He suosivat selkeitä värejä, enimmäkseen mustaa ja valkoista toki, voimakkaita muotoja, isoja kuvioita. He kantavat käsilaukkuja, joissa käytännöllisyys ja särmikäs tyylikkyys yhdistyvät huumaavan sujuvasti. Jos he pitäisivät tyyliblogia, se olisi jonkinlainen... äitiysblogi ilman lapsia, ei missään nimessä banaali päivän asu -blogi. Heissä ei ole mitään tunkkaista tai ryppyistä. Heidän valkoisensa ei ole pesukoneen harmaannuttamaa. Heidän mustassaan ei ole nöyhtää.
He yhdistävät varmalla maulla Marimekkoa ja vaatteita, jotka voisivat olla Marimekkoa. He ovat kuin Suomi-brändi ilman suomalaisuutta. He ovat kaikkea sitä, mitä me ulkomaalaisille väitämme olevamme. He ovat sitä, mitä me haluaisimme kiihkeästi olla ja samalla jotain aivan muuta.
He ovat japanilaisnaisia Helsingin kaduilla, Espan pyhiinvaeltajia.
lauantai 29. kesäkuuta 2013
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Äiti vituttaako sinua vielä
Voisin kirjoittaa koko ajan nopeammaksi hioutuvammalla 7- tai 8-sormijärjestelmälläni tämän uusiksi, mutten nyt kuitenkaan kirjoita. En siis ole enää työtön, kiitos ainejärjetöverkoston! Ei mulla muuten mitään asiaa ollut, paitsi että olin tänään Ihana Kivikko -tapahtumassa leikkipuistossa pikku t:n kanssa ja sain aivan jäätävän allergiakohtauksen hevosajelusta. Ensin aivastutti paljon, sitten sain loistoidean hieroa silmiäni, sitten ääni lähti ja hengitys alkoi vinkua, ja kotiin tultuani näin tuskin eteeni. Otin allergialääkkeen, nukuin katkonaisesti monisäikeistä vitutustani pois (alkoi sataa, pikku t ei olisi jaksanut 25 minuutin jonotusta hevosajeluun, meitä etuiltiin koko ajan, silmiini sattui, olen taas alkanut purra kynsiäni) ja heräsin siihen, että olin ilmeisesti itkenyt jonkinlaista liimaa, jolla silmäni olivat muurautuneet kiinni. Vielä tuntien päästä silmien ne osat, joiden pitäisi olla valkoiset, olivat tulipunaisia ja silmänaluset harmaat ja turvoksissa.
Sitten liotin kikherneitä 8 tuntia ja tein niistä aika hyvää ruokaa ja helpotti. Pikku t kietoi pehmolelulohikäärmeen ympärilleen, kertoi sen olevan kaunista ja toivoi minun ottavan itsestään useita valokuvia. Otin. Olen myös lukenut tänään kirjan, jonka päähenkilöllä on ilkeä ja epämiellyttävä aviomies ja kohdellut omaani hieman viileästi, koska en aina ihan täysin erota satua todesta.
Sitten liotin kikherneitä 8 tuntia ja tein niistä aika hyvää ruokaa ja helpotti. Pikku t kietoi pehmolelulohikäärmeen ympärilleen, kertoi sen olevan kaunista ja toivoi minun ottavan itsestään useita valokuvia. Otin. Olen myös lukenut tänään kirjan, jonka päähenkilöllä on ilkeä ja epämiellyttävä aviomies ja kohdellut omaani hieman viileästi, koska en aina ihan täysin erota satua todesta.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Neuvottelusta ja valitsemisesta
Tämän piti olla vain kommentteja Lupaollaminässä, mutta sitten ajatus kasvoikin omaksi tekstiksi.
Kirjoitin ensin kommentin autonomia-aiheiseen postaukseen:
Alfie Kohnin Unconditional Parentingissa (jota olen lukenut hiiitaasti tammikuusta asti...) sanottiin -- ja minä pysähdyin ja alleviivasin sen, vaikka olin just hyppäämäisilläni bussista pois samalla -- että todellinen autonomia on sitä, että pääsee vaikuttamaan asioiden rakenteisiin, siis tuottamaan ja muokkaamaan niitä, eikä vain valitsemaan valmiista vaihtoehdoista.
Siinä puhuttiin valitsemisesta ja siitä, mistä kaikesta lapsia voi syyttää ("sinä itse kerjäsit tätä" -tyyliin). Että tietyn ikäiselle lapselle, käytännössä luullakseni taaperolle ja leikki-ikäiselle, riittää päästä aidosti valitsemaan aikuisen etukäteen seulomista hyvistä ratkaisuvaihtoehdoista, mutta jossain vaiheessa se ei enää olekaan kylliksi. Ennen kouluikää pitäisi siis jo päästä itse osallistumaan niiden vaihtoehtojen pohtimiseen ja muovaamiseen.
Sitten aloin kirjoittaa toista kommenttia, mutta lähti käsistä...
