Se tanssii niin kuin Laura Palmer ruutuhameessa.

Olen juuri nyt yliopiston metsäasemalla, paikassa, jota voimme kutsua tässä pseudonyymillä Hevonperse. Itseäni kutsun koko viikon gradustipendiaatiksi, koska se on pähein arvonimi, jota olen joskaan kantanut. Sain sillä varustetun kirjeenkin tänään. (Siinä oli kuulokkeet, jotka olivat unohtuneet kotiin.) 

Juuri nyt suurin ongelmani on, pitääkö tietokonetta sylissä, jolloin jaloilla rummuttaminen vaikeuttaa ruudun näkemistä, vai nostaako se hankalasti liian korkealle pöydälle. (Sylissä.)

On muitakin ongelmia, jos totta puhutaan. Pukeutuisinko tekniseen ulkoilutakkiin ja lesbokenkiin, kuten kaikki hämmentävät biologit täällä, vai hippiväriseen tilkkutäkkiruutuiseen kietaisuhameeseen, yliopistohuppariin ja villasukkiin joissa näyttäisin ylpeänä olevani ainut humanisti viidentoista kilometrin säteellä? Miten suhtautuisin suksivarastoon ja puhkikatseltuihin erikoisten puiden (pylväshaapa, villipinja) sijaintia havainnollistaviin karttoihin? Kuunnellako lisää Kerkko Koskista vai Pariisin kevättä (se jaloillarummutusjuttu, käsitättehän)? Kumpaa jälkiruokaa valita? Onko pakko valita?

Täällä minulla on oma huone, neljä ateriaa päivässä, solukämppiksinä 2 muuta gradaajaa ja sauna kahdesti viikossa. Olen laitostunut parissa päivässä ihan täysin. Koska täytyyhän ihmisen juoda pahaa teetä puoli kahdelta iltapäivällä! Sitä ennen ulkoillaan! Sen jälkeen kirjoitetaan vain osittain väkisin väännettyjä lähdeviitteitä kirjoista, jotka on luettu aamiaisen ja lounaan välissä!

Tämä Hevonperse-stipendi on ehkä parasta mitä minulle gradulleni on tapahtunut sitten... ikinä. Olen tehnyt kahdessa päivässä enemmän töitä kuin kuukausiin, kuukausiin. Jos olisin arvannut, että tänä vuonna sitä stipendiä haki nelinkertainen ihmismäärä viime vuoteen verrattuna, olisin saattanut stressata hakemuksestani hieman enemmän. "Minulla on 2-vuotias lapsi" oli näköjään mennyt silti läpi. Ehkä siitä huokui sellaista, tiedättehän, meistä joillekuille ominaista niinku itsevarmuutta.

Olen litteroinut, lukenut kaikki loput alkukesästä asti roikkuneet lähdeteokset, analysoinut litteraatteja, muotoillut lähdeluetteloa, varannut lisää kirjoja. Olen selittänyt keskusteluntutkimuksen hienouksia ("kaveri tekee väikkäriä sanasta no") kansainvälisiä suhteita (?) opiskelevalle ja oikislaiselle kämppikselle ja tallentanut ihan sikana varmuuskopioita. Pikku t oli eilen sanonut toiveikkaasti mummulle: "Gradu valmis. Äiti tulee kotiin." Se olkoon jalo tavoitteeni!

Menen takaisin valvomaan liian myöhään.

Pakko tämä on jakaa osiin I

Olen tehnyt sen mitä minunkaltaiseni äidin kuuluukin ja lukenut kasvatusoppaita. Oikeastaan niissä on enemmän kyse filosofiasta kuin mistään muusta. Tässä postauksessa siivilöin olennaisimpia ja itseäni eniten kiinnostaneita ajatuksia ohi aaltoilleesta keskustelusta. Tänä syksynä ovat menneet Thomas Gordonin Viisaat vanhemmat (uusin laitos on nimeltään Toimiva perhe, jolla nimellä pidetään myös kursseja), Jesper Juulin Viisas lapsesi ja nyt eilen Heidi Andersenin ja Anne-Maria Stawrebergin Tietoisen läsnäolon opas vanhemmille. Pikku t:n ollessa ihan pieni bloggasinkin Tracy Hoggin kirjasta Opi kuuntelemaan vauvaasi, tässä välissä luin myös Keijo Tahkokallion Kotipesän lämpöä etsimässä. Kiintymysvanhemmuussivuja on myös tullut luettua aika huolella. Foorumeilla on keskusteltu.

Ne, joilla on listasta kokemuksia, huomaavat Hoggin ("vauva tarvitsee kellontarkan rytmin, älä anna sen vittuilla!") ja Tahkokallion (lapaset puetaan kouluikäiselle vaikka väkisin, koska Aikuinen Tietää Kyllä; älä anna sen vittuilla!) olevan aika eri maailmasta kuin noiden muiden. Sitäkin on tullut pohdittua. Täytyy sanoa, että tahkokalliolaisesta taustasta lähteneenä olisin oikeastaan halunnut lukea nuo muut ensin ja kyseenalaistaa edes hiukan. 

Tajunta on avartunut ja uutta on opittu. Olen tosiaan saanut viran puolesta kuulla aika paljon "objektiivisia" (Tahkiksen) lastenkasvatusneuvoja taaperosta asti. En ehkä ole siinä iässä oppinut kysymään, että olisiko muitakin keinoja kuin se, että vanhempi nyt vain on aina lopulta oikeassa, ja lapsi jonkinlainen koulittava villieläin. Voisiko lapselta oppia jotain? Voisiko häntä ehkä pitää oman itsensä parhaana asiantuntijana ja hänen itsemääräämisoikeuttaan kunnioittaa? Tai jopa: voisiko häneltä kysyä neuvoa häntä itseään koskevassa asiassa?

Olen tietenkin ymmärtänyt myös paljon väärin (koska olen ollut sopivan pieni imemään pikkuvanhan kritiikittömästi kaiken sen tiedon, jolla pääsee osalliseksi isojen ihmisten diskursseista) ja ehkä sen jälkeen lukenut tiettyjä kirjoja kuin piru raamattua ajattelematta, että se mikä sopii vaikka rauhallisen vanhemman temperamentille, olisi tuhoisaa kipakamman käytössä. Anna Wahlgrenin Lapsikirjaakin olen selaillut, ja se on vähän samanlainen kuin etenkin tuo Hogg. Paljon hyvää ja osuvaa tietoa, ja sitten välillä ihan kauheaa kuraa. Wahlgrenilla itsellään oli paljon lapsia eikä mitenkään erityisen täydellinen äitiys.

