keskiviikko 25. elokuuta 2010

Kodit

Aika monet tuttavani tarkoittavat "kodista" tai jopa "kotikodista" puhuessaan vanhempiensa kotia, lapsuudenkotiaan. Se on minusta hämmentävää: milloin he alkavat pitää omaa asuntoaan kotina? Puhuuko jonkun isä tai äiti mummolasta "kotinaan"?

Minä puolestani kannan aina kotia mukanani. Muutin nelisen vuotta sitten omilleni, aluksi kahden hengen soluasuntoon, sitten T:n kanssa yhteen pari kuukautta ennen kuin menimme naimisiin. Olin jo muutaman vuoden keräillyt "kapioita", uusia ja vanhoja omaa silmääni miellyttäviä taloustavaroita, koska muutto sinänsä ei ollut minulle mikään yllätys eikä epämiellyttävä tapahtuma. Heti muutettuani yritin sisustaa omat neliöni viihtyisiksi. En mielelläni ajattele asuvani opiskelijaboksissa enkä suuremmin välitä ankeuden estetiikasta. Minua on kyllä sanottu keskiluokkaiseksi... Mutta on tärkeää viihtyä asunnossaan. Miksi ajattelisin tämän kotini, kotimme, olevan jokin väliaikainen sijoituspaikka?

Olen turvallisuushakuinen ihminen, vai mitä sanotte seuraavasta: Aina tenttiin mennessäni varustaudun hyvin ja hankkiudun paikalle ajoissa, jotta ehdin valita hyvän istumapaikan (keskivaiheilta, ehkä vähän edempää) ja levitellä kaikki tavarani ympärilleni. Jos reppu täytyy jättää salin sivuun, kärsin. Tenttikoti rakentuu monista tarpeellisista ja ehkä tarvittavista esineistä: mukanani on, penaalissa (jolle olen ommellut liikkuvat silmät) tai irrallaan, kyniä (lyijytäytekynä ja lisälyijyä leipätekstiin ja mustekynä marginaaleja ja nimen, opiskelijanumeron, päivämäärän, kurssin yksityiskohtaisten tietojen ja muiden sellaisten markitsemistä varten; joskus myös tavallinen lyijykynä ja teroitin täytekynän hajoamisen varalta), viivotin, kumi (vaikka käytänkin ylensä lyijytäytekynän päässä olevaa, jonka voi ruuvata ylös ja alas kuin huulipunan), nenäliinoja, vesipullo, evästä (klassiset omena ja suklaalevy, tai banaani), opiskelijakortti henkilöllisyyden todistamista varten ja pieni rasvapurkki huuli- tai käsirasvaksi. Usein otan villasukat ja kaulaliinan, koska luentosaleissa voi olla liian tehokas ilmastointi.

Jos jokin luettelon osista unohtuu (tai jätän hybriksen kourissa jotain tietoisesti pois!) tulen katumaan sitä. Jonkin aineen ylioppilaskirjoituksissa jalkani palelivat, monessa tentissä olen kokenut äkillistä tarvetta rasvata ihoani. Muistan olleeni pöyristynyt, kun silloinen poikaystäväni (heh mikä ilmaus, kyseessä on tietenkin T) meni ruotsin kirjoituksiin mukanaan yksi kynä, ei kumia, ei teroitinta, ei eväitä! Vieläkin puistattaa! Itsehän menin samoihin kirjoituksiin, paitsi erittäin hyvin varustautuneena, myös kolme varttia etukäteen. (Vai tunninko.)

Kodin ulkopuolelle suuntautuvilla matkoilla tukikohdasta, hotellihuoneesta, joskus ennen jopa autosta, tulee nopeasti pikkukoti. Sinne jätetään osa tavaroista ja sinne on aina mukava palata, tuttuun paikkaan. Niin pitkälle en sentään mene kuin rippikoulussa (ensimmäisellä yötä-pois-kotoa-leirilläni ikinä, muuten) jotkut, jotka toivat kotoa omat teinijulisteet ja toivatko ihan stereot myös. Silloin muuten minä pidin melkein kaikki tavarani tiukasti jättimäisessä kassissani (silloin tuntui hyvältä idealta pakata kaikki samaan kassiin, jota tuskin sai ilmaan täyttämisen jälkeen) enkä esimerkiksi hyödyntänyt kaappeja, joita neljän hengen huoneessamme oli.

Sairaalassa viime keväänä oli ihanaa: samassa huoneessa melkein kaikki tarvittava lokoisaan elämään ja etenkin vauvanhoitoon. Tuossa oli pesuallas ja peili, tässä iso hoitopöytä, jonka alahyllyllä vaippoja, pyyhkeitä ja vaatteita, ylähyllyllä pumpulipuikkoja, altaan ja hoitopöydän välirakosessa isoiso vaipparoskis. Kaikkialla oli paljon laskutilaa, jonne oli ilo laitella omat kirjansa, vesilasinsa, hammasharjansa ja 15 paria lahjaksi saatuja vauvansukkia. Toisaalta minnekään muualle, esimerkiksi suihkuhuoneeseen tai vessaan, ei ollut syytä jättää omia tavaroitaan
, ja se helpotti olemista. Mikään ei ollut väärässä paikassa, kun sitä tarvitsi.

Vanhempieni kotona levitän tavarani ympäriinsä, koska tilaa on paljon ja eri tavaroiden tarvitsemispaikat kaukana toisistaan. Siellä se tuntuu turvalliselta, vaikka joskus jotain unohtuukin lähtiessä. Anoppilassa sama ei tunnu luontevalta. Meillä ei neliöiden vähyyden vuoksi ole useinkaan omaa tilaa, jonne levittäytyä rauhassa ilman vähintään koiran osallistumista. Toisaalta anoppilassa on helpompaa käyttää matkatavaroitaan, esimerkiksi kännykkää, koska se ei ole aina väärässä kerroksessa tai muuten kaukana.