Minä olen nyt viime aikoina yrittänyt opettaa lapselle, että asioista voi neuvotella. Että jos ei halua tehdä niin kuin minä määrään, sopii rauhallisesti kysyä, voitaisiinko sittenkin tehdä toisella tavalla. Ja silloin on yleensä aika hyvät mahikset saada ideansa läpi. Sen sijaan sitä, että lapsi pokkana tekee vastoin nimenomaista kehotusta, en kestä ollenkaan, vaan saan hyvin, hyvin nopeasti ns. paskaraivarin. Myös väninä on kuluttavaa kuunneltavaa, ja siitä tuleekin kyllä annettua palautetta tarpeettoman usein (ja tarpeettoman värikkäin ja silti epätarkoin ilmaisuin).
Haluaisin, että meidän perheessä kaikki tuntevat olevansa sillä tavalla vakavasti otettavia kansalaisia, että voivat ilmaista mielipiteensä rauhallisesti. Että lapsenkaan ei tarvitsisi noudattaa mitään alistetun ja vailla valtaa olevan ihmisen etiikkaa, jonka mukaan haluamansa saa olemalla ovela ja vetämällä välistä, koska sisimmässään koko ajan tietää, että reilua peliä ei ole mahdollista pelata, koska reilu peli on parempien ihmisten kamaa. Inhottaisi ajatella, että lapseni, saati mieheni, täytyisi huijata tai vinkua ja valittaa (tai vihjailla ja katkeroitua) saadakseen haluamansa tai edes osan siitä. En halua olla ihminen, jolta perhe ei voi pyytää sitä mitä haluaa. (Olisin käyttänyt tässä sanaa orjamoraali, mutta sitten googlasin sen enkä ihan tajunnut. Jätän siis välistä, sääli! Mutta orjan moraalistahan on kyse!)
Joten keskustelen sitten joka ikinen päivä pikku t:n kanssa tästä. Minä en oikeastaan koskaan anna periksi käskyttämisen aikana -- tarkoitan nyt sitä, että luovuttaisin enkä odottaisi, että pikku t noudattaa kehotusta. (Voin kertoa, että meillä kehotetaan kolmivuotiasta hyvin usein. Sorry, Alfie Kohn ja muut.) Sen sijaan olen alkanut kuunnella vastaanhangoittelun ääniä tarkemmin ja kysyä, haluaako hän kenties kotiin menemisen sijasta sittenkin vielä pyöräillä yhden kierroksen pihalla. Jos (haha) vastaus on kyllä, sovimme, että tottahan toki nyt vielä yksi kierros. Tai ei: sovimme, että pikku t saa pyytää minulta sitä. "Nyt voit kysyä äidiltä kauniisti: 'Saanko pyöräillä vielä yhden kerran alamäessä?' " Sitten hän pyytää ja minä annan luvan. Minä en suinkaan anna periksi vaatimuksessani ("olkoon, kun ei se penska kuuntele"), minä neuvottelen, odotan yhteistyötä ja kohteliasta puhuttelua ja pidän asetelman hallussa. (Ja sitten palataan kohtaan "käskyttäminen". Hyvänä päivänä hieman vähemmillä vastaanhangoitteluilla!)
Itse asiassa on yllättävän helppoa neuvotella kolmivuotiaan kanssa. Ja itse asiassa olen myös alkanut tajuta, mitä tarkoitetaan sanomalla "mielipiteeni voivat muuttua, mutta ei se tosiasia, että olen oikeassa". Äiti päättää, mutta äitiin on varsin helppo vaikuttaa asiallisilla perusteluilla, joita todella alkaa leikki-ikäiseltä jo irrotakin. Äitiä sen sijaan ei vedätetä, huijata, painosteta, väsytetä (ks. kohta "paskaraivari").
No siis tietysti aika monessa asiassa teoreettinen, kirjasta löytyvä ihanne on Yhtä ja todellisuus on suoraan syvältä selkärangasta (yleensä sieltä pyllyn korkeudelta) kumpuavaa Toista. Mutta tämä säännöistäneuvotteluasia alkaa oikein todella jo luonnistua. Olen siitä ylpeä.
Terveisiä iskälle, joka on takonut päähäni, että asiallinen perusteleminen, ja asiallisuus yleensä, on ehkä ylevintä mihin ihmisyyden lahjan saanut olento kykenee.
Kirjoitin ensin kommentin autonomia-aiheiseen postaukseen:
Alfie Kohnin Unconditional Parentingissa (jota olen lukenut hiiitaasti tammikuusta asti...) sanottiin -- ja minä pysähdyin ja alleviivasin sen, vaikka olin just hyppäämäisilläni bussista pois samalla -- että todellinen autonomia on sitä, että pääsee vaikuttamaan asioiden rakenteisiin, siis tuottamaan ja muokkaamaan niitä, eikä vain valitsemaan valmiista vaihtoehdoista.
Siinä puhuttiin valitsemisesta ja siitä, mistä kaikesta lapsia voi syyttää ("sinä itse kerjäsit tätä" -tyyliin). Että tietyn ikäiselle lapselle, käytännössä luullakseni taaperolle ja leikki-ikäiselle, riittää päästä aidosti valitsemaan aikuisen etukäteen seulomista hyvistä ratkaisuvaihtoehdoista, mutta jossain vaiheessa se ei enää olekaan kylliksi. Ennen kouluikää pitäisi siis jo päästä itse osallistumaan niiden vaihtoehtojen pohtimiseen ja muovaamiseen.