Kiintymysvanhemmuudesta -- luin siitä viime yönä netistä liian pitkään -- tai vaistovanhemmuudesta on puhuttu netissä näköjään jo useita vuosia. Vaikuttaa siltä, että keskustelu on alkuajoista kehittynyt ja tieto lisääntynyt. Ainakin perus-Kaksplussalla nuo sekoitettiin iloisesti vapaaseen kasvatukseen ja curling-vanhemmuuteen. (Piti googlata nyt.) Varmaan sekoitetaan vieläkin. 

Vapaata ja curling-kasvatusta omissa käsityksissäni yhdistää se, että lapsi ei opi ottamaan vastuuta itsestään eikä varsinkaan muista, koska hänelle annetaan aivan liikaa vastuuta aivan liian pienenä ("Lähdettäiskö jo? Eikö jo kohta rakas lähdettäis, äitiä pissattaa ja on kiire?"). Summerhilliläinen vapaa kasvatus oli 1960--1970-lukujen kenties tarpeellinen irtiotto autoritaarisesta kasvatustyylistä, vaikka se onkin sittemmin todistettu kestämättömäksi. Curling-vanhemmuus samastuu mielessäni ennen kaikkea materiaan ja ajanpuutteeseen, tavaroihin ja myönnytyksiin, joilla vanhemmat pyrkivät kompensoimaan poissaoloaan. Ehkä olen väärässä, ehkä mielikuva perustuu vain aikakauden muihin "vanhemmuus hukassa" -kirjoituksiin.

Yhteistä näille kahdelle on myös eräs piirre, jota vastaan sekä minä että kiintymysvanhemmuus taistelemme kynsin hampain: epäreiluus. Jos lapsi saa tehdä mitä haluaa, vanhempi tietenkin kärsii siitä ja pettyy. Vanhempi ehkä huokailee, vääntelee käsiään, kyselee "mitä mä teen sun kanssa" ja valittaa (äänekkään monisanaisesti) kavereilleen lapsen hankaluudesta. Pian lapsi tajuaa sen ja tietää tekevänsä väärin, koska ei todellisuudessa muuta haluaisi kuin miellyttää vanhempiaan. Ja hänhän on tehnyt juuri niin kuin käskettiin, joten...? Lopputulos on se, että lapsi vihaa ja häpeää itseään ja menettää luottamuksensa vanhempiinsa, jotka ovat johtaneet hänet harhaan.

Gordon, Juul ja Andersen&Stawreberg (vaikea viitata tähän kirjaan, liikaa kirjaimia) kaikki mainitsevat saman. Jos vanhempi ei ihan vain viitsi tai ehdi juuri sillä minuutilla vastata lapsen pyyntöön, se pitää kertoa rehellisesti. Kaikilla on siihen oikeus, ja tämä helpottaisi yhtä lailla aikuistenkin välisiä suhteita. Olen aika reippaasti käyttänyt tätä itsekin viime aikoina. Äiti ei halua enää leikkiä piiloa. Pääset kohta vessaan (jonne tulee aina mahdoton "kiire" heti kun joku lukitsee oven, toim. huom.), äiti on vielä suihkussa. Jos et halua pysyä paikallasi siinä, saat mennä omaan sänkyyn. Äiti puhuu nyt isin kanssa, äiti puhuu sun kanssa kohta. Ja kohta on taas parempi tilanne, jolloin voi antautua lapsen kanssa kommunikointiin. Kukaan ei halua kärttyisää ja huokailevaa vanhempaa, joka tuskin vilkaisee piirustusta, sanoo "onpahienotosihieno" ja yrittää jatkaa kahvinsa juomista vaikeroiden. Säälihuomio on säälittävää.

Noissa kirjoissa, jotka tietenkin viittailevat toisiinsa, puhutaan myös rajoista. Mutta erona vaikkapa tahkokalliolaiseen ajatusmaailmaan rajoja ei piirretä lapsen ympärille. Aikuiset piirtävät ne itsensä ympärille tehden selväksi, mistä itse eivät pidä ja mihin eivät suostu. Rajoilla ei siis estetä estämisen vuoksi ulkona olevaa, vaan suojataan sisällä olevaa. Näin lapsi sosiaalistetaan alusta alkaen kunnioittamaan muiden rajoja (ja omiaan!), jotka on perusteltu läpinäkyvästi ja ymmärrettävästi. Aikuinen puhuu omasta puolestaan ja kertoo tietenkin kokemuksellaan yhteiskunnasta, muttei asetu yksinään kaikkitietäväksi määrääjäksi, jolla jostain salaperäisestä syystä on rajaton valta.

Aikuinen on siis tasa-arvoinen lapsen kanssa. Aikuisen tehtävä on auttaa lasta tajuamaan asioita ja ylläpitämään itseluottamustaan. On paljon asioita, jotka vain lapsi voi tietää, kuten onko hänellä nälkä tai ottaako kuinka paljon päähän. Tästä oli kyllä pitkä vääntö eräälläkin (tai nyt kun mietin, useammallakin) keskustelupalstalla. Vääntö kulkeutui siitä kiistelemiseen, onko vanhemmalla oikeus rajoittaa väkisin vaikka 17-vuotiaansa huumeidenkäyttöä. Periaatteessa näiden kirjojen filosofian mukaan ei. Aikuinen voisi siis vain tarjota kaiken mahdollisen apunsa ja ilmaista nuoren olevan vastuussa tekemistään valinnoista, jotka liittyvät hänen omaan elämäänsä, mutta väkisin ei voisi tehdä mitään (olettaen, että toiminnasta ei olisi mitään haittaa muille, eli aika teoreettiseksi meni...). 

