Näytetään tekstit, joissa on tunniste minun kiinnostava ulkonäköni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste minun kiinnostava ulkonäköni. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. lokakuuta 2014

Aistipostaus: Näkö

Olen saanut silmälasit, ensimmäiset melkein 28 vuoden iässä, kiitos raskaus- ja imetyshormonien (ehkä). Vahvuudet ovat säälittävät, melkein voisi luulla imagolaseiksi (kehyksissäkin löytyy muodin mukaisesti kokoa!). Olen siis nyt lopullisesti eri ihminen, tuntuu siltä ainakin. Silmälasipäinen ihminen. Ajattelen kaikkien kirjojen ja elokuvien kohtauksia, joissa mainitaan silmälasit, niiden huurtuminen ja puhdistaminen, lasien yhteen kalahtaminen toisen ihmisen lasien kanssa, pöllömäinen katse, kauneuden menettäminen, älykkäältä näyttäminen.

Monta vuotta ehdin onnitella itseäni hyvästä näöstäni ja silti hiljaa pohtia, millaisia muutoksia ulkonäkööni (mihinkäs muuhunkaan, herranjestas! Keskitytään nyt siihen olennaiseen!) mahdollisilla laseilla voisi saada. Nyt näytän... ikäiseltäni? Vanhemmalta. Vanhemmalta selvästi. Mutta myös ihan kivalta. Vakavammalta.

Näen kauas hieman tarkemmin, sumuinen harmaus tiivistyy mustiksi kuvioiksi, ja torstain jälkeen ei ole särkenyt päätä kertaakaan. Lähelle, esimerkiksi kantoliinassa olevaan lapseen, katsominen sen sijaan on sietämättömän ärsyttävää tiellä olevien kehysten takia. Kadulla alan jo tottua siihen, että kukaan ei ihan oikeasti tuijotakaan, ei sen enempää kuin tavallisesti, olenhan yksi monista.

Minun on opeteltava silmälasikäyttäytyminen, ja se tuntuu melkein samalta kuin silloin kuin sai rintsikat. Onko ne otettava yöksi pois, entä jumpassa, ja miten ne pidetään puhtaina? Onko muillakin tällaiset? Miltä niistä tuntuu? Kehtaanko hypettää vielä vai pitääkö alkaa jo olla coolisti! Kuin mikään ei olisi muuttunut!

Kun otan lasit pois, tunnen itseni alastomaksi ja näytän ihan samalta kuin muutkin, kun he ottavat lasit pois. Vähän pölähtäneeltä, häikäistyneeltä, keskittyneeltä tahrojen poistamiseen otsa kurtussa ja nenänvarsi painaumilla.

Alan vihdoin ottaa vakavasti ne hetket, kun ihmiset sanovat "älä sotke mun laseja" tai "varo, mun silmälasit on siinä". Ja miten yhdistetään käsien rasvaus ja silmälasien puhdistus?

maanantai 11. helmikuuta 2013

Maisteri huutaa!

Joo, kyllä minä nyt olen iloinen, päätän olla. Huomasin nimittäin, ettei työssäoloehtoni parin vuoden ajalta täytykään (liian vähän tehtyjä työtunteja vuonna 2011), joten en saakaan työttömyyskassalta mitään, vaan joudun Kelaan jos ja kun valmistun virallisesti työttömäksi (ellei siis viikon sisällä tule työpaikkaa. Työkkärin lomakkeen pakolliseen kenttään valitsin tavoiteammatikseni "mediasuunnittelija", sori kaikki mediasuunnittelijat jos sellaiseen on joku oikea koulutus). 

Olen helpottunut, kun ei tarvitsekaan pelata monimutkaisen työttömyyskassan systeemin kanssa, vaan voin hakea Kelan juttuja ja soitella sinne niin kuin neljättä vuotta olen kaikenlaisten keskenään ristiriitaisten tukien kanssa tottunut tekemään. Rahaa tulee epäilemättä ties kuinka paljon vähemmän, tai en nyt osaa sanoa, mutta samapa tuo, ainakin yhdellä tässä talossa on silti osa-aikatyö. Asuntosäästötilinkin avasimme, vaikka me humanistit tuskin tajuamme mitä eroa on sadallatuhannella ja miljoonalla. Luotan hengissäpysymisessä moukan tuuriin.

Haistatan paskat kaikelle ja yritän ottaa saman asenteen uuden tukkani kanssa (tämäkään ei ole ihan sitä mitä odotin, mutta päätän tykätä siitä vaikka väkisin ja ajatella, että suunnittelemani ja mieheni suosittelema Rainbow Dash -kampaus ei olisikaan varmaan toiminut). Haa, maailma, kestän tänä yönä mitä vain!

Että hengissä ollaan! Ja valmiita!

