sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Hesarin pipojutun innoittamana

Aloin muistella vanhoja päähineitäni 1990-luvulta alkaen. En juuri koskaan luovu kerran hankituista päähineistä (enkä myöskään laukuista, joita on paljon), joten muistelu on helppoa.

Kaksi kertaa olen elämässäni maininnut vanhemmilleni vienosti toivovani jotakin tiettyä muodikasta esinettä ja saanut hämmästyä, kun keskustelunavaus on tuottanut välitöntä tulosta - kauppaan on marssittu siltä seisomalta. Molemmilla kerroilla kyseessä oli talvipäähine, joten voidaan epäillä, että vanhempani riemastuivat, kun pään palelluttaminen ei enää vaikuttanut olevan muodissa, ja käyttivät heti hyväkseen tilaisuuden vaatettaa lapsi lämpimästi. Olin luultavasti neljännellä tai ehkä viidennellä luokalla - häntäpipot olivat silloin in. Tiesin, ettei meidän perheessämme harrastettu muodin perässä juoksemista, mutta kerroinpa kuitenkin, että kaverillakin on "pitkä pipo". Parin tunnin päästä minullakin oli, muistan sen, se oli iskän kanssa Citymarketista valittu melko kirjava, tummasävyinen pipo, jonka takana oli sauma ja huipussa melko pitkä häntä. (Ei kyllä niin pitkä, että sen olisi kaulaan saanut, mutta riittävä kuitenkin.)

Toisen kerran vuoden, pari myöhemmin toivoin baskeria, koska niitä oli ns. kaikilla luokan tytöillä. Iskä ja minä kurvasimme hattuliikkeeseen, josta tulimme takaisin vaaleanvihreän baskerin kanssa. Olin taas onnellinen ja hieman hämmentynyt. Käytin baskeriani monta vuotta, kunnes se jäi pieneksi.

Nyt kun mietin, niin olen tainnut aina saada melko helposti tahtoni lävitse mitä tulee lämpimiin, järkeviin talvivaatteisiin. Seuraavaksi sain valkoisen baskerin, sittemmin aloin harrastaa hattuja (nekin olivat muodissa joskus, ja uudelleen muutama vuosi sitten). Käytän yhä välillä vaaleanvihreää fleece-kankaista hattua, joka taitaa olla pian kymmenen vuotta vanha. Kun ostimme sen (tällä kertaa äidin kanssa) Seppälästä ehdolla "panet sen sitten heti päähäsi" - oli kylmä talvi - kadulla käveli heti kaupan ulkopuolella vastaan toinen samanlainen hattu.

Useita talvia pärjäsin melkein ilman päähineitä: koska hiukseni olivat pitkät ja tavallisesti kiinni (miettikää nyt talvella takkuisia, sähköisiä hiuksia), en välittänyt sotkea kampausta kiskomalla päähän pipoa. Silloin kiedoin huivin päähäni (luonnollisesti erotuin nolkytluvun muotimassasta tällä valinnalla) tai käytin huppua. Nyttemmin ei ole enää tuota ongelmaa, mutta lyhyet hiukset sen sijaan menevät erittäin helposti lyttyyn päätä myöten pipon alla. Olen joutunut opettelemaan uuden puoliautomaattisen käsiliikkeen, jolla korjaan hiuksia pipon riisumisen jälkeen. (Sivumennen sanoen on hupaisaa seurata ihmisiä, jotka ovat kasvattaneet pitkät hiukset ensimmäistä kertaa elämässään - miten he esimerkiksi kokemattomasti riisuvat pipon ponnarilla olevien hiusten päältä vetämällä sitä eteenpäin - jolloin ponnari tietysti kärsii!)

Kerran kyllästyin siihen, etten omista yhtään pipopipoa, ja yritin ostaa Espanjan-matkalta (!) viininpunaisen virkatun myssyn. Mutta sen käyttö Suomessa jäi yhteen kertaan - se oli harva kuin kalaverkko ja ilmeisesti tekokuitua eikä lämmittänyt yhtään! Pari vuotta myöhemmin - jo lähes aikuisena - ostin kaupasta keväällä, halvalla, vihreän punaraitaisen pipon - se oli kiva, mutta katosi mystisesti parin vuoden käytön jälkeen. Luulen, että olen antanut ja sitten unohtanut (tai pelkästään unohtanut) sen Sushille, jolla olen nähnyt erittäin samannäköisen pipon. Pidä vain!

Yliopistossa annoin syntymäpäivälahjaksi itselleni 20-lukua henkivän hatun, joka on kylmä eikä suojaa korvia, mutta on silti yhä ylen hieno. Neljä vuotta sitten sellaiset hatut olivat yhtäkkiä muotia, ja muutettuani pääkaupunkiin hattukauppavalikoima oli tietenkin laajempi kuin kotipuolessa, joten...

Löysin eräänä vuonna HYY:n tavaranvaihtopöydältä ilmaisen vihreän pipon, jota olen taas tänä vuonna käyttänyt ahkerasti. Sekin on minulle rakas. Tosin sen käyttö voi nyt vähentyä, koska löysin eilen eteisen korista täysin unohtamani uusimman piponi - viheriänruskean häntäpipon! Ostin sen viime loppiaisena, jälleen kamalan kylmänä talvena, Tallinnan joulumarkkinoilta. Tällä kertaa hännät (2) ovat riittävän pitkät kaulaan kiedottaviksi, mistä ominaisuudesta nautin suuresti pari viime talven pakkaskuukautta. Seuraavaksi aion kokeilla, voisiko ne kietoa vauvan niskan taakse. Kun pikku t on nukahtanut kantoliinaan, olen kietonut kaulahuivini molempien niskan taakse tukemaan hänen päätään. Onnistuukohan sama noilla piponhännillä?

Olen alkanut jälleen ajatella baskereita.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Feministinen saunaseura Vastarinnat!

Ei maar, on se tännekin kirjoitettava feminismistä ja kaupallisuudesta. Tulin ostaneeksi pilkkahintaan puoli tusinaa vanhoja, mutta vielä melkein ajankohtaisia Tulva-lehtiä, joita olen lueskellut jo neljä. (Jahas, lukeminen ei lopu: uusin numero tupsahti juuri eteisen lattialle. Ajattelinkin eilen, että viimeisen vuoden neljästä lehdestä on ilmestyttävä minä hetkenä hyvänsä!)