Tämä kyllä oli sellainen esimerkki, jolla kai lähinnä testataan kasvatusfilosofian toimintaa ääriolosuhteissa ja ennen kaikkea härnätään eri tavalla ajattelevia. Jos vegaani olisi autiolla saarella jossa olis vain armottomasti hyönteisistä saatavalla E120:lla värjättyjä karkkeja eikä mitään muuta, söisikö se niitä? Itse olen alkanut kirjojeni myötä lähes (huom. lähes) tajuta sitä yhtä, joka intti, että periaatteessa 3-vuotiaan voi jättää kävelemään kaupasta kotiin, jos hän ei pitkällisen keskustelun jälkeenkään halua tulla aikuisen kanssa, koska aikuinen ei voi päättää lapsen puolesta. Kyse on ajattelutavasta, ei ääritoimista. Ei niitä ääritilanteita kovin usein tule arkielämässä vastaan, ja mitäs hiton väliä sillä on, jos poikkeustilassa, no, julistetaan poikkeustila ja toimitaan toisin?

Muistin juuri vielä yhden kirjan: Tom Hodgkinsonin Joutilaat vanhemmat. Tässä kirjassa kehotetaan jättämään lapsi rauhaan ja rauhoittumaan itsekin. Vähemmän työtä ja harrastuksia, vähemmän materiaa, vähemmän hössöttämistä ja palvelua, vähemmän on enemmän. Hodgkinson kehottaa opettamaan lapsille drinkkien sekoittamista vanhempien iloksi. Miksi lapsia ei muka voisi työllistää, kun he eivät mitään muuta halua kuin tehdä oikeaa, tylsää työtä? Vanhemmat taas haluavat laiskotella. Käännetään siis roolit nurinpäin! Juuri tästä kirjasta luin ensimmäisen kerran ajatuksen siitä, että vanhemman kannattaisi sanoa ennemmin "pidän tuosta" kuin "tuo on oikein". Miksi lapselle pitäisi syöttää sellaista pajunköyttä, että vanhemmat ovat kaikkitietäviä?

Pakko tämä on jakaa osiin II

Yksi tämän hetken kuumimpia kasvatuskysymyksiä on kehuminen ja sen välttely. Että mitä, juurihan meille puoli vuosisataa on tolkutettu, että lasta pitää kehua? Tätä kysymystä käsittelee ainakin tuo A&S. Kehuminen on hyvin isossa osassa monen lapsiperheen elämää, totta kai, koska sillä yleisesti ajatellaan kasvatettavan onnellisia ja tasapainoisia lapsia. Sen sijaan että niistä tulisi vaikka kehunarkkareita, jotka menettävät mielenkiintonsa itse asioiden tekemiseen ja odottavat vain sitä tosihienoa ja oletpataitavaa... 

Yritän nykyään tiedostaa motiivini pikku t:n kehumiseen. Yritänkö manipuloida tai ehdollistaa häntä tekemään asioita, joista on hyötyä minulle (ja jos, myönnänkö sen avoimesti vai peittelenkö motiiviani jollain)? Yritänkö saada hänet kommentoitua hiljaiseksi ja pois jaloista? Entä jos lasta ei kehuisi ollenkaan, vaan antaisi aitoa kiinnostusta ja aktiivista kuuntelua vaikka kysymällä, että onko sinusta kiva piirtää, mikä sai sinut valitsemaan tämän aiheen ja oletko itse tyytyväinen tuohon piirustukseen? 

Sitten hän voisi itse miettiä, kuinka tärkeää piirtäminen, tai mikä asia ikinä kyseessä onkin, hänelle on. Koska ihan samahan se vanhemmille oikeasti on, piirtääkö lapsi vai ei! Jos kehutaan, niin kehutaan sitten aiheesta, vaikka sitkeydestä ja sisukkaasta yrittämisestä ja hellyyden osoittamisesta pienemmälle ja väkivaltaisten impulssien järkevästä kanavoinnista.

Pakko tämä on jakaa osiin III

Työstä ja hellyydestä puheen ollen. Olen viime aikoina ajatellut myös, mitkä asiat ovat minulle kasvattajana kaikkein tärkeimpiä tällä hetkellä. Ne ovat keskustelu, empatia ja työ. 2;7-vuotiaan kanssa voi jo keskustella paljonkin. Opetettuna ja kannustettuna hän oppii koko ajan enemmän tunnesanoja ja muitakin. Tänään hän kertoi pelkäävänsä "Wuwo-setää", koska tämän puheääni on "ÖYWÖYWÖYWÖYWÖY". (Se muuten on! Nauratti armottomasti, vaikkei sais. Nuoret miehet...) 

Empatiaa opettelemme päivittäin noin neljälläkymmenellä anteeksipyynnöllä per perheenjäsen. Ketään ei satuteta, loukatut tunteet keskustellaan kunnolla läpi ja verensokerin ylläpito hoidetaan jollain asiallisella keinolla. Perusteeton kaksinaismoralismi ("ÄLÄ HUUDA!111 EI SAA KOMENTAA ÄITIÄ!11!") pyritään karsimaan. (Löysin pikku t:lle nuken hoivailtavaksi, mutta hankkiutunen siitä eroon aivan tolkuttoman vahvan kemikaalinhajun takia. Ei sellaista uskalla kotonaan pitää.) 

Työ: pikku t omistaa nykyään harjan ja rikkalapion, ja kuten kristallipalloni kirpparilla kertoi, on aivan liekeissä niistä. Minulle todellakin sopii! Samoin hän osaa ripustaa erittäin hienosti sukat pyykkitelineelle, tuo ja vie ja asettaa tavaroita ja painaa napista intopiukassa luvan saadessaan. Kotona on paljon enemmän asioita, jotka voi teettää hänellä kuin niitä, joita ei voi. Kaupassa on mielekkäämpää antaa hänelle paljon puhuttu pieni ostoskärry ja oikeat ostokset kuin vyöttää hänet autokärryyn lattianrajaan kääntämään hyödytöntä ohjauspyörää. On hauskaa mennä pikku t:n luokse ja pyytää: "Tulisitko auttamaan, äidillä on sinulle työ!"

Sen sijaan muskari ja askartelut eivät voisi vähempää kiinnostaa, joten opettakoot päiväkodissa ne hommat. Milloinhan olen viimeksi antanut pikku t:lle kynän käteen? Taiteilijuuteen ei kyllä meillä kannusteta, mutta jos tuosta tulisi hellä, keskustelutaitoinen ja työteliäs, niin minä olen ylpeä.