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Haircut-blogisti, päivää.

Olen havahtunut viime aikoina huomaamaan, että näytän kauhealta.

Vaatteita on tullut ostettua kirpparilta (kauan sitten), käytettyä erittäin paljon ja yksipuolisesti, liattua pukluun ja pestyä vaippojen seassa kuudessakympissä. On oltu raskaana (+15 kg) ja laihduttu (-17 kg). Vaatteet roikkuvat päällä ikävän näköisesti.

Luottokampaajaa ei ole vieläkään löytynyt, siis sitä, joka asuu lähellä, maksaa alle 30 euroa (pelkkä leikkaus) ja tajuaa jotain. Hiusväri taas... hiusväri?

Liikunta on typistynyt kevyeen äiti-vauva-tanssituntiin kerran viikossa ja kantoliinan kanssa kävelyyn. Joskus.

En nyt jaksa enää ajatella, millaisia jälkiä raskaus jätti. Ehkä niitä pitäisi ajatella rakastavammin, kun ei niille kuitenkaan mitään voi. Rak rak.

Tartuin toimeen ja tilasin tällaiset tutinsäilytys-kantoliinankanssapitohousut netistä. Minulla on ties kuinka monet housut, mutta ne ovat kulahtaneita, haalistuneita ja rikkinäisiä. Nyyh, tykkään niistä kaikista, jo vuodesta... 2006? (Voisin ainakin värjätä niitä, vaikkei sekään ilmaista ole.) Paidat taas, no, nekin ovat kulahtaneita, mutta eivät ajankohtaisia ennen kuin lopetan imetyksen ja voin taas pukeutua ihan niin kuin haluan. Mutta sukkia on! Sopii sanoa. Ostin niitä vissiin 11 paria kesällä. En ole edes käyttänyt kaikkia vielä.

Ja sitten menin kampaajalle kotipuolessa, ja vaikka kampaaja oli iiiiihan hyyyvä ja ennen kaikkea halpa (21 euroa, kilometrin päässä lapsuudenkodistani, muuten), hän ei kuitenkaan oikein onnistunut leikkaamaan tukkaani sellaiseksi kuin halusin. Ehkä syy oli omani, olisi pitänyt uskaltaa pyytää leikkaamaan enemmän. Halusin sellaisen kampauksen, jonka sivuilta tuskin saa kiinni kädellä, päältä tukka on vähän pidempi, Akuliina Saarikosken siis lähinnä. (Vähät kasvojenmuodostani.) Sain, taas, 90-lukulaisen pikkupojan.

Toissapäivänä värjäsin tukan (aha, olisi pitänyt ottaa vakavasti ohjeet tyvikasvun värjäämisestä ensin) ja kulmat (oikein poistin hajakarvatkin) ja ripset, ja tukka näytti yhä vähän väärältä. Kesäkuisen tyrimiseni jälkeen olin hieman arka leikkaamaan omia hiuksiani, mutta en halunnut mennä uudestaan kampaajallekaan.

Niinpä eilen tein hienot esivalmistelut, kannoin ison peilin eteisestä vessan pesukoneen päälle vinoittain (vain ihan takaraivo jäi näkemättä, sen verran jaksoin kyllä tihrustaa minisellä käsipeilillä) ja peitin pesualtaan vahakankaalla, josta irtohiukset olisi helpompaa kerätä kuin märästä lavuaarista. Olen selvästi oppinut edellisistä kerroista jotain. Otin T:n viimeisen partaterän (kerran samana päivänä käytetyn sentään - vähemmän katalaa siis) ja nyrhin sillä ja kynsisaksilla ylimääräiset pituudet sivuilta ja takaa pois leikaten vain yhden keskikokoisen reiän kampaukseen. Hiukset näyttävät nyrhityiltä - työvoitto! Selvästi pitää pyytää kampaajaa aina leikkaamaan vain enemmän. Täytyy myös uskoa, että hiukseni kasvavat nopeasti.

Illalla juhlistin tukkaani vaniljakastiketäytteisillä suklaamuffineilla. Nyt menen googlaamaan käytettyjä kantoliinatakkeja.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Vastasyntynyttä ei oikeasti voi nukkua lyttyyn. :)

Joojoo, kirjoitetaan. Olen yhä raskaana (37+5), istun yhä luennolla kerran viikossa ja litteroin yhä kaiken vapaa-aikani. Kaiken tämän pitäisi olla ohi parin kolmen viikon sisällä. Tällä hetkellä elän erittäin vahvasti sitku-elämää. Haaveksin kielletysti siitä, että yksi ihminen muuttaa puolestani koko elämäni, poistaa kaikki stressinaiheet (vaikka minä itsehän ne poistan, kun haluan kaiken järjestykseen ennen kuin vaavu ilmestyy), hävittää ahdistuspurentani (kuinka paljon kiristelenkään kasvolihaksiani, huomasin sen tänään viettäessäni reilun tunnin peilin edessä) ja sallii minun aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä kivojen ja helppojen asioiden parissa. (Meille valaille ei pidä antaa kovin vaikeita tehtäviä, esimerkiksi liian älykästä keskusteluseuraa, koska meille tulee alemmuudentunne.)