Sitten aloin kirjoittaa toista kommenttia, mutta lähti käsistä...
Minä olen nyt viime aikoina yrittänyt opettaa lapselle, että asioista voi neuvotella. Että jos ei halua tehdä niin kuin minä määrään, sopii rauhallisesti kysyä, voitaisiinko sittenkin tehdä toisella tavalla. Ja silloin on yleensä aika hyvät mahikset saada ideansa läpi. Sen sijaan sitä, että lapsi pokkana tekee vastoin nimenomaista kehotusta, en kestä ollenkaan, vaan saan hyvin, hyvin nopeasti ns. paskaraivarin. Myös väninä on kuluttavaa kuunneltavaa, ja siitä tuleekin kyllä annettua palautetta tarpeettoman usein (ja tarpeettoman värikkäin ja silti epätarkoin ilmaisuin).
Haluaisin, että meidän perheessä kaikki tuntevat olevansa sillä tavalla vakavasti otettavia kansalaisia, että voivat ilmaista mielipiteensä rauhallisesti. Että lapsenkaan ei tarvitsisi noudattaa mitään alistetun ja vailla valtaa olevan ihmisen etiikkaa, jonka mukaan haluamansa saa olemalla ovela ja vetämällä välistä, koska sisimmässään koko ajan tietää, että reilua peliä ei ole mahdollista pelata, koska reilu peli on parempien ihmisten kamaa. Inhottaisi ajatella, että lapseni, saati mieheni, täytyisi huijata tai vinkua ja valittaa (tai vihjailla ja katkeroitua) saadakseen haluamansa tai edes osan siitä. En halua olla ihminen, jolta perhe ei voi pyytää sitä mitä haluaa. (Olisin käyttänyt tässä sanaa orjamoraali, mutta sitten googlasin sen enkä ihan tajunnut. Jätän siis välistä, sääli! Mutta orjan moraalistahan on kyse!)
Joten keskustelen sitten joka ikinen päivä pikku t:n kanssa tästä. Minä en oikeastaan koskaan anna periksi käskyttämisen aikana -- tarkoitan nyt sitä, että luovuttaisin enkä odottaisi, että pikku t noudattaa kehotusta. (Voin kertoa, että meillä kehotetaan kolmivuotiasta hyvin usein. Sorry, Alfie Kohn ja muut.) Sen sijaan olen alkanut kuunnella vastaanhangoittelun ääniä tarkemmin ja kysyä, haluaako hän kenties kotiin menemisen sijasta sittenkin vielä pyöräillä yhden kierroksen pihalla. Jos (haha) vastaus on kyllä, sovimme, että tottahan toki nyt vielä yksi kierros. Tai ei: sovimme, että pikku t saa pyytää minulta sitä. "Nyt voit kysyä äidiltä kauniisti: 'Saanko pyöräillä vielä yhden kerran alamäessä?' " Sitten hän pyytää ja minä annan luvan. Minä en suinkaan anna periksi vaatimuksessani ("olkoon, kun ei se penska kuuntele"), minä neuvottelen, odotan yhteistyötä ja kohteliasta puhuttelua ja pidän asetelman hallussa. (Ja sitten palataan kohtaan "käskyttäminen". Hyvänä päivänä hieman vähemmillä vastaanhangoitteluilla!)
Itse asiassa on yllättävän helppoa neuvotella kolmivuotiaan kanssa. Ja itse asiassa olen myös alkanut tajuta, mitä tarkoitetaan sanomalla "mielipiteeni voivat muuttua, mutta ei se tosiasia, että olen oikeassa". Äiti päättää, mutta äitiin on varsin helppo vaikuttaa asiallisilla perusteluilla, joita todella alkaa leikki-ikäiseltä jo irrotakin. Äitiä sen sijaan ei vedätetä, huijata, painosteta, väsytetä (ks. kohta "paskaraivari").
No siis tietysti aika monessa asiassa teoreettinen, kirjasta löytyvä ihanne on Yhtä ja todellisuus on suoraan syvältä selkärangasta (yleensä sieltä pyllyn korkeudelta) kumpuavaa Toista. Mutta tämä säännöistäneuvotteluasia alkaa oikein todella jo luonnistua. Olen siitä ylpeä.
Terveisiä iskälle, joka on takonut päähäni, että asiallinen perusteleminen, ja asiallisuus yleensä, on ehkä ylevintä mihin ihmisyyden lahjan saanut olento kykenee.
perjantai 19. huhtikuuta 2013
La da di dadi dadi da da daa
Minulla näyttäisi olevan harrastus, ihan oma. Laulan nimettömässä, vaatimattomassa ja aivan liian harvoin kokoontuvassa lauluyhtyeessä feministijärjestön tiloissa ja siunauksella. Meillä on järkyttävän hauskaa. Ketään ei hävetä laulaa stemmaa yksin tai kahdestaan kovalla äänellä. Jos laulaa pieleen, sopii nauraa yksin räkäisesti ja laulaa sitten oikealla sävelellä: "Ai siinä oli kertauuuuuus?" Onneksi meillä on juuri nyt ihana uusi kappale Runebergin runosta Sorg och glädje, jossa käytetään usein sanaa "sori". Sille on käyttöä.