Olen myös keskustellut T:n kanssa kaupallisuudesta pari päivää: siitä, että itäeurooppalaiset lastenohjelmat ovat niin paljon parempia kuin amerikkalaiset, koska niiden tehtävänä on viihdyttää lapsia siinä, missä amerikkalaisten funktiona on addiktoida lapset kuluttamaan. Jälkimmäisten tapauksessa lelu- ja muu oheistuotesarja ilmestyy samoihin aikoihin kuin tv-sarja, ja vaikka avoin poliittisuus on pidetty lastenohjelmista tiukasti poissa, piilotettua keskiluokkaisen valkoisen heteromiehen politiikkaa löytyy niin, että saumat ratkeilevat.

Koska kaupallisuutta tunkee joka tuutista, on ihanaa välillä päästä siltä turvaan. Metsä on keksitty - äitini jaksaa muistuttaa, että jos lapsen päästää metsään, se ei oikeastaan muuta tarvitsekaan - ja jos viihtyy paremmin sisätiloissa, sekin onnistuu, vaikka pienellä vaivannäöllä. On joitakin paikkoja, joista löydän itseni uudestaan ja uudestaan. Yksi niistä on T:n työpaikka (sitä tarkemmin nimeämättä), jossa voin lukea monenlaisia (tai ei, yhdenlaisia: kaupallisia naisten-) lehtiä ja juoda kaakaota mukavassa tuolissa, jutella T:n kanssa ja hoitaa poikasta helposti, miellyttävästi ja ennen kaikkea ilmaiseksi. Toinen paikka on yliopiston lastenhoitohuone, jossa on tuoleja, pöytä, hoitopöytä, lehtiä ja leluja, mikro ja astioita - kaikkea, ovikoodin takana ja edelleen ilmaiseksi. Kaikenlaiset kirjastot ovat myös minulle rakkaita, sillä niissäkään ei tarvitse ensimmäiseksi kaivaa lompakkoa esiin, jos haluaa istahtaa huokaisemaan. Yliopiston kirjastojen liepeillä on toisaalta myös varsin opiskelijahintaisia kahviloita.

Yksi paikka on vielä: Naisasialiitto Unionin toimisto, Maikki Friberg -koti, Bulevardilla. Kun teen sinne jotain asiaa, paikasta huokuu rauha ja samanhenkisyys. (No jaa, on sieltä joskus henkinyt myös jotain vaikeasti määriteltävää ja lievästi epämiellyttävää, onkohan toimistolaisten työilmapiirissä jotain ongelmia? Nyt kun mietin, siellä en ole nähnyt juuri hymyiltävän. Ehkä mietin vielä, haluanko sittenkään sinne työharjoitteluun.) Huoneisto on ihana, vanha ja kaunis ja hellästi pidetty vanhassa asussaan. Kaikkialla on kiinnostavia esineitä: mappeja, paperipinoja (mitä niissä mahtaa lukea?), vanhoja Tulva-lehtiä, fanituotteita (myönnytys kaupallisuudelle), esitteitä, julisteita, ilmaisia vanhoja kirjoja. Viivyin siellä viimeksi melko kauan ja ehdin katsella ympärilleni huolellisesti. Kuinka kaunis paikka!

On myös henkisiä paikkoja, joissa tuntee olevansa turvassa, toivottu ja sopivanlainen. Tällaiseen paikkaan olen päässyt lukiessani mainittuja vanhoja ja uudempia Tulvia. Olen kerrankin riittävän hyvännäköinen ja ulkoisestikin riittävän naisellinen, mielipiteeni jaetaan ja ymmärretään. Lehdessä on hyvin vähän mainoksia, ja nekin vaikuttavat enemmän kannanotoilta, joten saan olla enimmäkseen rauhassa kaupallisuudelta (paitsi nyt kaikenlaisten aatteellisten fanituotteiden suhteen, joihin kieltämättä olen heikkona). Paperi on paksua ja himmeää, lehti on (varsinkin uudemmat numerot) esteettisesti poikkeuksellinen ja upea. Luen joka tekstin kannesta kanteen, jotta lukuelämys kestäisi kauemmin. Tietenkään en ole kaikesta samaa mieltä, koska kirjoittajia ja mielipiteitä on monta. Mutta puhumme samaa kieltä. Kerrankin voi olla haastamatta riitaa - kerrankin voi puhua omista feministisista epäonnistumisistaan: koska likapyykki pestään kotona, eikä politiikalle tee hyvää repostella ihmisten keskinäisiä mielipide-eroja ulkopuolisten kanssa, joutuu tavallisesti esittämään vahvampaa feministiä kuin onkaan.

On hyvä, että ihmisellä on monta kotia, monenlaisia.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Haircut-blogisti, päivää.

Olen havahtunut viime aikoina huomaamaan, että näytän kauhealta.

Vaatteita on tullut ostettua kirpparilta (kauan sitten), käytettyä erittäin paljon ja yksipuolisesti, liattua pukluun ja pestyä vaippojen seassa kuudessakympissä. On oltu raskaana (+15 kg) ja laihduttu (-17 kg). Vaatteet roikkuvat päällä ikävän näköisesti.

Luottokampaajaa ei ole vieläkään löytynyt, siis sitä, joka asuu lähellä, maksaa alle 30 euroa (pelkkä leikkaus) ja tajuaa jotain. Hiusväri taas... hiusväri?

Liikunta on typistynyt kevyeen äiti-vauva-tanssituntiin kerran viikossa ja kantoliinan kanssa kävelyyn. Joskus.

En nyt jaksa enää ajatella, millaisia jälkiä raskaus jätti. Ehkä niitä pitäisi ajatella rakastavammin, kun ei niille kuitenkaan mitään voi. Rak rak.

Tartuin toimeen ja tilasin tällaiset tutinsäilytys-kantoliinankanssapitohousut netistä. Minulla on ties kuinka monet housut, mutta ne ovat kulahtaneita, haalistuneita ja rikkinäisiä. Nyyh, tykkään niistä kaikista, jo vuodesta... 2006? (Voisin ainakin värjätä niitä, vaikkei sekään ilmaista ole.) Paidat taas, no, nekin ovat kulahtaneita, mutta eivät ajankohtaisia ennen kuin lopetan imetyksen ja voin taas pukeutua ihan niin kuin haluan. Mutta sukkia on! Sopii sanoa. Ostin niitä vissiin 11 paria kesällä. En ole edes käyttänyt kaikkia vielä.

Ja sitten menin kampaajalle kotipuolessa, ja vaikka kampaaja oli iiiiihan hyyyvä ja ennen kaikkea halpa (21 euroa, kilometrin päässä lapsuudenkodistani, muuten), hän ei kuitenkaan oikein onnistunut leikkaamaan tukkaani sellaiseksi kuin halusin. Ehkä syy oli omani, olisi pitänyt uskaltaa pyytää leikkaamaan enemmän. Halusin sellaisen kampauksen, jonka sivuilta tuskin saa kiinni kädellä, päältä tukka on vähän pidempi, Akuliina Saarikosken siis lähinnä. (Vähät kasvojenmuodostani.) Sain, taas, 90-lukulaisen pikkupojan.