Istuin aamupäivästä kampaajalla ajattelemassa, että voisitko kiitos leikata hieman energiaa myös tähän "unettomuudesta turvonneeseen" naamaan, että kyllä sitä iän myötä alkaa valvominen näkyä yhä helpommin, kunnes totuus yhtäkkiä iski tajuntaani: voisiko poskien ja leuanalusen soma pyöreys kenties johtua siitä, että henkilö on saanut 8 kuukaudessa 15 kiloa
lisää painoa? Johonkinhan sen on täytynyt mennä. No mutta hei, olenhan kymmenen vuotta tiedostanut omistavani pitkän naaman, joten kai nyt pitäisi olla tyytyväinen. Muutenkin kaikki muut näyttävät nykyään mahdottoman hoikilta, ketteriltä ja vyötärökkäiltä - minä metrisine uumineni vain olen ainut normaali tässä tikkuihmisten kaupungissa. Puolisoni sanoo minua maitovalaaksi, ja yritän vain pitää siitä sen sijaan että esimerkiksi masentuisin ja häpeäisin lihavuuttani.

Viimeksi tänään kyllä kuulin mahaani kehuttavan kauniiksi, ja itse asiassa olen hämmästynyt siitä, miten verraten pieni se yhä on. Olin odottanut keskivartaloni muuttuvan lentokentäksi. En oikeastaan näe muutosta mahan koossa, mutta tunnen sen kyllä: aina kun kuvittelen mahtuvani näppärästi livahtamaan jostakin rakosesta, kuvittelen väärin. Paitani (T:n paidat) ovat jatkuvasti tahraiset, koska törmäilen ruokiin. Niin kuin nyt siihen laskiaispullavatiin, jonka luulin ohittavani (pullan tai kaksi nappaavan) käsivarren matkan päästä.

Kaikki liikunta enimmäkseen sattuu (tänään huusin T:n keittiöstä sammuttamaan kännykän herätyksen, koska olin väärällä kyljellä enkä voinut kääntyä), joten käytän aikani syömiseen. Olen ohittanut itselleni asettamani painorajan kolmella kilolla. Eilen sentään oli hyvä päivä: onnistuin juoksemaan metroon ensimmäisenä kahdesta ehtineestä. Loput samalla (myöhästyneellä) bussilla tulleista jäivät kauas taakse. Aika hyvin yhdeksännellä kuulla, kehuin itseäni siinä hengitystä tasatessani. Tänään klo 6.45 tein toista kertaa tänä talvena lumitöitä parvekkeella (tuisku näyttää siltä, että kolmas kerta koittaa pian) ja tunsin itseni oikein reippaaksi. Muuten en juuri liiku. Käveleminen on usein hidasta ja tuskallista, tai riippuu päivästä, on se joskus reipasta ja helppoakin.

Eilen olimme seitsemän muun pariskunnan kanssa sairaalassa tutustumiskäynnillä. Opimme paljon ja esitin kätilölle runsaasti tyhmiä kysymyksiä, jotka saivat myötähäpeään taipuvaisen T:n vaipumaan kasaan tuolillaan (hänellä on suuria vaikeuksia näyttäytyä ihmisten kanssa, jotka puhuvat vieraille tai, horrible dictu, kysyvät niiltä neuvoa, ja totta munassa minä kysyn omaa lisääntymisterveyttäni koskevia asioita jos kysyttää). Nyt tiedän, että kukaan ei-päihtynyt ei ihan totta makaa vieressä nukkuvaa imeväistä kuoliaaksi, ja että synnytys alkaa oksentamisella, ja että erikokoiset sairaalakaavut ovat myös erivärisiä. Ei siis ole pelkoa, että saisin (S-kokoisen) vaaleanpunaisen, tiedotti puolisoni.

Näimme myös (minä luullakseni ensimmäistä kertaa elämässäni tai ainakin 17 vuoteen) päivän vanhan vauvan (eiliset puolella hinnalla?). Vanhemmat olivat kuulemma olleet vain kaksi viikkoa sitten samalla kiertokäynnillä kuin me. Rääpäle oli syntynyt viikon etuajassa, ja on siis vain hieman isompi kuin meidän vaavimme nyt - ihan hillittömän pieni. Sillä oli täysi työ pitää molempia silmiä yhtä aikaa auki. Se makasi naamallaan isänsä kämmenellä ja piti outoa urinaa. Mukaan saimme puhelinnumerolapun ja synnytyssuunnitelmaksi otsikoidun lapun, joka alkoi sanoilla "synnytystä ei voi suunnitella".