Vanha kaupparatsu muistelee

Harrastan nykyään syömistä ja nukkumista, joten alan jopa olla aika iloinen! Ja lisäksi olen juuri juonut kahvia!!!11 Juuri nyt pitäisi olla tekemässä gradua ekaa kertaa kunnolla moneen viikkoon, mutta sen sijaan hyväksikäytän T+t:n sinisilmäistä uskoa ahkeruuteeni -- he ovat pihalla poissa häiritsemästä inspiraatiotani. Noo, sehän minulla juuri on... Olen nimittäin sisustanut. 

Sain eilen innoitusta kaverin tupareista: pariskunnan (ei lapsia eikä siis myöskään leluja, ruokatahroja, mitään haisevaa tai kahta kuivaustelinettä täynnä kosteita vaippoja) Hoas-kaksio oli valtavan tilava ja kaunis. Kalusteet olivat vanhoja ja yhteensopivia, kaikki näkösällä olevat tavarat arvokkaita vanhoja koriste-esineitä (sikaisoja Karhula-lasipurkkeja täynnä sopivanvärisiä lankakeriä jne.) ja tavaroita, joilla On Historia. Rumat esineet olivat kaiketi kaapeissa ja tyylikkäissä arkuissa. DVD-leffoja ei ollut, eikä minkäännäköistä telkkaria.

(Vasta kotona tajusin, että kirjojakaan ei muuten ollut. Mutta toisaalta kirjasto on keksitty, joten tällä perusteella päätelmiä kenenkään lukeneisuudesta ei voi tehdä.) Seinillä ei ollut paljoakaan silppukoristeita, vaan vain muutamia taidolla valittuja ja aika isoja esineitä. Kaikki oli jotenkin tosi... aikuista? Ja tietenkin kyse oli tupareista: 1. taloon on juuri muutettu, ja prosessin aikana on epäilemättä hävitetty kaikki vähänkin turha ja/tai ruma, 2. mitään ei ollut vielä ehtinyt kertyä minnekään, ja 3. juhlia varten oli epäilemättä paniikkisiivottu.

Tulin kotiin ja tiesin mitä tehdä. Koska olen hiljan vuokrannut kirpparipöydän kilometrin päästä kotoa, minulla on paikka kaikelle poistettavalle, ja ennen kaikkea taloudellinen motiivi hävittää kaikki turha. Vaikka olen kaksi tai kolme kertaa tänä kesänä jo tehnyt kaappien suurtyhjennyksen ja laittanut kaikenlaista kiertoon, sitä tavaraa riittää aina vain.  Eilen illalla onnistuin kaivelemaan ison Ikea-kassillisen (täyden!) irtokamaa, lähinnä koriste-esineitä ja cd- ja dvd-levyjä. Päätin nimittäin muuttaa rahaksi melkein koko kokoelmani kahta viimeksi mainittua. Vain poikkeuksellisen hyvät tai poikkeuksellisen vaikeasti muualta käsiin saatavat levyt jätin itselleni. 

En ole aikaisemmin luopunut levyistäni, koska en ole ilmaiseksi halunnut niitä lahjoittaa, kuten voi vaatteille tehdä, enkä ole todellakaan jaksanut ajatella netissä myymistä. Vasta hinnoitellessani ("YUP-kokoelma, 25 euroa") tajusin yhden asian. Kirppispöydälläni ei ollut pari tuntia aikaisemmin tarkistaessani ollut enää yhtään T:n (halpistoiminta)elokuvaa. Ne oli kaikki ostettu! Kyllä motivoi.

Koriste-esineet saivat lähteä. Melkein kaikki. Tyhjentelin seiniltä kortteja, lehtileikkeitä ja valokuvia, roskiin, muistolaatikkoon ja kirpparille pussikaupalla myytäviksi. Tyhjille seinille ripustelin tänä aamuna kauneimpia vaatteitamme, itsetehtyjä kahden sukupolven villa-asuja, kastemekkoja, juhlamekkoja asusteineen, tiedätte. Sisustuslehtityyliin. Ne melkein jopa vievät huomion aivan hirveän näköisistä, sinitarratahraisista ja kuluneista valkoisista seinistä. Nyt huoneiden tyyli on paitsi yksinkertaisempi ja miellyttävämpi, myös ehkä vähemmän persoonallinen, ja ehdottomasti vähemmän lapsellinen. Olinkin kyllästynyt teini-iästä muistuttaviin kollaasityyppisiin seinäkoristeluihin.

"Luotan siihen, ettei myyntiin mene minun sinulle ostamiani lahjoja", sanoi T ja katsoi minua pistävän tutkivasti. Kiemurtelin hiukan. Voin kertoa, että jos olet tuttavani, siinä kassissa on aivan varmasti juuri sinun antamiasi esineitä. Koetan ajatella, että muistot eivät ole kiinni materiassa. Ei elämä katoa, vaikka tavarakuormaa pienentää. (Ja saa rahaa siitä.) Jatkuvasti tiellä oleva ja sen vuoksi harmia aiheuttava esine ei ehkä edes tee mitenkään hyvää mielikuvalle sen antajasta.

Aikaisemmin moni asia on estänyt myymästä tavaroitani: Ei ole ollut oikeanlaista tilannetta tai paikkaa, missä myydä suhteellisen pienellä vaivalla. Huutonettiin kuvaaminen on iso vaiva. En ole halunnut lahjoittaa arvokkaita tavaroita ilmaiseksi, niin kuin vanhoille vaatteille voi vielä tehdä (ja olen tehnytkin). Ja olen ajatellut, ettei minulla ole mitään, mistä kukaan haluaisi maksaa. Ristiriitaisia ajatuksia, jotka ovat asuneet päässäni eri aikoina. Nyt kun tuohon lähelle avattiin kirppis, päätin ensin huolehtia siitä, että sillä riittää myyjiä ja asiakkaita. Vasta sitten ajattelin, että saattaisin ehkä todella hyötyä siitä itsekin! Ja nyt tuntuu, ettei näy loppua tavaravirralle minulta poispäin. Tämä on melkein koukuttavampaa kuin tavaroiden ostaminen!

