä läpi. Oli aika vahvat ennakkoluulot. On tärkeää olla cool ja hallita särötön sarkasmi. Luin sitten kuitenkin. Loppuun asti en taida päästä, koska kirja on palautettava huomenna kirjastoon (siinä on varaus!).

Taidankin noudattaa tässä tekstissä sellaista tekniikkaa, että en edes hae kirjaa tähän lähelle. Eikö olennaista ole se, mitä muistaa? Itse asiassa tein aika paljon muistiinpanoja lukiessani. Tottelin myös (vastahakoisesti) kirjoittajan suoraa kehotusta selata kirja ensin läpi. Kävi niin kuin luvattiin: sain jonkin käsityksen sisällöstä heti, ja myöhemmin tekstissä edetessäni asiat vaikuttivat jotenkin tutuilta. Tämä tapa on otettava käyttöön jatkossakin.

Sisäinen sankari on siis suuren suosion saanut self help -opas, jonka tarkoituksena on innostaa ihmiset ottamaan elämä omiin käsiinsä. Kirja ärsyttää lukijansa hereille, kannustaa elämänmuutoksissa, painottaa luonteenkasvatuksen ja eettisten periaatteiden perustavanlaatuista tärkeyttä ja antaa tarkkojakin neuvoja (kuten minuuttimääräisiä ohjeistuksia rajattujen ja paperille listattujen vikojen juurimiseen niin-ja-niin-monessa viikossa). Innostuin lukiessani.

Jos ohjeita noudattaisi uskollisesti, varmasti tulisi tulosta -- tekstin takana oleva ajattelurakennelma vaikuttaa aukottomalta. Jos taas tuntee pakonomaista tarvetta vastustaa kirjan julkaisun aikaan 30-vuotiaan Sarasvuon kaltaisia auktoriteetteja, kirjan voi kuitata helppoheikkimäisenä liirumlaarumina, jonka pohjimmaisena tarkoituksena on tuottaa taloudellista voittoa julkaisijalleen ja parhaassa tapauksessa myös lukijan omalle firmalle.

Samoin, jos aistii omien huonojen tapojensa vastustamattoman vetovoiman ja kamppailee säilyttääkseen kasvonsa itsensä edessä ilman aikomustakaan tehdä yhtikäs mitään elämänmuutoksia.

Aluksi teksti puhutteli minua. Humanisti-feministi-stereotyyppinenpehmeidenarvojennainen minussa ymmärtää kyllä, kun puhutaan vuorovaikutuksesta, ryhmäkäyttäytymisestä ja eettisistä periaatteista. Sisäinen sankari tarvitsee heimon ympärilleen. Puuvillakuidut täytyy kiertää toistensa ympärille, jotta lanka kestää. Sen sellaista. Mutta loppupuolella alkoi silti tulla vastaan asioiden brändääminen ja kaupallistaminen. Täytyykö kaikki muuttaa rahaksi ja ulkoiseksi menestykseksi? Jos luonne kehittyy, mutta vatsalihakset ja tiliotteet eivät, onko mitään tapahtunutkaan? Entäs jos niistä ystävistä, joille on mielestään oikealla hetkellä ollut lojaali, ei olekaan aiottua hyötyä? (Vaikka Disneykin lupasi?)

Äh. Tässä on nyt selvästi joku tällainen "en ole ennenkään ajatellut näin ja sitä paitsi mielikuva X" -lukko. Lienen tottumaton toimimaan noin... äärimaskuliinisesti? Kunnianhimoisesti, valintoja tehden ja riskejä ottaen. Meilläpäin asiat tehdään järkevästi, mukavasti, riittävän hyvin -- niin, ettei juuri mistään tarvitse kokonaan luopua. Mutta eihän silloin mitään erityistä saavutakaan... Onko tämä naistyypillistä ajattelua? Äitien toimintaa? Pysyä kotilieden lämmössä, minne ei taistelutantereen verenhaju ulotu?

Kiusallista.

