lauantai 31. maaliskuuta 2012

Jokavuotinen kohkaamisemme

En kessstä. Huomenna on taas se päivä, kun pikkunoidat kulkevat virpomassa. En keeeessstäääää!!!

Tähän ei nyt saa tulla kommentoimaan mitään kulttuurin muuttumisesta ja idän ja lännen perinteiden sekoittumisesta eikä varsinkaan jouluperinteistä ja niiden logiikasta, koska haluan vain avautua asiasta, joka ottaa suunnattomasti päähän joka vuosi. Meillä kaikilla on se oma hiekkamme pill kivemme kengässä, eikö niin? Ovatko säännöt nyt selvät?

Siis kauhean kiva että lapset käyvät virpomassa ja kerjäämässä rahaa ventovierailta toivottamassa tuttaville hyvää vuotta, niin minäkin tein kotipuolessa vuosikaudet, mutta anteeksi miksi sitten ne puetaan noidiksi? Miten noidat liittyvät palmusunnuntaihin, Halle-aasilla ratsastamiseen ja Jeesuksen tervehtimiseen ja kaikkeen hyvän ja ilon jakamiseen? 

Noituus ja pahojen henkien mellastaminen kuuluvat pääsiäiseen, pääsiäislauantaihin, jolloin Jeesus on haudassa eikä maan päällä vahtimassa asiallisuuden toteutumista. Tämä ihan vain yleissivistyksen takia, ottamatta kantaa siihen, haluaako itsekukin toteuttaa kristinuskoa elämässään. Sen voi aivan vapaasti jättää poiskin.

Viime vuonna kun kohkasin tästä, sain vastaani näkemyksen, jonka mukaan "no nyt me kaikki joudutaan helvettiin sun mielestä ja sä varmaan vastustat avoliittoakin". No ei, älkää jaksako. Ei tarvitse olla fundamentalisti ajatellakseen, että jos meinaa flirttailla symboliikan kanssa, kristillisen tai minkään muunkaan, on syytä tuntea siitä edes alkeet, jotta voi sitten päättää, vieläkö haluaa ilahduttaa Tiimari Oyj Abp:tä ja ostaa Halloween-naamareita (en edes aloita) myös palmusunnuntaina. En minäkään kulje ympäriinsä vaikka hakaristisormuksen kanssa, kun se on niin kiva kuva ja hei tämähän on vain pikkuasia!!!11 

Ainut vielä enemmän kyrsivä asia olisi railakkaiden "synti on seksikästä, ou jea" -teemaisten bileiden järjestäminen pitkänäperjantaina. Onneksi ne eivät ole ihan niin vahva perinne kuin nuo virpojanoidat, mutta niitäkin on tullut vastaan.

On kerettiläistä ja hengen velttoutta, että otetaan symboliikasta palasia sieltä täältä ja kieltäydytään ajattelemisesta hyvien bailujen takia. Varsinkin kun palmusunnuntain ja pääsiäisen ero opetetaan tässä maassa jo ala-asteella. Pukekaa ne lapset vaikka pupuiksi palmusunnuntaina ja noidiksi seuraavana viikonloppuna. Kahdet naamiaiset, hei, win-win!

Voitte taas avata silmät.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Kyllä kannatti

Tiedättekö, minä olin eilen aika viksu. Tajusin, mitä varten lelut on keksitty. No sitä varten, että lapset leikkisivät niillä eivätkä kiskoisi keittiön laatikoita auki ja tavaroita ulos!

Sain vihdoinkin tehtyä sen leluinventaarion, jota olen kauan suunnitellut: jaoin jo ennestään kahdessa satsissa (kaapissa ja käytössä; vaihdetaan aika ajoin) olleet lelut viiteen kasaan. Yhdessä kasassa olivat poisheitettävät tai uudelleensijoitettavat, kuten purkinkannet tai muut ei-lelut, joista pikku t oli ollut joskus kiinnostunut, muttei enää. Toisessa poispakattavat vauvalelut, kolmannessa T:n ja minun söpispehmolelut ja vastaavat, joilla t ei myöskään enää leikkinyt. Loppujen lelujen kohdalla tein vaihdon, puolet kaappiin ja puolet käyttöön.

Ikinä ei ole tuolla vaihdoksella ollut niin suurta vaikutusta kuin nyt! Pikku t oli jo viikkoja viihtynyt kirjahyllyn ja pöytälaatikoiden parissa aivan liian hyvin, mutta eilen kaikki muut tavarat saivat olla rauhassa, kun hän tuntikausia veteli narulla perässään kaima-isoukkinsa rakentamaa puista hiirtä, paineli alas muovisen joululahjakilpikonnan selässä olevia nappuloita, ääntelytti ääntelevää pehmokummituseläintä...

Uusvanhat, jännät lelut helpottivat silloinkin, kun minä olin iltapäivällä herännyt tokkurassa t:n itkuun: Hän oli nukkunut päiväunia parvekkeella, herännyt, kyllästynyt, hikoillut auringossa, kiskonut lapaset, töppöset ja sukat pois, palellut ja onnistunut nipistämään pyykkipojan sormeensa. Kaikki tämä vain, koska huono äiti oli nukkunut itsekin kuulematta ilmoituksia parvekkeelta. Kärsimyksen päikkärit! Olin suunniltani myötätunnosta enkä tiennyt itkisinkö vai nauraisinko, kun lapsella on jalka paljaana, vaikka maassa on lunta, ja sitten vielä se onneton pyykkipoika!

Sitten pikku t huomasi puuhiirensä ja vaikerrus loppui siihen paikkaan.