Toissapäivänä värjäsin tukan (aha, olisi pitänyt ottaa vakavasti ohjeet tyvikasvun värjäämisestä ensin) ja kulmat (oikein poistin hajakarvatkin) ja ripset, ja tukka näytti yhä vähän väärältä. Kesäkuisen tyrimiseni jälkeen olin hieman arka leikkaamaan omia hiuksiani, mutta en halunnut mennä uudestaan kampaajallekaan.

Niinpä eilen tein hienot esivalmistelut, kannoin ison peilin eteisestä vessan pesukoneen päälle vinoittain (vain ihan takaraivo jäi näkemättä, sen verran jaksoin kyllä tihrustaa minisellä käsipeilillä) ja peitin pesualtaan vahakankaalla, josta irtohiukset olisi helpompaa kerätä kuin märästä lavuaarista. Olen selvästi oppinut edellisistä kerroista jotain. Otin T:n viimeisen partaterän (kerran samana päivänä käytetyn sentään - vähemmän katalaa siis) ja nyrhin sillä ja kynsisaksilla ylimääräiset pituudet sivuilta ja takaa pois leikaten vain yhden keskikokoisen reiän kampaukseen. Hiukset näyttävät nyrhityiltä - työvoitto! Selvästi pitää pyytää kampaajaa aina leikkaamaan vain enemmän. Täytyy myös uskoa, että hiukseni kasvavat nopeasti.

Illalla juhlistin tukkaani vaniljakastiketäytteisillä suklaamuffineilla. Nyt menen googlaamaan käytettyjä kantoliinatakkeja.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Yhtykää

Kävin yliopistolla kopioimassa artikkeleita ja syömässä poikasen ja kantoliinan kanssa. Kotimatkalla käteeni annettiin Opiskelijatoiminnan Vastaopinto-opas, jonka luin aikani kuluksi kannesta kanteen (koska t. oli nukahtanut liinaan, enkä uskaltanut juurikaan liikkua kahteen tuntiin kotiin tultuani).

Kirjanen oli kiva ja tärkeä, miellyttävä ulkonäöltään ja sopi käteen. (Huonosti se oli kyllä oikoluettu, ja joissakin kohdissa se oli tarpeettoman nuorekas.) Se sisälsi avoimen poliittisia kannanottoja opiskelijan, elämän ja opiskelijaelämän puolesta ja rahan valtaa, kyttäystä ja orjapiiskurismia vastaan, runsaasti käytännön vinkkejä byrokratiasta selviämiseen ja pari sarjakuvaakin.

Opin Vastaopinto-oppaasta esimerkiksi, että vanhempainvapaata (koskeneeko hoitovapaatakin?) ei lasketa mukaan opintoaikojen rajauksiin - pitänee joskus ottaa selvää, tarkoittaako tämä sitä, että yliopistolla saa olla kirjoilla ja opiskella sen verran kuin jaksaa, mutta säädetty 7 vuotta ei kulu sinä lyhyenä aikana, joka vanhempainvapaalla ollaan (vailla opintotukea tietysti). Samoin opin, että jos aikoo perustaa opintopiirin, saattaa hyvinkin onnistua puhumaan siitä 1. rahaa ja 2. opintopisteitä - mutta periaatteessa yliopiston aulatiloissa(kin) kokoontuminen maksaa.

Sain kimmokkeen liittyä kaikenlaisiin ammattiliittoihin heti työelämään palattuani. En vain (muiden opiskelijoiden tapaan) ole tullut ajatelleeksi tekeväni ihan oikeita töitä, kun olen työskennellyt osa- ja määräaikaisesti, mutta tulevaisuudessa aion kyllä ainakin painavasti harkita liittymistä.

Opiskelija- ja muussa politiikassa olen aina vierastanut ns. suoraa toimintaa, jossa harjoitetaan kansalaistottelemattomuutta ja otetaan oikeus omiin käsiin. En näe itseäni valtaamassa yhtään mitään, tuskin edes sanomassa vastaan viisaille aikuisille. Poliittisten termien tuntemukseni on hataraa. Olisihan kauheaa joutua joukon edustajana sanotaan nyt vaikka haastatelluksi mielenosoituksessa, jossa pidetyt puheet ymmärtää vain hämärästi! Vielä pahempaa olisi kohdata väkivaltaa ja joutua ensin konfliktiin ja sitten putkaan. Kansalaisvaikuttamisen suhteen pysyn mieluummin sivussa ja kuuntelen mitä toiset sanovat, äänestän korkeintaan jaloillani ja lompakollani.

Nuorten, siis alle 35-vuotiaiden (joissakin tapauksissa sitä vanhempienkin), järjestämissä mielenilmauksissa on aina olemassa sekin vaara, että (itseänikin koskevan) asian tärkeydestä huolimatta en voi enkä halua identifioitua joukkoon. En ole ikinä suuremmin pitänyt pipon käyttämisestä sisällä, en äänekkäästä musiikista, en puhekielisistä teksteistä (koska nuorethan eivät ymmärrä kirjakieltä), en kannabispropagandasta, en kaljasta, en ärsyttämisestä (viimeisestä on ehkä kohdallani monia mielipiteitä, mutta nyt minusta tuntuu siltä, etten pidä ärsyttämisestä). Miksi opiskelijoiden mielenilmauksissa mainitaan niin usein sana paska? Miksi puhutaan kytistä ja sossusta? Eikö voisi olla asiallinen ja jättää provosoimatta ja kaivamatta syvemmäksi sukupolvien välistä kuilua? En halua osallistua mihinkään sellaiseen, joka saa minutkin vaikuttamaan syrjäytyneeltä ja omituiselta pikkurikolliselta.

Edellisen johdosta: Vastaopinto-oppaassa oli tiheässä erilaisia lainauksia (kyllä niiden lähde varmaan mainittiin, muttei sattunut silmään), yliopistolaisten kertomuksia kokemuksistaan järjestelmän kynsissä. Useimmat olivat asiallisia ja herättivät myötätuntoa, mutta pari kyllä ärsytti. Niissä kerrottiin opiskelupaikan tai muiden tärkeiden asioiden menneen ohi suun, koska henkilö ei ollut hoksannut noudattaa takarajoiksi asetettuja päivämääriä. Miksei? Koska ei ollut lukenut kotiin kannettuja kirjeitä!

