Pikku t sai joululahjaksi muovisen junaradan, jonka juna pitää ääntä ja liikkuu ja valaiseekin. Tämän talven soundtrack oli sitä myöten selvä. Viikonloppuna nelivuotislahjaksi saatiin vielä lisäosia. Pattereita on kulunut pakettitolkulla, ja lapsi tietää raivostuttavan hyvin, missä on vika, jos ääntä sattumalta ei kuulu. Junan, toisin kuin pikku t:n, alapuolella on pienen pieni vaimennusnappi.
Tällä hetkellä junaradan kokoaminen on vasta alkua. Junan perään liitetään Duplo-junanvaunuja ja -autoja, jotka jotenkuten pysyvät siinä kiinni. Sitten pikku t alkaa haalia olohuoneesta ja ehkä muistakin huoneista tavaroita, joilla hän saa rakenneltua pimeitä luolia valaisevalle junalle. Ensin radan päälle ilmestyy pari tuolia, sitten valoa tilkitsemään torkkupeittoa, sohvatyynyä ja lelulaatikkoa, ja yleensä verhokin vedetään ikkunan eteen, jotta junan valo näkyisi. Sitten juna törmää ensimmäiseen tyynynkulmaan, ja pikku t hermostuu sille ("Älä! Tuhma juna! Lyön sua!" ja muut nelivuotiaiden rakentavat ongelmanratkaisukeinot). Lopulta saamme esteet sopivalle etäisyydelle junasta. Leikki jatkuu.
Junaleikki on hyvin säännelty ja rajallinen, sen on äänen ja osien määrän vuoksi pakkokin olla. Paloja säilytetään minun suunnattoman taiteellisesti, taitavasti ja kärsivällisesti sanomalehdellä ja kontaktimuovilla päällystämässäni kenkälaatikossa, jossa alun perin tulivat kalliit saappaat. Leikki perustetaan yleensä olohuoneen matolle ja kerätään iltaisin. Erityisen kauniisti pyytämällä leikki voi olla levällään ruoka-aikana, vaikka ruokapöydän tuoleista osa olisikin tunnelikäytössä. Rakennelma junaradan yllä on suuri ja vuoristomainen, mutta samalla niin koherentti ja hallittu, että sen yli loikkiminen ei ärsytä aikuista kovinkaan paljoa.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Oil pulling eli uusi aamurutiini
Luin oil pullingista reilu kuukausi sitten. Olihan se pakko kokeilla, koska mitä vain puhtaiden ja terveiden hampaiden vuoksi! Purskuttelen siis kylmäpuristetulla kookosöljyllä melkein joka päivä. Ajan säästämiseksi käytän siihen aamusuihkussa kymmenisen minuuttia ennen kuin syljen öljyt paperiin ja lähimpään roskikseen (paitsi jos tunnen itseni kyllin karaistuneeksi puoli seitsemältä ja uskaltaudun iho vielä nihkeänä kylmään keittiöön biojäteastian luo, niin kuin tietysti kuuluisi).
Öljyä ei pitäisi niellä, eikä tee mielikään. Jälkeenpäin kurlaan suola- ja tavallisella vedellä (syy on jo unohtunut, mutta menköön kun käsketään), langoitan (lankaan?) ja viimeiseksi harjaan hampaat. Kielikin kannattaa puhdistaa, niin tulee raikas olo suuhun. Hammaskiveä, vihlontaa ja ientulehdusta on ollut ihan riittävästi, ja odottelen tässä tuloksia. Olisi mukavaa päästä suuvaivoista eroon, ja netissä kehutaan kaikenlaisia ihmeellisyyksiä tapahtuneen oil pullingin opettelun jälkeen.
Toistaiseksi hampaat ovat vaalentuneet selvästi ja kieli kaunistunut punaisemmaksi. Mihinkään muuhun en ole huomannut purskuttelun vaikuttavan (en ainakaan tuolla öljyllä ole saanut edes sitä "räjähdysmäisen puhdasta" tunnetta aamusuuhun, jota monet niin hehkuttavat, katsotaan seuraavaksi seesamiöljy), vaikka kaikki poskiontelontulehdukset ja aknet on toisaalla jo listattu öljyllä parannettaviin vaivoihin. Öljykin oli sopivasti kotona odottamassa, joten ei harmita vaikka valkoisemmat hampaat jäisivät ainoaksi tulokseksi.
Ihan täysin en noita ayurvedisia bakteeriteorioita käsitä tai hyväksy (kuten sitä, että öljy muuttuu suussa valtavan myrkylliseksi, kun kaikki kiinni jämähtäneet bakteerit irtoavat yhtä aikaa. WTF?). Mutta ei tästä uusimmasta hippimuodista ole toistaiseksi kovasti haittaakaan ollut. Hippeilylle kannattaa aina antaa mahdollisuus!
Öljyä ei pitäisi niellä, eikä tee mielikään. Jälkeenpäin kurlaan suola- ja tavallisella vedellä (syy on jo unohtunut, mutta menköön kun käsketään), langoitan (lankaan?) ja viimeiseksi harjaan hampaat. Kielikin kannattaa puhdistaa, niin tulee raikas olo suuhun. Hammaskiveä, vihlontaa ja ientulehdusta on ollut ihan riittävästi, ja odottelen tässä tuloksia. Olisi mukavaa päästä suuvaivoista eroon, ja netissä kehutaan kaikenlaisia ihmeellisyyksiä tapahtuneen oil pullingin opettelun jälkeen.
Toistaiseksi hampaat ovat vaalentuneet selvästi ja kieli kaunistunut punaisemmaksi. Mihinkään muuhun en ole huomannut purskuttelun vaikuttavan (en ainakaan tuolla öljyllä ole saanut edes sitä "räjähdysmäisen puhdasta" tunnetta aamusuuhun, jota monet niin hehkuttavat, katsotaan seuraavaksi seesamiöljy), vaikka kaikki poskiontelontulehdukset ja aknet on toisaalla jo listattu öljyllä parannettaviin vaivoihin. Öljykin oli sopivasti kotona odottamassa, joten ei harmita vaikka valkoisemmat hampaat jäisivät ainoaksi tulokseksi.
Ihan täysin en noita ayurvedisia bakteeriteorioita käsitä tai hyväksy (kuten sitä, että öljy muuttuu suussa valtavan myrkylliseksi, kun kaikki kiinni jämähtäneet bakteerit irtoavat yhtä aikaa. WTF?). Mutta ei tästä uusimmasta hippimuodista ole toistaiseksi kovasti haittaakaan ollut. Hippeilylle kannattaa aina antaa mahdollisuus!
torstai 20. helmikuuta 2014
Koska henkilökohtainen on poliittista
Tämä uutinen viehättää minua tänään. Helsingin kaupunginvaltuutettu on tehnyt valtuustoaloitteen, jossa vaaditaan kaupunkia tutkimaan lumenpoiston sukupuolivaikutuksia. Hän käytti esimerkkinä Ruotsia, jonka eräässä kunnassa oli huomattu, että lumi tavallisesti aurataan ensin isoilta autoteiltä ja miesvaltaisten työpaikkojen läheltä ja vasta viimeiseksi kevyen liikenteen väyliltä ja julkisen liikenteen pysäkeiltä, jolloin suositaan autoilevia miehiä ja sorsitaan tyypillisemmin julkisilla ja kävellen kulkevia naisia, lapsia ja vanhuksia.
Asia korjattiin, liukastumisonnettomuudet ja niistä aiheutuvat kulut vähenivät ja ilman autoa kulkeminen helpottui aurauskustannusten kasvamatta. Helsingin Uutisten mukaan valtuutettu Gunvor Brettschneider uskoo, että Helsingissäkin parannettu lumenpoisto helpottaisi autottomien lapsiperheiden elämää (huomautan, että kaikkien muidenkin autottomien tai edes joskus jonnekin kävelevien). Sukupuolivaikutusten arvioinnin eli suvauksen kustannukset olisivat uutisen mukaan noin 4000 euroa.