Mainittu kännykkä on vanhempieni kodissa monesti muiden tavaroideni joukossa ja kuulomatkan ulkopuolella, koska taskuthan ovat naisten vaatteissa lähinnä koriste. Nenäliina niihin mahtuu, ei muuta. Joskus peruskouluaikoina sentään kuljetin aina taskussa pientä peiliä (minulla oli taipumusta nenäverenvuotoon, ja halusin nähdä heti mitä veri on sotkenut mennessään - ja muutenkin ulkonäkö oli tärkeä asia, meille kaikille) ja nenäliinaa, joskus rasvapurkkiakin (kuiva iho). Joskus minulla oli vuosia paitsi pitkät hiukset, myös tapana pitää niitä auki, ja toisaalta tarve saada ne usein kiinni kasvojen rasvauksen ajaksi. Silloin ranteessani oli aina hiuslenkki, ponnari, tai kaksi. Joskus ne suorastaan kuuluivat asuun. Nykyään, sivumennen sanoen, tavallinen napakka hiuslenkki ei totisesti mahtuisi ranteen ympärille! Mutta silloin ne tekivät turvallisen olon.

Olen nainen, ja kannan aina laukkua tai reppua mukanani. Tavallisten lompakon, kännykän ja avainten lisäksi siellä on (tietysti) nenäliinoja, rasvaa ja vesipullo, usein myös (iso ja painava) Moleskine-kalenterini, josta olen blogannutkin, kangaskassi ja joskus kyniä. Välillä huomaan kantavani mukanani kaikenlaista outoa, kuten klemmareita, roskia, vähänkäytettyjä paperipusseja, kumilenkkejä ja erilaisia lippulappusia, joita en todellisuudessa tarvitse. Usein, tai siis aina, minulla on kotona kirjoituspöydän vieressä jokin reppu tai iso kassi, jota käytän pääsääntöisesti (ja jossa on niitä kummallisia tavaroita) ja josta siirrän olennaisimmat kulloinkin mukaan otettavaan pienempään ja asuun soveltuvampaan laukkuun. Vauvan vuoksi pakkaan aina mukaan vaippoja lisävarusteineen, vaatteita ja harsoja, nykyään lelujakin, vähintään yhden kutakin lajia.

En kerta kaikkiaan tunne oloani turvalliseksi ilman kassia, ja sitä paitsi vain harvojen vaatteiden taskuihin mahtuvat välttämättä mukaan otettavat lompakko, kännykkä ja avaimet. Repun kanssa liikkuesani en myöskään joudu juuri koskaan kantamaan muovipusseja.

Passi ja hammasharja-elämä (tai kengät ja kassi- tai meikit, ketjut ja vyöt -elämä) ei ole minulle.

maanantai 23. elokuuta 2010

Emilia ystävämme

Saatuani tentin tehtyä heinäkuun lopussa olen keskittynyt lähinnä kirjojen lukemiseen - tosin aluksi onnistuin näköjään päätymään kirjaston raskaiden ja ikävien kirjojen hyllylle: löysin romaaneja ja esseekokoelmia, joiden lukeminen tuntui pänttäämiseltä eikä suinkaan laajentanut näkemystäni maailmasta tai saanut minua tuntemaan itseäni kiintoisaksi ja eri ihmiseksi, niin kuin esseet joskus tekevät. Pakotin itseni urakoimaan läpi useita kirjoja, koska olen jättänyt ihan liikaa asioita kesken muutenkin. Olen myös harkinnut lukupäiväkirjaa, täällä blogissa tai oikein paperilla. Harkinnut, en lupaa mitään.

Mutta tällä hetkellä luen englanniksi L. M. Mongomeryn Runotyttö-sarjan viimeistä osaa, Emily's Quest, suomennettuna Runotyttö etsii tähteään. Se sujuu hitaasti, mutta yllättävän sujuvasti, vaikka Montgomeryn käyttämä sanavarasto on melkoisen laaja - ehkä siksi, että olen lukenut kirjan aikaisemmin suomeksi, varmaankin kymmenisen vuotta sitten viimeisen kerran. Kirjaan uppoutuminen on vaikeampaa kuin edellisellä lukukerralla: vieras kieli vaatisi lukurauhaa, mutta meluisa poikanen, pyykkikone, videopelaava mies ja naapuritkin vielä estävät liiallisen tajunnankatoamisen.

Toisaalta hitaus on hyvästä, koska pystyn saavuttamaan saman vauhdin kuin ala-asteikäisenä eikä kirja lopu liian nopeasti, kuten muuten saattaisi käydä. Jännitys ehtii kohota: saako Emilia tietää, että Teddyn äiti varasti sen rakkaudentunnustuskirjeen? Antaako Murrayn ylpeys periksi juosta Korkean Johnin metsään ("Lofty John's bush"), kun Teddy viheltää? Nyt aikuisena ymmärrän enemmän kirjasta - lapsena pidin sitä jotenkin vaikeana ja erilaisena kuin kahta edellistä sarjan kirjaa, mutta nyt monenlaiset mysteerit selviävät ja ovatkin aivan yksinkertaisia. Oikeastaan en edes muista, mitä lapsena pidin kirjassa niin vaikeana ymmärtää. Kohdassa, jossa Teddyn äiti kertoo lampun pudonneen ja syttyneen tuleen (ja aiheuttaneen arven hänen kasvoissaan), tulin vasta nyt ajatelleeksi, että kyseessä ei muuten ollut sähkölamppu...