Nähdäkseni aikuiselta ihmiseltä sopii odottaa, että jos opiskeluoikeuden vastaanottamisen ehdot lähetetään hänelle kirjeessä, hän lukisi kirjeensä huolellisesti ja toimisi sen mukaan. Mitä järkeä on tehdä sääntöjä ja uhkailla sanktioilla, jos lopulta ne eivät toteudu, ja isot järjestelmät joutuvat tanssimaan muutaman välinpitämättömän pillin mukaan? (Tämän ilmiön muistan jo kouluajoilta: koska kaikki eivät olleet kehotuksesta huolimatta ottaneet leirikouluun mukaan kumisaappaita, koko porukan suoretki jäi tekemättä. Itsekkäät vievät, tunnolliset vikisevät.) Kohtuullisuus on toki kaunis ja tärkeä asia (ja moni taho yliopistossa käyttikin aikaansa esimerkkihenkilöiden asian parissa, vaikka se ei lopulta tuottanutkaan tulosta), mutta näissä tapauksissa ei ollut kyse muusta kuin omasta möhläyksestä.

Vastaopinto-oppaassa on paljon merkittäviä tietoja ja vinkkejä, lukekaa se. Sävy vain on hiukan keskenkasvuinen.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Kodit

Aika monet tuttavani tarkoittavat "kodista" tai jopa "kotikodista" puhuessaan vanhempiensa kotia, lapsuudenkotiaan. Se on minusta hämmentävää: milloin he alkavat pitää omaa asuntoaan kotina? Puhuuko jonkun isä tai äiti mummolasta "kotinaan"?

Minä puolestani kannan aina kotia mukanani. Muutin nelisen vuotta sitten omilleni, aluksi kahden hengen soluasuntoon, sitten T:n kanssa yhteen pari kuukautta ennen kuin menimme naimisiin. Olin jo muutaman vuoden keräillyt "kapioita", uusia ja vanhoja omaa silmääni miellyttäviä taloustavaroita, koska muutto sinänsä ei ollut minulle mikään yllätys eikä epämiellyttävä tapahtuma. Heti muutettuani yritin sisustaa omat neliöni viihtyisiksi. En mielelläni ajattele asuvani opiskelijaboksissa enkä suuremmin välitä ankeuden estetiikasta. Minua on kyllä sanottu keskiluokkaiseksi... Mutta on tärkeää viihtyä asunnossaan. Miksi ajattelisin tämän kotini, kotimme, olevan jokin väliaikainen sijoituspaikka?

Olen turvallisuushakuinen ihminen, vai mitä sanotte seuraavasta: Aina tenttiin mennessäni varustaudun hyvin ja hankkiudun paikalle ajoissa, jotta ehdin valita hyvän istumapaikan (keskivaiheilta, ehkä vähän edempää) ja levitellä kaikki tavarani ympärilleni. Jos reppu täytyy jättää salin sivuun, kärsin. Tenttikoti rakentuu monista tarpeellisista ja ehkä tarvittavista esineistä: mukanani on, penaalissa (jolle olen ommellut liikkuvat silmät) tai irrallaan, kyniä (lyijytäytekynä ja lisälyijyä leipätekstiin ja mustekynä marginaaleja ja nimen, opiskelijanumeron, päivämäärän, kurssin yksityiskohtaisten tietojen ja muiden sellaisten markitsemistä varten; joskus myös tavallinen lyijykynä ja teroitin täytekynän hajoamisen varalta), viivotin, kumi (vaikka käytänkin ylensä lyijytäytekynän päässä olevaa, jonka voi ruuvata ylös ja alas kuin huulipunan), nenäliinoja, vesipullo, evästä (klassiset omena ja suklaalevy, tai banaani), opiskelijakortti henkilöllisyyden todistamista varten ja pieni rasvapurkki huuli- tai käsirasvaksi. Usein otan villasukat ja kaulaliinan, koska luentosaleissa voi olla liian tehokas ilmastointi.

Jos jokin luettelon osista unohtuu (tai jätän hybriksen kourissa jotain tietoisesti pois!) tulen katumaan sitä. Jonkin aineen ylioppilaskirjoituksissa jalkani palelivat, monessa tentissä olen kokenut äkillistä tarvetta rasvata ihoani. Muistan olleeni pöyristynyt, kun silloinen poikaystäväni (heh mikä ilmaus, kyseessä on tietenkin T) meni ruotsin kirjoituksiin mukanaan yksi kynä, ei kumia, ei teroitinta, ei eväitä! Vieläkin puistattaa! Itsehän menin samoihin kirjoituksiin, paitsi erittäin hyvin varustautuneena, myös kolme varttia etukäteen. (Vai tunninko.)

Kodin ulkopuolelle suuntautuvilla matkoilla tukikohdasta, hotellihuoneesta, joskus ennen jopa autosta, tulee nopeasti pikkukoti. Sinne jätetään osa tavaroista ja sinne on aina mukava palata, tuttuun paikkaan. Niin pitkälle en sentään mene kuin rippikoulussa (ensimmäisellä yötä-pois-kotoa-leirilläni ikinä, muuten) jotkut, jotka toivat kotoa omat teinijulisteet ja toivatko ihan stereot myös. Silloin muuten minä pidin melkein kaikki tavarani tiukasti jättimäisessä kassissani (silloin tuntui hyvältä idealta pakata kaikki samaan kassiin, jota tuskin sai ilmaan täyttämisen jälkeen) enkä esimerkiksi hyödyntänyt kaappeja, joita neljän hengen huoneessamme oli.

Sairaalassa viime keväänä oli ihanaa: samassa huoneessa melkein kaikki tarvittava lokoisaan elämään ja etenkin vauvanhoitoon. Tuossa oli pesuallas ja peili, tässä iso hoitopöytä, jonka alahyllyllä vaippoja, pyyhkeitä ja vaatteita, ylähyllyllä pumpulipuikkoja, altaan ja hoitopöydän välirakosessa isoiso vaipparoskis. Kaikkialla oli paljon laskutilaa, jonne oli ilo laitella omat kirjansa, vesilasinsa, hammasharjansa ja 15 paria lahjaksi saatuja vauvansukkia. Toisaalta minnekään muualle, esimerkiksi suihkuhuoneeseen tai vessaan, ei ollut syytä jättää omia tavaroitaan
, ja se helpotti olemista. Mikään ei ollut väärässä paikassa, kun sitä tarvitsi.