Me osaamme lukea riittävästi nuotteja ja laulaa suunnilleen puhtaasti, joten meitä voi alkaa koulia yhtyeeksi. Ja meitähän koulitaan. Kenenkään lauluääni ei ole yksinään kummoinen, mutta kelpaa kyllä porukassa. Ohjaaja on sopivan vaativa. En haluaisi vetäjän tuhlaavan kallista ja harvinaista lauluaikaa löysäilyyn ja turhuuteen. Teetä ei totisesti ehditä juoda.
Ohjaajamme mielestä ruotsi on erityisen sopiva kieli laulettavaksi. Minulla ei ole tästä varsinaisesti mielipidettä, vaikka se kieli on tuottanut ylimääräistä päänvaivaa jo muutamassa kappaleessa. Huomaanpa silti, että ruotsiksi laulaminen historiallisessa miljöössä (järjestöllä on vankka porvarillisen ruotsinkielinen tausta) tuntuu jotenkin ihan sopivalta. Lauloiko Lucina Hagman täällä? Lauloiko hän ruotsiksi?
Kappaleemme ovat tietysti moniäänisiä ja aika vaativiakin, mutta erinomaisen palkitsevia, kiinnostavia ja kauniita -- mitäs helvettiä! Voiko laulaminen olla sellaista? Ei kouluaikoina vain. Ja silloin tiedettiin kyllä, ketkä saivat laulaa ääneen ja keiden taas kuului hävetä itsensä hengiltä, jos oma ääni kuului vahingossa pakollisessa kuorossa läpi. Note to self: ei ikinä omia lapsia musiikkiluokille. En olisi uskonut, että jonakin päivänä (tänään) alkaisin tuntea omituista kiinnostusta jopa siihen aivan hirveään musiikin teoriaan.
Sali, jossa harjoittelemme, on akustiikaltaan kiva ja kuulostamme parhaimmillamme tosi hyvältä. (Minusta on ihanaa puhua "meistä" ja tarkoittaa sillä välillä muuta kuin perhettä tai nettiyhteisöjä.) Aluksi avaamme ääntä ja valitamme, sitten ohjaaja puhuu hieman vatsalihaksistamme. Otamme nuotit esiin ja valitamme hieman lisää siitä, miten kehnoja olemme. Nauramme kovaa. Laulamme ensin huonosti, sitten paremmin. Sitten kaksituntinen yhtäkkiä loppuu, ja tekisi mieli valittaa vielä hieman, koska kerran--kaksi kuukaudessa ei ole riittävän paljon laulua. Kikatamme hälytykset päälle arvohuoneistoon, kikatamme itsemme äkkiä ulos pimeitä rappusia, ryntäilemme tahoillemme laulamaan sisäänpäin metrossa.
Me osaamme lukea riittävästi nuotteja ja laulaa suunnilleen puhtaasti, joten meitä voi alkaa koulia yhtyeeksi. Ja meitähän koulitaan. Kenenkään lauluääni ei ole yksinään kummoinen, mutta kelpaa kyllä porukassa. Ohjaaja on sopivan vaativa. En haluaisi vetäjän tuhlaavan kallista ja harvinaista lauluaikaa löysäilyyn ja turhuuteen. Teetä ei totisesti ehditä juoda.
Ohjaajamme mielestä ruotsi on erityisen sopiva kieli laulettavaksi. Minulla ei ole tästä varsinaisesti mielipidettä, vaikka se kieli on tuottanut ylimääräistä päänvaivaa jo muutamassa kappaleessa. Huomaanpa silti, että ruotsiksi laulaminen historiallisessa miljöössä (järjestöllä on vankka porvarillisen ruotsinkielinen tausta) tuntuu jotenkin ihan sopivalta. Lauloiko Lucina Hagman täällä? Lauloiko hän ruotsiksi?
Kappaleemme ovat tietysti moniäänisiä ja aika vaativiakin, mutta erinomaisen palkitsevia, kiinnostavia ja kauniita -- mitäs helvettiä! Voiko laulaminen olla sellaista? Ei kouluaikoina vain. Ja silloin tiedettiin kyllä, ketkä saivat laulaa ääneen ja keiden taas kuului hävetä itsensä hengiltä, jos oma ääni kuului vahingossa pakollisessa kuorossa läpi. Note to self: ei ikinä omia lapsia musiikkiluokille. En olisi uskonut, että jonakin päivänä (tänään) alkaisin tuntea omituista kiinnostusta jopa siihen aivan hirveään musiikin teoriaan.
