tiistai 13. heinäkuuta 2010

Värimeemi: violetti

Sain violetin värin meemattavakseni, mutten löydäkään meemiä enää. Kirjoitan siis asioita, joita violetista tulee mieleen.

Violetti oli yksi lempi- ja käyttöväreistäni samoihin aikoihin kuin käytin sinistä, eli ikävuosina 11-16. Nykyään se on lähinnä outo ja vieras (kuten sininenkin). T sen sijaan tykkää siitä ja käyttää joitakin violetteja vaatteita. Siksipä väri tuokin mieleeni T:n. Nyt kun mietin, muistan ensimmäisen käsilaukkuni yli 15 vuotta sitten olleen violetti. Äiti antoi sen minulle. Hihnaan piti tehdä solmu, jottei se olisi ollut liian pitkä. Luulen, että olen myös joskus omistanut violetin lompakon. En kyllä ole asiasta aivan varma.

Jostain syystä juuri tätä tehdessäni violeteista asioista tulee ensimmäisenä mieleen munakoiso. Olen kyllä syönyt sitä joskus. Minulla ei ole siitä mielipidettä, paitsi ehkä se, että violetissa ruoassa on jotain hieman sairaalloista.

Käytin vielä tämän vuoden puolella violettia t-paitaa, joka oli ostettu Tarjoustalosta markka-aikaan. Se oli aikamoinen riekale, mutta jostain syystä joistakin esineistä on vaikea luopua.

Päiväpeitto, jonka päällä tätä kirjoitan, on violetti, toiselta puolelta tummempi ja toiselta vaaleampi. T valitsi sen. Makuuhuoneessa on lisäksi ruskeaa, oranssia ja luonnonvalkoista.

"T, sanopa jotain violettia!" "Tiivi-Taavi."

Värjäsin hiljakkoin vaatteita violeteiksi, lähinnä saadakseni kuntoon erään pilalle haalistuneen T:n paidan. Paita on edelleen pilalle haalistunut (mikä ei estä häntä käyttämästä sitä), mutta nyt meillä on myös kaksi oikein tyylikästä pyyhettä, joissa ei ollut enää vuosiin ollut oikeastaan mitään väriä. Värjäsin samalla eräitä muitakin vaatekappaleita vaihtelevalla menestyksellä. Jälkeenpäin pyyhkestä irtosi pesussa väriä muihin vaatteisiin, joista se ei lähde, ei niin millään. Ei tällä kertaa mennyt niin kuin Strömsössä...

Ala-asteen kässätunneilla valitsin aina ommeltaviksi violetin- ja aniliininpunaisen kirjavia, käsittämättömän karseita kankaita. Miten sellaisia on myyty, saati ostettu?

Rakas kolme vuotta sitten varastettu pyöräni oli violetti Helkama.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Liina

"Onko sulla siellä pikkuinen sisällä?"

"..."

"Voi miten se on söpö..."

"..."

"Kuinka vanha se on?"

"..."

"Siellä sen on hyvä olla äidin sylissä."

"..."

"Ei minun aikana ollut tuollaisia."

torstai 6. toukokuuta 2010

Vaikea keskittyä kun vauva hymyilee

Äitiys on oikeastaan juuri sellaista kuin odotinkin.

Odotin kauan, että tulisi aika, jolloin olisi iloittava pienestä enimmän osan päivästä kuluessa (kuitenkin aivan mielekkäisiin) välttämättömyyksiin. Tarkoitan tietenkin sitä, että pienetkin nautinnot, sellaiset kuin lämmin suihku, puhtaat vaatteet ja runsaat, huolellisesti päällystetyt voileivät, tuntuisivat luksukselta keskellä arkea, koska enää ei olisikaan loputtomasti aikaa käytettävänä itsensä viihdyttämiseen, vaan sitä huomaisi käyttävänsä tunteja ja tunteja johonkin sinänsä tärkeään ja hyvältä tuntuvaan, mutta kuitenkin vain toisten hyväksi koituvaan. (Tätä kirjoittaessani keskeytän säännöllisesti peitelläkseni vieressäni kujertelevan t:n paremmin - hänen kätensä haluaisivat olla peiton ulkopuolella, missä ne muuttuvat kylmiksi.) Nyt kaikki on sellaista kuin toivoinkin. En ole enää aikoihin tuntenut tarvetta lohduttaa itseäni esimerkiksi ostamalla tavaroita, tukeva voileipä ja kirja imetyksen aikana tai jälkeen riittävät oikein hyvin - hurraa, olen saavuttanut tavoitteeni iloita vähästä!