Tavaroissa on kerrostumia. Kun on aika laittaa kiertoon jotakin, aloittaa siitä kaikkein ilmeisimmästä ja päällimmäisestä kerroksesta materiaa -- siitä, jolla on kaikkein vähiten käyttöä tai muistoja tai tottumuksen kasvattamaa välttämättömyysarvoa. Sen jälkeen, kuten nyt kun luulin jo tyhjentäneeni kaiken, on vähän tarpeellisempien, ehkä vanhempien ja pidempään käytössä olleiden tavaroiden vuoro. Haluanko yhä omistaa tämän? Selviäisinkö ihan hyvin ilmankin? Selviäisinkö paljon paremmin ilman? Mitä syvemmälle mennään, sitä henkilökohtaisemmaksi homma muuttuu. Kysymys alkaa olla tärkeistä, kauniista, muistettavista ja rakkaista tavaroista, jotka eivät ole enää tavaroita. Ne ovat melkein ihmisiä. Ne voi huoletta jättää kotiinkin. Mutta voi myös olla mielenkiintoista kokeilla luopumista. 

Ehkä ihmisetkin voi jakaa kahteen ryhmään. Yhdet säästävät esineitä siltä varalta, että niitä tarvittaisiin joskus. Heillä on mielenkiintoinen ja muistorikas koti, joka tosin on luultavasti jo peittynyt entropian alle. Se koti on myös mahdollisesti kaukana kaikesta, koska sen on oltava iso. Mutta he pärjäävät itsenäisesti vaikka mitä tapahtuisi, eikä heidän tarvitse ostaa kovinkaan usein mitään uutta. Ainakaan, jos tavarat eivät huku kaaokseen. Muodit ja omien mieltymysten vaihtelu eivät piinaa tai edes kiinnosta heitä lainkaan. He paheksuvat ihmisiä, jotka myyvät lastenvaatteita, joille ei juuri sillä hetkellä ole käyttöä. Siis kyllähän ne nyt pitäisi ymmärtää säästää seuraavalle! Ainako pitää olla rahan ja tavaran virtaamassa suuntaan tai toiseen! Eikö ole mitään pysyvää! 

Ja sitten ovat toiset. Heillä on pieni, mutta silti jotenkin tilava koti, jossa on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos jotain tarvitaan, se ostetaan, ja myydään tai annetaan eteenpäin, kun ei enää tarvita, ei vaikka odottelu- ja varastointiaika laskettaisiin vain muutamissa vuosissa. Kirpputorit ovat tuttuja, samoin nettimyyntipaikat ja alennusmyynnit. Raha ei ole ongelma, ei ainakaan yhtä iso ongelma kuin liika tavaramäärä olisi. Muistoja ei sidota tavaroihin, eikä kaikella välttämättä ole Historiaa. Tai se historia voi olla kertynyt enimmäkseen edellisten omistajien luona, eikä sitä ehkä tiedetäkään. Muistot on kenties kirjoitettu tiiviisti tai valokuvattu talteen ennen katoamista. Ehkä ei edes sitä. Ehkä toiset vain luottavat siihen, että tärkeät asiat pysyvät ja uutta tapahtuu ja luodaan koko ajan. Ehkä toiset vain luottavat.

Värinää kammiossa

Ohhoh ja shit, nyt tekee mieli olla paniikissa tosi sarkastinen (ehkä parissa päivässä tuijottamillani 28 jaksolla Housea on jotain tekemistä sen kanssa. Intuboikaa!). Tai jotain. Sain tunnustusta. SariP antoi tällaisen:

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat: 
1.  Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen. 
2.  Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3.  Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4.  Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
    vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
    sen eteenpäin. 

Ja mä olen ihan että joo öö, alankohan minä nyt saada risteilyjä ja ripsivärejä postissa. Suunnilleen kaikki ei-suljetut blogit, joita luen, ovat saaneet tämän (ja muita) kun lunta oli vielä maassa, mutta valitsen silti, tulkoon toistoa:

1. Kolme kertaa ikuisuus. Olen lukenut tätä vuositolkulla, jo paljon ennen kuin tiesin, että jossain vaiheessa muodissa olevat äitiysblogit alkavat kiinnostaa aivan vastustamattomasti. (En jostain syystä saa kylläkään lisättyä blogiin kommenttia nyt.)
2. Samppanjapäivät. Rakkautta ensisilmäyksellä. Jotain ihan muuta.
3. Filosofian puutarha. Tämä ei muuten ole missään järjestyksessä tämä lista. Ihanaa, viisasta tekstiä.
4. Lähiömutsi. Vähemmän itäisen Itä-Helsingin kukkanen ja kiinnostavia aiheita sopivalla syvyydellä käsittelevä blogi.
5. Buttermilk bisquits. Runollisuutta ja arkea kivasti yhdessä. 

Listaamatta jäivät tietenkin Oi mutsi mutsi, Kemikaalicocktail ja Project Mama, koska hei, olisi vähän turhan obvious. Kavereiden blogit jäivät myös rannalle, koska useimmissa on jokin rajaus lukijoissa. Odotan muuten yhä, että Sushi ja pikku t:n kaima-isoukki alkavat blogata! Edes jompikumpi?

Oma blog(g?)aukseni on vaihtelevaa, erittäin vaihtelevaa. Olen kirjoittanut kuulumisia, olen hävennyt ja hävittänyt ne ja päättänyt kirjoittaa vain Jostain Aiheesta, saanut kroonistuvia mieli- ja kielikramppeja, ajatellut myötähäpeää ja laskenut taas rimaa ja toivonut, ettei kukaan huomaisi. Olen ajatellut, että olisi siistiä olla osa myyttistä yhdessä bilettävää blogiyhteisöä, ja sitten tajunnut, etten todellakaan jaksaisi kirjoittaa joka toinen päivä tavara-aiheisia postauksia siksi, että joku ostaa minulta sellaisia. Ylipäänsä en jaksaisi kirjoittaa, jos joku ostaisi minulta sitä, tai ylipäänsä luettavaa tekstiä joka toinen päivä. En ala koskaan toimittajaksi. Ja aivan varmasti en opiskelisi koskaan luovaa kirjoittamista niin kuin äiti teki viime vuoden. Tieteellisessä tekstissä on sentään turva ja lähdeviitteet.

Nyt vähemmän sitä katkeraa nilkuttavaa diagnostikkoa. Enemmän esim, hmm, bodypumpia, ihmisten lapsuusmuistoille huutonauramista ("nukkeni nimi oli Hämäläinen" "Mun oli Jeesus") ja asiallisia voileipiä. Mitä kellokin taas on?