Sali, jossa harjoittelemme, on akustiikaltaan kiva ja kuulostamme parhaimmillamme tosi hyvältä. (Minusta on ihanaa puhua "meistä" ja tarkoittaa sillä välillä muuta kuin perhettä tai nettiyhteisöjä.) Aluksi avaamme ääntä ja valitamme, sitten ohjaaja puhuu hieman vatsalihaksistamme. Otamme nuotit esiin ja valitamme hieman lisää siitä, miten kehnoja olemme. Nauramme kovaa. Laulamme ensin huonosti, sitten paremmin. Sitten kaksituntinen yhtäkkiä loppuu, ja tekisi mieli valittaa vielä hieman, koska kerran--kaksi kuukaudessa ei ole riittävän paljon laulua. Kikatamme hälytykset päälle arvohuoneistoon, kikatamme itsemme äkkiä ulos pimeitä rappusia, ryntäilemme tahoillemme laulamaan sisäänpäin metrossa.
lauantai 6. huhtikuuta 2013
Joey
Kevät on tullut lopullisesti tänne Itä-Helsingin epämuodikkaimpaan kolkkaan, jonka ainoana sulostuttajana toimii muuan Inanan perhe tien toisella puolella asuvalta muodikkaammalta äitibloggarilta kopioituine välikausihaalareineen, graafikonvärisine kantoliinoineen ja laihduttavine alusvaatteineen. Olemme koko viikon puhuneet pelkästään lumen sulamisesta, vaatteista ja pyöräilystä. (Tai siis minä olen puhunut, ok?) Tänään oli pyöräilypäivä.
En muista, kohkasinko pikku t:lle Huuto.netistä ostamastani puisesta Joey-potkupyörästä jo syksyllä -- luultavasti. Silloin se oli hänelle liian iso ja kummallinen ja pelottava, joten nostin sen kaapin päälle odottamaan. On sentään kotona vähän harjoiteltu talven mittaan. Pikku t nimittäin sai ukiltaan punaisen Plasto-mopon, jolla hän oppi nopeasti ajamaan ja jolla on siitä lähtien potkutellut päivittäin. Nyt huomaan, miten hyvää etukäteisharjoitusta sillä ajaminen on ollut pyöräilylle, sillä kun kannoin potkupyörän tänään ulos, pikku t osasi jo ajaa sillä ihan suvereenisti. Otin tietenkin kuvan kurjalla kännykkäkamerallani ja lähetin sen mopon ostaneelle ukille.
Teimme kilometrin--parin lenkin (johon kolmivuotias ei tarvitse poikkeuksellista määrää energiaa, vaan motivaatiota) kikatellen alamäissä ja ähkien jäätiköiden ja koirankakkojen kohdalla. Kypärää ei todellakaan ollut, koska vauhti ei ollut sen kovempi kuin pulkkaillessa. Nauroimme paljon, ja ajattelin, että tämä ilta täytyy muistaa.
Näyttääpä siltä, että minä olen perheen ainoa jäsen, jonka pyörä on vielä talviunilla. Asialle on tehtävä jotain!
En muista, kohkasinko pikku t:lle Huuto.netistä ostamastani puisesta Joey-potkupyörästä jo syksyllä -- luultavasti. Silloin se oli hänelle liian iso ja kummallinen ja pelottava, joten nostin sen kaapin päälle odottamaan. On sentään kotona vähän harjoiteltu talven mittaan. Pikku t nimittäin sai ukiltaan punaisen Plasto-mopon, jolla hän oppi nopeasti ajamaan ja jolla on siitä lähtien potkutellut päivittäin. Nyt huomaan, miten hyvää etukäteisharjoitusta sillä ajaminen on ollut pyöräilylle, sillä kun kannoin potkupyörän tänään ulos, pikku t osasi jo ajaa sillä ihan suvereenisti. Otin tietenkin kuvan kurjalla kännykkäkamerallani ja lähetin sen mopon ostaneelle ukille.
Teimme kilometrin--parin lenkin (johon kolmivuotias ei tarvitse poikkeuksellista määrää energiaa, vaan motivaatiota) kikatellen alamäissä ja ähkien jäätiköiden ja koirankakkojen kohdalla. Kypärää ei todellakaan ollut, koska vauhti ei ollut sen kovempi kuin pulkkaillessa. Nauroimme paljon, ja ajattelin, että tämä ilta täytyy muistaa.
Näyttääpä siltä, että minä olen perheen ainoa jäsen, jonka pyörä on vielä talviunilla. Asialle on tehtävä jotain!
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Sinun lapsesi eivät ole sinun
Sorry, Lupaollaminä, että jätän blogihaasteen väliin. Könötän keskellä yötä kylmässä aviovuoteessani (T on työmatkalla) suklaakakkukirjan ja kameran kanssa. Jälkimmäisestä siirsin juuri paidankuvan nettiin. (Aion taas tienata kirpparilta -- kummallisen halvalla -- löytyneellä lasten merkkivaatteella Huutiksessa. Viimeksi tuli 26 euroa voittoa housuista, joita yleisesti himoitaan nimellä tassupyllyt.)