Tähän kohtaan piti kirjoittamani äitiydestä ja naiserityisyyttä korostavasta feminismin haarasta, mutta sitten unohdin puolessavälissä mitä oikeastaan olin sanomassa. Ei minulla tainnut ollakaan mitään erityistä asiaa, kirjoitan siitä joskus toiste, ehkä.

Olen nyt päässyt vauvanhoitotaidoissani sille asteelle, että voin melko rohkeasti lähteä pelkän kantoliinan ja t:n kanssa minne vain - kunhan mukana on kylliksi vaihtovaippoja ja -vaatteita. Eilenkin kävimme yliopistolla ilmoittautumassa kirjatenttiin ja syömässä, ja T:n töissä nopeasti, ja sitten neuvolassa hakemassa molemmille rokotukset. (Minä olinkin ainut, joka sai piikin, t sai rokotteensa pipetillä suuhun. Taisi olla hyvää.) Kantoliinassa nukkuessaan t ei häiritse ollenkaan, olen oikeastaan iloinen, että saan lisäpainoa kävelyyn, lisää energiankulutusta. Minun ei myöskään tarvitse kiirehtiä kotiin imettämään, niin kuin jumppatuntien jälkeen t:n ollessa kotona T:n hoivissa.

Ylimääräinen energiankulutus tulee tarpeeseen, sillä yritän pudottaa painoani. Yritän ensimmäiseksi vähentää makeansyöntiäni ja syömistä silloin, kun ei ole nälkä. Minulla on vielä kolmisen kiloa raskaudesta jäljellä, mutta en pahastuisi jos enemmänkin lähtisi. Tai ainakin kilot voisivat muuttua lihakseksi, selässäni näkyy raskauden aiheuttama usean kuukauden tauko lihastreeniliikunnassa. Olenkin menossa huomenna keskivartalotreeniin ja venyttelyyn, sunnuntaina bodyyn ja mahdollisesti venyttelyyn ja tiistaina bodypumppiin. Tänään meillä suursiivotaan porukalla (koska suursiivous vauvan kanssa ei oikein onnistu ja tarvitsemme apuväkeä), ja oikeastaan haluaisin hypätä tyttöjen kanssa narua sen jälkeen. T voi pitää t:tä kantoliinassa ja pyörittää narua, hänellä ei nimittäin luullakseni ole tarvittavia motorisia taitoja hyppäämiseen eikä varsinkaan vuosien harjoitusta... Mutta ensin se naru pitää ostaa. Itiksen lelukaupassa on varmasti niitä. Ostarin Tiimarissa on vain lyhyitä. (Joku potkii uutterasti oikeaa kättäni.)

Olen, kuten jo kauan, kaivannut sosiaalista elämää, sellaista jossa mennään jonnekin jossa on paljon tuttuja ja puolituttuja, istutaan niiden kanssa mukavasti ja kiireettömästi ja nauretaan kovasti. Nykyään ihmissuhde-elämäni on aika kuivakkaa, saan hoitaa t:tä ja kotia ja samalla kuunnella muiden ilonpitoa seinän läpi, tai jos hyvin käy saatan tavata nopeasti jonkun yksittäisen huolestuneen ihmisen yliopistolla tai jumpassa. Tarvitsisin enemmän juhlia, hauskanpitoa ja hengausta, mutta niitä on niin vähän ja paikalla on lopulta niin harvoja ihmisiä. Olen oikeastaan jo kauan ollut melko yksinäinen. Monia kaukaisempiakin tuttuja haluaisin nähdä, niitä, joita ei edes tajua kaivanneensa ennen kuin heidät taas tapaa, mutta he eivät tunnu haluavan nähdä minua, eivät ainakaan niin paljoa, että tekisivät asialle jotain. Enkä minäkään osaa enkä jaksa järjestää aina, varsinkaan jos, kuten monien kanssa käy, sovitut tapaamiset peruuntuvat eikä uusia sovita.