Lisäksi huomasin asian, jota suomenkielisessä kirjassa ei ole: vuosiluvun Emilian päiväkirjamerkinnöissä. Se on yksinkertaisesti "19--". Tekstistä käy ilmi, että tapahtumat sijoittuvat jonkin verran ajassa taaksepäin - kirjat on painettu 1920-luvulta alkaen - Montgomery esimerkiksi sallii kaikkitietävän kertojan tulla silloin tällöin kuuluvammaksi ja huomauttaa vaikkapa tietynlaisten hihojen olleen "siihen aikaan kovin suosittuja". Kirjoittaja ei siis ota kantaa tarkkaan tapahtumahetkeen, ehkä siksi, että lukijan olisi helpompaa keskittyä henkilöihin ja tapahtumiin ja kokea ne läheisiksi.

Ensimmäistä kertaa ajattelin sitäkin, että päiväkirjamerkintöjen välissä saattaa olla viikkoja. Tekstissä on siis aukkoja enemmän kuin tiesinkään. Emilian päiväkirjan ulkopuolisessa kerronnassa kuukausia saatetaan kuitata parilla kappaleella. Oliko näin kahdessa ensimmäisessä kirjassa? Miksi Montgomery panee Emilian riutumaan Teddyn perään (joka ei tarkista, onko rakkaudentunnustuskirje tullut perille; ei ole) yli kahdeksi vuodeksi käsittelemättä tätä aikaa paljoakaan? Mitä hyötyä romaanille, kerronnalle, henkilöiden kehitykselle on näin pitkästä ajasta? Tietäisinpä jotain kirjallisuudentutkimuksesta.

Ja sitten voi tietysti aina nauraa puberteettisesti sellaisten sanojen kuin pussy, gay ja queer - muutamia mainitakseni - merkitysten muuttumiselle kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Sain kirjan Pieni runotyttö 8-vuotispäivänäni ja pian joululahjaksi seuraavan osan Runotyttö maineen polulla. Osaan ne melkein ulkoa, vaikka varmaankin uudelleenluenta aikuisena voisi muuttaa käsitystäni niistäkin. Olen lukenut myös Annat ja muut, mutta Emilia vetoaa minuun enemmän. Ala-asteella kirjoitin joskus päiväkirjaa ja jonkin runonkin (hrr) epäilemättä juuri Emilian innoittamana. Harmi, ettei kotoisen lähiön luonto oikein tarjonnut samanlaisia elämyksiä kuin Uuden Kuun hedelmätarha ja Prinssi Edwardin saaren rannat. Nykymaailmassa on liikaa vieraita ihmisiä, liikaa rumia esineitä ja myllerrettyä luontoa. Vasta nyt näen, miten suuri osa luonnolla on Montgomeryn kirjoissa - mistä sellaisen täydellisen runollisen miljöön löytäisi omaan elämäänsä? Kirjoittaminenkin olisi hienoa, ihan noin esteettisestikin, ja jotta voisi sanoa "kirjoittavansa", mutta mitä kirjoittaa, jos ei ole runoilija?

Uuteen Kuuhun voi paeta ajatuksissaan, mutta ei sinne voi pitkäksi aikaa jäädä. Ja kuka haluaisikaan jäädä yhteisöön, joka on täynnä pahansisuisia tätejä, jossa tärkeimmät kirjeet aina katoilevat ja jossa 24-vuotias naimaton nainen on pulassa?

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Värimeemi: violetti

Sain violetin värin meemattavakseni, mutten löydäkään meemiä enää. Kirjoitan siis asioita, joita violetista tulee mieleen.

Violetti oli yksi lempi- ja käyttöväreistäni samoihin aikoihin kuin käytin sinistä, eli ikävuosina 11-16. Nykyään se on lähinnä outo ja vieras (kuten sininenkin). T sen sijaan tykkää siitä ja käyttää joitakin violetteja vaatteita. Siksipä väri tuokin mieleeni T:n. Nyt kun mietin, muistan ensimmäisen käsilaukkuni yli 15 vuotta sitten olleen violetti. Äiti antoi sen minulle. Hihnaan piti tehdä solmu, jottei se olisi ollut liian pitkä. Luulen, että olen myös joskus omistanut violetin lompakon. En kyllä ole asiasta aivan varma.

Jostain syystä juuri tätä tehdessäni violeteista asioista tulee ensimmäisenä mieleen munakoiso. Olen kyllä syönyt sitä joskus. Minulla ei ole siitä mielipidettä, paitsi ehkä se, että violetissa ruoassa on jotain hieman sairaalloista.

Käytin vielä tämän vuoden puolella violettia t-paitaa, joka oli ostettu Tarjoustalosta markka-aikaan. Se oli aikamoinen riekale, mutta jostain syystä joistakin esineistä on vaikea luopua.

Päiväpeitto, jonka päällä tätä kirjoitan, on violetti, toiselta puolelta tummempi ja toiselta vaaleampi. T valitsi sen. Makuuhuoneessa on lisäksi ruskeaa, oranssia ja luonnonvalkoista.

"T, sanopa jotain violettia!" "Tiivi-Taavi."

Värjäsin hiljakkoin vaatteita violeteiksi, lähinnä saadakseni kuntoon erään pilalle haalistuneen T:n paidan. Paita on edelleen pilalle haalistunut (mikä ei estä häntä käyttämästä sitä), mutta nyt meillä on myös kaksi oikein tyylikästä pyyhettä, joissa ei ollut enää vuosiin ollut oikeastaan mitään väriä. Värjäsin samalla eräitä muitakin vaatekappaleita vaihtelevalla menestyksellä. Jälkeenpäin pyyhkestä irtosi pesussa väriä muihin vaatteisiin, joista se ei lähde, ei niin millään. Ei tällä kertaa mennyt niin kuin Strömsössä...