Vanhempieni kotona levitän tavarani ympäriinsä, koska tilaa on paljon ja eri tavaroiden tarvitsemispaikat kaukana toisistaan. Siellä se tuntuu turvalliselta, vaikka joskus jotain unohtuukin lähtiessä. Anoppilassa sama ei tunnu luontevalta. Meillä ei neliöiden vähyyden vuoksi ole useinkaan omaa tilaa, jonne levittäytyä rauhassa ilman vähintään koiran osallistumista. Toisaalta anoppilassa on helpompaa käyttää matkatavaroitaan, esimerkiksi kännykkää, koska se ei ole aina väärässä kerroksessa tai muuten kaukana.

Mainittu kännykkä on vanhempieni kodissa monesti muiden tavaroideni joukossa ja kuulomatkan ulkopuolella, koska taskuthan ovat naisten vaatteissa lähinnä koriste. Nenäliina niihin mahtuu, ei muuta. Joskus peruskouluaikoina sentään kuljetin aina taskussa pientä peiliä (minulla oli taipumusta nenäverenvuotoon, ja halusin nähdä heti mitä veri on sotkenut mennessään - ja muutenkin ulkonäkö oli tärkeä asia, meille kaikille) ja nenäliinaa, joskus rasvapurkkiakin (kuiva iho). Joskus minulla oli vuosia paitsi pitkät hiukset, myös tapana pitää niitä auki, ja toisaalta tarve saada ne usein kiinni kasvojen rasvauksen ajaksi. Silloin ranteessani oli aina hiuslenkki, ponnari, tai kaksi. Joskus ne suorastaan kuuluivat asuun. Nykyään, sivumennen sanoen, tavallinen napakka hiuslenkki ei totisesti mahtuisi ranteen ympärille! Mutta silloin ne tekivät turvallisen olon.

Olen nainen, ja kannan aina laukkua tai reppua mukanani. Tavallisten lompakon, kännykän ja avainten lisäksi siellä on (tietysti) nenäliinoja, rasvaa ja vesipullo, usein myös (iso ja painava) Moleskine-kalenterini, josta olen blogannutkin, kangaskassi ja joskus kyniä. Välillä huomaan kantavani mukanani kaikenlaista outoa, kuten klemmareita, roskia, vähänkäytettyjä paperipusseja, kumilenkkejä ja erilaisia lippulappusia, joita en todellisuudessa tarvitse. Usein, tai siis aina, minulla on kotona kirjoituspöydän vieressä jokin reppu tai iso kassi, jota käytän pääsääntöisesti (ja jossa on niitä kummallisia tavaroita) ja josta siirrän olennaisimmat kulloinkin mukaan otettavaan pienempään ja asuun soveltuvampaan laukkuun. Vauvan vuoksi pakkaan aina mukaan vaippoja lisävarusteineen, vaatteita ja harsoja, nykyään lelujakin, vähintään yhden kutakin lajia.

En kerta kaikkiaan tunne oloani turvalliseksi ilman kassia, ja sitä paitsi vain harvojen vaatteiden taskuihin mahtuvat välttämättä mukaan otettavat lompakko, kännykkä ja avaimet. Repun kanssa liikkuesani en myöskään joudu juuri koskaan kantamaan muovipusseja.

Passi ja hammasharja-elämä (tai kengät ja kassi- tai meikit, ketjut ja vyöt -elämä) ei ole minulle.

maanantai 23. elokuuta 2010

Emilia ystävämme

Saatuani tentin tehtyä heinäkuun lopussa olen keskittynyt lähinnä kirjojen lukemiseen - tosin aluksi onnistuin näköjään päätymään kirjaston raskaiden ja ikävien kirjojen hyllylle: löysin romaaneja ja esseekokoelmia, joiden lukeminen tuntui pänttäämiseltä eikä suinkaan laajentanut näkemystäni maailmasta tai saanut minua tuntemaan itseäni kiintoisaksi ja eri ihmiseksi, niin kuin esseet joskus tekevät. Pakotin itseni urakoimaan läpi useita kirjoja, koska olen jättänyt ihan liikaa asioita kesken muutenkin. Olen myös harkinnut lukupäiväkirjaa, täällä blogissa tai oikein paperilla. Harkinnut, en lupaa mitään.

Mutta tällä hetkellä luen englanniksi L. M. Mongomeryn Runotyttö-sarjan viimeistä osaa, Emily's Quest, suomennettuna Runotyttö etsii tähteään. Se sujuu hitaasti, mutta yllättävän sujuvasti, vaikka Montgomeryn käyttämä sanavarasto on melkoisen laaja - ehkä siksi, että olen lukenut kirjan aikaisemmin suomeksi, varmaankin kymmenisen vuotta sitten viimeisen kerran. Kirjaan uppoutuminen on vaikeampaa kuin edellisellä lukukerralla: vieras kieli vaatisi lukurauhaa, mutta meluisa poikanen, pyykkikone, videopelaava mies ja naapuritkin vielä estävät liiallisen tajunnankatoamisen.

Toisaalta hitaus on hyvästä, koska pystyn saavuttamaan saman vauhdin kuin ala-asteikäisenä eikä kirja lopu liian nopeasti, kuten muuten saattaisi käydä. Jännitys ehtii kohota: saako Emilia tietää, että Teddyn äiti varasti sen rakkaudentunnustuskirjeen? Antaako Murrayn ylpeys periksi juosta Korkean Johnin metsään ("Lofty John's bush"), kun Teddy viheltää? Nyt aikuisena ymmärrän enemmän kirjasta - lapsena pidin sitä jotenkin vaikeana ja erilaisena kuin kahta edellistä sarjan kirjaa, mutta nyt monenlaiset mysteerit selviävät ja ovatkin aivan yksinkertaisia. Oikeastaan en edes muista, mitä lapsena pidin kirjassa niin vaikeana ymmärtää. Kohdassa, jossa Teddyn äiti kertoo lampun pudonneen ja syttyneen tuleen (ja aiheuttaneen arven hänen kasvoissaan), tulin vasta nyt ajatelleeksi, että kyseessä ei muuten ollut sähkölamppu...

Lisäksi huomasin asian, jota suomenkielisessä kirjassa ei ole: vuosiluvun Emilian päiväkirjamerkinnöissä. Se on yksinkertaisesti "19--". Tekstistä käy ilmi, että tapahtumat sijoittuvat jonkin verran ajassa taaksepäin - kirjat on painettu 1920-luvulta alkaen - Montgomery esimerkiksi sallii kaikkitietävän kertojan tulla silloin tällöin kuuluvammaksi ja huomauttaa vaikkapa tietynlaisten hihojen olleen "siihen aikaan kovin suosittuja". Kirjoittaja ei siis ota kantaa tarkkaan tapahtumahetkeen, ehkä siksi, että lukijan olisi helpompaa keskittyä henkilöihin ja tapahtumiin ja kokea ne läheisiksi.