T ja pikku t soittivat minulle mummolasta puoli yhdeksältä illalla ruuhkametroon, koska pikku t:llä oli kova ikävä, ja hän halusi sanoa minulle, että työmatkalla oleva pappa oli soittanut Singaporesta. Ymmärrettävästi iso T auttoi häntä kertomaan tämän. Kuulemma poikani (tämän jälkeen olen alkanut tykätä tuosta sanasta) rauhoittui nukkumaan, kun sai hetken jutella kanssani.


(Päästäpä joskus musavideoiden todellisuuteen, jossa saa laulaa katosta roikkuvaan mikkiin isot kuulokkeet päässä ja silmät kiinni, toinen käsi kuulokkeen peittämällä korvalla. Lähimpänä olin tänään, kun löysin itseni Wiipurilaisesta osakunnasta tuntemattomien ihmisten keskeltä laulamasta tunnin--pari. Ääneni oli pienessä joukossa sen verran hallitseva, että kun minä lauloin Jääkärinmarssin toiseksi viimeisen säkeen päin honkia, kaikki seurasivat uskollisesti.)


Eiku menetkö nyt oikeasti nukkumaan ja olet ihan hiljaa.

Seisoi talon katolla ja uskoi että zeppeliini pelastaa

Lievästi melankolinen olo, ollut jo aamusta. Ajattelin ensin avautua syynä olleesta unestani, joka oli kaunis ja hyvätunnelmainen, ja minusta kuvasi jälleen kerran vain eskapismia ulkonäköpaineista ja muusta ja kaipuuta nuoruuteen (haha) ja ihaniin balettiaikoihin. Mutta sitten luin vähän unisymbolisivustoja ja lakkasin uskomasta varauksetta siihen, että tiedän itse mistä näen unia. 

Olen kuunnellut melankolisuuden aloittajaksi ja lopettajaksi Kerkko Koskinen -kollektiivia koko päivän Spotifysta, tai siis päiväuniaikana ja nyt illalla, kun pari tuntia sitten perheeni lähti viideksi päiväksi pois, ja laulanut "Laura Palmeria", "Käkeä" ja "Nukun hiljaa kirkkomaassa" kovaa ja hiljaa, vuorotellen ja yhtä aikaa, mustana, maidolla, kylmänä ja kuumana. Tutustuin samalla muihinkin Anna Ahmatovan runoihin, kun se kuulostaa uskottavalta minunkaltaiseni ihmisen toimelta, ja tajusin että nehän jopa ovat oikeasti kauniita ja riittävän helppolukuisia. (Vain kurkistusluukut puuttuvat. Missä Puppe?) Aion myös kirjoittaa yhtyeen nimen kieliopillisesti oikein ihan kiusallanikin.

Alkoi kaduttaa, että päästin ne lähtemään. Olisi nyt edes toinen jäänyt tänne minulle unikaveriksi. Viimeksi nukuin pikku t:n hajuisen nallen kanssa. Löytyisiköhän jostain vähän käytettyjä vaatteita? Ei kuitenkaan välttämättä pissanhajuisia tai muunkaan eritteen. Niin kova ikävä ei ole vielä sunnuntaina. Lähtisikö sitä Makuuniin vuokraamaan kokonaisen boksin jotakin kivaa tv-sarjaa tuijotettavaksi dekadenssin vallassa yöt läpeensä? (Öisin minulla ei olekaan mitään muuta tekemistä kuin läpeeni tuijottaminen.)

Minun täytyy päästä joko laulu- tai tanssitunneille taas. Pakko. Sitä odotellessa otan itsestäni valokuvia meikattuna kotona äitien baari-illan jälkeen (kello 22.30), laulan Kerkko Koskisen perässä moniäänisesti "aa-aa-aa-a-a-aaaaa-a-aaaaa" ja kirjoittelen nettiin. Tanssiminen voisi olla jotenkin... tuottavampaa.

25 years and I'm alive here still.

Matalan kynnyksen teksti, luvassa jotain tosi tylsää vaan

Eilen oli yksi loppukesän kohokohdista: Naisasialiitto Unionin feministiäitiryhmän odotettu ja ainoa kesätapaaminen. Unioni sallii käsittääkseni ryhmiensä kerran vuodessa kokontua Bulevardin Maikki Friberg -kodin asemesta omistamassaan Villa Salinissa, aivan hillittömän hienossa huvilassa Lauttasaaren rannassa. Pyöräilimme sinne pikku t:n kanssa Ruoholahden metroasemalta, ja paikan päältä löysin kymmenisen äitiä ja suunnilleen yhtä monta lasta, paljon nyyttäriruokaa ja ehdotuksen leiriytyä ulos pitkän, katetun (sanan molemmissa merkityksissä) pöydän ääreen. 

Oli myöhäinen iltapäivä ja alkoi olla jo viileää, ja lapsista näki, miten eri tavoin äidit olivat lukeneet säätiedotuksia ja omia lapsiaan ennen lähtöään. Pikku t:llä oli kypärämyssy ja takki, ja silti hänellä oli kylmä. Jotkut juoksivat vielä paljasjaloin. Puin pikku t:lle vielä oman vaihtopaitani takin alle.

Keskustelu eteni sillä tavalla, että kysyin jokaiselta nimeä, ja ihmiset esittäytyivät minulle ja kertoivat meidän tavanneen tähän mennessä joka kerta. Minä syytin alati huononevaa kasvomuistiani ja painuin hieman kasaan. Aika pian taaperot alkoivat leikkiä, heidän äitinsä alkoivat juosta heidän perässään mehulasi kädessä, ja vauvojen äidit keskustelivat feministisistä aiheista (luulen että jotain puhuttiin työelämästä ja synnytyssairaaloista). Pikku t löysi sählypallon ja pihakeinun, toiset lapset löysivät minun pyöräni, minä löysin käsintehtyjä suklaakonvehteja. Täytyy sanoa, että pikku t:n vessahädät ja muut veivät huomiotani aika paljon, mutta miljöö ja kokemus sinänsä olivat niin mahtavat, että ei haitannut. 

Kotimatkalla pysähdyimme Myllypuroon kymmeneksi minuutiksi. Siellä tehtiin uutta asfalttia.

Pyöräilyn siisteydestä ja muusta kulkemisesta

Toisin kuin edellinen, tämä teksti kylläkin käsittelee perhe-elämäni auvoa.