Oli siinä muutamia juttuja, jotka yritän pitää mielessä -- ei välttämättä mullistavan uusia ajatuksia, mutta milloin kukaan on mitään oikeasti uutta keksinyt? Enemmänkin sellaisia Dr. Phil -henkisiä vakuuttavan isällisesti kerrottuja itsestäänselvyyksiä, joiden pieni kertaus oikealla hetkellä vaikuttaa mieleen yhtä tehokkaasti kuin uuden oppiminen. Kirjan mukaan muutos vanhasta huonosta tavasta uuteen hyvään tapaan pitäisi tehdä itselleen mahdollisimman helpoksi. Koska ihminen pyrkii pois tuskasta ja kohti nautintoa, mieli pitää mutkauttaa siihen asentoon, että vanha tapa tuottaa tuskaa (mässäily tuo huonon olon, sohvalla makaaminen ei rentouta) ja uusi nautintoa (ulkoilu kaverin kanssa on mukavaa), eikä itseään siis pidä rankaista vaihtamalla hampurilaista salaatinlehteen ja hiihtämiseen (jos ei niistä pidä).

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Metsä puilta

Yritin varastaa hetken blogatakseni kerrankin juuri silloin, kun idea keksiytyy. Tyttäreni tuossa lattialla kertoo, että olin väärässä. Hän viihtyi lempipaikassaan -- lattialla juuri liinasta ulos otettuna ja vapaudestaan riemastuneena -- tasan siihen asti, että kirjauduin sisään blogipaikkaan. Sitten: äääää! ähä-ähä-ähää-ähäää-äääääähähäää!

Sijoitan vauvan toiseen lempipaikkaansa ja jatkan yhdellä -- puolellatoista kädellä. Lyhyin virkkein. Monin typoin.

Päätin siis vihdoinkin ruveta pitämään lukupäiväkirjaa. Huomaan säännöllisesti, että täytyisi palata johonkin tekstiin, täytyisi tarkistaa sanoiko meidän kaikkien lempilähde (nimeltään Joku Joskus) todella niin kuin muistan hänen sanoneen. Enkä tietenkään muista kuka ja missä ja sanoiko. Tämän voisi aika helposti ratkaista kirjoittamalla lukemistaan kirjoista ylös jotain yksinkertaisia tietoja ja vähän tiivistelmää.

Minulla on sattumalta tyhjä mustakantinen kirja odottamassa (siitä piti tulla tavallinen päiväkirja, mutta vanha täyttyy nykyään niin hitaasti että turha tuota on seisottaa pöytälaatikossa), ja nyt pitäisi ottaa se esille, etsiä olennaista ja tehdä päätöksiä (se tekee minulle hyvää, siis päätöksenteko jossain muussa kuin tölkkipapu-, valkopyykki- tai pikkuaurinkolasiasioissa) ja vedellä sarakkeita ainakin julkaisuvuosille ja parhaille sitaateille. 

Kuinka hienoa tuleekaan olemaan, kun puolikkaan muiston perässä voi selata vain lukupäiväkirjaansa ja helposti oppia, että se olikin Vesa Nevalainen siinä kirjassa "Aikuinen ja lapsi", joka sanoi että mitäs se nyt sanoikaan. Joka kirjasta bloggaaminen ei olisi mahdollista, eikä tarkoituksenmukaistakaan, mutta kyllä nyt paperiseen päiväkirjaan täytyisi sen verran ehtiä kirjoittaa, että ottaa edes luettujen kirjojen tiedot ylös. Ja sitten niihin voi joskus palata! Helposti!

Täytyy vain tehdä päätös myös siitä, mikä lasketaan lukemiseksi (ja kirjaksi). Jos selaan kylässä epäsosiaalisesti kirjahyllyn läpi, mutta en lainaa mitään kotiin? Entä jos käytän tosi kauan aikaa aikakauslehteen? Jossa on fiksuja tekstejä? (Talvella luin kuukauden verran hitaasti Intelligent Life'ia ja tunsin itseni älyköksi (tuo taivutusmuoto auttaa myös). Hillittömiä juttuja. Kerrankin jotain aivan muuta. Ne perhelehtien vauvannukuttamis- ja välikausihaalarivertailujutut olikin jo vähän nähty.)