Tunnen oloni aika luottavaiseksi nyt, kun olen nähnyt neuvolassa varsin vaarattoman videon, käynyt tuon kiertokäynnin ja aloittanut synnytyslaulukurssinkin (voitte kuvitella mitä mieltä puolisoni siitä on ja kuinka halukas hän on tulemaan paikalle häpeämään minua, vaikka oikeasti itsekin kieltäydyn yhä "pysähtymästä ihmettelemään" mitään "vastasyntyneen viisautta" ja "liittymästä naisten ketjuun" ja otan koko laulutouhun puhtaan teknisenä lihasten rentouttamisena äänenkäytön avulla). Hätäkös tässä. Ei ajatella sitä sunnuntaista Hesarin juttua. Ajatellaan tätä.

torstai 30. heinäkuuta 2009

Liha liikkuu.

Olin just ihanalla tanssitunnilla: siellä tehtiin sellaista vanhaa Broadway-showtanssia, paljon potkuja ja näyttäviä käsieleitä. Hillitöntä! Joskin se oli tietysti liian rankkaa minulle, olisi ollut vähän liikaa normaalistikin, ja aivan erityisesti nyt, kun pelkään koko ajan vähäsen ylittäväni jonkin rajan ja että sitte napsahtaa maha.

Olin siis varovainen ja pidin omia taukoja vähän väliä, koska tanssiminen oli niin hauskaa, ettei sitä voinut tehdä puolella teholla. Paitsi tietysti loppuvaiheessa voi: olen kyllä paljain jaloin tanssiessani tottunut hiertyneisiin isovarpaisiin, mutta tänään opin vielä vähän lisää niistä. Jos varpaasta lähtee yksi kerros ihoa rullalle, no problem, ehkä se nyt vähän tuntuu, ja kun nappaa häiritsevät jalankappaleet pois askeleen alta helpottaa taas ja voi jatkaa tunnin loppuun. Tänään kuitenkin irtoili kokonaista kaksi kerrosta isovarvasta (kiihottavaa, eikö?) ja pienestä lisäyksestä olisi jo alkanut hurme virrata. Se nimittäin kirveli jo ihan riittävästi, ja kaikenlaiset jive-hyppäilypotkut saivat tuskaisen sävyn. Kävelen nyt varpaat ilmassa kolmionmuotoisista Teräsmies-laastareista huolimatta (annoin ne T:lle häälahjaksi 2 vuotta sitten).

Olen näköjään edennyt kauas niistä ajoista, jolloin kipua ei tanssiessa näytetty (toisaalta silloin varvasteippi olikin rutiininomaisessa käytössä)... Tämä raskaus sai muutenkin tunnilla aikaan kaikenlaisia ikäviä tuntemuksia päässä ja muualla, niin että edes varpaat olisin mieluusti pitänyt tukenani. Mutta ei, hauskuudesta pitää maksaa! Etsin jo balettiarkistoistani varvasteippiä (se löytyi lääkekaapista) ensi kerraksi.

Satuin itse asiassa keskustelemaan toisen melkolailla samassa tilassa olevan kanssa pahoinvoinnista ja baletista, ja opin seuraavat asiat: 1. Minulla on komea, klassinen venäläinen nilkka. 2. Monet ihmiset ovat valmiita jopa murtamaan jalkapöytänsä saadakseen samanlaisen. 3. Se varpaiden rutsauttelu jalkaa kaksinkerroin kääntämällä, joka on yksi suurimpia nautintojani, on lääketieteellisesti (vaan ei baletillisesti) hyvin, hyvin paha asia. 4. Jotkut väkivaltaan taipuvaiset baletinopettajat pitävät muutenkin luiden murtamisesta, ja venytyttävät lapsia lonkkia avaavassa ns. sammakkovenytyksessä ja sen aikana rusauttavat tanssijan ristiselän alas, mikä murtaa auki lonkat, jotka sen jälkeen (mahdollisesti) luutuvat baletillisesti oikeampaan asentoon. Hyvä Jumala!

Tämä kaikki järkytti sen verran, että oli pakko avautua oikein nettiin. Kiitos huomiostanne, täti poistuu taas.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Mihin nykyajan nuoret naiset ovat menossa?

1. Syö joka päivä jotain mitä ei ole ennen maistanut. ->
2. Ostaa kirppareilta valkoisen trikoomekon ja läpinäkyvän vaaleanpunaisen paidankin, vaikka tietää että molemmat tekevät selvää maalaisjärjestä. ->
3.
Kasvattaa säärikarvat ja alkaa jutella niille feminismistä.