Kaipaan kouluun, peruskouluun. Silloin oli hauskaa. Tämä on nyt selvästi tämä hetki, kun ihminen toteaa nuoruutensa loppuneen, ystäviensä unohtaneen ja elämänsä muuttuneen äitinsä elämäksi. Puolensahan siinäkin on, kuten postauksen alussa iloitsin, mutta...

On tässä nyt selvästi pakattava itsensä ja lapsensa ja lähdettävä ulos.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Pyysin äitiäni soittamaan uudestaan tunnin päästä ihan tämän päivityksen takia

Totaalisesti kilahtanut lapsi on työnnetty parvekkeelle nukkumaan, joten äippä ehtii kirjoittaa muutaman rivin.

Löysin kerran kirpparilta kirjan Opi kuuntelemaan vauvaasi (Tracy Hogg, ilmestynyt suomeksi 2001), ja olen sitä tässä imettäessäni lukenut pari päivää. Olen nyt yhtäkkiä paljon enemmän huolissani lapsen kasvatuksesta kuin aikaisemmin: tietoa on saatavilla paljon, ja osa siitä vahvasti ristiriitaista viereisestä lähteestä pulppuavan tiedon kanssa. Tämän nimenomaisen kirjan kirjoittaja vastustaa syvästi lapsentahtista imetystä, jossa vauvaa imetetään aina, kun hän haluaa, ja perhepeti-ideaa, siis koko perheen yhdessä nukkumista. Molemmat ovat olleet yhä enenevässä määrin tapetilla viime aikoina, jopa siinä määrin, että ne ovat muuttumassa valtavirraksi. Jopa neuvolassa puhutaan lapsentahtisuuden puolesta (tarkistin tänään), ja itsekin uskoin siihen täysin vielä toissapäivänä.

Kuten sanottu, tämän kirjan kirjoittaja siis vastustaa näitä ajatuksia ja vieläpä lapsen kunnioittamisen nimissä: hänen mukaansa tulee "aloittaa niin kuin aikoo jatkaa", ja opettaa lapsi johdonmukaisesti ja alusta asti säännöllisyyteen (2,5-3 tunnin ruokailuvälit, tehokkaan imetyksen jälkeen aktiivinen vaihe ja lopulta uni) ja itsenäisyyteen (ei syliin tai viereen, vaan omaan sänkyyn nukahtaminen). Kiitos äitini, luontaisen kasvattajan, olen kyllä hyvin tietoinen vaaroista, jotka piilevät lapsen kaikkien oikkujen noudattamisessa. Kukaan ei ole onnellinen tilanteessa, jossa perheen aikatauluista ja tavoista määrää kaksivuotias - vähiten tämä suorastaan heitteille jätetty lapsiparka itse.

Olen kuitenkin antanut vakuuttaa itselleni, että vauvan kanssa tilanne on jostain syystä erilainen: koska vauva on jotenkin "luonnollinen" ja "turmeltumaton" (ja tästä ei ole pitkä matka ajatukseen "lasten salatusta viisaudesta" ja "syvästä filosofiasta", *valitsemanne manaus tähän*) hänen voi hyvin antaa pyörittää koko perhettä vaistojensa mukaan. Missä vaiheessa vauvan luonnollisuus sitten muuttuu leikki-ikäisen hemmotelluksi tyranniaksi, sitä en tiedä.

Tähän asti olen siis rauhoittanut lapseni imetyksellä vaikka tunnin-puolentoista välein - se on toiminut joka kerta. Olemme myös nukuttaneet häntä paljon vieressä (ei tosin jokaista yön imetysväliä, koska nukumme itse paremmin, kun pikku t on kaukana). Nyt tämä kirja on saanut minut pitämään itseäni, paitsi lyhytnäköisenä, myös mukavuudenhaluisena ja itsekkäänä: olen kuin koiranomistaja, joka sietää somalta pennulta sellaista, mistä isolle hurtalle myöhemmin suuttuu. Pohjimmiltani, sanoo kirja, haluan siis vain vaientaa lapseni itkun alkuunsa kuuntelematta mikä hänellä todella on hätänä.