Minulla on, mitä, useita viikkoja joita en osaa enää laskeakaan, ollut uusi polkupyörä, ja siinä lastenistuin, jonka voi itse asiassa hyvin helposti siirtää vaikka sisältöineen myös T:n pyörässä kiinni olevaan vastakappaleeseen. Nämä kaksi yhdessä ovat suunnilleen muuttaneet elämäni: isoon etukoriin mahtuu laukun lisäksi myös ostoksia ja kantoliinakin, joten pikku t ja minä voimme hyvin helposti kulkea oikeastaan missä vain. Metroonhan on aivan luvallista ja helppoa viedä pyörä (no kunhan muistaa, että Kalasataman ja Kampin välillä hissit ovat hitaita ja/tai tarpeettoman monilukuisia, joten niillä asemilla ei kannata tulla tai mennä), joten minun ei tarvitse todellisuudessa edes jaksaa ajaa koko matkaa, jos menemme kauemmas. Pikku t:n ei myöskään tarvitse jaksaa kävellä (tai siis osata kävellä oikealla nopeudella ja oikeaan suuntaan tarttumatta kiellettyihin asioihin, eli niin kuin minä haluan) määränpäässä, koska liinan mukana kuljettaminen ja hetkeksi päälle sitaiseminen kahvilan jonossa on niin naurettavan helppoa. 

Pähkinänkuoressa: Pyörä etukorin ja istuimen kanssa on vähän niin kuin lastenvaunujen ja auton yhdistelmä. Minun ei tarvitse kantaa mitään pitkiä matkoja, pikku t on tallessa, pääsemme nopeasti kauas.

Niin tai se on vähän niin kuin se auto. Hmm. Auto. Jota meillä ei ole, vaikka kieltämättä joskus tajuaa, miksi muilla sellainen on. Talvikin tässä tulee ja kaikkea. Hmmmmmm.

Aikaisemmin ajattelin, että eihän tässä lähellä mitään ole (fail!), enhän minä jaksaisi pyörällä ajaa kuin muutaman kilometrin säteelle kuitenkaan (fail!) ja muutenkin nillin nillin, yhyy. Nykyään ajattelen, että kiinnostavia paikkoja on joka suunnassa ja aina voi pyöräillä, edes osan matkasta (jotta viisi kiloa vuodessa -tyyppinen painonnousu edes vähän hidastuisi). Helsingin keskustassa on kiva ja yllättävän helppokin ajella parin kilometrin etäisyyksiä, olen haaveillut siitä monta vuotta ja luullut, että se vaatisi keskusta-asumista, vaikkei asia niin olekaan. 

Kannan yhä pikku t:tä, mutta lyhyemmillä liinoilla (menevät pieneen tilaan), kevyemmillä sidonnoilla (helppoja tehdä hetkeksi ja purkaa sitten) ja lyhyempiä aikoja (saapi lapsikin kävellä, nykyään jopa paikoissa joissa saattaa olla autoja). Verrattuna viimetalvisiin hikisiin ja työläisiin kävellen ja julkisilla tehtyihin asiointireissuihin, kun sidoin liinoja vielä kömpelösti, ja ehdottomasti vain kotona rauhassa, ja kannoin lapsen lisäksi vielä kaikki mahdolliset ostoksetkin (en omistanut mahtavaa, joskin juuri nyt lepäilevää mummokärryäni) tämä on yhtä juhlaa. Kesä. Vaatteetkaan eivät ole superpaksuja tai kuraisia haalareita!

Kesä ehkä loppuu joskus ja pyöräily sen mukana (kylmä viima ei oikein sovi minulle), mutta pikku t sen kuin kasvaa. Hän kävelee hyvin, osaa istua metrossa riittävän hyvin ja viihtyykin siellä ja alkaa yhä enemmän olla järkevä ihminen sen suhteen, saako kaikkeen koskea ja juostaanko autojen alle. En enää juurikaan käytä hänellä valjaita -- luottamuksen kasvamisen vuoksi ja siksikin, että pieni liina kulkee aina mukana pelotteena, jos kävely menee spedeilyksi. "Käveletkö itse tähän suuntaan vai tuletko liinaan?" Olen oppinut liinailemaan rennosti, ja voin ihan helposti sitoa ja purkaa liinaa siellä täällä suurenkin yleisön edessä, joten lapseni saa kävelläkin joka retkellämme enkä kanna häntä "koko rahalla" kun kerran saan sidotuksi.

Kaksivuotiaan kanssa kaikki on niin paljon helpompaa kuin yksivuotiaan. Vuosikas ei tajua vielä just mitään mistään, mutta ei myöskään enää ole sellainen mukana kulkeva nyytti kuin pikkuvauvana. Hänellä on omat tarkat rytmit, joista ei ole poikkeamista, mutta hän ei osaa oikein vielä kävellä, vaikka painaa jo kiitettävästi. Potalla hän tuskin osaa käydä, joten kuivia ja märkiä vaippoja kanniskellaan kaikkialle, samoin ruokia, jos kyläpaikan tarjoomukset eivät miellytäkään. Keskustelu ei ole kovin hedelmällistä. Sen sijaan reilu kaksivuotias on jo joustava ja älykäs, suorastaan itsenäinen toimija. Hän ei ehkä nukahda enää päiväunille kylässä, mutta toisaalta selviääkin sitten nukkumatta muutamia ylimääräisiä tunteja ja ymmärtää lelujen ja leikkipaikkojen päälle. Kaksivuotiaan vanhemmatkin ovat jo oppineet kaikenlaisia niksejä, niin kuin nyt vaikka pyöräilyä ja liinailua, jotka riittävän pitkälle kehiteltyinä helpottavat elämää vaikeuttamisen sijasta.

Mietin joka päivä: mitä minä tekisin ilman liinoja? Miten muut vanhemmat menettelevät, kun kulkevat pyörällä ja siis ilman rattaita pikkulapsen kanssa, ja määränpäässä on vaikkapa pihakirppis tai kahvila, jossa riehuva liike pitäisi saada pysähtymään ja lasta ei voi koko aikaa sylissäkään pitää? Eivätkä ne autosta mukaan otettavat turvakaukalotkaan suoraan sanottuna järin mukavilta kannettavilta näytä. Liinat, rakastan teitä. Pyörä, rakastan sinuakin! Ja metro, paras ystävämme! Ei hankita sitä autoa ja esikaupunkiomakotitaloa ikinä.