Ala-asteen kässätunneilla valitsin aina ommeltaviksi violetin- ja aniliininpunaisen kirjavia, käsittämättömän karseita kankaita. Miten sellaisia on myyty, saati ostettu?

Rakas kolme vuotta sitten varastettu pyöräni oli violetti Helkama.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Liina

"Onko sulla siellä pikkuinen sisällä?"

"..."

"Voi miten se on söpö..."

"..."

"Kuinka vanha se on?"

"..."

"Siellä sen on hyvä olla äidin sylissä."

"..."

"Ei minun aikana ollut tuollaisia."

torstai 6. toukokuuta 2010

Vaikea keskittyä kun vauva hymyilee

Äitiys on oikeastaan juuri sellaista kuin odotinkin.

Odotin kauan, että tulisi aika, jolloin olisi iloittava pienestä enimmän osan päivästä kuluessa (kuitenkin aivan mielekkäisiin) välttämättömyyksiin. Tarkoitan tietenkin sitä, että pienetkin nautinnot, sellaiset kuin lämmin suihku, puhtaat vaatteet ja runsaat, huolellisesti päällystetyt voileivät, tuntuisivat luksukselta keskellä arkea, koska enää ei olisikaan loputtomasti aikaa käytettävänä itsensä viihdyttämiseen, vaan sitä huomaisi käyttävänsä tunteja ja tunteja johonkin sinänsä tärkeään ja hyvältä tuntuvaan, mutta kuitenkin vain toisten hyväksi koituvaan. (Tätä kirjoittaessani keskeytän säännöllisesti peitelläkseni vieressäni kujertelevan t:n paremmin - hänen kätensä haluaisivat olla peiton ulkopuolella, missä ne muuttuvat kylmiksi.) Nyt kaikki on sellaista kuin toivoinkin. En ole enää aikoihin tuntenut tarvetta lohduttaa itseäni esimerkiksi ostamalla tavaroita, tukeva voileipä ja kirja imetyksen aikana tai jälkeen riittävät oikein hyvin - hurraa, olen saavuttanut tavoitteeni iloita vähästä!

Tähän kohtaan piti kirjoittamani äitiydestä ja naiserityisyyttä korostavasta feminismin haarasta, mutta sitten unohdin puolessavälissä mitä oikeastaan olin sanomassa. Ei minulla tainnut ollakaan mitään erityistä asiaa, kirjoitan siitä joskus toiste, ehkä.

Olen nyt päässyt vauvanhoitotaidoissani sille asteelle, että voin melko rohkeasti lähteä pelkän kantoliinan ja t:n kanssa minne vain - kunhan mukana on kylliksi vaihtovaippoja ja -vaatteita. Eilenkin kävimme yliopistolla ilmoittautumassa kirjatenttiin ja syömässä, ja T:n töissä nopeasti, ja sitten neuvolassa hakemassa molemmille rokotukset. (Minä olinkin ainut, joka sai piikin, t sai rokotteensa pipetillä suuhun. Taisi olla hyvää.) Kantoliinassa nukkuessaan t ei häiritse ollenkaan, olen oikeastaan iloinen, että saan lisäpainoa kävelyyn, lisää energiankulutusta. Minun ei myöskään tarvitse kiirehtiä kotiin imettämään, niin kuin jumppatuntien jälkeen t:n ollessa kotona T:n hoivissa.

Ylimääräinen energiankulutus tulee tarpeeseen, sillä yritän pudottaa painoani. Yritän ensimmäiseksi vähentää makeansyöntiäni ja syömistä silloin, kun ei ole nälkä. Minulla on vielä kolmisen kiloa raskaudesta jäljellä, mutta en pahastuisi jos enemmänkin lähtisi. Tai ainakin kilot voisivat muuttua lihakseksi, selässäni näkyy raskauden aiheuttama usean kuukauden tauko lihastreeniliikunnassa. Olenkin menossa huomenna keskivartalotreeniin ja venyttelyyn, sunnuntaina bodyyn ja mahdollisesti venyttelyyn ja tiistaina bodypumppiin. Tänään meillä suursiivotaan porukalla (koska suursiivous vauvan kanssa ei oikein onnistu ja tarvitsemme apuväkeä), ja oikeastaan haluaisin hypätä tyttöjen kanssa narua sen jälkeen. T voi pitää t:tä kantoliinassa ja pyörittää narua, hänellä ei nimittäin luullakseni ole tarvittavia motorisia taitoja hyppäämiseen eikä varsinkaan vuosien harjoitusta... Mutta ensin se naru pitää ostaa. Itiksen lelukaupassa on varmasti niitä. Ostarin Tiimarissa on vain lyhyitä. (Joku potkii uutterasti oikeaa kättäni.)

Olen, kuten jo kauan, kaivannut sosiaalista elämää, sellaista jossa mennään jonnekin jossa on paljon tuttuja ja puolituttuja, istutaan niiden kanssa mukavasti ja kiireettömästi ja nauretaan kovasti. Nykyään ihmissuhde-elämäni on aika kuivakkaa, saan hoitaa t:tä ja kotia ja samalla kuunnella muiden ilonpitoa seinän läpi, tai jos hyvin käy saatan tavata nopeasti jonkun yksittäisen huolestuneen ihmisen yliopistolla tai jumpassa. Tarvitsisin enemmän juhlia, hauskanpitoa ja hengausta, mutta niitä on niin vähän ja paikalla on lopulta niin harvoja ihmisiä. Olen oikeastaan jo kauan ollut melko yksinäinen. Monia kaukaisempiakin tuttuja haluaisin nähdä, niitä, joita ei edes tajua kaivanneensa ennen kuin heidät taas tapaa, mutta he eivät tunnu haluavan nähdä minua, eivät ainakaan niin paljoa, että tekisivät asialle jotain. Enkä minäkään osaa enkä jaksa järjestää aina, varsinkaan jos, kuten monien kanssa käy, sovitut tapaamiset peruuntuvat eikä uusia sovita.