Totuttelen uuteen elämäntilanteeseeni, joka on ei ainoastaan "työtön akateeminen" vaan "työtön akka jonka lapsi on päiväkodissa, kehtaakin". Pikku t täyttää sunnuntaina kolme ja vietti tänään ensimmäisen päivänsä läheisessä ihmistarhassa. Hän viihtyi erinomaisesti. Onneksi olin diplomaattisesti varannut raakasuklaanappeja kotiinlähtöä varten. Ettei sitten tule erimielisyyksiä kuorma-auton jättämisestä päiväkotiin. Pienenpienen ylijäämälapsiryhmän ihana hoitaja teki pyytämättä selkoa pikku t:n vatsan inputista ja outputista. Olen onnellinen, ainakin ne hetket joina en syytä itseäni liian mukavasta elämästä. Olin hei sentään saamaisillani aivan liian vaativan ja aivan liian nopeasti alkavan työpaikan, tosin luojan kiitos en saanutkaan! Nyt mietin vain sitä, ajaudunko tilanteeseen, jossa lapsen hoitopäivien määrästä ja pituudesta aletaan yleisesti huomautella ja mol.fistäkään ei enää oikein löydy mitään pitkään aikaan. Jos tähän vain jämähtäisi? Kiertelisi kirppareita kaiket päivät, silloin ainakin kun ei ole netissä?
Sitten puolustaudun, että kolme kuukautta jonotetusta päivähoidosta on hyötyä ennen kaikkea isolle T:lle, joka saa osa-aikatyönsä ohessa graduaan aloiteltua ja ehkäpä myös täydellä höyryllä tehtyä ja minua nopeammin valmiiksi kirjoitettua. Pikku t saa virikkeitä ja sosiaalista pääomaa (tiedän totisesti että nämä ovat tyhjää sanahelinää alle 3-vuotiaiden kohdalla, mutta nyt onkin kyse 6 päivää vaille leikki-ikäisestä ainoasta lapsesta, maaginen haitan ja hyödyn raja ylittyy siis toisen ja kolmannen hoitopäivän välissä), ja minun hyötyni (ehtii, öö, jumppaan) tulevat vain mukavana bonuksena. Ehkä voisi ajatella, että se työpaikka oikeasti löytyy jossain välissä, mielellään oman alan työ ennen kuin ollaan pisteessä, jossa on otettava mikä tahansa työ, ja silloin tuon hoitopaikan on oltava valmiina.
Kuuletteko ehkä hiukan, että en usko ihan täysin tekemiini ratkaisuihin (tarkoitan: perheenä tekemiimme)? Seuraava askel voisi olla nukkumaanmeno.
Totuttelen uuteen elämäntilanteeseeni, joka on ei ainoastaan "työtön akateeminen" vaan "työtön akka jonka lapsi on päiväkodissa, kehtaakin". Pikku t täyttää sunnuntaina kolme ja vietti tänään ensimmäisen päivänsä läheisessä ihmistarhassa. Hän viihtyi erinomaisesti. Onneksi olin diplomaattisesti varannut raakasuklaanappeja kotiinlähtöä varten. Ettei sitten tule erimielisyyksiä kuorma-auton jättämisestä päiväkotiin. Pienenpienen ylijäämälapsiryhmän ihana hoitaja teki pyytämättä selkoa pikku t:n vatsan inputista ja outputista. Olen onnellinen, ainakin ne hetket joina en syytä itseäni liian mukavasta elämästä. Olin hei sentään saamaisillani aivan liian vaativan ja aivan liian nopeasti alkavan työpaikan, tosin luojan kiitos en saanutkaan! Nyt mietin vain sitä, ajaudunko tilanteeseen, jossa lapsen hoitopäivien määrästä ja pituudesta aletaan yleisesti huomautella ja mol.fistäkään ei enää oikein löydy mitään pitkään aikaan. Jos tähän vain jämähtäisi? Kiertelisi kirppareita kaiket päivät, silloin ainakin kun ei ole netissä?
Sitten puolustaudun, että kolme kuukautta jonotetusta päivähoidosta on hyötyä ennen kaikkea isolle T:lle, joka saa osa-aikatyönsä ohessa graduaan aloiteltua ja ehkäpä myös täydellä höyryllä tehtyä ja minua nopeammin valmiiksi kirjoitettua. Pikku t saa virikkeitä ja sosiaalista pääomaa (tiedän totisesti että nämä ovat tyhjää sanahelinää alle 3-vuotiaiden kohdalla, mutta nyt onkin kyse 6 päivää vaille leikki-ikäisestä ainoasta lapsesta, maaginen haitan ja hyödyn raja ylittyy siis toisen ja kolmannen hoitopäivän välissä), ja minun hyötyni (ehtii, öö, jumppaan) tulevat vain mukavana bonuksena. Ehkä voisi ajatella, että se työpaikka oikeasti löytyy jossain välissä, mielellään oman alan työ ennen kuin ollaan pisteessä, jossa on otettava mikä tahansa työ, ja silloin tuon hoitopaikan on oltava valmiina.
Kuuletteko ehkä hiukan, että en usko ihan täysin tekemiini ratkaisuihin (tarkoitan: perheenä tekemiimme)? Seuraava askel voisi olla nukkumaanmeno.
maanantai 11. helmikuuta 2013
P.s.