Nyt voisi ajatella, että katsokaas mitä tapahtuu kun sen mies ei ole vahtimassa, mutta kun ei hän minua oikeastaan muulloinkaan vahdi.
(No, maalaisjärki pääsi kyllä niskan päälle ja mekko on nyt oranssi. Sentään aika repäisevän oranssi!)

Lisäksi olen käynyt kahdesti pilateksessa, löytänyt vyötäröni ja hartiani eilen sovituskopissa 24 trikoopaitaa sovittaessani (ainakin ne ovat selvästi näkyvissä selkäpuolelta kun post-paastomaha ei näy sinne), työllistänyt häpeämättä ystäviäni, pessyt mustaa hennaa kylppärin lattiasta, seinistä, katosta ja suihkuverhosta (sekä vielä vähän katosta ja suikuverhosta), suorittanut virallisesti naistutkimuksen perusopinnot, leiponut arvokkaimman ja hienoimman appelsiinisuklaakakkuni ikinä (pakkasessa nyt, en uskalla syödä vielä sitä), suunnitellut ikkunanpeseväni heti 21. päivän jälkeen, syönyt suklaata urakalla, saanut kauan kaivatut lomarahani, vieroittanut pikkulintuja, syönyt lisää suklaata ja ollut hirveän innokas ja kiinnostunut kaikesta paitsi kandin ja esseen kirjoittamisesta ja tentistä. Ensi kerralla kokeilen Vogelin mehupaastoa, en kestä enää tuota sitruunaa yhtään.

Paastotkaa tekin, ystävät, se tehostaa kevään vaikutusta. Odotan vain, että pihapolkumme nilkkoihin yltävä kura kuivuu ja voin kepsutella uusissa valkoisissa lenkkareissani.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Sängyssä silmät kiinni

Sääntö numero yksi: jos aiot paastota, niin älä sitten pihistele paastojuoma-aineksissa. Kahdeksantena päivänä olen ollut pyörtyä kahdesti (siis yhtä monta kertaa kun olen noussut hakemaan vettä) ja maannut oikosenani mihinkään kykenemättömänä sängyssä ja kylmässä hiessä. Kaiketi on vielä tänään mentävä ostamaan niitä appelsiineja, kun ei yrttiteellä pärjää. Mutku vaahtera-palmusiirappi maksaa sen 50 euroa litralta... - Maksaa se arkkukin, sanoisi äiti jos tietäisi. Epäluotettava vaakamme väittää minun laihtuneen epäilyttävän vähäiset kaksi kiloa yli viikossa, en usko sitä.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Ikkunassa luki "palveleva kenkäkauppa".

En malta kirjoittaa kandia vaikka raahasin koneenkin tänne yliopistolle. Olen nimittäin liian innoissani...

Lähtiessäni kirjastosta ennen kahta sanoin vieruskaverille: "Emmä jaksa mitään kandia kirjoittaa, mä menen ostamaan kengät, tai ehkä kahdet." Meillähän oli siis suunnitelmana ostaa sikakalliit ja hyvät maiharit kummallekin, mutta Kenkä-Rale päätti toisin. Löysimme T:lle maiharit ensimmäisestä kaupasta, sivumennen sanoen Kenkä-Marskista, (sille löytäisi sopivat vaikka Saiturinpörssistä), mutta minulle ei oikein. Lisäksi palvelu oli tympeää. Etsiydyimme Töölöntorin tienoilla olevaan (vuoden aikana näköjään muuttaneeseen) Kenkä-Raleen, josta olin ostanut viimeisimmät, ihanat talvikenkäni (joissa ei ole muuta vikaa kuin että ne ovat ruskeat eivätkä mustat) ja muistin saaneeni hyvää palvelua. Kävelimme ovesta sisään, ja välittömästi myyjäsetä tunnisti jalassani olevat kengät ja päätti puolestani, etten halua mitään epämukavia maihareita, koska olen hyvälle tottunut, vaan melkein samanlaiset nilkkurit kuin nämäkin, mutta mustat ja vielä vähän paremmat (ja kalliimmat, tosin vain hiukan toistasataa alennuksessa...). Saman tien hän kipaisi varaston katonrajaan hakemaan talven viimeisen parin (näytillä oli vain kesäkenkiä - miten me voimmekin olla näin pihalla alennusmyyntien ajankohdasta?), jotka sitten vastaansanomattomasti myi minulle. Oikeastaan en halunnutkaan niitä maihareita. Ainakin kaikki kokeilemani olivat epämukavia edellisessä kaupassa. Puhuin tietysti meille vielä kenkälankin kaupan päälle. Sitä ei muuten irronnut edellisessä kaupassa, yritin sielläkin.