Tässä päästäänkin kirjan parhaaseen antiin ja siihen, mikä siitä tekee uskottavan ja hyvän: lapsen kunnioittavaan kuuntelemiseen. Kirjoittaja on toiminut "vauvakuiskaajana" 20 vuotta ja sinä aikana johdonmukaisesti puhutellut kaikkia vauvoja melkein kuin aikuisia, kohteliaasti ja selittäen etukäteen kaiken toimintansa ("nostan nyt vähän jalkojasi, niin saan tämän vaipan vaihdetuksi"). Hän korostaa vauvan kanssa puhumista, ei vain vauvalle puhumista. Kirjoittaja on tarkkaillut lapsia oppiakseen lukemaan näiden viestejä ja kannustaa vanhempiakin siihen. Kuten yleisesti tiedetään, vauvoillakin on lukuisia erilaisia itkuääniä ja eleitä erilaisista tarpeista viestimiseen. Kirjoittajan mukaan nämä erot kuitenkin häviävät, jos viesteihin ei todella reagoida oikein - esimerkiksi jos jokainen inahdus vaiennetaan rinnalla.

Kirja puhui vahvasti koko perheen hyvinvoinnin puolesta: vauvan on sopeuduttava tähän maailmaan, ei maailman vauvaan. Hänen on opittava säännöllinen elämänrytmi, joka lopulta luo kaikille turvallisuutta ja ennustettavuutta, jota vauvat rakastavat. Vauvan kunnioitus vaatii vanhempia näkemään vaivaa sen verran, että he kasvattavat tämän mukaan elämänrytmiin,
josta ei tule ongelmia paria kuukautta myöhemmin, ja jota siis voidaan noudattaa isommankin lapsen kanssa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei lasta ehdollisteta käyttämään äitiä tuttina (kirjoittaja puhuu lämpimästi huvituttien puolesta) tai isää sänkynä. Jos vauvan on annettu oppia vahingollisia tapoja, kaikki kärsivät myöhemmin, kun hän ei suostu nukahtamaan muuten kuin syliin, tai autoon tai rinnalle (ja hän on painavampi kannettava).

Olin hyvin vaikuttunut kirjassa olleista, hyvin paikkansapitävistä taulukoista, joiden mukaan vauvan ääniä ja eleitä ja niiden yhdistelmiä tulkitaan ("suu aukeaa huutoon mutta ääntä ei kuulu, sitten haukotus ja lopulta valitus = ilmavaivoja tai muita kipuja"). Varuillani olin niiden kohtien suhteen, joissa kiellettiin pitämästä lasta sylissä "liikaa": heti kun vauva rauhoittuu, hänet lasketaan pois sylistä, omaan sänkyynsä nukahtamaan. Jos hän alkaa itkeä, hänet otetaan uudestaan syliin. Tyytyväistä vauvaa ei siis pidettäisi koskaan sylissä! Mihin on hävinnyt sanonta siitä, että jos et pidä lasta sylissä ensimmäistä kahta vuotta, "pidät koko ikäsi"?

Kirja onnistui kuitenkin pelottelemaan tehokkaasti. Enhän minä halua perheeseeni lasta, joka ei välitä kommunikoida kanssani, kosken osaa kuitenkaan tulkita hänen todellisia tarpeitaan (vaan työnnän aina rinnan suuhun vaikka kyse olisi "liioista virikkeistä" ja "yliväsymyksestä" - joista varsinkin jälkimmäisen kanssa uskon tehneeni jo tuttavuutta, ja semmoinen tilanne on muuten tosi vaikea) enkä etenkään pikku tyrannia, jonka vanhemmat eivät uskalla asettaa hänelle rajoja, koska vauva "itse kyllä tietää mitä tarvitsee". En myöskään halua uhrata koko yksityiselämääni ja hyvinvointiani yhdelle vauvalle (miettikää nyt mitä seuraavalle enää jäisi, tai, hyvät hyssykät, minulle), joka on tottunut pitämään minua tuttinaan ja unilelunaan, jota ilman rauhoittumisesta ei tule mitään.

Nyt minua repivät suuret mielikuvavoimat kahteen suuntaan. Kuinka paljon on sopivasti syliä, jolla määrällä vauvasta kasvaa itsenäinen, onnellinen ja luottavainen, muttei kuitenkaan syliin totaalisen ehdollistunut ja sylistä riippuvainen? Onko paha olla sylistä riippuvainen, olenhan minäkin? Entä jos pikku t itkee ilmiselvästi nälkää, vaikka edellisestä syötöstä on kulunut kaksi tuntia eikä kahta ja puolta? Mitä helvettiä minä teen täysin kilahtaneelle yliväsyneelle vauvalle, jos nukahtamisen Ensimmäinen vaihe, Kolme Haukotusta, on mennyt huomaamatta silmieni ohi enkä ole ehtinyt eliminoida kaikkia virikkeitä pikku kukkaseni ympäristöstä? Onko tutti nyt sittenkin hyvä asia ja kantoliina paha?