Kaipaan kouluun, peruskouluun. Silloin oli hauskaa. Tämä on nyt selvästi tämä hetki, kun ihminen toteaa nuoruutensa loppuneen, ystäviensä unohtaneen ja elämänsä muuttuneen äitinsä elämäksi. Puolensahan siinäkin on, kuten postauksen alussa iloitsin, mutta...

On tässä nyt selvästi pakattava itsensä ja lapsensa ja lähdettävä ulos.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Pyysin äitiäni soittamaan uudestaan tunnin päästä ihan tämän päivityksen takia

Totaalisesti kilahtanut lapsi on työnnetty parvekkeelle nukkumaan, joten äippä ehtii kirjoittaa muutaman rivin.

Löysin kerran kirpparilta kirjan Opi kuuntelemaan vauvaasi (Tracy Hogg, ilmestynyt suomeksi 2001), ja olen sitä tässä imettäessäni lukenut pari päivää. Olen nyt yhtäkkiä paljon enemmän huolissani lapsen kasvatuksesta kuin aikaisemmin: tietoa on saatavilla paljon, ja osa siitä vahvasti ristiriitaista viereisestä lähteestä pulppuavan tiedon kanssa. Tämän nimenomaisen kirjan kirjoittaja vastustaa syvästi lapsentahtista imetystä, jossa vauvaa imetetään aina, kun hän haluaa, ja perhepeti-ideaa, siis koko perheen yhdessä nukkumista. Molemmat ovat olleet yhä enenevässä määrin tapetilla viime aikoina, jopa siinä määrin, että ne ovat muuttumassa valtavirraksi. Jopa neuvolassa puhutaan lapsentahtisuuden puolesta (tarkistin tänään), ja itsekin uskoin siihen täysin vielä toissapäivänä.

Kuten sanottu, tämän kirjan kirjoittaja siis vastustaa näitä ajatuksia ja vieläpä lapsen kunnioittamisen nimissä: hänen mukaansa tulee "aloittaa niin kuin aikoo jatkaa", ja opettaa lapsi johdonmukaisesti ja alusta asti säännöllisyyteen (2,5-3 tunnin ruokailuvälit, tehokkaan imetyksen jälkeen aktiivinen vaihe ja lopulta uni) ja itsenäisyyteen (ei syliin tai viereen, vaan omaan sänkyyn nukahtaminen). Kiitos äitini, luontaisen kasvattajan, olen kyllä hyvin tietoinen vaaroista, jotka piilevät lapsen kaikkien oikkujen noudattamisessa. Kukaan ei ole onnellinen tilanteessa, jossa perheen aikatauluista ja tavoista määrää kaksivuotias - vähiten tämä suorastaan heitteille jätetty lapsiparka itse.

Olen kuitenkin antanut vakuuttaa itselleni, että vauvan kanssa tilanne on jostain syystä erilainen: koska vauva on jotenkin "luonnollinen" ja "turmeltumaton" (ja tästä ei ole pitkä matka ajatukseen "lasten salatusta viisaudesta" ja "syvästä filosofiasta", *valitsemanne manaus tähän*) hänen voi hyvin antaa pyörittää koko perhettä vaistojensa mukaan. Missä vaiheessa vauvan luonnollisuus sitten muuttuu leikki-ikäisen hemmotelluksi tyranniaksi, sitä en tiedä.

Tähän asti olen siis rauhoittanut lapseni imetyksellä vaikka tunnin-puolentoista välein - se on toiminut joka kerta. Olemme myös nukuttaneet häntä paljon vieressä (ei tosin jokaista yön imetysväliä, koska nukumme itse paremmin, kun pikku t on kaukana). Nyt tämä kirja on saanut minut pitämään itseäni, paitsi lyhytnäköisenä, myös mukavuudenhaluisena ja itsekkäänä: olen kuin koiranomistaja, joka sietää somalta pennulta sellaista, mistä isolle hurtalle myöhemmin suuttuu. Pohjimmiltani, sanoo kirja, haluan siis vain vaientaa lapseni itkun alkuunsa kuuntelematta mikä hänellä todella on hätänä.

Tässä päästäänkin kirjan parhaaseen antiin ja siihen, mikä siitä tekee uskottavan ja hyvän: lapsen kunnioittavaan kuuntelemiseen. Kirjoittaja on toiminut "vauvakuiskaajana" 20 vuotta ja sinä aikana johdonmukaisesti puhutellut kaikkia vauvoja melkein kuin aikuisia, kohteliaasti ja selittäen etukäteen kaiken toimintansa ("nostan nyt vähän jalkojasi, niin saan tämän vaipan vaihdetuksi"). Hän korostaa vauvan kanssa puhumista, ei vain vauvalle puhumista. Kirjoittaja on tarkkaillut lapsia oppiakseen lukemaan näiden viestejä ja kannustaa vanhempiakin siihen. Kuten yleisesti tiedetään, vauvoillakin on lukuisia erilaisia itkuääniä ja eleitä erilaisista tarpeista viestimiseen. Kirjoittajan mukaan nämä erot kuitenkin häviävät, jos viesteihin ei todella reagoida oikein - esimerkiksi jos jokainen inahdus vaiennetaan rinnalla.