Tietenkin se oli linkitetty Fäsbään "huh huh" -kommentein. Ja tietenkin esimerkki on Ruotsista. Haluan Ruotsiin, jossa tällaiset asiat ovat yhteisiä, vakavasti otettavia keskustelunaiheita eivätkä arkojen tyttöjen hiljaisia piipityksiä, jotka voi nauraa hiljaisiksi. Kokonainen kunta uskaltaa tehdä tällaisen päätöksen ja vielä perustella sen julkisesti asioiden oikeilla nimillä: kyse on tasa-arvosta, reiluudesta, sukupuolten erilaisista tyypillisistä käyttäytymistavoista ja niiden seurausten tasaamisesta.
Mikä on poliittisempaa kuin henkilökohtainen? Meidän, naisten, äitien, julkisilla liikkujien on tapana neuvoa toisiamme, että vaunut kannattaa vaihtaa viimeistään talven lähestyessä kantoliinaan tai -reppuun ja kahlata sitten lumessa lapsi selässä vähän helpommin (niin kauan kuin ei liukastu). Meidän on tapana uskoa, että neljä senttiä lunta siinä missä viisitoista senttiä loskaakin on aina tärkeämpää aurata ensin isoilta autoteiltä, koska autot! ovat! tärkeitä! ja vaarallisia! ja niillä on kiire! Autolla kulkijan on aina päästävä suorinta reittiä ja nopeasti ilman kiertoteitä tai tuskaa.
Kesällä pyöräilijät keskenään valittavat katkeilevista ja katoilevista pyöräteistä ja -kaistoista -- ja suostuvat silti ajamaan autojen tai taluttamaan kävelijöiden seassa niissä kohdissa joissa yhtäkkiä on tietilaa vain autoille. Aivan samoin kävelijät talvella harmittelevat märkiä kenkiään ja yrittävät keksiä, miten taikoisivat lastenrattaansa lumivallin yli -- eivätkä vaadi tasa-arvoisempaa lumenaurauskäytäntöä. Niin kauan kuin kukaan ei selvästi pyydä parempaa kohtelua, sitä ei tulla myöskään tarjoamaan. Auraamisen käytännöt ja niistä aiheutuvat kiusat ovat joka talvi samat, koska kukaan ei ole uskaltanut vaatia muutosta ja perustella sitä tasa-arvolla.
Ei kukaan tajua omia etuoikeuksiaan. Eivät miehet huomaa, kun naiset väistävät heitä kadulla ja politiikassa, he vain kävelevät suoraan ja vilpittömästi ja keskittyvät omiin ajatuksiinsa. Eivät autoilijat näe bussipysäkkejä. En minä joudu aamuisin ajattelemaan auton lämmitystä ja ikkunoiden raaputtamista ja parkkimaksuja. Se on minun etuoikeuteni julkisilla liikkujana.
Tämä asia ansaitsee julkisuutta. Annan sitä.
Asia korjattiin, liukastumisonnettomuudet ja niistä aiheutuvat kulut vähenivät ja ilman autoa kulkeminen helpottui aurauskustannusten kasvamatta. Helsingin Uutisten mukaan valtuutettu Gunvor Brettschneider uskoo, että Helsingissäkin parannettu lumenpoisto helpottaisi autottomien lapsiperheiden elämää (huomautan, että kaikkien muidenkin autottomien tai edes joskus jonnekin kävelevien). Sukupuolivaikutusten arvioinnin eli suvauksen kustannukset olisivat uutisen mukaan noin 4000 euroa.
Tietenkin se oli linkitetty Fäsbään "huh huh" -kommentein. Ja tietenkin esimerkki on Ruotsista. Haluan Ruotsiin, jossa tällaiset asiat ovat yhteisiä, vakavasti otettavia keskustelunaiheita eivätkä arkojen tyttöjen hiljaisia piipityksiä, jotka voi nauraa hiljaisiksi. Kokonainen kunta uskaltaa tehdä tällaisen päätöksen ja vielä perustella sen julkisesti asioiden oikeilla nimillä: kyse on tasa-arvosta, reiluudesta, sukupuolten erilaisista tyypillisistä käyttäytymistavoista ja niiden seurausten tasaamisesta.
Mikä on poliittisempaa kuin henkilökohtainen? Meidän, naisten, äitien, julkisilla liikkujien on tapana neuvoa toisiamme, että vaunut kannattaa vaihtaa viimeistään talven lähestyessä kantoliinaan tai -reppuun ja kahlata sitten lumessa lapsi selässä vähän helpommin (niin kauan kuin ei liukastu). Meidän on tapana uskoa, että neljä senttiä lunta siinä missä viisitoista senttiä loskaakin on aina tärkeämpää aurata ensin isoilta autoteiltä, koska autot! ovat! tärkeitä! ja vaarallisia! ja niillä on kiire! Autolla kulkijan on aina päästävä suorinta reittiä ja nopeasti ilman kiertoteitä tai tuskaa.
Kesällä pyöräilijät keskenään valittavat katkeilevista ja katoilevista pyöräteistä ja -kaistoista -- ja suostuvat silti ajamaan autojen tai taluttamaan kävelijöiden seassa niissä kohdissa joissa yhtäkkiä on tietilaa vain autoille. Aivan samoin kävelijät talvella harmittelevat märkiä kenkiään ja yrittävät keksiä, miten taikoisivat lastenrattaansa lumivallin yli -- eivätkä vaadi tasa-arvoisempaa lumenaurauskäytäntöä. Niin kauan kuin kukaan ei selvästi pyydä parempaa kohtelua, sitä ei tulla myöskään tarjoamaan. Auraamisen käytännöt ja niistä aiheutuvat kiusat ovat joka talvi samat, koska kukaan ei ole uskaltanut vaatia muutosta ja perustella sitä tasa-arvolla.
Ei kukaan tajua omia etuoikeuksiaan. Eivät miehet huomaa, kun naiset väistävät heitä kadulla ja politiikassa, he vain kävelevät suoraan ja vilpittömästi ja keskittyvät omiin ajatuksiinsa. Eivät autoilijat näe bussipysäkkejä. En minä joudu aamuisin ajattelemaan auton lämmitystä ja ikkunoiden raaputtamista ja parkkimaksuja. Se on minun etuoikeuteni julkisilla liikkujana.
Tämä asia ansaitsee julkisuutta. Annan sitä.
Tunnisteet:
f-sana,
kyseenalaistamattomia mielipiteitä,
tämän halusin sanoa
tiistai 18. helmikuuta 2014
Pesänrakennusvietti tai äh
Olen muutaman viikon henkisen energiavajeen (töihin alisuoriutumaan, kotiin, Fäsbään, sänkyyn, liian aikaisin ylös, töihin alisuoriutumaan) jälkeen innostumassa taas jostain. En ole vielä ihan varma mistä. Sillä on ehkä jotain tekemistä pienten, aika kauan odottaneiden ja jonkun muun kierrätyskankaista ompelemien vaippojen lipastoon järjestämisen (olen taas hieman raskaana, aika vähän vielä) ja ehkä ompelun kanssa. Ompelukoneeni on ollut rikki kaksi vuotta. Tai ehkä kolme. Käsityöihmisystävä kävi kylässä, toinen laittoi kuvia uusista ompeluista Fäsbään ja tajusin haluavani tehdä käsitöitä. Mistähän sitä aloittaisi?
Lisäksi haluaisin saumurin, paikan ompelemiselle ja hyvän valaistuksen edes johonkin huoneeseen tässä onnettomassa pimeässä luukussa, jota opiskelija-asunnoksi kutsutaan, ja taidot ja jotain makua että osaisin ommella. Ja aikaa, joka ei olisi poissa Fäsbästä, alisuoriutumisesta tai nukkumisesta.