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Eritteitä, paljon eritteitä

Alkaapa olla pikkuisen mökkihöperö olo.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Tunnen olevani velvollinen kertomaan

Poikanen syntyi viime viikon keskiviikkona päivää ennen laskettua aikaa. Ehdin tehdä tenttini, viettää naistenpäivää, käydä museossa, leffassa ja syömässä, riehua kaikin tavoin. En ehtinyt mennä viimeiselle synnytyslaulukurssille, lakata kynsiäni enkä pestä ikkunoita. T ei lähtenyt keskiviikkona töihin, ja hyvä niin: vauva oli ulkona neljä tuntia ennen hänen työaikansa päättymistä. Synnytys oli nopeahko ja helpohko: kolmelta aamulla heräsin, yhdeksältä olimme sairaalassa, yhden jälkeen vaava oli jo paikalla.

Onneksi en ollut tehnyt periaatepäätöksiä oikeastaan mistään: olisin pyörtänyt ne kaikki. Hyvästi vesiallas, aquarakkulat ja jakkara, tervetuloa lääkkeet, eppari, puoli-istuva. Kivaa oli ja kätilö ja kätilöopiskelija kehuivat minut maasta taivaaseen - ihan synnytyskertomukseenkin oli päässyt ilmaus "erittäin hyvin" (en nyt tarkenna). Anestesialääkäri oli hauska ohjelmanumero, harmi vain että olin niin ilokaasuissani, etten oikein tajunnut nauttia hänen vanhahtavasta virkaintoisuudestaan, hierarkiakäsityksistään ja teitittelystään oikein sydämeni pohjasta. Onneksi hän ei silti ollut läsnä kuin vähän aikaa, olisi siihen kyllästynyt. Urbaanilegenda siitä, että yksikään kätilö ei ikinä vahingossakaan käytä vauvasta pronominia "se" pitää paikkansa. Toinen legenda siitä, että synnytyslaitoksella kaikki naiset ovat "rouvia" jäi vielä tarkistamatta.

Lapsivuodeosastolla saimme perhehuoneen neljäksi päiväksi (yksi ylimääräinen päivä, koska vauva ei oikein hiffannut syömisen ideaa heti). En olisi ikinä selvinnyt ilman T:a siellä, mutta nytpä osasin kerrankin heittäytyä ja sopeuduin sairaalaelämään nopeammin ja paremmin kuin ikinä mihinkään tätä ennen. Henkilökunta oli ihanaa, meidän täytyy lähettää heille kiitoskirje.

Kokemus oli kaikin puolin hieno. Meidät toivotettiin "tervetulleiksi uudestaan"!

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Niin ja se tentti huomenna.

Noin. Nousin kuudelta, kosken saanut enää unta. Olin heräillyt yöllä, milloin massiiviseen takareisikramppiin, milloin synnytysuneen (istuin vessassa, luonnollisesti ovi auki, ja ohi lappoi nuoria isiä sairaalavaatteissa ja vauva jonkinlaisessa kätevässä vauvahenkarissa, odotin että omani tulivat kohdalle ja kutsuin heidät seurakseni pikkulaan, ja siinä se sitten olikin koko homma. Piti vain pyyhkiä lopuksi), enkä jaksanut enää maata paikallani kädet turvoksissa ja selkä jumissa.

Hiivin siis kylppäriin pohtimaan, miten taion huoneen ainoasta laskutilasta, pesukoneenpäällisestä, hoitopöydän ja samalla sijoitan kaikki sen päällä olleet kosmeettiset asiat - enkä edes meikkaa - jonnekin muualle kuin (tavallisesti pölyiselle, hiuksiselle, tahraiselle ja märälle, mutta ei tänään) lattialle. Eilen (suurimmaksi osaksi puoliskoni kontolle jättämäni) siivouspäivän jälkeen, puolisen tuntia ennen kauppojen sulkeutumista, olin juoksennellut automarketeissa etsimässä kylppäriin sopivaa, lattialla seisovaa hyllyä, mutten löytänyt edes siedettävää.