Kirja puhui vahvasti koko perheen hyvinvoinnin puolesta: vauvan on sopeuduttava tähän maailmaan, ei maailman vauvaan. Hänen on opittava säännöllinen elämänrytmi, joka lopulta luo kaikille turvallisuutta ja ennustettavuutta, jota vauvat rakastavat. Vauvan kunnioitus vaatii vanhempia näkemään vaivaa sen verran, että he kasvattavat tämän mukaan elämänrytmiin,
josta ei tule ongelmia paria kuukautta myöhemmin, ja jota siis voidaan noudattaa isommankin lapsen kanssa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei lasta ehdollisteta käyttämään äitiä tuttina (kirjoittaja puhuu lämpimästi huvituttien puolesta) tai isää sänkynä. Jos vauvan on annettu oppia vahingollisia tapoja, kaikki kärsivät myöhemmin, kun hän ei suostu nukahtamaan muuten kuin syliin, tai autoon tai rinnalle (ja hän on painavampi kannettava).

Olin hyvin vaikuttunut kirjassa olleista, hyvin paikkansapitävistä taulukoista, joiden mukaan vauvan ääniä ja eleitä ja niiden yhdistelmiä tulkitaan ("suu aukeaa huutoon mutta ääntä ei kuulu, sitten haukotus ja lopulta valitus = ilmavaivoja tai muita kipuja"). Varuillani olin niiden kohtien suhteen, joissa kiellettiin pitämästä lasta sylissä "liikaa": heti kun vauva rauhoittuu, hänet lasketaan pois sylistä, omaan sänkyynsä nukahtamaan. Jos hän alkaa itkeä, hänet otetaan uudestaan syliin. Tyytyväistä vauvaa ei siis pidettäisi koskaan sylissä! Mihin on hävinnyt sanonta siitä, että jos et pidä lasta sylissä ensimmäistä kahta vuotta, "pidät koko ikäsi"?

Kirja onnistui kuitenkin pelottelemaan tehokkaasti. Enhän minä halua perheeseeni lasta, joka ei välitä kommunikoida kanssani, kosken osaa kuitenkaan tulkita hänen todellisia tarpeitaan (vaan työnnän aina rinnan suuhun vaikka kyse olisi "liioista virikkeistä" ja "yliväsymyksestä" - joista varsinkin jälkimmäisen kanssa uskon tehneeni jo tuttavuutta, ja semmoinen tilanne on muuten tosi vaikea) enkä etenkään pikku tyrannia, jonka vanhemmat eivät uskalla asettaa hänelle rajoja, koska vauva "itse kyllä tietää mitä tarvitsee". En myöskään halua uhrata koko yksityiselämääni ja hyvinvointiani yhdelle vauvalle (miettikää nyt mitä seuraavalle enää jäisi, tai, hyvät hyssykät, minulle), joka on tottunut pitämään minua tuttinaan ja unilelunaan, jota ilman rauhoittumisesta ei tule mitään.

Nyt minua repivät suuret mielikuvavoimat kahteen suuntaan. Kuinka paljon on sopivasti syliä, jolla määrällä vauvasta kasvaa itsenäinen, onnellinen ja luottavainen, muttei kuitenkaan syliin totaalisen ehdollistunut ja sylistä riippuvainen? Onko paha olla sylistä riippuvainen, olenhan minäkin? Entä jos pikku t itkee ilmiselvästi nälkää, vaikka edellisestä syötöstä on kulunut kaksi tuntia eikä kahta ja puolta? Mitä helvettiä minä teen täysin kilahtaneelle yliväsyneelle vauvalle, jos nukahtamisen Ensimmäinen vaihe, Kolme Haukotusta, on mennyt huomaamatta silmieni ohi enkä ole ehtinyt eliminoida kaikkia virikkeitä pikku kukkaseni ympäristöstä? Onko tutti nyt sittenkin hyvä asia ja kantoliina paha?

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Eritteitä, paljon eritteitä

Alkaapa olla pikkuisen mökkihöperö olo.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Tunnen olevani velvollinen kertomaan

Poikanen syntyi viime viikon keskiviikkona päivää ennen laskettua aikaa. Ehdin tehdä tenttini, viettää naistenpäivää, käydä museossa, leffassa ja syömässä, riehua kaikin tavoin. En ehtinyt mennä viimeiselle synnytyslaulukurssille, lakata kynsiäni enkä pestä ikkunoita. T ei lähtenyt keskiviikkona töihin, ja hyvä niin: vauva oli ulkona neljä tuntia ennen hänen työaikansa päättymistä. Synnytys oli nopeahko ja helpohko: kolmelta aamulla heräsin, yhdeksältä olimme sairaalassa, yhden jälkeen vaava oli jo paikalla.

Onneksi en ollut tehnyt periaatepäätöksiä oikeastaan mistään: olisin pyörtänyt ne kaikki. Hyvästi vesiallas, aquarakkulat ja jakkara, tervetuloa lääkkeet, eppari, puoli-istuva. Kivaa oli ja kätilö ja kätilöopiskelija kehuivat minut maasta taivaaseen - ihan synnytyskertomukseenkin oli päässyt ilmaus "erittäin hyvin" (en nyt tarkenna). Anestesialääkäri oli hauska ohjelmanumero, harmi vain että olin niin ilokaasuissani, etten oikein tajunnut nauttia hänen vanhahtavasta virkaintoisuudestaan, hierarkiakäsityksistään ja teitittelystään oikein sydämeni pohjasta. Onneksi hän ei silti ollut läsnä kuin vähän aikaa, olisi siihen kyllästynyt. Urbaanilegenda siitä, että yksikään kätilö ei ikinä vahingossakaan käytä vauvasta pronominia "se" pitää paikkansa. Toinen legenda siitä, että synnytyslaitoksella kaikki naiset ovat "rouvia" jäi vielä tarkistamatta.