En malttanut lähteä, vaan aviomieheni seuratessa avuttomana vierestä
ilmaisin kainon toiveeni löytää vielä lenkkarit, reippaat, hameen kanssa sopivat ja mielellään valkoiset (niiden tilalle, jotka erehdyin ostamaan halvalla viime keväänä ja jotka jo kauan sitten työnsin Sushille). Setä katosi taas varastoon minun katsellessani vähän-liian-tätejä kenkiä (no hei, nahkaiset lenkkarit!) ja ilmestyi sieltä taas aivan ihanien, "huippulaatuisten ja iskunvaimennettujen" unelmien kanssa. (Vähän kuolaa taisi tippua kokolattiamatolle.) Vetäisin kenkoset jalkoihini ja hypähtelin kuvitteellisella trampoliinilla ympäri pikku kauppaa onnellisena. Saatoin tosiaan ostaa ne jo ennen kuin tiesin hintaa, mutta ne eivät sentään olleet kuin yhdek- no mitäpä te sillä tiedolla teette. Puhuin kaupan päälle kauniimman väriset nauhat (lämpimämmän valkoiset). Setä tiputti kassiin vielä kenkälusikan. Maksatin toiset kengät T:llä (vain väliaikaisesti, kunnes pääsen käsiksi säästötiliin, kuten oli tarkoituskin), jottei oma pikku tilini menisi tyhjäksi. Poistuin kaupasta ehkä 20 minuutin kuluttua saapumisesta kiljahdellen, mukanani kaikki sovittamani kengät ja ennen kaikkea lujasti päättäneenä tulla uudestaan - ja olen varma että kauppiaskin tiesi sen. Luultavasti ne nyt siellä taputtelevat toisiaan 20 vuoden uralla koukistuneisiin selkiin.

Minä en ole kenkäfriikki, mutta minä olen mukavuudenhaluinen. En vain halua kiusata itseäni juoksemalla kenkäkaupoissa jalat kipeinä. Kirjastossa sama ihminen katsoi pitkään kun todella palasin kaksien kenkien kanssa. Olen onnellinen.

lauantai 18. lokakuuta 2008

Sielu ja ruumis -palstalla ihminen puhuu ruumiistaan.

Olen näköjään laihtunut melkein kaksi kiloa (olettaen, että vanhempieni digitaalivaaka täsmää meidän uuden mekaanisemme kanssa) sitten kesän. Tänään keksin, mistä se johtuu: olen liikkunut reippaasti melkein joka päivä yli kuukauden toisin kuin (siis todellakin toisin kuin) ennen. Joskus olen jopa yrittänyt vähentää suklaansyöntiä. Laihtumisessa on vieläkin jotain outoa viehätystä, vaikka tiedänkin ettei se minua mitenkään erityisesti kaunista. Lisää tulee lähtemään ensi viikolla, varsinkin jos jaksan paastota enemmän kuin viisi päivää, jota ensin suunnittelin.

Eräs mainitsi eilen ruumiillisen heikkoutensa - henkilö, jota olen aina ajatellut nimenomaan fyysisesti vahvaksi, muuten. Aloin sittemmin ajatella tarkemmin minäkin: en ole koskaan ajatellut ruumiini (pitäisikö käyttää kauniimpaa sanaa keho, vai onko se liian kaunisteleva, olisiko ruho (nyljetty, paloiteltu, leima ahterissa)
parempi, ei nyt sentään) olevan yhtään vahva enkä uskalla kuvitellakaan mihinkään lähikontaktiin johtaviin joukkuepeleihin osallistumista. Oikeastaan pelkään vähän meneväni rikki. Vaikka lihakset voisikin kehittää vahvoiksi (onko vielä joku, joka ei ole kuullut uusista afrotanssivatsalihaksistani?), pelkään aina vähän nivelteni puolesta, varsinkin polvien ja yläraajojen nivelten. Veljellisessä painiskelussa olen aina vähän varautunut, ja usein johonkin kohtaan sattuu. Sen sijaan mustelmista pidän kieroutuneella tavalla. Pelkään putoamista, se on peruspelkoni, sellainen kuin joillakin palaminen tai tukehtuminen. Pelkään myös äkkinäisiä kovia iskuja. Olen pitkään ajatellut, että minut on valmistettu jonkinlaisista varaosista, kertaalleen käytetyistä mutta vielä kelvollisista. Ihoni ei ole hyvä, sen kanssa minulla on ollut ongelmia melkein koko ikäni. Olen kuitenkin tottunut siihen, nyt kesän jälkeen on vielä hyvä kausi, enkä tunne tarvetta meikata tai käyttää hiertäviä vaatteita. (Joskus haluaisin olla mies, jotta ei tarvitsisi käyttää niin monia alusvaatteita. Miehet, te ette tiedä miten helvetillisiä ovat halvat pitsit.)