Entä lyhyemmät tekstit? Kuinka monesta tekstistä minun oikein pitää kirjoittaa tiivistelmiä ja antaa tähtiä! Apua!

Näen itseni kopioimassa käsin nettiosoitteita mustakantiseen kirjaan, arvioimassa vaalimainoksia, referoimassa itse kirjoittamiani tehtävälistoja, horjuvani kahden ja kolmen tähden välillä ärsyttävän ruotsalaisella tyylillä täyteen kirjoitettu kauramaitopurkki kädessä, kunnes jämäkän ystävälliset valkotakkiset puuttuvat asiaan.

torstai 20. marraskuuta 2014

Näkökulmia: H. K. Riikonen ja Eero Tarasti: Eero ja Hannu

Tällä kertaa Ronjan ja minun luettavana oli kahden helsinkiläispojan (ja tulevan tutkijan) autenttinen, toimitettu kirjekokoelma 60- ja 70-luvuilta. Tuona aikanahan kirjeiden kirjoittelu oli arkisempaa kuin nykyään, mutta ei näitä kahta voi silti ihan tavallisina normaalilyseolaisina pitää. Eero ja Hannu ovat aineellisesti turvatuissa oloissa kasvaneita ja klassisen hyvän kasvatuksen saaneita poikia, jotka viettivät kumpikin tahollaan kesät maalla ja kirjoittelivat toisilleen, ja tietysti muillekin ystävilleen. Heillä oli 12-vuotiaasta lähtien selkeä käsitys siitä, mitä asiallisessa kunnon kirjeessä tulee olla: perusteltuja mielipiteitä antiikin ajan näytelmistä, väittelyjä kirjallisuudesta ja musiikista, latinankielisiä lentäviä lauseita. Kirjoitusvirheitä huolellisten ja vähän pitkäpiimäisten luontokuvausten keskellä. Ja silloin -- harvoin -- kun jokin on muuttumassa oikeasti mielenkiintoiseksi, tekstistä on poistettu katkelmia!

Kirja on painettu vuonna 1998. Julkaistua kirjeenvaihtoa jatkuu pitkälti toistakymmentä vuotta. Esipuheen ja alaviitteet Tarasti ja Riikonen ovat kirjoittaneet yhdessä niin saumattomasti, että lukija ei voi olla varma, kumman ysärinäppäimistöltä teksti on lähtöisin. Itse asiassa kirjeistäkään en aina pystynyt erottamaan ystävyksiä toisistaan. Ehkä luin paksua kirjaa huolimattomasti. Kävin sen kimppuun innolla, mutta sitten se vain jatkui ja jatkui... Kirjassa ei tietenkään ole varsinaista juonta saati draaman kaarta. Sehän koostuu yksittäisistä teksteistä ja niiden muodostamista keskusteluista.

"50-luvun tyttöni" (joskaan en sen seuraajaa,  kirjekokoelmaa "50-luvun tyttöjen ystävät", joka ilmestyi samana vuonna kun "Eero ja Hannu") lukeneena odotin löytäväni kirjan sivuilta nuoruutta ja hehkutusta, ja edes ihan vähän tirkisteltävää. Niitä oli aika niukalti. Parin latinan kielioppeja kesälukemisekseen ahmivan älykön perusteella on paha mennä tekemään päätelmiä, mutta kyllähän sukupuoliroolit ovat aikamoisesti muuttuneet vuosikymmenissä. Ja vieläkin taitaisi ihmissuhteiden kääntely ja pohtiminen olla sallitumpaa tytölle kuin pojalle. Luin ja luin iankaikkisia keskusteluja Wagnerista, ja siinä se nuoruus sitten vähän hussahtikin ohi. Vain alaviitteet kertovat perheenjäsenten sairastumisista ja kirjoittajien kihlauksista! Mitä pelleilyä tämä tämmöinen on!