Lapsivuodeosastolla saimme perhehuoneen neljäksi päiväksi (yksi ylimääräinen päivä, koska vauva ei oikein hiffannut syömisen ideaa heti). En olisi ikinä selvinnyt ilman T:a siellä, mutta nytpä osasin kerrankin heittäytyä ja sopeuduin sairaalaelämään nopeammin ja paremmin kuin ikinä mihinkään tätä ennen. Henkilökunta oli ihanaa, meidän täytyy lähettää heille kiitoskirje.

Kokemus oli kaikin puolin hieno. Meidät toivotettiin "tervetulleiksi uudestaan"!

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Niin ja se tentti huomenna.

Noin. Nousin kuudelta, kosken saanut enää unta. Olin heräillyt yöllä, milloin massiiviseen takareisikramppiin, milloin synnytysuneen (istuin vessassa, luonnollisesti ovi auki, ja ohi lappoi nuoria isiä sairaalavaatteissa ja vauva jonkinlaisessa kätevässä vauvahenkarissa, odotin että omani tulivat kohdalle ja kutsuin heidät seurakseni pikkulaan, ja siinä se sitten olikin koko homma. Piti vain pyyhkiä lopuksi), enkä jaksanut enää maata paikallani kädet turvoksissa ja selkä jumissa.

Hiivin siis kylppäriin pohtimaan, miten taion huoneen ainoasta laskutilasta, pesukoneenpäällisestä, hoitopöydän ja samalla sijoitan kaikki sen päällä olleet kosmeettiset asiat - enkä edes meikkaa - jonnekin muualle kuin (tavallisesti pölyiselle, hiuksiselle, tahraiselle ja märälle, mutta ei tänään) lattialle. Eilen (suurimmaksi osaksi puoliskoni kontolle jättämäni) siivouspäivän jälkeen, puolisen tuntia ennen kauppojen sulkeutumista, olin juoksennellut automarketeissa etsimässä kylppäriin sopivaa, lattialla seisovaa hyllyä, mutten löytänyt edes siedettävää.

Tänä aamuna pääsin onnittelemaan itseäni siitä, että selvisin kokonaan ilman mokomaa töröä lattialla - sijoittelin vain kaikki tavarat näppärästi kahteen seinällä roikkuvaan toilettilaukkuun, suihkunurkan sampoohyllylle, heppoiselle peilihyllylle, altaan reunalle ja lampun päälle. Miten saatoinkin luulla, ettei kylpyhuoneessa ollut laskutilaa? Kauniskin siitä tuli, koska huone on täynnä kylpyankkoja, erilaisia kaloja ja sieviä magneetteja (ne tarttuvat seiniin).

Nyt tiedän senkin, miksi meillä on kaksi tusinaa värikkäitä pikkupyyhkeitä, joita ei koskaan käytetä: ne on tarkoitettu sopimaan täsmälleen pesukoneen päälle hoitopöydän pehmusteeksi ja kaunistukseksi. Olen oikein ylpeä. Vaippojenliotusämpäri (se ihana läpikuultava vihreä, jonka Maija lahjoitti neljä vuotta sitten) halkesi eilen juuri sen verran, että sen sisälle kannattaa laittaa muovipussi ja sen jälkeen käyttää sitä taas niin kuin ei mitään - ja vähänkö on hygieenistä ja helppoa sitten kun tekee mieli pestä se. (Vaikka tietenkään kaltaiseni hippi ei vaihda siihen uutta muovipussia kovinkaan usein.)

Muutenkin olen tässä suoritellut kaikenlaista ihanaa ja tyydyttävää, suursiivouksen lisäksi pessyt pyykkiä, värjännyt hiuksia (ja ripset ja kulmat), kynsien lakkaus on suunnitteilla, hiljan ostamaani imetystyynyyn ajattelin painaa eläimenkuvia (minkä eläimen? Ehdottakaa); ihmissuhteita on vaalittu, tulevaa naistenpäivää juhlittu (ja juhlitaan), museo- ja elokuvakäyntejä suunniteltu ja kohta lähden vuosijuhlasillikselle (todellakaan en olisi jaksanut mennä itse juhliin eilen). Tänään roudataan parvekevaunut kellarista, keskiviikkona T tulee mukaani viimeiselle synnytyslaulukurssille.
Ikkunatkin tekisi mieli pestä ainakin sisäpuolilta. Pakastin on täynnä.

Tekemällä asioita saan muuta ajateltavaa (ja keskusteltavaa) kuin oman kehoni, ja se on oikein hyvä asia. En jaksaisi tätä sielun vankilaa muuten... Sielunkin lonkkia alkaisi kohta särkeä ja sielun sormet turvota, ja sitäkin pitäisi, voi hyvä Sylvi, öljytä ja venytellä, jos en ruokkisi sitä mukavilla toimilla. Onneksi maailmassa riittää puuhaa.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Vastasyntynyttä ei oikeasti voi nukkua lyttyyn. :)

Joojoo, kirjoitetaan. Olen yhä raskaana (37+5), istun yhä luennolla kerran viikossa ja litteroin yhä kaiken vapaa-aikani. Kaiken tämän pitäisi olla ohi parin kolmen viikon sisällä. Tällä hetkellä elän erittäin vahvasti sitku-elämää. Haaveksin kielletysti siitä, että yksi ihminen muuttaa puolestani koko elämäni, poistaa kaikki stressinaiheet (vaikka minä itsehän ne poistan, kun haluan kaiken järjestykseen ennen kuin vaavu ilmestyy), hävittää ahdistuspurentani (kuinka paljon kiristelenkään kasvolihaksiani, huomasin sen tänään viettäessäni reilun tunnin peilin edessä) ja sallii minun aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä kivojen ja helppojen asioiden parissa. (Meille valaille ei pidä antaa kovin vaikeita tehtäviä, esimerkiksi liian älykästä keskusteluseuraa, koska meille tulee alemmuudentunne.)