Taitaapa jäädä ompelukone korjauttamatta tänäkin vuonna. Voin siis mennä takaisin hypistelemään niitä jonkun toisen ompelemia vaippoja. No menettelee. Innostuminen seis.
Lisäksi haluaisin saumurin, paikan ompelemiselle ja hyvän valaistuksen edes johonkin huoneeseen tässä onnettomassa pimeässä luukussa, jota opiskelija-asunnoksi kutsutaan, ja taidot ja jotain makua että osaisin ommella. Ja aikaa, joka ei olisi poissa Fäsbästä, alisuoriutumisesta tai nukkumisesta.
Taitaapa jäädä ompelukone korjauttamatta tänäkin vuonna. Voin siis mennä takaisin hypistelemään niitä jonkun toisen ompelemia vaippoja. No menettelee. Innostuminen seis.
maanantai 10. helmikuuta 2014
Speksin anatomia
On se niin vaikeaa kirjoittaa oikein. Speksi. Olin kolmatta kertaa katsomassa Humanistispeksiä, joka tuotettiin, joka tapahtui nyt neljännen kerran. Taas kerran se oli valloittava kokemus, ei vähiten siksi, että jokseenkin loppuunmyyty sali pullisteli sympaattisia humanisteja. Vähän nuhruisia, ystävällisen oloisia kangaskassihippejä. Omaa laumaa.
Speksihän on akateeminen (musiikki)näytelmä, jonka yleisö saa milloin tahansa keskeyttää huutamalla "omstart" ja halutessaan jonkin tarkenteen, jonka mukaan näyttelijöiden täytyy muuttaa esitystään ("lisää lapsuusmuistoja!" "pussatkaa!" "vähemmän homofobisesti nyt hei!" "spontaani jenkkakilpailu!"). Toisilla tiedekunnilla on pitkät perinteet ja runsaasti resursseja käytettävissään, humanistit taas ovat vielä alussa. Kaikki oli hurmaavan kotikutoista, ryhmähenki ja hyvä tahto suorastaan tiivistyivät pisaroiksi salin seinille, paholaista alkoi vahingossa naurattaa liikaa. Hurmaavaa.
Neljän esityksen kokemuksellani (viime vuonna kävin katsomassa myös valtsikan speksin, mutta eihän se tuntunut samalta) en malta olla analysoimatta, mitä omstarttauksessa tapahtuu. Yllätyin hiukan tajutessani, että vähän taaempana istui selvästi ennalta sovittujen kannustajien joukko, joka osasi taputtaa ja kiljua suorastaan etuajassa ja omstarttasi alusta alkaen ahkerasti. Petyin vähän, koska tuntui ettei muu yleisö oikein viitsinyt lähteä mukaan. Kyllä se siitä sitten lämpeni. Ehkä maksettujen taputtajien pois jättäminen olisi ollut järjestäjien mielestä riski. Aina laulun jälkeen, oikeastaan jo laulun päälle, huudettiin joka puolelta "Oooomstaaaaaart!!", ja aina esiintyjät vetäisivät peräkkäin kaksi kappaletta (tämä on selvästi osa perinnettä), itse asiassa aika usein kolmannenkin, vaatimattomamman improvisoidun oloisen pätkän.
Tutuista äänistä päätellen me omstarttaajat olimme melko pieni rohkeiden ihmisten joukko, joilla oli paljon ideoita. Vaatii hiukan pelisilmää osata ja uskaltaa huutaa oikealla hetkellä, ei vielä repliikin tai laulun päälle, jolloin huuto tuskin kuuluisi, mutta ei myöskään liian myöhään, kun juoni on jo nytkähtänyt eteenpäin ja idea menisi hukkaan tai häiritsisi näyttelijöitä. Vaikuttaa siltä, että oikeaan aikaan tulleet huudot auttavat esiintyjiä, väärällä hetkellä sekoittavat pasmat kaikilta, yleisöltäkin. Huutajan täytyy siis hallita ajoitus. Samoin on huudettava kuuluvasti ja selkeästi artikuloiden ja yksiselitteisen ymmärrettävästi ("vaihtakaa rooleja!"). Itse suosin klassista "kädet torveksi suun eteen" -vahvistusta.
Mitä omstarttaus sitten sisältää? Huomasin, että hyvin tyypillisesti ohjeet sisälsivät viittauksia ajankohtaisiin henkilöihin tai ilmiöihin (kuten tv-ohjelmiin), jolloin näyttelijät tietysti parhaan kykynsä mukaan jäljittelivät, no, jotain teeveestä tuttua hokemaa. Mikäs siinä, jos hahmo on yleisölle tunnistettava ja sitä osaa matkia.
Itse suosin enemmän speksin juonesta ammentavia huutoja, jotka eivät edellytä katsojalta pääsyä tietyn aihepiirin tietoon (eli siihen, mikä on juuri nyt muodissa, oli se kiinnostavaa tai ei). Tyypillisesti jossain vaiheessa juonta henkilö luettelee asiat a, b ja c, ja silloin huudetaan salamannopeasti: "Omstart, mitä muuta?" Näyttelijältä voidaan myös vaatia jonkin korostuneen ominaisuuden viemistä vielä pidemmälle: "Omstart! Vielä limaisemmin!" Joskus taas vuorosanoihin kuuluu kieltää asia x: "Ei, en voisi koskaan tehdä niin!" Huutajan täytyy tietysti mutkauttaa asia nurin: "Omstart, voitpas!" Näyttelijä jatkaa suoritustaan omassa roolissaan, mutta jotain tapahtuu: roolin ominaisuudet kärjistyvät tai näkökulma vaihtuu.
Omstarttaaja voi myös hämmentää tilannetta heittämällä siihen jonkin aivan uuden juonenkäänteen tai näyttelijöiden kyvykkyyttä testavaan odotuksen. Tämä on suurin riski. Jos esiintyjistä ei irtoa kalevalamittaista runoelmaa, sitä ei irtoa. Jos jokainen päättää olla juuri se henkilö, joka saa spontaanin hulluuskohtauksen, lopputulos on nolo. Samoin käy, jos esiintyjät eivät ole nähneet juuri oikeaa jaksoa Putouksesta tai Kummelista voidakseen toistaa jonkun toisen repliikkejä.
Palkitsevin hetki saattaa olla omstarttausepisodin jälkeen, kun palataan varsinaiseen kohtaukseen. Hienointa on, kun alkuperäinen juoni muuttuu lopullisesti, koska katsojat tarkastelevat sitä viimeisimmän omstart-vääristymän läpi. Yhtäkkiä näyttelijätkin tajuavat, miten kaksimielisiltä alun perin tavallisiksi aiotut repliikit kuulostavat, koska hetkeä aiemmin henkilöiden välille on rakennettu uudenlainen, vähän häiritsevä jännite. Ja yleisö on pudota penkeiltään riemusta.
Tätä ei olisi voitu kirjoittaa. Se on aidossa vuorovaikutuksessa tuotettu inhimillinen konstruktio. Hyvät naiset ja herrat - se on humanistinen Humanistispeksi.
Speksihän on akateeminen (musiikki)näytelmä, jonka yleisö saa milloin tahansa keskeyttää huutamalla "omstart" ja halutessaan jonkin tarkenteen, jonka mukaan näyttelijöiden täytyy muuttaa esitystään ("lisää lapsuusmuistoja!" "pussatkaa!" "vähemmän homofobisesti nyt hei!" "spontaani jenkkakilpailu!"). Toisilla tiedekunnilla on pitkät perinteet ja runsaasti resursseja käytettävissään, humanistit taas ovat vielä alussa. Kaikki oli hurmaavan kotikutoista, ryhmähenki ja hyvä tahto suorastaan tiivistyivät pisaroiksi salin seinille, paholaista alkoi vahingossa naurattaa liikaa. Hurmaavaa.