Kirjekokoelman ongelma on tietysti sama kuin vaikka aikakauslehtinipun tai kolumnikokoelman ongelma. On tekstilajeja, joita pitäisikin lukea pala kerrallaan. Eikä urakoida läpi monen vuoden kirjoituksia parissa päivässä! Toisteisuus puuduttaa, hidas kehitys muuttuu jotenkin luonnottoman nopeaksi. Aivot eivät ehdi pureskella asioita niin kuin kirjoittaja tarkoitti.

Tämän teoksen kiinnostavin anti on metaa. Kirjeet alkavat ja loppuvat useasti toisen kirjoitustaidon ylistyksellä ja oman kömpelyyden harmittelulla. Vanhimmat kirjeet onkin hävitetty itsekritiikin vimmassa. Pojat pyytävät ja antavat neuvoja tyyliseikkojen kanssa painiskeluun ("P.S. Pelkään pahoin, että kirjeissäni toistan tarpeettoman usein samoja sanoja ja sanontoja. Ehkäpä ystävällisesti huomautat minulle, kun havaitset sellaista. H."), ja juuri tällaisissa kohdissa teksti on aidoimmillaan. He osoittavat toisilleen suurta luottamusta ja kiintymystä ja mainitsevat useita kertoja odottavansa kaikista eniten juuri toistensa kirjeitä. Kuitenkaan esimerkiksi ihmissuhteista he eivät juuri sanaa vaihda (paitsi ehkä niissä poistetuissa kohdissa?).

Esipuhe on mielenkiintoinen. Tekijät kirjoittavat tunnistettavalla yhteisellä tyylillään kirjeenvaihdosta yleensä ja etäännyttävät julkaisuhetken itsensä kirjeistään viittaamalla kirjeenkirjoittajapoikiin kolmannessa persoonassa (!). Puhetta menneestä maailmasta ja ajasta ennen sähköpostia sävyttää haikeus, sillä vuosituhannen vaihteen näkökulmasta katsoen nykyajasta "ei todellakaan säily enää yhtään dokumenttia siitä mitä ihmiset sanovat toisilleen".

Esipuhekin ammentaa maailmankirjallisuudesta ja asettaa puheena olevat henkilöt osaksi historiallista jatkumoa. Teksti tunnistaa ja ihmetteleekin kirjeiden muodollisuutta ja pidättyväisyyttä yksityisasioiden ja tunne-elämän käsittelyssä. Esipuheessa käytetään Eeron ja Hannun kirjeistä ja niiden kirjoittajista sellaisia määritelmiä kuin elitistinen, häveliäs ja ylevä -- "[m]illaista itsehillintää tämä vaati, sen voi vain jälkeenpäin arvata". Ja ihan kuin rivien välissä kukkisi näihin "elämästävieraantuneisiin kaunosieluihin" ja "pikkupoikiin, jollaisina he pysyvät kaikessa pikkuvanhuudessaan yllättävän kauan" kohdistuvaa, myöhemmin kehittynyttä lempeää huumoriakin.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Näkökulmia: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tämä on rinnakkaisteksti tämän blogin kirjoitukselle. Luimme saman kirjan ja kirjoitamme kumpikin siitä jotain (ilman mitään keskustelua etukäteen, jotta näkökulmat säilyisivät kontaminoitumattomina!). Emmi Itärannan Teemestarin kirja edustaa jonkinlaista fantasiakirjallisuutta, jota olen vältellyt menestyksekkäästi tähän asti.
Pelkäsin hieman joutuvani kohtaamaan elle-loppuisten nimien esiinmarssin ja opettelemaan vastahakoisesti keijujen perimysjärjestelmiä ja uusia kieliä. Arvelin, että tiedossa olisi tarpeettoman paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita sormustenherra-asuissa ja kuulin jo korvissani mahtipontista elokuvamusaa. Mutta ei se onneksi ollutkaan sitä!