Tänä aamuna pääsin onnittelemaan itseäni siitä, että selvisin kokonaan ilman mokomaa töröä lattialla - sijoittelin vain kaikki tavarat näppärästi kahteen seinällä roikkuvaan toilettilaukkuun, suihkunurkan sampoohyllylle, heppoiselle peilihyllylle, altaan reunalle ja lampun päälle. Miten saatoinkin luulla, ettei kylpyhuoneessa ollut laskutilaa? Kauniskin siitä tuli, koska huone on täynnä kylpyankkoja, erilaisia kaloja ja sieviä magneetteja (ne tarttuvat seiniin).

Nyt tiedän senkin, miksi meillä on kaksi tusinaa värikkäitä pikkupyyhkeitä, joita ei koskaan käytetä: ne on tarkoitettu sopimaan täsmälleen pesukoneen päälle hoitopöydän pehmusteeksi ja kaunistukseksi. Olen oikein ylpeä. Vaippojenliotusämpäri (se ihana läpikuultava vihreä, jonka Maija lahjoitti neljä vuotta sitten) halkesi eilen juuri sen verran, että sen sisälle kannattaa laittaa muovipussi ja sen jälkeen käyttää sitä taas niin kuin ei mitään - ja vähänkö on hygieenistä ja helppoa sitten kun tekee mieli pestä se. (Vaikka tietenkään kaltaiseni hippi ei vaihda siihen uutta muovipussia kovinkaan usein.)

Muutenkin olen tässä suoritellut kaikenlaista ihanaa ja tyydyttävää, suursiivouksen lisäksi pessyt pyykkiä, värjännyt hiuksia (ja ripset ja kulmat), kynsien lakkaus on suunnitteilla, hiljan ostamaani imetystyynyyn ajattelin painaa eläimenkuvia (minkä eläimen? Ehdottakaa); ihmissuhteita on vaalittu, tulevaa naistenpäivää juhlittu (ja juhlitaan), museo- ja elokuvakäyntejä suunniteltu ja kohta lähden vuosijuhlasillikselle (todellakaan en olisi jaksanut mennä itse juhliin eilen). Tänään roudataan parvekevaunut kellarista, keskiviikkona T tulee mukaani viimeiselle synnytyslaulukurssille.
Ikkunatkin tekisi mieli pestä ainakin sisäpuolilta. Pakastin on täynnä.

Tekemällä asioita saan muuta ajateltavaa (ja keskusteltavaa) kuin oman kehoni, ja se on oikein hyvä asia. En jaksaisi tätä sielun vankilaa muuten... Sielunkin lonkkia alkaisi kohta särkeä ja sielun sormet turvota, ja sitäkin pitäisi, voi hyvä Sylvi, öljytä ja venytellä, jos en ruokkisi sitä mukavilla toimilla. Onneksi maailmassa riittää puuhaa.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Vastasyntynyttä ei oikeasti voi nukkua lyttyyn. :)

Joojoo, kirjoitetaan. Olen yhä raskaana (37+5), istun yhä luennolla kerran viikossa ja litteroin yhä kaiken vapaa-aikani. Kaiken tämän pitäisi olla ohi parin kolmen viikon sisällä. Tällä hetkellä elän erittäin vahvasti sitku-elämää. Haaveksin kielletysti siitä, että yksi ihminen muuttaa puolestani koko elämäni, poistaa kaikki stressinaiheet (vaikka minä itsehän ne poistan, kun haluan kaiken järjestykseen ennen kuin vaavu ilmestyy), hävittää ahdistuspurentani (kuinka paljon kiristelenkään kasvolihaksiani, huomasin sen tänään viettäessäni reilun tunnin peilin edessä) ja sallii minun aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä kivojen ja helppojen asioiden parissa. (Meille valaille ei pidä antaa kovin vaikeita tehtäviä, esimerkiksi liian älykästä keskusteluseuraa, koska meille tulee alemmuudentunne.)