Neljän esityksen kokemuksellani (viime vuonna kävin katsomassa myös valtsikan speksin, mutta eihän se tuntunut samalta) en malta olla analysoimatta, mitä omstarttauksessa tapahtuu. Yllätyin hiukan tajutessani, että vähän taaempana istui selvästi ennalta sovittujen kannustajien joukko, joka osasi taputtaa ja kiljua suorastaan etuajassa ja omstarttasi alusta alkaen ahkerasti. Petyin vähän, koska tuntui ettei muu yleisö oikein viitsinyt lähteä mukaan. Kyllä se siitä sitten lämpeni. Ehkä maksettujen taputtajien pois jättäminen olisi ollut järjestäjien mielestä riski. Aina laulun jälkeen, oikeastaan jo laulun päälle, huudettiin joka puolelta "Oooomstaaaaaart!!", ja aina esiintyjät vetäisivät peräkkäin kaksi kappaletta (tämä on selvästi osa perinnettä), itse asiassa aika usein kolmannenkin, vaatimattomamman improvisoidun oloisen pätkän.
Tutuista äänistä päätellen me omstarttaajat olimme melko pieni rohkeiden ihmisten joukko, joilla oli paljon ideoita. Vaatii hiukan pelisilmää osata ja uskaltaa huutaa oikealla hetkellä, ei vielä repliikin tai laulun päälle, jolloin huuto tuskin kuuluisi, mutta ei myöskään liian myöhään, kun juoni on jo nytkähtänyt eteenpäin ja idea menisi hukkaan tai häiritsisi näyttelijöitä. Vaikuttaa siltä, että oikeaan aikaan tulleet huudot auttavat esiintyjiä, väärällä hetkellä sekoittavat pasmat kaikilta, yleisöltäkin. Huutajan täytyy siis hallita ajoitus. Samoin on huudettava kuuluvasti ja selkeästi artikuloiden ja yksiselitteisen ymmärrettävästi ("vaihtakaa rooleja!"). Itse suosin klassista "kädet torveksi suun eteen" -vahvistusta.
Mitä omstarttaus sitten sisältää? Huomasin, että hyvin tyypillisesti ohjeet sisälsivät viittauksia ajankohtaisiin henkilöihin tai ilmiöihin (kuten tv-ohjelmiin), jolloin näyttelijät tietysti parhaan kykynsä mukaan jäljittelivät, no, jotain teeveestä tuttua hokemaa. Mikäs siinä, jos hahmo on yleisölle tunnistettava ja sitä osaa matkia.
Itse suosin enemmän speksin juonesta ammentavia huutoja, jotka eivät edellytä katsojalta pääsyä tietyn aihepiirin tietoon (eli siihen, mikä on juuri nyt muodissa, oli se kiinnostavaa tai ei). Tyypillisesti jossain vaiheessa juonta henkilö luettelee asiat a, b ja c, ja silloin huudetaan salamannopeasti: "Omstart, mitä muuta?" Näyttelijältä voidaan myös vaatia jonkin korostuneen ominaisuuden viemistä vielä pidemmälle: "Omstart! Vielä limaisemmin!" Joskus taas vuorosanoihin kuuluu kieltää asia x: "Ei, en voisi koskaan tehdä niin!" Huutajan täytyy tietysti mutkauttaa asia nurin: "Omstart, voitpas!" Näyttelijä jatkaa suoritustaan omassa roolissaan, mutta jotain tapahtuu: roolin ominaisuudet kärjistyvät tai näkökulma vaihtuu.
Omstarttaaja voi myös hämmentää tilannetta heittämällä siihen jonkin aivan uuden juonenkäänteen tai näyttelijöiden kyvykkyyttä testavaan odotuksen. Tämä on suurin riski. Jos esiintyjistä ei irtoa kalevalamittaista runoelmaa, sitä ei irtoa. Jos jokainen päättää olla juuri se henkilö, joka saa spontaanin hulluuskohtauksen, lopputulos on nolo. Samoin käy, jos esiintyjät eivät ole nähneet juuri oikeaa jaksoa Putouksesta tai Kummelista voidakseen toistaa jonkun toisen repliikkejä.
Palkitsevin hetki saattaa olla omstarttausepisodin jälkeen, kun palataan varsinaiseen kohtaukseen. Hienointa on, kun alkuperäinen juoni muuttuu lopullisesti, koska katsojat tarkastelevat sitä viimeisimmän omstart-vääristymän läpi. Yhtäkkiä näyttelijätkin tajuavat, miten kaksimielisiltä alun perin tavallisiksi aiotut repliikit kuulostavat, koska hetkeä aiemmin henkilöiden välille on rakennettu uudenlainen, vähän häiritsevä jännite. Ja yleisö on pudota penkeiltään riemusta.
Tätä ei olisi voitu kirjoittaa. Se on aidossa vuorovaikutuksessa tuotettu inhimillinen konstruktio. Hyvät naiset ja herrat - se on humanistinen Humanistispeksi.
Mitä tiellä tapahtuu, se tielle jää
Kylpyankkani tuli takaisin. Se oli viettänyt viikonlopun mittaisen odysseiansa jossain työpaikan syövereissä, enkä minä kysele. Sillä on oikeus vaieta. Pääasia että se on palannut.
Ostin ankanmuotoisen kelluvan teekuulani nizzalaisesta hämmentävästä kitch-kaupasta toissa syksynä, ja siitä lähtien olemme olleet hyvä pari. Olemme suoneet toisillemme hienoja teehetkiä ja saaneet värjäytymiä vihreästä teestä rinta rinnan. Ankka ei ole koskaan pettänyt minua. Kunnes perjantaiaamuna sitä ei enää ollut.
Se oli kadonnut taukohuoneesta kun tulin töihin - työkaverit huomasivat sen jo ennen minua. Käänsin kaikki paikat nurin, tein katoamisilmoituksen ("Oletko lainannut/siirtänyt/nyysinyt kylpyankkateekuulani? Nyt olisi hyvä hetki palauttaa se") ja vastaanotin kollegiaalista myötätuntoa tuntemattomiltakin. Ankkani näkyy niittäneen mainetta melkoisiksi venähtäneillä tauoillamme. Sitten ymmärsin heittäytyä tilanteen vietäväksi ja suostua elämään. Ankka oli poissa, minulla oli tilaisuus kasvaa.
Meillä oli ollut hyviä, ehkä unohtumattomiakin teehetkiä, mutta joku toinen tarvitsi ankkaani enemmän kuin minä. Joku toinen oli kiintyneempi siihen, ja valmis vaikka varkauteen saadakseen ankkani. Mikä minä olin esittämään vaatimuksia? Millainen nainen ei kykene luopumaan muovinpalasta? Enkö olisi ennemmin ollut kiitollinen yhteisestä ajastamme kuin ripotellut tuhkaa ylleni nyt, kun sen oli kerran päätyttävä?
Mutta tänä aamuna ankka oli omalla paikallaan puhtaana, suittuna ja hyväntuoksuisena nokallaan melko viaton ilme. Otin sen avosylin vastaan esittämättä kysymyksiä, vain ihan pikkuisen lempeästi toruen.
Ostin ankanmuotoisen kelluvan teekuulani nizzalaisesta hämmentävästä kitch-kaupasta toissa syksynä, ja siitä lähtien olemme olleet hyvä pari. Olemme suoneet toisillemme hienoja teehetkiä ja saaneet värjäytymiä vihreästä teestä rinta rinnan. Ankka ei ole koskaan pettänyt minua. Kunnes perjantaiaamuna sitä ei enää ollut.