Teemestarin kirja sijoittuu Suomeen ja kertoo omasta maailmastamme tulevaisuudessa (tarkkoja vuosia ei mainita, mutta vuosisadoista on kyse) suuren katastrofin jälkeen. Tuhon luonnetta ei selvitetä, koska se on kaikille henkilöhahmoille itsestäänselvyys, jota ei ole tarvetta avata. Kertomatta jäävät asiat luovat omanlaisensa, vähän uhkaavan tunnelman. 


Noria Kaitio on juuri valmistunut teemestariksi yhteiskunnassa, jossa vesivarat ovat rajalliset ja veden käyttö tiukasti kontrolloitua. Kaikilla joutuvat ottamaan kantaa vesikysymyksiin -- vesi on elämä, ja jokaisen elämä on vedessä. Vesirikos on rikoksista pahin. Teemestareilla on kuitenkin perintönä kulkevaa salaista tietoa lähteistä, vaikka muut käyttävät vain pieniä korttiannoksia puhdistettua merivettä. Yhtäkkiä Noria huomaa olevansa yksin ja vainottu tietojensa tähden.

Kirja tutkailee sitä, millaiset olosuhteet saavat ihmisen myymään arvonsa ja muuttamaan sukupolvien ajan toistuneita tapoja. Olisiko Noria joutunut suurten valintojen eteen vähemmän myrskyisissä olosuhteissa, vai olisiko hän onnistunut luovimaan elämänsä läpi kaikkia miellyttäen? Tarinan loppukin jää auki. Takakansitekstin mukaan Itäranta "sivuuttaa ilmiselvät juonikuviot" ja "katsoo pettävän tyynesti tuhoutunutta maailmaa". Tyynen vedenpinnan alla on paljon. 

Tässä ovat teoksen vahvuudet: teksti ohittaa rakkaustarinan (vaikka vihjaa jotakin viipyilevällä kuvauksella Norian parhaan ystävän alastomasta vartalosta), eikä lopputappeluakaan oikein näytetä. Kirja ei myöskään herkuttele itsekeksityllä teknologialla, vaan toisenlaisen maailman kuvauksessa säilyy maltti. Ekologisia kannanottoja vilahtelee rivien välissä. Jokaisen talon katto on aurinkopaneeleja täynnä, kulkuvälineet ovat "helipyöriä" ja "-vaunuja". Muovihaudasta löytyy jatkuvasti kierrätyskelpoisia entisteknologian jäänteitä, vaikka kukaan ei enää tiedä, mitä lähes hajoamattomina säilyneillä esineillä on joskus tehty.

Kiinnostavinta tällaisessa fantasiakirjassa on minusta se, mikä ei ole muuttunut -- mikä on liian lähellä ja todellista, että sitä voisi kuvitella toiseksi. Sosiaaliset suhteet esimerkiksi. Nähtävästi sadoissa vuosissa ei ehditä hirveästi eteenpäin sukupuolijärjestelmän osalta. Teemestarina toimiva nainen on kummajainen, melkein sopimaton ilmiö. Neidittely ja teitittely on suorastaan yleisempää kuin nyky-Suomessa. Kommunikointiin käytettäviä "viestimiä" on taas vain yksi koko taloudessa, ja se seisoo eteisen seinällä. Kieli muuten on samanlaista kuin nykyään. Dialogi ei ole kirjan parasta antia, se on aika jäykkää ja puhdasta kirjakieltä. Olisin vähän toivonut edes jonkinlaista huumorin välähdystä tarinassa. Minulla on taipumus alkaa nähdä tahatonta komiikkaa siellä, missä tarina ottaa itsensä kovin vakavasti.

Kokonaisuutena tämä esikoisteos on tietysti upea. Kirjoittaja luo Suomen, jossa asuvilla ihmisillä on aivan erilainen suhde veteen kuin meillä nyt. Sanonnat ja ikiaikainen perimätieto, elämään ja kuolemaan liittyvä kuvasto, arkielämä ja seremoniat, kaikki liittyy veteen, kaikessa virtaa veden kaikkea kuviteltavissa olevaa yhdistävä pyörre.