Istuin aamupäivästä kampaajalla ajattelemassa, että voisitko kiitos leikata hieman energiaa myös tähän "unettomuudesta turvonneeseen" naamaan, että kyllä sitä iän myötä alkaa valvominen näkyä yhä helpommin, kunnes totuus yhtäkkiä iski tajuntaani: voisiko poskien ja leuanalusen soma pyöreys kenties johtua siitä, että henkilö on saanut 8 kuukaudessa 15 kiloa
lisää painoa? Johonkinhan sen on täytynyt mennä. No mutta hei, olenhan kymmenen vuotta tiedostanut omistavani pitkän naaman, joten kai nyt pitäisi olla tyytyväinen. Muutenkin kaikki muut näyttävät nykyään mahdottoman hoikilta, ketteriltä ja vyötärökkäiltä - minä metrisine uumineni vain olen ainut normaali tässä tikkuihmisten kaupungissa. Puolisoni sanoo minua maitovalaaksi, ja yritän vain pitää siitä sen sijaan että esimerkiksi masentuisin ja häpeäisin lihavuuttani.

Viimeksi tänään kyllä kuulin mahaani kehuttavan kauniiksi, ja itse asiassa olen hämmästynyt siitä, miten verraten pieni se yhä on. Olin odottanut keskivartaloni muuttuvan lentokentäksi. En oikeastaan näe muutosta mahan koossa, mutta tunnen sen kyllä: aina kun kuvittelen mahtuvani näppärästi livahtamaan jostakin rakosesta, kuvittelen väärin. Paitani (T:n paidat) ovat jatkuvasti tahraiset, koska törmäilen ruokiin. Niin kuin nyt siihen laskiaispullavatiin, jonka luulin ohittavani (pullan tai kaksi nappaavan) käsivarren matkan päästä.

Kaikki liikunta enimmäkseen sattuu (tänään huusin T:n keittiöstä sammuttamaan kännykän herätyksen, koska olin väärällä kyljellä enkä voinut kääntyä), joten käytän aikani syömiseen. Olen ohittanut itselleni asettamani painorajan kolmella kilolla. Eilen sentään oli hyvä päivä: onnistuin juoksemaan metroon ensimmäisenä kahdesta ehtineestä. Loput samalla (myöhästyneellä) bussilla tulleista jäivät kauas taakse. Aika hyvin yhdeksännellä kuulla, kehuin itseäni siinä hengitystä tasatessani. Tänään klo 6.45 tein toista kertaa tänä talvena lumitöitä parvekkeella (tuisku näyttää siltä, että kolmas kerta koittaa pian) ja tunsin itseni oikein reippaaksi. Muuten en juuri liiku. Käveleminen on usein hidasta ja tuskallista, tai riippuu päivästä, on se joskus reipasta ja helppoakin.

Eilen olimme seitsemän muun pariskunnan kanssa sairaalassa tutustumiskäynnillä. Opimme paljon ja esitin kätilölle runsaasti tyhmiä kysymyksiä, jotka saivat myötähäpeään taipuvaisen T:n vaipumaan kasaan tuolillaan (hänellä on suuria vaikeuksia näyttäytyä ihmisten kanssa, jotka puhuvat vieraille tai, horrible dictu, kysyvät niiltä neuvoa, ja totta munassa minä kysyn omaa lisääntymisterveyttäni koskevia asioita jos kysyttää). Nyt tiedän, että kukaan ei-päihtynyt ei ihan totta makaa vieressä nukkuvaa imeväistä kuoliaaksi, ja että synnytys alkaa oksentamisella, ja että erikokoiset sairaalakaavut ovat myös erivärisiä. Ei siis ole pelkoa, että saisin (S-kokoisen) vaaleanpunaisen, tiedotti puolisoni.

Näimme myös (minä luullakseni ensimmäistä kertaa elämässäni tai ainakin 17 vuoteen) päivän vanhan vauvan (eiliset puolella hinnalla?). Vanhemmat olivat kuulemma olleet vain kaksi viikkoa sitten samalla kiertokäynnillä kuin me. Rääpäle oli syntynyt viikon etuajassa, ja on siis vain hieman isompi kuin meidän vaavimme nyt - ihan hillittömän pieni. Sillä oli täysi työ pitää molempia silmiä yhtä aikaa auki. Se makasi naamallaan isänsä kämmenellä ja piti outoa urinaa. Mukaan saimme puhelinnumerolapun ja synnytyssuunnitelmaksi otsikoidun lapun, joka alkoi sanoilla "synnytystä ei voi suunnitella".