Se oli kadonnut taukohuoneesta kun tulin töihin - työkaverit huomasivat sen jo ennen minua. Käänsin kaikki paikat nurin, tein katoamisilmoituksen ("Oletko lainannut/siirtänyt/nyysinyt kylpyankkateekuulani? Nyt olisi hyvä hetki palauttaa se") ja vastaanotin kollegiaalista myötätuntoa tuntemattomiltakin. Ankkani näkyy niittäneen mainetta melkoisiksi venähtäneillä tauoillamme. Sitten ymmärsin heittäytyä tilanteen vietäväksi ja suostua elämään. Ankka oli poissa, minulla oli tilaisuus kasvaa.
Meillä oli ollut hyviä, ehkä unohtumattomiakin teehetkiä, mutta joku toinen tarvitsi ankkaani enemmän kuin minä. Joku toinen oli kiintyneempi siihen, ja valmis vaikka varkauteen saadakseen ankkani. Mikä minä olin esittämään vaatimuksia? Millainen nainen ei kykene luopumaan muovinpalasta? Enkö olisi ennemmin ollut kiitollinen yhteisestä ajastamme kuin ripotellut tuhkaa ylleni nyt, kun sen oli kerran päätyttävä?
Mutta tänä aamuna ankka oli omalla paikallaan puhtaana, suittuna ja hyväntuoksuisena nokallaan melko viaton ilme. Otin sen avosylin vastaan esittämättä kysymyksiä, vain ihan pikkuisen lempeästi toruen.
tiistai 28. tammikuuta 2014
Mielenhalinta
Myöhästyin tänä aamuna taas bussista. Kieltäydyin ajattelemasta hameenhelman kautta pöksyihini pyrkivää julmaa talvituulta kehätien pysäkillä ja keskitin päättäväisesti ajatukseni viereiseen kaivutyömaahan. Siellä tehdään eritasoliittymää nimittäin. Käytin siis itseeni samaa harhautustekniikkaa kuin pikku t:hen, joka ei halua.
Kylläpä on monenlaisia maalajeja ja kerrostumia tuossa kuopassa! (Katsos, minkälainen koira menee ohi!)
Kylläpä on jännittävä tuo kaivuri! Nyt se irrottaa kauhansa! (Ei sade oikeasti sitä hämähämähäkkiä vie, se kuules ampuu pyllystään seittiä, johon tuuli tarttuu ja lennättää sen kohti uusia seikkailuja! Yhtään ei ole surullista!)
Oho, noin näppärästi tarttuu kaivurin ranteeseen uusi kauha, jossa on tuollaiset kynnetkin! Mitähän se kohta kaivaa? (Kokeilepa, meneekö sun varjo nopeammin, jos juokset oikein reippaasti tässä äidin vieressä!)
Ei vitsit, voiko noin tehdä! Kaivuri nojautuu kauhaansa, nostaa vähän takamustaan ja jotenkin... mutkauttaa tuon telaketjuosion ympäri kokonaan! Ohjaamo pysyy paikoillaan vain. Käsittämätöntä. Kai se telaketjuissa onkin sitten tärkeää että onko etu- vai takaperin. (Laita muru silmät kiinni niin aamu tulee nopeammin.)
Nyt se sit kaivaa tuosta kasasta hiekkaa. Aha. Hienoa. (Et tasan tule antamaan enää yhtään halia. En halua alaikäisiltä haleja yöllä. Nuku.)
Oijoijoijoi, melkein sohaisi ohikulkevasta bussista oven irti kauhalla! Kukahan siitä joutuisi vastuuseen? Osaisinkohan minä ajaa tuollaista? Olisiko sitten Fäsbässä kerrottavaa! (Mitä, seitsemät kalsarit? Ei äiti tiedä. Olisi varmaan ainakin tosi pehmeä ja lämmin. Kokeilet toisen kerran.)
Bussi tuli. (Mitä tapahtui? Kuuluu vain rauhallinen hengitys.)
Kylläpä on monenlaisia maalajeja ja kerrostumia tuossa kuopassa! (Katsos, minkälainen koira menee ohi!)
Kylläpä on jännittävä tuo kaivuri! Nyt se irrottaa kauhansa! (Ei sade oikeasti sitä hämähämähäkkiä vie, se kuules ampuu pyllystään seittiä, johon tuuli tarttuu ja lennättää sen kohti uusia seikkailuja! Yhtään ei ole surullista!)
Oho, noin näppärästi tarttuu kaivurin ranteeseen uusi kauha, jossa on tuollaiset kynnetkin! Mitähän se kohta kaivaa? (Kokeilepa, meneekö sun varjo nopeammin, jos juokset oikein reippaasti tässä äidin vieressä!)
Ei vitsit, voiko noin tehdä! Kaivuri nojautuu kauhaansa, nostaa vähän takamustaan ja jotenkin... mutkauttaa tuon telaketjuosion ympäri kokonaan! Ohjaamo pysyy paikoillaan vain. Käsittämätöntä. Kai se telaketjuissa onkin sitten tärkeää että onko etu- vai takaperin. (Laita muru silmät kiinni niin aamu tulee nopeammin.)
Nyt se sit kaivaa tuosta kasasta hiekkaa. Aha. Hienoa. (Et tasan tule antamaan enää yhtään halia. En halua alaikäisiltä haleja yöllä. Nuku.)
Oijoijoijoi, melkein sohaisi ohikulkevasta bussista oven irti kauhalla! Kukahan siitä joutuisi vastuuseen? Osaisinkohan minä ajaa tuollaista? Olisiko sitten Fäsbässä kerrottavaa! (Mitä, seitsemät kalsarit? Ei äiti tiedä. Olisi varmaan ainakin tosi pehmeä ja lämmin. Kokeilet toisen kerran.)
Bussi tuli. (Mitä tapahtui? Kuuluu vain rauhallinen hengitys.)
maanantai 28. lokakuuta 2013
Kahdeksas vuosi tässä kaupungissa
Minä kirjoitan nyt, koska oikeampaa hetkeä ja mielentilaa ei tule kuitenkaan, ja koska nyt ei ole asiaa ja haluan saada taas jotain alkuun. Olen lukenut blogeja, joissa en ole käynyt kuukausiin tai melkein vuosiin ja muistin hivenen syyllisenä omani. Ajan kulumista voi seurata lapsen taidoista, muiden ihmisten opiskelujen edistymisestä (minulla on ikävä yliopistolle ja johonkin semi-kuvitteelliseen valvomisen, naurun ja punaviinin huuruiseen opiskelijaelämään, eikun hetkinen, se olikin jonkun toisen elämää, luin siitä jostain), mutta näköjään myös niinkin moderni asia kuin internetin ihmeellinen maailma, tarkemmin sanottuna sosiaalinen media, edustaa minulle ajan kulumista.
Aloitin nettielämäni teiniaikana sähköposteista ja mesetyksestä, siirryin opiskelun alkuvaiheessa pitkälti blogeihin, löysin tyttöfoorumin (se ei ole Demi.fi), jossa roikuin muutamia vuosia. Käyn siellä yhä joskus nostalgisoimassa. Siellä puhutaan pitkälti samoista aiheista, mutta puhujat ovat vähän vaihtuneet. Siellä on uudet persoonat nyt. Kaksi vuotta sitten päädyin äitifoorumille (se ei ole Vauva.fi), jossa viihdyin niin tiiviisti, että pidän nyt kuukauden taukoa sieltä. Monen sikäläisen mielestä vähintään yksi vapaaehtoinen, pitkä ja tarpeeseen tullut tauko tekee oikean foorumilaisen. Koen kuuluvani piireihin nyt. Opettelen ajattelemaan asioita muutenkin kuin sen kautta, mihin ketjuun niistä pitäisi kirjoittaa. Onko tämä "Naurattaa, vaikkei saisi" vai "Nauratta ja saakin naurattaa"?