Tänä vuonna ajattelin ensimmäisen kerran: "Elämäni on yhtä täydellisen asennon etsintää." En milloinkaan seiso, jos voin istua (tai vaikka ryntäillä edestakaisin, koska seisominen on pidemmän päälle epämukavaa), enkä istu, jos voin maata (yksin tai erikokoisissa kasoissa). Kun tulen kotiin yliopistolta, ensimmäisen tilaisuuden tullen käyn pitkäkseni sängylle lukemaan jotakin kirjaa tai lehteä ja syömään jotakin (tällaisista taipumuksista syntyy tottumuksia, ja tottumuksista riippuvuuksia, esimerkiksi suklaaseen). Ennen pitkää huomaan hartiani olevan aivan jumissa kyljellään rönöttämisestä, mutta kuka nyt selällään lukisi? Jos haluan kirjoittaa, on käännyttävä toiselle kyljelle. Täydellinen asento on poikkeuksetta täydellinen lepoasento, mukava ja helppo asento, jossa voi olla tunteja, mutta jossa tarkkaavuus tai kyky juoda kaakaota eivät häiriinny. Pääsin hieman lähemmäs tavoitettani, kun ostimme nojatuolin (ja silti istun tässä sängyssä), ja jatkan tutkimuksiani. Vaikeinta on silti luennoilla, kovilla puupenkeillä kaltevien pöytälevyjen ääressä. Kuinka sellaisessa paikassa voi torkkua, kysyn vain? (Löysin hyvän pehmeiden tuolien auditorion viime syksynä. Sain kurssista kakkosen, lienee ollut ensimmäiseni, joskaan ei viimeinen.)

Olen yliopistossa oppinut vihaamaan joogaa, koska siellä ihminen pakotetaan hymyttömästi suorittamaan liikkeitä, jotka ilmiselvästi tuottavat vain haittaa ja kipua, eikä kukaan kerro, perustele eikä neuvo yhtään. Kyse ei ymmärrettävästi ole liikkeiden suorittajan nautinnosta tai hänen niveltensä mukavuudesta, joten taustalla on siis jokin paljon yksittäistä ihmisparkaa tärkeämpi taho. Kuka siis hyötyy minun kiusaamisestani? Baletilla, lähes ensimmäisellä suurella rakkaudellani, on hiukan samanlaisia piirteitä, mutta tunnilla autetaan ja neuvotaan henkilökohtaisesti jokaista, ja koko työ on alusta loppuun puhtaan esteettisesti motivoitua. Jokainen tietää siis itse, milloin tekee oikein vain peiliin katsomalla: Onko liike kaunis? Olenko minä kaunis? Baletin maailmassa oli helppo sietää kipua, lihasten väsymistä, rakkoja varpaissa, vihlontaa polvissa, selkäsärkyä ja suonenvetoja. Se oli tuttua, käytinhän siihen yhdeksän vuotta. Luopuminen on ollut yllättävän helppoa, vaikka olenkin ajoittain pahoillani vartaloni muuttumisesta veltoksi, heikoksi ja hallitsemattomaksi. Mihin pystyisinkään, jos tanssisin nyt kahdettatoista vuotta?

Täytyyhän jotain iloistakin sanoa. Minulla on pitkät raajat, sehän on ilmeisesti hyvä asia. En ole koskaan ollut lihava, en edes ns. muodokas. Aistini ovat moitteettomat (vaikka joskus haluaisin kauniit silmälasit). Voin näyttää kauniilta oikeassa valaistuksessa, mielentilassa, asussa. Olen kaiketi sopusuhtainen. Kasvoissani ei ole ylimääräisiä karvoja. Olen melko hyvin päässyt eroon kynsienpureskelusta. Minulla ei ole kaksoisleukaa, ja ryhtini on vielä melko hyvä. Pidän nenästäni ja oikean kulmakarvan alla olevasta pilkusta. Olen oppinut itse kestovärjäämään ripset ja kulmat.

torstai 18. syyskuuta 2008

The brief encounter

Olen ollut koko syksyn epänormaalin sosiaalinen. Olen jutellut noin kaksinkertaisen ihmismäärän kanssa tavalliseen elämääni verrattuna. Tänään päädyin keskustelemaan feminismistä ja uskonnosta ja murteista kahden mieshenkilön kanssa, joista toiselle, sosiologian fuksille, olin juuri maksanut lounaan, koska sen kortit eivät toimineet eikä sillä ollut rahnaa, ja toinen, n:nnen vuoden teologi (joka ensin muisteli armeija-aikojaan ja vilkaisi sitten metrisiä hiuksiaan...), vain istui pöydässä kun saavuin siihen ja liikuttui hyvyydestäni niin ettei malttanut olla sekaantumatta keskusteluun. Kyllä kannatti maksaa 2,50 hyvästä keskustelusta, ruokakin maistui paremmalta seurassa.