Tunnen oloni aika luottavaiseksi nyt, kun olen nähnyt neuvolassa varsin vaarattoman videon, käynyt tuon kiertokäynnin ja aloittanut synnytyslaulukurssinkin (voitte kuvitella mitä mieltä puolisoni siitä on ja kuinka halukas hän on tulemaan paikalle häpeämään minua, vaikka oikeasti itsekin kieltäydyn yhä "pysähtymästä ihmettelemään" mitään "vastasyntyneen viisautta" ja "liittymästä naisten ketjuun" ja otan koko laulutouhun puhtaan teknisenä lihasten rentouttamisena äänenkäytön avulla). Hätäkös tässä. Ei ajatella sitä sunnuntaista Hesarin juttua. Ajatellaan tätä.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Lämmin saippuavesi

Luin pitkään erästä blogia, jossa puhuttiin kirjoittamisesta, tiskauksesta ja rooiboksesta. Päädyin juomaan valkoista teetä (saan siitä jotain tekemistä käsille ja suulle ilman turhia lisäkilokaloreita - pitäisikin opetella juomaan teetä aina kun uskoo haluavansa suklaata) ja haaveilemaan tiskistä - harmi, ettei keittiössä taida olla paljoakaan pestävää. Siellä on tiskattu, tosiaan, jo kahdesti tänään.

Itse asiassa päädyin haaveilemaan myös kirjoittamisesta, vaikken tiedäkään miltä tuntuu kirjoittaa fiktiota (en halua edes kokeilla, niin kuin en myöskään piirtämistä ja näyttelemistä - liian vieraita lajeja minulle, ja lopputulos raastaisi sielua). Koska en osannut päättää, yrittäisinkö aloitella nimistön esseetä (jonka dedis on kahden viikon päästä, ja sekin aika tuntuu vain vaivaiselta viikolta), kun kerran viime yönä flown kourissa kiusallisen, melkein tuskallisen, portfolion tuottaminenkin tuntui suorastaan ilolta, vai kirjoittaisinko ehkä päiväkirjaa, ja jälkimmäisessä tapauksessa tuottaisinko tekstiä vuoden vanhaan rumahkoon vihkoon (mikä pani minut valitsemaan sen? muistan kirjoittaneeni ensimmäisessä tekstissä valkoisesta teestä), josta sitä paitsi olen joskus repäissyt palan läheltä keskiaukeamaa, joka on pian kohdalla, vai etsisinkö jostain kauniin kirjan, ehkä sellainen pitäisi itse päällystää, onkohan minulla jossain vielä rumia sopivan mallisia kirjoja päällystettäviksi - - päädyin blogiin. Kun kirjoitan tarpeeksi kauan, saan ehkä tietää mitä ajattelen, ja ovatko ajatukseni omiani vai toisilta omaksuttuja. Äskeisen blogin tyyli oli kodikas ja lempeä, rauhallinen.

Aha. Ajattelen näköjään valkoista teetä. Toinenkin mukillinen meni ja sitten kertasin netistä sen terveysvaikutuksia. Että se onkin hyvää! Kunhan ei liota teepussia liian kauan eikä liian kuumassa vedessä. Tykkään eniten hetijuotavan lämpöisestä vedestä, kuulemma sen pitäisi olla 80-asteista valkoiselle teelle. Minulla ei ole sopivaa lämpömittaria. (Huonelämpömittari löytyy, kinkku- ja kuume- myös, piakkoin vauvan kylpyvesimittari, mutta ei teemittaria eikä pakkas-.)

Olen yrittänyt oppia pitämään rooiboksesta, mutta täytyy tunnustaa, etten oikein ole päässyt sen makuun. Joskus olen huuhtonut sillä hiuksiani, lähinnä värin takia ja tuoksun, vaikkei sillä varmaan oikeasti ole mitään vaikutusta. Iso paketti ainakin kuluu.

Yritin tyhjentää litteroinnin sekoittamaa päätäni lukemalla kirjaa, mutta se oli sekava ja kummallinen, olkoonkin feministinen utopia, mutta aivan, aivan liian scifiä. Jätin sen kesken ja halusin etsiä käsiini jonkin uuden mukavan blogin. Menen sinne takaisin kohta.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Uuden vuoden lupaus

Päätin, että alan kirjoittaa päiväkirjaa, paperista, paljon aktiivisemmin kuin nykyään. Koska nautin sen kirjoittamisesta, koska sen lukeminen on kiinnostavaa, ja koska kaiken katoavuus on liian ahdistava ajatus.