Luin juuri vanhoja tekstejäni, ja muutamassakin puhuttiin siitä, miten haaveilen laulutunneista tai -yhtyeestä. Nytpä näyttäisi siltä, että minulla on sellainen yhtye, tai sanotaanko ryhmä, joka vain tipahti taivaasta eräälle aatteelliselle sähköpostilistalle. Ja siellä on älytsin siistiä. Ja minä laulan yhdessä kappaleessa ekaa kertaa elämässäni omaa stemmaa. (Siinä on kaksi eri nuottia.)
Maisteri huutaa!
Joo, kyllä minä nyt olen iloinen, päätän olla. Huomasin nimittäin, ettei työssäoloehtoni parin vuoden ajalta täytykään (liian vähän tehtyjä työtunteja vuonna 2011), joten en saakaan työttömyyskassalta mitään, vaan joudun Kelaan jos ja kun valmistun virallisesti työttömäksi (ellei siis viikon sisällä tule työpaikkaa. Työkkärin lomakkeen pakolliseen kenttään valitsin tavoiteammatikseni "mediasuunnittelija", sori kaikki mediasuunnittelijat jos sellaiseen on joku oikea koulutus).
Olen helpottunut, kun ei tarvitsekaan pelata monimutkaisen työttömyyskassan systeemin kanssa, vaan voin hakea Kelan juttuja ja soitella sinne niin kuin neljättä vuotta olen kaikenlaisten keskenään ristiriitaisten tukien kanssa tottunut tekemään. Rahaa tulee epäilemättä ties kuinka paljon vähemmän, tai en nyt osaa sanoa, mutta samapa tuo, ainakin yhdellä tässä talossa on silti osa-aikatyö. Asuntosäästötilinkin avasimme, vaikka me humanistit tuskin tajuamme mitä eroa on sadallatuhannella ja miljoonalla. Luotan hengissäpysymisessä moukan tuuriin.
Haistatan paskat kaikelle ja yritän ottaa saman asenteen uuden tukkani kanssa (tämäkään ei ole ihan sitä mitä odotin, mutta päätän tykätä siitä vaikka väkisin ja ajatella, että suunnittelemani ja mieheni suosittelema Rainbow Dash -kampaus ei olisikaan varmaan toiminut). Haa, maailma, kestän tänä yönä mitä vain!
Että hengissä ollaan! Ja valmiita!
Olen helpottunut, kun ei tarvitsekaan pelata monimutkaisen työttömyyskassan systeemin kanssa, vaan voin hakea Kelan juttuja ja soitella sinne niin kuin neljättä vuotta olen kaikenlaisten keskenään ristiriitaisten tukien kanssa tottunut tekemään. Rahaa tulee epäilemättä ties kuinka paljon vähemmän, tai en nyt osaa sanoa, mutta samapa tuo, ainakin yhdellä tässä talossa on silti osa-aikatyö. Asuntosäästötilinkin avasimme, vaikka me humanistit tuskin tajuamme mitä eroa on sadallatuhannella ja miljoonalla. Luotan hengissäpysymisessä moukan tuuriin.
Haistatan paskat kaikelle ja yritän ottaa saman asenteen uuden tukkani kanssa (tämäkään ei ole ihan sitä mitä odotin, mutta päätän tykätä siitä vaikka väkisin ja ajatella, että suunnittelemani ja mieheni suosittelema Rainbow Dash -kampaus ei olisikaan varmaan toiminut). Haa, maailma, kestän tänä yönä mitä vain!
Että hengissä ollaan! Ja valmiita!
tiistai 22. tammikuuta 2013
Mistä näitä sikiää eli päiväni internetissä
Maailma on paskapäitä täynnä.
Kaikenlaisia idiootteja sitä vapaana kulkeekin.
Anteeksi, mutta en vain voi ymmärtää kuinka itsekkäitä jotkut ihmiset voivat olla. Tai siis kukin taaplaa tyylillään, mutta henkkoht ei vaan voi käsittää. Et siis itsehän en ikinä.
Mistä näitä hulluja oikein tulee?
Älä kuuntele tuollaisia anonyymejä länkyttäjiä.
Anna kusipäiden puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Älä välitä toisten ilkeyksistä.
Ja muita viehättäviä ja rakentavia tapoja sanoa, että en siis edes halua ymmärtää tai kuunnella toisia ja kieltäydyn vieläpä tunnustamasta, että tunteitani (tai muiden) on loukattu. Lisäksi haluan kertoa, että pidän itseäni tosi suvaitsevana ja kivana ihmisenä ja olen hyvien puolella enkä koskaan, koskaan sortuisi itse puhumaan toisista rumasti.
(Ja kaikki uskoo. Onko keskustelu aina ollut tällaista vai vain nettiaikana?)
Kaikenlaisia idiootteja sitä vapaana kulkeekin.
Anteeksi, mutta en vain voi ymmärtää kuinka itsekkäitä jotkut ihmiset voivat olla. Tai siis kukin taaplaa tyylillään, mutta henkkoht ei vaan voi käsittää. Et siis itsehän en ikinä.