Ensimmäistä kertaa ajattelin sitäkin, että päiväkirjamerkintöjen välissä saattaa olla viikkoja. Tekstissä on siis aukkoja enemmän kuin tiesinkään. Emilian päiväkirjan ulkopuolisessa kerronnassa kuukausia saatetaan kuitata parilla kappaleella. Oliko näin kahdessa ensimmäisessä kirjassa? Miksi Montgomery panee Emilian riutumaan Teddyn perään (joka ei tarkista, onko rakkaudentunnustuskirje tullut perille; ei ole) yli kahdeksi vuodeksi käsittelemättä tätä aikaa paljoakaan? Mitä hyötyä romaanille, kerronnalle, henkilöiden kehitykselle on näin pitkästä ajasta? Tietäisinpä jotain kirjallisuudentutkimuksesta.

Ja sitten voi tietysti aina nauraa puberteettisesti sellaisten sanojen kuin pussy, gay ja queer - muutamia mainitakseni - merkitysten muuttumiselle kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Sain kirjan Pieni runotyttö 8-vuotispäivänäni ja pian joululahjaksi seuraavan osan Runotyttö maineen polulla. Osaan ne melkein ulkoa, vaikka varmaankin uudelleenluenta aikuisena voisi muuttaa käsitystäni niistäkin. Olen lukenut myös Annat ja muut, mutta Emilia vetoaa minuun enemmän. Ala-asteella kirjoitin joskus päiväkirjaa ja jonkin runonkin (hrr) epäilemättä juuri Emilian innoittamana. Harmi, ettei kotoisen lähiön luonto oikein tarjonnut samanlaisia elämyksiä kuin Uuden Kuun hedelmätarha ja Prinssi Edwardin saaren rannat. Nykymaailmassa on liikaa vieraita ihmisiä, liikaa rumia esineitä ja myllerrettyä luontoa. Vasta nyt näen, miten suuri osa luonnolla on Montgomeryn kirjoissa - mistä sellaisen täydellisen runollisen miljöön löytäisi omaan elämäänsä? Kirjoittaminenkin olisi hienoa, ihan noin esteettisestikin, ja jotta voisi sanoa "kirjoittavansa", mutta mitä kirjoittaa, jos ei ole runoilija?

Uuteen Kuuhun voi paeta ajatuksissaan, mutta ei sinne voi pitkäksi aikaa jäädä. Ja kuka haluaisikaan jäädä yhteisöön, joka on täynnä pahansisuisia tätejä, jossa tärkeimmät kirjeet aina katoilevat ja jossa 24-vuotias naimaton nainen on pulassa?

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Värimeemi: violetti

Sain violetin värin meemattavakseni, mutten löydäkään meemiä enää. Kirjoitan siis asioita, joita violetista tulee mieleen.

Violetti oli yksi lempi- ja käyttöväreistäni samoihin aikoihin kuin käytin sinistä, eli ikävuosina 11-16. Nykyään se on lähinnä outo ja vieras (kuten sininenkin). T sen sijaan tykkää siitä ja käyttää joitakin violetteja vaatteita. Siksipä väri tuokin mieleeni T:n. Nyt kun mietin, muistan ensimmäisen käsilaukkuni yli 15 vuotta sitten olleen violetti. Äiti antoi sen minulle. Hihnaan piti tehdä solmu, jottei se olisi ollut liian pitkä. Luulen, että olen myös joskus omistanut violetin lompakon. En kyllä ole asiasta aivan varma.

Jostain syystä juuri tätä tehdessäni violeteista asioista tulee ensimmäisenä mieleen munakoiso. Olen kyllä syönyt sitä joskus. Minulla ei ole siitä mielipidettä, paitsi ehkä se, että violetissa ruoassa on jotain hieman sairaalloista.

Käytin vielä tämän vuoden puolella violettia t-paitaa, joka oli ostettu Tarjoustalosta markka-aikaan. Se oli aikamoinen riekale, mutta jostain syystä joistakin esineistä on vaikea luopua.

Päiväpeitto, jonka päällä tätä kirjoitan, on violetti, toiselta puolelta tummempi ja toiselta vaaleampi. T valitsi sen. Makuuhuoneessa on lisäksi ruskeaa, oranssia ja luonnonvalkoista.

"T, sanopa jotain violettia!" "Tiivi-Taavi."

Värjäsin hiljakkoin vaatteita violeteiksi, lähinnä saadakseni kuntoon erään pilalle haalistuneen T:n paidan. Paita on edelleen pilalle haalistunut (mikä ei estä häntä käyttämästä sitä), mutta nyt meillä on myös kaksi oikein tyylikästä pyyhettä, joissa ei ollut enää vuosiin ollut oikeastaan mitään väriä. Värjäsin samalla eräitä muitakin vaatekappaleita vaihtelevalla menestyksellä. Jälkeenpäin pyyhkestä irtosi pesussa väriä muihin vaatteisiin, joista se ei lähde, ei niin millään. Ei tällä kertaa mennyt niin kuin Strömsössä...

Ala-asteen kässätunneilla valitsin aina ommeltaviksi violetin- ja aniliininpunaisen kirjavia, käsittämättömän karseita kankaita. Miten sellaisia on myyty, saati ostettu?

Rakas kolme vuotta sitten varastettu pyöräni oli violetti Helkama.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Liina

"Onko sulla siellä pikkuinen sisällä?"

"..."

"Voi miten se on söpö..."

"..."

"Kuinka vanha se on?"

"..."

"Siellä sen on hyvä olla äidin sylissä."

"..."

"Ei minun aikana ollut tuollaisia."

torstai 6. toukokuuta 2010

Vaikea keskittyä kun vauva hymyilee

Äitiys on oikeastaan juuri sellaista kuin odotinkin.

Odotin kauan, että tulisi aika, jolloin olisi iloittava pienestä enimmän osan päivästä kuluessa (kuitenkin aivan mielekkäisiin) välttämättömyyksiin. Tarkoitan tietenkin sitä, että pienetkin nautinnot, sellaiset kuin lämmin suihku, puhtaat vaatteet ja runsaat, huolellisesti päällystetyt voileivät, tuntuisivat luksukselta keskellä arkea, koska enää ei olisikaan loputtomasti aikaa käytettävänä itsensä viihdyttämiseen, vaan sitä huomaisi käyttävänsä tunteja ja tunteja johonkin sinänsä tärkeään ja hyvältä tuntuvaan, mutta kuitenkin vain toisten hyväksi koituvaan. (Tätä kirjoittaessani keskeytän säännöllisesti peitelläkseni vieressäni kujertelevan t:n paremmin - hänen kätensä haluaisivat olla peiton ulkopuolella, missä ne muuttuvat kylmiksi.) Nyt kaikki on sellaista kuin toivoinkin. En ole enää aikoihin tuntenut tarvetta lohduttaa itseäni esimerkiksi ostamalla tavaroita, tukeva voileipä ja kirja imetyksen aikana tai jälkeen riittävät oikein hyvin - hurraa, olen saavuttanut tavoitteeni iloita vähästä!