Istuin aamupäivästä kampaajalla ajattelemassa, että voisitko kiitos leikata hieman energiaa myös tähän "unettomuudesta turvonneeseen" naamaan, että kyllä sitä iän myötä alkaa valvominen näkyä yhä helpommin, kunnes totuus yhtäkkiä iski tajuntaani: voisiko poskien ja leuanalusen soma pyöreys kenties johtua siitä, että henkilö on saanut 8 kuukaudessa 15 kiloa
lisää painoa? Johonkinhan sen on täytynyt mennä. No mutta hei, olenhan kymmenen vuotta tiedostanut omistavani pitkän naaman, joten kai nyt pitäisi olla tyytyväinen. Muutenkin kaikki muut näyttävät nykyään mahdottoman hoikilta, ketteriltä ja vyötärökkäiltä - minä metrisine uumineni vain olen ainut normaali tässä tikkuihmisten kaupungissa. Puolisoni sanoo minua maitovalaaksi, ja yritän vain pitää siitä sen sijaan että esimerkiksi masentuisin ja häpeäisin lihavuuttani.

Viimeksi tänään kyllä kuulin mahaani kehuttavan kauniiksi, ja itse asiassa olen hämmästynyt siitä, miten verraten pieni se yhä on. Olin odottanut keskivartaloni muuttuvan lentokentäksi. En oikeastaan näe muutosta mahan koossa, mutta tunnen sen kyllä: aina kun kuvittelen mahtuvani näppärästi livahtamaan jostakin rakosesta, kuvittelen väärin. Paitani (T:n paidat) ovat jatkuvasti tahraiset, koska törmäilen ruokiin. Niin kuin nyt siihen laskiaispullavatiin, jonka luulin ohittavani (pullan tai kaksi nappaavan) käsivarren matkan päästä.

Kaikki liikunta enimmäkseen sattuu (tänään huusin T:n keittiöstä sammuttamaan kännykän herätyksen, koska olin väärällä kyljellä enkä voinut kääntyä), joten käytän aikani syömiseen. Olen ohittanut itselleni asettamani painorajan kolmella kilolla. Eilen sentään oli hyvä päivä: onnistuin juoksemaan metroon ensimmäisenä kahdesta ehtineestä. Loput samalla (myöhästyneellä) bussilla tulleista jäivät kauas taakse. Aika hyvin yhdeksännellä kuulla, kehuin itseäni siinä hengitystä tasatessani. Tänään klo 6.45 tein toista kertaa tänä talvena lumitöitä parvekkeella (tuisku näyttää siltä, että kolmas kerta koittaa pian) ja tunsin itseni oikein reippaaksi. Muuten en juuri liiku. Käveleminen on usein hidasta ja tuskallista, tai riippuu päivästä, on se joskus reipasta ja helppoakin.

Eilen olimme seitsemän muun pariskunnan kanssa sairaalassa tutustumiskäynnillä. Opimme paljon ja esitin kätilölle runsaasti tyhmiä kysymyksiä, jotka saivat myötähäpeään taipuvaisen T:n vaipumaan kasaan tuolillaan (hänellä on suuria vaikeuksia näyttäytyä ihmisten kanssa, jotka puhuvat vieraille tai, horrible dictu, kysyvät niiltä neuvoa, ja totta munassa minä kysyn omaa lisääntymisterveyttäni koskevia asioita jos kysyttää). Nyt tiedän, että kukaan ei-päihtynyt ei ihan totta makaa vieressä nukkuvaa imeväistä kuoliaaksi, ja että synnytys alkaa oksentamisella, ja että erikokoiset sairaalakaavut ovat myös erivärisiä. Ei siis ole pelkoa, että saisin (S-kokoisen) vaaleanpunaisen, tiedotti puolisoni.

Näimme myös (minä luullakseni ensimmäistä kertaa elämässäni tai ainakin 17 vuoteen) päivän vanhan vauvan (eiliset puolella hinnalla?). Vanhemmat olivat kuulemma olleet vain kaksi viikkoa sitten samalla kiertokäynnillä kuin me. Rääpäle oli syntynyt viikon etuajassa, ja on siis vain hieman isompi kuin meidän vaavimme nyt - ihan hillittömän pieni. Sillä oli täysi työ pitää molempia silmiä yhtä aikaa auki. Se makasi naamallaan isänsä kämmenellä ja piti outoa urinaa. Mukaan saimme puhelinnumerolapun ja synnytyssuunnitelmaksi otsikoidun lapun, joka alkoi sanoilla "synnytystä ei voi suunnitella".

Tunnen oloni aika luottavaiseksi nyt, kun olen nähnyt neuvolassa varsin vaarattoman videon, käynyt tuon kiertokäynnin ja aloittanut synnytyslaulukurssinkin (voitte kuvitella mitä mieltä puolisoni siitä on ja kuinka halukas hän on tulemaan paikalle häpeämään minua, vaikka oikeasti itsekin kieltäydyn yhä "pysähtymästä ihmettelemään" mitään "vastasyntyneen viisautta" ja "liittymästä naisten ketjuun" ja otan koko laulutouhun puhtaan teknisenä lihasten rentouttamisena äänenkäytön avulla). Hätäkös tässä. Ei ajatella sitä sunnuntaista Hesarin juttua. Ajatellaan tätä.