Mistä näitä hulluja oikein tulee?
Älä kuuntele tuollaisia anonyymejä länkyttäjiä.
Anna kusipäiden puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Älä välitä toisten ilkeyksistä.
Ja muita viehättäviä ja rakentavia tapoja sanoa, että en siis edes halua ymmärtää tai kuunnella toisia ja kieltäydyn vieläpä tunnustamasta, että tunteitani (tai muiden) on loukattu. Lisäksi haluan kertoa, että pidän itseäni tosi suvaitsevana ja kivana ihmisenä ja olen hyvien puolella enkä koskaan, koskaan sortuisi itse puhumaan toisista rumasti.
(Ja kaikki uskoo. Onko keskustelu aina ollut tällaista vai vain nettiaikana?)
torstai 3. tammikuuta 2013
Otsikko tiivistää olennaisen, eli tuota...?
Noin. Olen taas tilanteessa, jossa etsin työtä. Kotiäitiyden syvin olemus ehti unohtua kuukaudessa. Nyt tunnen itseni stressaantuneeksi työttömäksi, vaikka olen edelleen sekä kotihoidontuella että opintotuella. Olenkin haeskellut paria projektityöntekijän paikkaa ja kirjoittanut tosi hyviä hakemuksia. Keksin kertoa niissä myös sen, mitä erityisen hyvin hakemaani tehtävään valmentavia kursseja (selkokieli, sukupuoli ja kansalaisuus, ympäristöpolitiikan perusteet, tehokas tekstintyöstäminen ja mitä milloinkin) olen käynyt, ja olen ylpeä siitä. Kuinkahan montaa työpaikkaa ihmiset normaalisti hakevat ennen kuin tärppää? Kymmentä? Puoltatoista tuhatta? Mulla on kolme hakemusta sisällä...
Graduni on esitarkastuksessa ja elättelen toiveita, ettei suuria muutoksia enää tule (mieluiten sillee "joo tämä on kuule valmista tekstiä, eikun printtaat ja tuot tänne, tai äsh, me printataan kyllä, juo sinä siellä vaan poskettoman hintaista reilun kaupan pussisuklaacappuccinoa, joka on pakattu kaksi kertaa tarvittavaa suurempaan pahvilaatikkoon"). Pari viikkoa joutunen vielä odottamaan. Tavoitteeni taitaa tällä hetkellä olla cumu.
Juuri nyt kaikki tuntuu niin helpolta, sillä syön juustosarvia, jotka eivät petä koskaan, vaikka itse mokaisi leipomisen kuinka. Niissä ei mene numlock vahingossa päälle saati jumiin, joka lähtee vain sammuttamalla ja uudestaan käynnistämällä, vaikka suolaa menikin cheddarin mukana aika reilusti. Juustosarvet eivät vänise ja nipistele leipojansa poskipäitä pikku kynsillään. Juustosarvet eivät herjaa "tunnistamaton vastaanottaja" -viesteillä. Ne eivät sähise toisilleen liukkaalla jalkakäytävällä.
Olin oikeastaan sanomassa, että meille tulee taas uusi pesukone takuuvaihtona, tai siis sohin Nordean kirjeellä magneettikirjaimia pakastimen alta, tai siis After Eightit sopivat hyvin valkoisen teen kaveriksi. Tai siis ajattelen Atlas Saarikoskea ja Rainbow Dashia välillä mielleyhtymänomaisesti samaan aikaan.
Graduni on esitarkastuksessa ja elättelen toiveita, ettei suuria muutoksia enää tule (mieluiten sillee "joo tämä on kuule valmista tekstiä, eikun printtaat ja tuot tänne, tai äsh, me printataan kyllä, juo sinä siellä vaan poskettoman hintaista reilun kaupan pussisuklaacappuccinoa, joka on pakattu kaksi kertaa tarvittavaa suurempaan pahvilaatikkoon"). Pari viikkoa joutunen vielä odottamaan. Tavoitteeni taitaa tällä hetkellä olla cumu.
Juuri nyt kaikki tuntuu niin helpolta, sillä syön juustosarvia, jotka eivät petä koskaan, vaikka itse mokaisi leipomisen kuinka. Niissä ei mene numlock vahingossa päälle saati jumiin, joka lähtee vain sammuttamalla ja uudestaan käynnistämällä, vaikka suolaa menikin cheddarin mukana aika reilusti. Juustosarvet eivät vänise ja nipistele leipojansa poskipäitä pikku kynsillään. Juustosarvet eivät herjaa "tunnistamaton vastaanottaja" -viesteillä. Ne eivät sähise toisilleen liukkaalla jalkakäytävällä.
Olin oikeastaan sanomassa, että meille tulee taas uusi pesukone takuuvaihtona, tai siis sohin Nordean kirjeellä magneettikirjaimia pakastimen alta, tai siis After Eightit sopivat hyvin valkoisen teen kaveriksi. Tai siis ajattelen Atlas Saarikoskea ja Rainbow Dashia välillä mielleyhtymänomaisesti samaan aikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)