Ja sitten on tietysti Fäsbä reilun neljän vuoden ajalta. Sen käytössä olen tainnut löytää tasapainon, koska en työaikana kehtaa mennä sinne ollenkaan. Ajattelen silti usein vajain lausein, joiden alkuun sijoitan äänettömästi oman nimeni: "...ja otsaontelokauha." "...valitsi Kirjamessuilta lapselleen joulukalenterin, jossa on traktorin kuva." En koskaan kirjoita niistä suurinta osaa, koska teen ihan töitäkin enkä muutenkaan voi olla kaiken aikaa läsnä kaikille. Välttelen kannettavien internet-esineiden hankintaa yhtä pontevasti kuin välttelin Fäsbään liittymistä muutamia vuosia (ja Visa Electronin hankintaa, koska "sitten vahingossa en enää osaa hallita rahankäyttöäni ku en maksa käteisellä". Mikä onkin totta).
Olen löytänyt netistä tietoa asioista, jotka eivät ole minulle ajankohtaisia. Kuitenkin oikealla hetkellä tieto pulpahtaa esiin mielestä. Johan Venninen, sokea hippi ja elämäntaiteilija, teki vihersmoothieita koivunlehdistä jo ennen kuin se oli muotia. Katsoin Areenasta hänestä tehtyä dokumenttia ainakin 5 vuotta sitten ja sivuutin olankohautuksella koivupirtelön, kunnes ehkä seuraavana vuonna tungin itse ruukkusalaatin tehosekoittimeen. Ihan normaalia, kaikkihan näin tekevät! Monenlaisista lastenkasvatuksen sivupoluista ja kotkotuksista, niin kuin nyt vaikka vaistovanhemmuuden yksityiskohdista, olen kuullut hämäriltä nettisivuilta muutamaa vuotta ennen kuin itse tietoja tarvitsin ja paljon ennen kuin niistä alettiin kirjoitella joka lehdessä. Tai tietysti näkökulma ratkaisee. Se, mikä tuntui mystiseltä ja harvinaiselta 20-vuotiaan lapsettoman mielestä, on aivan yleisesti tiedossa olevaa informaatiota 26-vuotiaan äidin silmissä. Muuttuuhan maailma, mutta oma tulokulma asioihin taitaa muuttua nopeammin.
Elämä näyttäytyy sarjana kausia ja jaksoja ja, kuten me äidit sanomme, Vaiheita, jotka kestivät aikansa, liittyivät monisanaisesti kuvailtavin tavoin toisiinsa ja ovatkin jo päättyneet. Asioita on tehty, syöty, kokeiltu, harrastettu, opiskeltu, luettu muutamia kuukausia kerrallaan, kunnes jokin uusi on vallannut mielen. Ja nyt, kun jonain iltana unohdun lukemaan uudelleen niitä aikuiselämäni alkuaikojen blogeja, joiden päivittymistahti on myös harventunut ja joiden sävy muuttunut melankolisemmaksi, no, tulee samanlainen olo kuin silloin, kun yhtäkkiä muistaa tuoksun, jota ei ole tuntenut pitkään aikaan. Milloin pikku t lakkasi sanomasta "kika" ja alkoi sanoa "annatko minulle vettä, siniseen lasiin, se on minun lempilasi"? Enkö minä näytä enää samalta kuin fuksina? Asutaanko me vieläkin tässä samassa kodissa? Mitä tapahtuu?
Aloitin nettielämäni teiniaikana sähköposteista ja mesetyksestä, siirryin opiskelun alkuvaiheessa pitkälti blogeihin, löysin tyttöfoorumin (se ei ole Demi.fi), jossa roikuin muutamia vuosia. Käyn siellä yhä joskus nostalgisoimassa. Siellä puhutaan pitkälti samoista aiheista, mutta puhujat ovat vähän vaihtuneet. Siellä on uudet persoonat nyt. Kaksi vuotta sitten päädyin äitifoorumille (se ei ole Vauva.fi), jossa viihdyin niin tiiviisti, että pidän nyt kuukauden taukoa sieltä. Monen sikäläisen mielestä vähintään yksi vapaaehtoinen, pitkä ja tarpeeseen tullut tauko tekee oikean foorumilaisen. Koen kuuluvani piireihin nyt. Opettelen ajattelemaan asioita muutenkin kuin sen kautta, mihin ketjuun niistä pitäisi kirjoittaa. Onko tämä "Naurattaa, vaikkei saisi" vai "Nauratta ja saakin naurattaa"?
Ja sitten on tietysti Fäsbä reilun neljän vuoden ajalta. Sen käytössä olen tainnut löytää tasapainon, koska en työaikana kehtaa mennä sinne ollenkaan. Ajattelen silti usein vajain lausein, joiden alkuun sijoitan äänettömästi oman nimeni: "...ja otsaontelokauha." "...valitsi Kirjamessuilta lapselleen joulukalenterin, jossa on traktorin kuva." En koskaan kirjoita niistä suurinta osaa, koska teen ihan töitäkin enkä muutenkaan voi olla kaiken aikaa läsnä kaikille. Välttelen kannettavien internet-esineiden hankintaa yhtä pontevasti kuin välttelin Fäsbään liittymistä muutamia vuosia (ja Visa Electronin hankintaa, koska "sitten vahingossa en enää osaa hallita rahankäyttöäni ku en maksa käteisellä". Mikä onkin totta).
Olen löytänyt netistä tietoa asioista, jotka eivät ole minulle ajankohtaisia. Kuitenkin oikealla hetkellä tieto pulpahtaa esiin mielestä. Johan Venninen, sokea hippi ja elämäntaiteilija, teki vihersmoothieita koivunlehdistä jo ennen kuin se oli muotia. Katsoin Areenasta hänestä tehtyä dokumenttia ainakin 5 vuotta sitten ja sivuutin olankohautuksella koivupirtelön, kunnes ehkä seuraavana vuonna tungin itse ruukkusalaatin tehosekoittimeen. Ihan normaalia, kaikkihan näin tekevät! Monenlaisista lastenkasvatuksen sivupoluista ja kotkotuksista, niin kuin nyt vaikka vaistovanhemmuuden yksityiskohdista, olen kuullut hämäriltä nettisivuilta muutamaa vuotta ennen kuin itse tietoja tarvitsin ja paljon ennen kuin niistä alettiin kirjoitella joka lehdessä. Tai tietysti näkökulma ratkaisee. Se, mikä tuntui mystiseltä ja harvinaiselta 20-vuotiaan lapsettoman mielestä, on aivan yleisesti tiedossa olevaa informaatiota 26-vuotiaan äidin silmissä. Muuttuuhan maailma, mutta oma tulokulma asioihin taitaa muuttua nopeammin.
Elämä näyttäytyy sarjana kausia ja jaksoja ja, kuten me äidit sanomme, Vaiheita, jotka kestivät aikansa, liittyivät monisanaisesti kuvailtavin tavoin toisiinsa ja ovatkin jo päättyneet. Asioita on tehty, syöty, kokeiltu, harrastettu, opiskeltu, luettu muutamia kuukausia kerrallaan, kunnes jokin uusi on vallannut mielen. Ja nyt, kun jonain iltana unohdun lukemaan uudelleen niitä aikuiselämäni alkuaikojen blogeja, joiden päivittymistahti on myös harventunut ja joiden sävy muuttunut melankolisemmaksi, no, tulee samanlainen olo kuin silloin, kun yhtäkkiä muistaa tuoksun, jota ei ole tuntenut pitkään aikaan. Milloin pikku t lakkasi sanomasta "kika" ja alkoi sanoa "annatko minulle vettä, siniseen lasiin, se on minun lempilasi"? Enkö minä näytä enää samalta kuin fuksina? Asutaanko me vieläkin tässä samassa kodissa? Mitä tapahtuu?