Ehkä viimeinen asia jonka vähään aikaan teen ulkonäköni eteen: uskaltauduin ostamaan ripsien ja kulmien kestovärjäyssetin ja vietin kolme varttia kylppärissä. Onnistui erinomaisesti, huraa! Tukkakin vaikuttaa paljon vähemmän liian tummalta nyt. Inana, kosmetiikkateollisuuden tukipylväs.

Oikeastaan minun piti suunnitella huomista englannintehtävää, kirjoittaa luentopäiväkirjaa luennosta, josta en nyt oikein oppinut mitään ja ennen kaikkea lukea 25 sivua englanninkielistä artikkelia, josta en myöskään tajunnut mitään viime katsomalla. Olen varsin väsynyt ja olohuoneessani pelataan meluisaa roolipeliä. Uuh. Yritän olla kirjoittamatta tänne enää tänä iltana, koska näköjään en nyt oikein jaksa pitää tasoa yllä. (Vai että tasoa, hah!)

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Opin tänään, että Lea tarkoittaa lehmää ja Raakel lammasta.

Kun kampaajaopiskelija leikkasi hiuksiani yhtä epätietoisena tulevasta kampauksesta kuin minäkin, silmieni edessä alkoi vilahdella kuvia. Ensin näin tämän. Sitten äidin (minkä seurauksena takahiuksista lähti vauhdilla kolme senttiä) ja sitten tämän. Tanssitunnin jälkeen pestyäni ja föönattuani tukkaa näytin ihan tältä. Lopullinen tulos on jotain parin ainejärjestötutun ja Paula Koivuniemen väliltä (ja äidin, jos en pidä varaani). Saamari. Olen hieman pallomainen ja edelleen aivan liian tumma sopiakseni yhteen meikkaamattoman naaman kanssa (johon punainen sopisi paremmin, mutta haluan käyttää punaisia vaatteita). (Ajattelin kyllä tehdä Marikat ja alkaa taas meikata edes joskus, koska mieheni ilmaisi varovasti ettei panisi lainkaan pahakseen jos näin tapahtuisi. Raukka. Mitä kaikkea se saakaan kestää piittaamattoman ekohippivaimonsa kanssa!) En ole varma tyydynkö joka päivä muovailemaan tukkaani mahdollisesti jopa joillakin aineilla eri asentoon vai teenkö kuten viime syksynä ja otan itse sakset kauniiseen käteen. (Ja mitä siitä silloinkin seurasi... Puolen vuoden olkikattovaihe, jonka jälkeen kampaaja.) Mutta Sushi, minulla on nyt se otsatukka, koska ajattelin sinua leikattavana ollessani! Kävin suurta kamppailua itseni kanssa vielä saksien lipsuessa, ja päädyin kompromissiin, niin pitkään otsatukkaan, että se kasvaa pian pois (ellen leikkaa siitä lyhyttä ja ihanaa...).

Kävipä tänään hauska juttu: kampaajan jälkeen, luentoa ennen kipitin yliopiston käytävillä, kun yllättäen rappuja alas syöksyessäni kulman takaa pyörähti oma mieheni. Hänkin oli juuri tullut parturista, ja siinä me sitten nieleskelimme yllättävää kohtaamista ja toistemme kampauksia (ei nyt niin kirjaimellisesti), joista kumpikin oli hieman järkyttynyt. (Parturi oli onnistunut föönaamaan hänelle varsin naisellisen pehkon, ja toivon syvästi sen asettuvan pesussa. Takatukka, jota vuoden olin katsellut, hm, ristiriitaisin tuntein, oli kastroitu melkein kokonaan pois, ja huomasin ikävöiväni sitä!) Äsken kotiin tultuamme myöhäisten luentojen jälkeen T käski minun olla hiljaa välillä. Voitteko kuvitella: hiljaa välillä! Minä olin vain eritellyt ulkonäköäni koskevia asioita muutamasta eri näkökulmasta! Maininnut ehkä jotain ruoasta, luennoista, tanssitunnista joka osoittautui viimeiseksi ilmaistunniksi ennen maksullista kurssia (shit!) ja yliopistotuttujen kuulumisista! Ja minun käsketään olla hiljaa välillä! Ollaan sitten! Kirjoitetaan sitten blogia! Kerta toiset saa kirjoittaa saamen konditionaalista omaan blogiinsa, niin saan minäkin kirjoittaa ulkonäköpostauksen. (Siihen onkin tässä perheessä laitettu aikaa ja rahaa viime aikoina... Ja minä olen se halvemmaksi tullut osapuoli.)