Tähän kohtaan piti kirjoittamani äitiydestä ja naiserityisyyttä korostavasta feminismin haarasta, mutta sitten unohdin puolessavälissä mitä oikeastaan olin sanomassa. Ei minulla tainnut ollakaan mitään erityistä asiaa, kirjoitan siitä joskus toiste, ehkä.

Olen nyt päässyt vauvanhoitotaidoissani sille asteelle, että voin melko rohkeasti lähteä pelkän kantoliinan ja t:n kanssa minne vain - kunhan mukana on kylliksi vaihtovaippoja ja -vaatteita. Eilenkin kävimme yliopistolla ilmoittautumassa kirjatenttiin ja syömässä, ja T:n töissä nopeasti, ja sitten neuvolassa hakemassa molemmille rokotukset. (Minä olinkin ainut, joka sai piikin, t sai rokotteensa pipetillä suuhun. Taisi olla hyvää.) Kantoliinassa nukkuessaan t ei häiritse ollenkaan, olen oikeastaan iloinen, että saan lisäpainoa kävelyyn, lisää energiankulutusta. Minun ei myöskään tarvitse kiirehtiä kotiin imettämään, niin kuin jumppatuntien jälkeen t:n ollessa kotona T:n hoivissa.

Ylimääräinen energiankulutus tulee tarpeeseen, sillä yritän pudottaa painoani. Yritän ensimmäiseksi vähentää makeansyöntiäni ja syömistä silloin, kun ei ole nälkä. Minulla on vielä kolmisen kiloa raskaudesta jäljellä, mutta en pahastuisi jos enemmänkin lähtisi. Tai ainakin kilot voisivat muuttua lihakseksi, selässäni näkyy raskauden aiheuttama usean kuukauden tauko lihastreeniliikunnassa. Olenkin menossa huomenna keskivartalotreeniin ja venyttelyyn, sunnuntaina bodyyn ja mahdollisesti venyttelyyn ja tiistaina bodypumppiin. Tänään meillä suursiivotaan porukalla (koska suursiivous vauvan kanssa ei oikein onnistu ja tarvitsemme apuväkeä), ja oikeastaan haluaisin hypätä tyttöjen kanssa narua sen jälkeen. T voi pitää t:tä kantoliinassa ja pyörittää narua, hänellä ei nimittäin luullakseni ole tarvittavia motorisia taitoja hyppäämiseen eikä varsinkaan vuosien harjoitusta... Mutta ensin se naru pitää ostaa. Itiksen lelukaupassa on varmasti niitä. Ostarin Tiimarissa on vain lyhyitä. (Joku potkii uutterasti oikeaa kättäni.)

Olen, kuten jo kauan, kaivannut sosiaalista elämää, sellaista jossa mennään jonnekin jossa on paljon tuttuja ja puolituttuja, istutaan niiden kanssa mukavasti ja kiireettömästi ja nauretaan kovasti. Nykyään ihmissuhde-elämäni on aika kuivakkaa, saan hoitaa t:tä ja kotia ja samalla kuunnella muiden ilonpitoa seinän läpi, tai jos hyvin käy saatan tavata nopeasti jonkun yksittäisen huolestuneen ihmisen yliopistolla tai jumpassa. Tarvitsisin enemmän juhlia, hauskanpitoa ja hengausta, mutta niitä on niin vähän ja paikalla on lopulta niin harvoja ihmisiä. Olen oikeastaan jo kauan ollut melko yksinäinen. Monia kaukaisempiakin tuttuja haluaisin nähdä, niitä, joita ei edes tajua kaivanneensa ennen kuin heidät taas tapaa, mutta he eivät tunnu haluavan nähdä minua, eivät ainakaan niin paljoa, että tekisivät asialle jotain. Enkä minäkään osaa enkä jaksa järjestää aina, varsinkaan jos, kuten monien kanssa käy, sovitut tapaamiset peruuntuvat eikä uusia sovita.

Kaipaan kouluun, peruskouluun. Silloin oli hauskaa. Tämä on nyt selvästi tämä hetki, kun ihminen toteaa nuoruutensa loppuneen, ystäviensä unohtaneen ja elämänsä muuttuneen äitinsä elämäksi. Puolensahan siinäkin on, kuten postauksen alussa iloitsin, mutta...

On tässä nyt selvästi pakattava itsensä ja lapsensa ja lähdettävä ulos.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Pyysin äitiäni soittamaan uudestaan tunnin päästä ihan tämän päivityksen takia

Totaalisesti kilahtanut lapsi on työnnetty parvekkeelle nukkumaan, joten äippä ehtii kirjoittaa muutaman rivin.

Löysin kerran kirpparilta kirjan Opi kuuntelemaan vauvaasi (Tracy Hogg, ilmestynyt suomeksi 2001), ja olen sitä tässä imettäessäni lukenut pari päivää. Olen nyt yhtäkkiä paljon enemmän huolissani lapsen kasvatuksesta kuin aikaisemmin: tietoa on saatavilla paljon, ja osa siitä vahvasti ristiriitaista viereisestä lähteestä pulppuavan tiedon kanssa. Tämän nimenomaisen kirjan kirjoittaja vastustaa syvästi lapsentahtista imetystä, jossa vauvaa imetetään aina, kun hän haluaa, ja perhepeti-ideaa, siis koko perheen yhdessä nukkumista. Molemmat ovat olleet yhä enenevässä määrin tapetilla viime aikoina, jopa siinä määrin, että ne ovat muuttumassa valtavirraksi. Jopa neuvolassa puhutaan lapsentahtisuuden puolesta (tarkistin tänään), ja itsekin uskoin siihen täysin vielä toissapäivänä.

Kuten sanottu, tämän kirjan kirjoittaja siis vastustaa näitä ajatuksia ja vieläpä lapsen kunnioittamisen nimissä: hänen mukaansa tulee "aloittaa niin kuin aikoo jatkaa", ja opettaa lapsi johdonmukaisesti ja alusta asti säännöllisyyteen (2,5-3 tunnin ruokailuvälit, tehokkaan imetyksen jälkeen aktiivinen vaihe ja lopulta uni) ja itsenäisyyteen (ei syliin tai viereen, vaan omaan sänkyyn nukahtaminen). Kiitos äitini, luontaisen kasvattajan, olen kyllä hyvin tietoinen vaaroista, jotka piilevät lapsen kaikkien oikkujen noudattamisessa. Kukaan ei ole onnellinen tilanteessa, jossa perheen aikatauluista ja tavoista määrää kaksivuotias - vähiten tämä suorastaan heitteille jätetty lapsiparka itse.