Tunnisteet:
Eikä,
mitään panonaamiaisia ei tule.,
yliopisto vie minulta hengen
sunnuntai 28. heinäkuuta 2013
Jeesus patterilla
Vietin kaksi vuorokautta isänpuoleisten sukulaisteni kanssa. Alun perin olin kehittänyt pakkomielteen Jukka-Tuotteen punaisesta rullajakkarasta, jollainen oli pyörinyt meillä kotona koko lapsuuteni. Olin varma, että se oli päätynyt samaan paikkaan kaikkien muiden lapsuusmuistojen kanssa: tällä hetkellä asumattomana olevaan mummulaan, tarkemmin sanottuna navetan vinttiin. Puhuin iskän kuskiksi ja ahdoin perheeni autoon mielitekoani metsästämään. Eihän sitä löytynyt, mihin lie kadonnut. Mutta paljon muuta löytyi. Perhe sai pärjäillä omillaan, ja luullakseni joku hoiti pikku t:n syöttämiset ja nukuttamiset inspiraationi aikana.
Pölyisen vintin hämähäkinseitit toivat mieleen puolivalmiin hattaran, hiirenpissa sai muistelemaan myyräkuumeen leviämisreittejä. Kaivauduin kosteisiin pahvilaatikoihin ja kirosin entistä itseäni. Olin 11-vuotiaan arvostelukyvyllä syytänyt lootiin tavaroita, joiden paikka nykyisen ajatusmaailmani mukaan olisi kirpputorilla tai roskiksessa. Tai missä tahansa muualla: kappaleiksi hajonneita muovileluja, yksitoista teippirullaa, matikantunnin harjoitusmonisteita ja kuorettomia kirjeitä (kuka ihmeen Emilia?). Loputtomasti joulu-, synttäri-, ystävänpäivä- ja nimipäiväkortteja. Loputtomasti yhdyssanavirheitä. Loputtomasti posliinisia koriste-esineitä.
Lajittelin tavarat neljään läjään. Kaikkein suurin läjä, joka täytti kaksi pahvilaatikkoa, päätyy joskus vielä kirpparille jonkun toisen päätä ja silmiä särkemään. Kirjoitin sen laatikoiden kylkiin hyvin yksiselitteisesti. (Eivät ne mihinkään lähteneet, mutta siirtyivät edes vähän lähemmäs ovea. Joskus talo ulkorakennuksineen on tyhjennettävä, ja edes jotain on valmiina. Melko valmiina.) Osan pakkasin takaisin ehjään, varsin pieneen laatikkoon ja kirjoitin nimeni päälle. Jonkin verran lähti mukaan -- kaksi tarrakirjaa, pari muuta lastenkirjaa, muutamia pikkutavaroita (kuka muistaa Kinder-munakilpparit 90-luvun alusta? Entä supermuodikkaat muoviset abortinvastustustutit (what!), jollaisia ripustin koko nauhallisen kaulaan ensimmäiseen koulukuvaani, kun äidin silmä vältti?), pikku t:lle Duploja ja ihana pieni lääkärinlaukku vaikuttavine sisältöineen.
Viimeinen läjä oli roskaa, täysin turhaa ja tarpeetonta, tai siltä se ison urakan jälkeen verensokeri matalalla tuntui. Voi olla että joskus kaduttaa. Voi olla että minua syytetään 70-lukulaisesta tuhoamisvimmasta vielä joskus. Olen itsekin päivitellyt, että äiti ei ole säästänyt lapsuutensa ihan kaikkia tavaroita. Yhyy! Poltin kaiken karjakeittiön uunissa. Ymmärsin jopa kiskoa toisiinsa juuttuneet pitkät krääsäketjut kokonaan pois kädessä roikottamastani roskapussista ennen kuin heitin toisen pään tuleen. Mielessäni ei tosin käynyt, että jatkuvasti ruokittu tuli lämmittää. Mainittu karjakeittiö muuttui nopeasti saunaksi.
Päinvastainen kävi illalla, kun joukkoon oli liittynyt toinen sukuhaara. Serkkuni ja minä menimme saunaan vertailemaan isiämme, jotka halloumijuuston makuun päästyään grillasivat mummulan pihalla ja muistuttivat hetki hetkeltä, vuosi vuodelta enemmän toisiaan (kuten me serkuksetkin: yhteen iskä-huutoon vastasi väärä iskä). Me saunojat yritimme tehdä kaiken oikein: sekoitimme padasta ja maitotonkasta sopivanlämpöistä suihkuvettä kastelukannuun, jolle on koukku saunan katossa. Haudoimme viisitoista vuotta vanhan vastan (tai vihdan, emme olleet varmoja siitäkään). Nauroimme isiemme ennakkoluuloille siitä, että me kelvottomat nykyajan kaupunkilaistytöt emme osaisi edes puita lisätä saunan pesään. Muistimme puut, kun tunnin päästä istuimme jatkamassa keskustelua mummulan rappusilla ja toinen isistä (taisi olla minun) tuli saunasta muoto erittäin mustana. Sytytettyään uuden tulen ja saunottuaan isi painui naapurin vehnäpeltoon pureskelemaan olkea ilman paitaa. Hänessä asuu pikkukaupunkivuosista huolimatta aina maalaispoika, sellainen vanha kunnon.
Maaseudulla eletään tunteella. Ja sitä ei myönnetä. Asiat tehdään niin kuin aina on tehty, koska perusteluja ei tarvita. Roskien lajittelu ei ole rantautunut mummulaan, koska kaiken voi polttaa (kaiken), ja kuka muka on kiinnostunut pienhiukkasista? Tilaa on niin paljon, että se mitä ei polteta voidaan loppusijoittaa navetan vinttiin, verstaaseen, aittaan, auto- tai tavalliseen talliin, kuivuriin, kammioon, eteiskamariin tai ullakolle. Niissä on hämähäkkejä, mutta asialliset ihmiset eivät pelkää hämähäkkejä. Serkku sanoi löytäneensä hiirenloukun vierestä mummuvainajan kastemekon ja säännöstelykuponkeja. Säännöstelyn aika on sielläpäin vielä tuoreena mielessä.
Kaupungissa ja kerrostalossa tilaa -- ja aikaa -- on vähemmän ja se on arvokkaampaa, joten kirpputori on meidän aittamme. Biojäteastia on metsänreunamme. Me kaupunkilaiset Y-sukupolven edustajat olemme nuorekkaita, turhamaisia, hieman kyvyttömiä mitä tulee keskusteluihin "kunnan vedestä" ja "peltien avaamisesta", mutta tiedostavampia ja tottuneempia ottamaan selvää, argumentoimaan ja jopa muuttamaan tiukan paikan tullen mieltämme. Emme kulje kerrostalomme pihalla yöpaidassa. Luonto on meille kuin kaukainen rakkaus siinä missä se maalaissukulaisille on raivostuttava naapuri, jolle voi ja pitää panna kampoihin. Me päästämme tulen sammumaan ja annamme toisten hoitaa, no, jos tietäisin minkä, olisin osallistunut siihenkin askareeseen. Auton lämmityksen? Meidän jumalanpalveluksemme ovat ripeätempoisia ja nuorekkaita jumiksia, joissa virsien laulaminen onnistuu keneltä tahansa, jolla on tavanomaisesti rakentunut kurkunpää.
Niin, se Jeesus. Se on pieni vauvanukke, jonka nimesin noin viisivuotiaana ihan itse. Jeesus kävi pesukoneessa, kuten kaikki edes osittain kankainen reissun jälkeen. Pikku t pani sen patterille kuivumaan, koska sukkatelineeseen ripustaminen ilmeisesti tuntui isosta T:stä jotenkin rienaavalta.
Pölyisen vintin hämähäkinseitit toivat mieleen puolivalmiin hattaran, hiirenpissa sai muistelemaan myyräkuumeen leviämisreittejä. Kaivauduin kosteisiin pahvilaatikoihin ja kirosin entistä itseäni. Olin 11-vuotiaan arvostelukyvyllä syytänyt lootiin tavaroita, joiden paikka nykyisen ajatusmaailmani mukaan olisi kirpputorilla tai roskiksessa. Tai missä tahansa muualla: kappaleiksi hajonneita muovileluja, yksitoista teippirullaa, matikantunnin harjoitusmonisteita ja kuorettomia kirjeitä (kuka ihmeen Emilia?). Loputtomasti joulu-, synttäri-, ystävänpäivä- ja nimipäiväkortteja. Loputtomasti yhdyssanavirheitä. Loputtomasti posliinisia koriste-esineitä.