Kill your darlings

Tämä teksti ei otsikosta huolimatta käsittele perhe-elämäni auvoa (ja varmasti et viittaa otsikkoon! t. lukion äikänope), jos ei nyt oteta lukuun sitä, että perhe-elämäni lähti ulkoilemaan, tulee kotiin vasta puistoruokailun jälkeen ja laittaa toisensa sen jälkeen suoraan päiväunille. Tämä teksti käsittelee kirjoittamista ja gradua, koska nyt sain siinä putken päälle.

Lapsettoman viikonloppuristeilyn jälkeen vääntäydyin vastahakoisesti uuden hienon dyykatun pöytäni ääreen ja avasin gradukoneen, minttusuklaa-Frezzan ja sulut aivoistani. Nyt g-kone on tehokkaan puolitoistatuntisen työtuokion jälkeen kiinni, Frezza-pullo tyhjä ja aivot yhä auki, joten täytyy käyttää hetkeä hyväksi. Aion nimittäin antaa hyviä neuvoja asiakirjoittamisen kanssa painiskeleville! Nyt lähtee!!!11!

Isoa kirjoitustyötä, esimerkiksi nyt vaikka jonkinlaista lopputyötä, ei kannata ajatella kokonaisena möhkäleenä. Se on hyvä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa jakaa osiin ja aloittaa helpoimmasta päästä. Itse luon nykyään aika rutiininomaisesti useita otsikoita ja alaotsikoita jo ennen tekstin aloittamistakaan. Hyvin pitkää (esimerkiksi yli 30 sivua) tekstiä suunniteltaessa kannattaa jopa luoda erilliset tiedostot, joihin tuottaa yhden luvun kuhunkin, esimerkiksi "Johdanto" ja "Analyysiluku". Nekin on syytä jakaa heti edes alustavasti alalukuihin. Kannattaa tehdä kaikki otsikot mahdollisimman aikaisin, niin jäljelle jääkin vain useita muutaman sivun tekstejä. Ja sellaisenhan nyt tekaisee jo paljon helpommin!

Tässä vaiheessa on hyvällä tuurilla syntynyt jo useita sivuja tiedostoja: pelkät muotoseikat on kiva hoitaa aluksi, koska tuntee tehneensä edes jotakin. Se ei myöskään vaadi suurta luovuutta: täytyy vain valita fonttikoko, riviväli ja marginaalit ja muut sellaiset. (Tekstien muotoilusta kannattaa muuten tehdä itselleen jonkinlainen muistilista, jonka mukaan on helppo luoda uusia ja yhdistellä vanhoja tiedostoja. Minulla se on "To do -listassa", jossa on kaikkea muutakin mielen päällä olevaa ja työvaiheiden mukaan muuttuvaa.) Kun sitten sijoittelee mielessään hahmottelemansa otsikot sopivin välein ja mahdollisesti tiristää ulos pari sanaa tai lausetta luonnehtimaan otsikoiden alle joskus myöhemmin tulevaa tekstiä, on jo pitkällä! Vähän niin kuin kokoaisi kirjahyllyjä. Vääntämisen, rakentamisen ja sijoittelun jälkeen huone näyttää jo paljon paremmalta kuin typötyhjänä. Vain sisältö puuttuu enää.

Kun on aloittanut kirjoittamisvaiheen, taustatyö on luultavasti jo enemmän tai vähemmän hyvässä kunnossa. Aineistosta ja lähdekirjallisuudesta on muistiinpanot jossakin ja sen sellaista. Tällöin on aika luottaa itseensä. Tietoa on omassa päässä luultavasti enemmän kuin itsekritiikissään tajuaakaan. Siitä selviää vaikka keskustelemalla aiheesta erittäin kiinnostuneen ihmisen kanssa. Ihminen tunnetusti oppii parhaiten opettamalla asiaansa jollekulle toiselle (!). Ajatusten sanallistaminen auttaa, ja joskus sitä suorastaan hämmästyy tajutessaan, miten laajat tiedot omasta päästään voikaan löytää, jos vain joku, esimerkiksi nyt graduohjaaja, muu opettaja tai vertaisryhmäläinen, kuuntelee innokkaana ja vaikuttaa todella tarvitsevan tietoa. Jos lähipiiriin ei kuulu ketään, jota kiinnostaisi, sellaisen voi kuvitella. Aina voi hiukan blogata tai kirjoittaa oppimispäiväkirjaa (kuinka vihasinkaan sitä lapsena -- miksei kukaan kertonut, että siitä on apua?).

Yritän sanoa, ettei ole mikään Hyvän kirjoittajan ja Asiallisen työihmisen merkki, että yrittää aloittaa vaikeimmasta ja ahdistuu. Aika monessa asiassa on lupa tehdä ensin se, joka tuntuu helpolta, kivalta tai edes siedettävän mahdolliselta. Kun on tehnyt alta pois kaikki melkein merkityksettömät, simppelit pikkujutut, saattaa huomata tekstin kasvaneen 30 sivuun. Sitten kun yrittää muistaa, että mikä tässä nyt niin kamalaa oli, ei enää saakaan ajatuksesta kiinni. Kyllä se siitä! Luultavasti ainakaan opiskelijalta ei vaadita mitään täysin hyödytöntä tai suorastaan vaarallista (no työelämässä se muuttuu), vaan kaikki työ palvelee jotenkin omaa oppimista. Yliopistokaan ei oikeasti tahdo pahaa opiskelijoilleen, vaan gradunteollakin on, öö, joku merkitys. Tota.

Palatakseni otsikkoon: Sitten kun on sanonut omasta mielestään jotain tosi sykähdyttävän päräyttävää ja vain ihan lievästi epätieteellistä, sitä hehkutetaan ja hekumoid se on syytä lukea läpi vielä useita kertoja erittäin kriittisin silmin ja lopuksi varmuuden vuoksi poistaa. Luultavasti sitä vain häpeäisi isona. Tylsän asiallista ja hyvän tieteellisen tavan mukaisesti etenevää asiatekstiä sen sijaan ei häpeä koskaan!!!111!

Loppukaneetiksi vielä yksimielisesti äänestetty virallinen graduntekolaulu. Huomatkaa erityisesti kohdassa 2:33 deus ex machina -tyyliin ilmestyvä graduohjaaja!