Olen kuitenkin antanut vakuuttaa itselleni, että vauvan kanssa tilanne on jostain syystä erilainen: koska vauva on jotenkin "luonnollinen" ja "turmeltumaton" (ja tästä ei ole pitkä matka ajatukseen "lasten salatusta viisaudesta" ja "syvästä filosofiasta", *valitsemanne manaus tähän*) hänen voi hyvin antaa pyörittää koko perhettä vaistojensa mukaan. Missä vaiheessa vauvan luonnollisuus sitten muuttuu leikki-ikäisen hemmotelluksi tyranniaksi, sitä en tiedä.

Tähän asti olen siis rauhoittanut lapseni imetyksellä vaikka tunnin-puolentoista välein - se on toiminut joka kerta. Olemme myös nukuttaneet häntä paljon vieressä (ei tosin jokaista yön imetysväliä, koska nukumme itse paremmin, kun pikku t on kaukana). Nyt tämä kirja on saanut minut pitämään itseäni, paitsi lyhytnäköisenä, myös mukavuudenhaluisena ja itsekkäänä: olen kuin koiranomistaja, joka sietää somalta pennulta sellaista, mistä isolle hurtalle myöhemmin suuttuu. Pohjimmiltani, sanoo kirja, haluan siis vain vaientaa lapseni itkun alkuunsa kuuntelematta mikä hänellä todella on hätänä.

Tässä päästäänkin kirjan parhaaseen antiin ja siihen, mikä siitä tekee uskottavan ja hyvän: lapsen kunnioittavaan kuuntelemiseen. Kirjoittaja on toiminut "vauvakuiskaajana" 20 vuotta ja sinä aikana johdonmukaisesti puhutellut kaikkia vauvoja melkein kuin aikuisia, kohteliaasti ja selittäen etukäteen kaiken toimintansa ("nostan nyt vähän jalkojasi, niin saan tämän vaipan vaihdetuksi"). Hän korostaa vauvan kanssa puhumista, ei vain vauvalle puhumista. Kirjoittaja on tarkkaillut lapsia oppiakseen lukemaan näiden viestejä ja kannustaa vanhempiakin siihen. Kuten yleisesti tiedetään, vauvoillakin on lukuisia erilaisia itkuääniä ja eleitä erilaisista tarpeista viestimiseen. Kirjoittajan mukaan nämä erot kuitenkin häviävät, jos viesteihin ei todella reagoida oikein - esimerkiksi jos jokainen inahdus vaiennetaan rinnalla.

Kirja puhui vahvasti koko perheen hyvinvoinnin puolesta: vauvan on sopeuduttava tähän maailmaan, ei maailman vauvaan. Hänen on opittava säännöllinen elämänrytmi, joka lopulta luo kaikille turvallisuutta ja ennustettavuutta, jota vauvat rakastavat. Vauvan kunnioitus vaatii vanhempia näkemään vaivaa sen verran, että he kasvattavat tämän mukaan elämänrytmiin,
josta ei tule ongelmia paria kuukautta myöhemmin, ja jota siis voidaan noudattaa isommankin lapsen kanssa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei lasta ehdollisteta käyttämään äitiä tuttina (kirjoittaja puhuu lämpimästi huvituttien puolesta) tai isää sänkynä. Jos vauvan on annettu oppia vahingollisia tapoja, kaikki kärsivät myöhemmin, kun hän ei suostu nukahtamaan muuten kuin syliin, tai autoon tai rinnalle (ja hän on painavampi kannettava).

Olin hyvin vaikuttunut kirjassa olleista, hyvin paikkansapitävistä taulukoista, joiden mukaan vauvan ääniä ja eleitä ja niiden yhdistelmiä tulkitaan ("suu aukeaa huutoon mutta ääntä ei kuulu, sitten haukotus ja lopulta valitus = ilmavaivoja tai muita kipuja"). Varuillani olin niiden kohtien suhteen, joissa kiellettiin pitämästä lasta sylissä "liikaa": heti kun vauva rauhoittuu, hänet lasketaan pois sylistä, omaan sänkyynsä nukahtamaan. Jos hän alkaa itkeä, hänet otetaan uudestaan syliin. Tyytyväistä vauvaa ei siis pidettäisi koskaan sylissä! Mihin on hävinnyt sanonta siitä, että jos et pidä lasta sylissä ensimmäistä kahta vuotta, "pidät koko ikäsi"?

Kirja onnistui kuitenkin pelottelemaan tehokkaasti. Enhän minä halua perheeseeni lasta, joka ei välitä kommunikoida kanssani, kosken osaa kuitenkaan tulkita hänen todellisia tarpeitaan (vaan työnnän aina rinnan suuhun vaikka kyse olisi "liioista virikkeistä" ja "yliväsymyksestä" - joista varsinkin jälkimmäisen kanssa uskon tehneeni jo tuttavuutta, ja semmoinen tilanne on muuten tosi vaikea) enkä etenkään pikku tyrannia, jonka vanhemmat eivät uskalla asettaa hänelle rajoja, koska vauva "itse kyllä tietää mitä tarvitsee". En myöskään halua uhrata koko yksityiselämääni ja hyvinvointiani yhdelle vauvalle (miettikää nyt mitä seuraavalle enää jäisi, tai, hyvät hyssykät, minulle), joka on tottunut pitämään minua tuttinaan ja unilelunaan, jota ilman rauhoittumisesta ei tule mitään.

Nyt minua repivät suuret mielikuvavoimat kahteen suuntaan. Kuinka paljon on sopivasti syliä, jolla määrällä vauvasta kasvaa itsenäinen, onnellinen ja luottavainen, muttei kuitenkaan syliin totaalisen ehdollistunut ja sylistä riippuvainen? Onko paha olla sylistä riippuvainen, olenhan minäkin? Entä jos pikku t itkee ilmiselvästi nälkää, vaikka edellisestä syötöstä on kulunut kaksi tuntia eikä kahta ja puolta? Mitä helvettiä minä teen täysin kilahtaneelle yliväsyneelle vauvalle, jos nukahtamisen Ensimmäinen vaihe, Kolme Haukotusta, on mennyt huomaamatta silmieni ohi enkä ole ehtinyt eliminoida kaikkia virikkeitä pikku kukkaseni ympäristöstä? Onko tutti nyt sittenkin hyvä asia ja kantoliina paha?