Lajittelin tavarat neljään läjään. Kaikkein suurin läjä, joka täytti kaksi pahvilaatikkoa, päätyy joskus vielä kirpparille jonkun toisen päätä ja silmiä särkemään. Kirjoitin sen laatikoiden kylkiin hyvin yksiselitteisesti. (Eivät ne mihinkään lähteneet, mutta siirtyivät edes vähän lähemmäs ovea. Joskus talo ulkorakennuksineen on tyhjennettävä, ja edes jotain on valmiina. Melko valmiina.) Osan pakkasin takaisin ehjään, varsin pieneen laatikkoon ja kirjoitin nimeni päälle. Jonkin verran lähti mukaan -- kaksi tarrakirjaa, pari muuta lastenkirjaa, muutamia pikkutavaroita (kuka muistaa Kinder-munakilpparit 90-luvun alusta? Entä supermuodikkaat muoviset abortinvastustustutit (what!), jollaisia ripustin koko nauhallisen kaulaan ensimmäiseen koulukuvaani, kun äidin silmä vältti?), pikku t:lle Duploja ja ihana pieni lääkärinlaukku vaikuttavine sisältöineen.
Viimeinen läjä oli roskaa, täysin turhaa ja tarpeetonta, tai siltä se ison urakan jälkeen verensokeri matalalla tuntui. Voi olla että joskus kaduttaa. Voi olla että minua syytetään 70-lukulaisesta tuhoamisvimmasta vielä joskus. Olen itsekin päivitellyt, että äiti ei ole säästänyt lapsuutensa ihan kaikkia tavaroita. Yhyy! Poltin kaiken karjakeittiön uunissa. Ymmärsin jopa kiskoa toisiinsa juuttuneet pitkät krääsäketjut kokonaan pois kädessä roikottamastani roskapussista ennen kuin heitin toisen pään tuleen. Mielessäni ei tosin käynyt, että jatkuvasti ruokittu tuli lämmittää. Mainittu karjakeittiö muuttui nopeasti saunaksi.
Päinvastainen kävi illalla, kun joukkoon oli liittynyt toinen sukuhaara. Serkkuni ja minä menimme saunaan vertailemaan isiämme, jotka halloumijuuston makuun päästyään grillasivat mummulan pihalla ja muistuttivat hetki hetkeltä, vuosi vuodelta enemmän toisiaan (kuten me serkuksetkin: yhteen iskä-huutoon vastasi väärä iskä). Me saunojat yritimme tehdä kaiken oikein: sekoitimme padasta ja maitotonkasta sopivanlämpöistä suihkuvettä kastelukannuun, jolle on koukku saunan katossa. Haudoimme viisitoista vuotta vanhan vastan (tai vihdan, emme olleet varmoja siitäkään). Nauroimme isiemme ennakkoluuloille siitä, että me kelvottomat nykyajan kaupunkilaistytöt emme osaisi edes puita lisätä saunan pesään. Muistimme puut, kun tunnin päästä istuimme jatkamassa keskustelua mummulan rappusilla ja toinen isistä (taisi olla minun) tuli saunasta muoto erittäin mustana. Sytytettyään uuden tulen ja saunottuaan isi painui naapurin vehnäpeltoon pureskelemaan olkea ilman paitaa. Hänessä asuu pikkukaupunkivuosista huolimatta aina maalaispoika, sellainen vanha kunnon.
Maaseudulla eletään tunteella. Ja sitä ei myönnetä. Asiat tehdään niin kuin aina on tehty, koska perusteluja ei tarvita. Roskien lajittelu ei ole rantautunut mummulaan, koska kaiken voi polttaa (kaiken), ja kuka muka on kiinnostunut pienhiukkasista? Tilaa on niin paljon, että se mitä ei polteta voidaan loppusijoittaa navetan vinttiin, verstaaseen, aittaan, auto- tai tavalliseen talliin, kuivuriin, kammioon, eteiskamariin tai ullakolle. Niissä on hämähäkkejä, mutta asialliset ihmiset eivät pelkää hämähäkkejä. Serkku sanoi löytäneensä hiirenloukun vierestä mummuvainajan kastemekon ja säännöstelykuponkeja. Säännöstelyn aika on sielläpäin vielä tuoreena mielessä.
Kaupungissa ja kerrostalossa tilaa -- ja aikaa -- on vähemmän ja se on arvokkaampaa, joten kirpputori on meidän aittamme. Biojäteastia on metsänreunamme. Me kaupunkilaiset Y-sukupolven edustajat olemme nuorekkaita, turhamaisia, hieman kyvyttömiä mitä tulee keskusteluihin "kunnan vedestä" ja "peltien avaamisesta", mutta tiedostavampia ja tottuneempia ottamaan selvää, argumentoimaan ja jopa muuttamaan tiukan paikan tullen mieltämme. Emme kulje kerrostalomme pihalla yöpaidassa. Luonto on meille kuin kaukainen rakkaus siinä missä se maalaissukulaisille on raivostuttava naapuri, jolle voi ja pitää panna kampoihin. Me päästämme tulen sammumaan ja annamme toisten hoitaa, no, jos tietäisin minkä, olisin osallistunut siihenkin askareeseen. Auton lämmityksen? Meidän jumalanpalveluksemme ovat ripeätempoisia ja nuorekkaita jumiksia, joissa virsien laulaminen onnistuu keneltä tahansa, jolla on tavanomaisesti rakentunut kurkunpää.
Niin, se Jeesus. Se on pieni vauvanukke, jonka nimesin noin viisivuotiaana ihan itse. Jeesus kävi pesukoneessa, kuten kaikki edes osittain kankainen reissun jälkeen. Pikku t pani sen patterille kuivumaan, koska sukkatelineeseen ripustaminen ilmeisesti tuntui isosta T:stä jotenkin rienaavalta.
lauantai 29. kesäkuuta 2013
Ja heidän raitansa halkaisevat jalkakäytävän
He suosivat selkeitä värejä, enimmäkseen mustaa ja valkoista toki, voimakkaita muotoja, isoja kuvioita. He kantavat käsilaukkuja, joissa käytännöllisyys ja särmikäs tyylikkyys yhdistyvät huumaavan sujuvasti. Jos he pitäisivät tyyliblogia, se olisi jonkinlainen... äitiysblogi ilman lapsia, ei missään nimessä banaali päivän asu -blogi. Heissä ei ole mitään tunkkaista tai ryppyistä. Heidän valkoisensa ei ole pesukoneen harmaannuttamaa. Heidän mustassaan ei ole nöyhtää.
He yhdistävät varmalla maulla Marimekkoa ja vaatteita, jotka voisivat olla Marimekkoa. He ovat kuin Suomi-brändi ilman suomalaisuutta. He ovat kaikkea sitä, mitä me ulkomaalaisille väitämme olevamme. He ovat sitä, mitä me haluaisimme kiihkeästi olla ja samalla jotain aivan muuta.
He ovat japanilaisnaisia Helsingin kaduilla, Espan pyhiinvaeltajia.
He yhdistävät varmalla maulla Marimekkoa ja vaatteita, jotka voisivat olla Marimekkoa. He ovat kuin Suomi-brändi ilman suomalaisuutta. He ovat kaikkea sitä, mitä me ulkomaalaisille väitämme olevamme. He ovat sitä, mitä me haluaisimme kiihkeästi olla ja samalla jotain aivan muuta.
He ovat japanilaisnaisia Helsingin kaduilla, Espan pyhiinvaeltajia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)