Mikä mielenhäiriö pitää ihmisellä olla, että kuvittelee että lelut eivät olisi siisti ja mahtava asia? Olin ajatellut, että lapsen on hyvä käyttää suunnilleen kaikkia tavaroita, koska yhteisiähän ne ovat, ja kotitöitä tehdään kaksivuotiaan kanssa yhdessä ja että "käytön" jälkeen kamat keräillään pois. Ei siinä mitään leluvuoria tarvita, kun opetellaan yhdessä tyylikästä köyhäilyä ja kotitöitä ja yhteisöllisyyttä.

Mutta yhteisöllisyys MY ASS. Tuokaa meille lisää leluja! Ja äiti saa olla rauhassa!

Jollain sitä pitää päästä taas alkuun

Muistatko, missä suutelit ensi kertaa? Kai ny!
Nukutko alasti? Vain jos lakanoissa ehdottomasti ei ole leivänmuruja.
Oletko koskaan kaatanut joulukuusta? E.
Onko sinua koskaan leikattu? Pikkuisen.
Luetko sanomalehdestä kuolinilmoitukset? Pikkuisen.
Pitäisikö aviopuolisoiden mielestäsi tietää toisistaan kaikki? Ainakin pitäisi miettiä, miksi jotain ei voisi kertoa.
Oletko soittanut pilapuheluja? Joo, ja se oli kivaa! Olin kahdeksanvuotias.
Oletko hypännyt benji-hypyn? E.
Laulatko suihkussa? Kylppäristä kuuluu aika hyvin naapuriasuntoihin.
Kannatatko kuolemanrangaistusta? E.
Suostuisitko olemaan peseytymättä 3 kuukautta, jos saisit 16000 euroa? Joo!
Tykkäätkö juhlista? "Tykkään. Erityisesti jos saa pukeutua mekkoon ja syödä paljon herkkuja. Herkut ovat tärkeitä."
Jos voisit, haluaisitko aina pysyä tietyn ikäisenä? E.
Uskotko horoskooppeihin? E.
Kutiatko helposti? Erittäin helposti. Kutitus on kidutus.
Oletko koskaan pelastanut kenenkään henkeä? Vaikea sanoa.
Koska ärsyynnyit viimeksi? Lähipäivinä.
Koska viimeksi löit jotakuta? Eilen rummutin reisiäni musiikin tahtiin niin, että pikku t sanoi "tattuu" ja tuli puhaltamaan.
Oletko koskaan sytyttänyt tulipaloa? E.
Antaisitko kumppanillesi anteeksi jos hän pettäisi sinua? En tiedä.
Kuka on tärkein ihminen elämässäsi? Hmm, vaikea valinta!
Onko Titanic hyvä? Kuulemma ei niin hyvä kuin piti olla. Sen esim. piti olla uppoamaton.
Ovatko naiset heikompia kuin miehet? Toki, meidät voi tyrkätä heinänkorrella kumoon. (Meidät voi puhaltaa kumoon. Meidät voi katsoa kumoon!)
Oletko koskaan mennyt väärään bussiin? Usein!
Katsotko telkkaria joka päivä? E.
Kenelle annoit viimeksi numerosi? Jollekulle äititutulle varmaan.
Mikä oli parasta kesässä -08? Maltan-matka! En ole matkustellut lämpimissä maissa sen jälkeen.
Löisitkö henkilöä, jonka takia viimeksi itkit? Kiitos, mielelläni.
Suutelisitko henkilöä, jota viimeisimpänä ajattelit? Joo.
Kenelle haluaisit antaa pusun poskelle? Pikku t:lle.
Olisitko valmis äidiksi/isäksi? Alan epäillä.
Kuka sanoi sinulle viimeksi jotain kaunista? Kaveri, joka oli kiitollinen lapsenvahtiavusta.
Kamalin tunne? Häpeä.
Paras tunne? Innostus. Suunnitteleminen. Ilahduttamisen ilo.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa

Lähiaikoina haluan (en sano "pitäisi", siitä sanasta pit- haluan päästä eroon) kirjoittaa ainakin ylikiltteydestä ja siitä, miksi koko käsite nyppii minua, ja itsekkäistä motiiveista eettisissä kysymyksissä. On jo taustakirjallisuudet ja kaikki.

Mutta en nyt kerkee. Sen sijaan jaan kanssanne analogian, jonka kehittelin kauppareissulla (samalla, jonka aikana pikku t oli oppinut mystisesti sanomaan "hei hei Lady Gaga"). Mistä mahtaa olla kyse:

T:llä ja minulla on kummallakin omat ja lisäksi muutamia yhteisiä. Yhteisten kanssa tehdään arkisia asioita, usein kaikki yhdessä. Omia saa käyttää järjellä, ja niistäkin keskustellaan hartaasti. Salaisuuksia ei ole tarkoitus olla. Pientä avauduntaa on aina joskus ilmassa.

Toisen omia saa lainata ja joskus omia kokonaan itselleenkin, kunhan pyytää luvan.

Joskus kuulee hämmästelyä, että omia ylipäänsä on vielä tässä iässä. "Ei meillä ollut ja hyvin on pärjätty." Ilmeisesti opiskeluaikojen jälkeen toisen määrä kasvaa ja toisen vähenee radikaalisti.

On kausia, jolloin on pieni on kaunista ja vähällä saa laatua. Ja sitten on kausia, jolloin määrästä ei ole puutetta, mutta silti mikään ei oikein tunnu riittävän, ja tuntuu että kaikilla muilla on parempaa.

On kausia, jolloin juuri mitään ei ole, tai jos olisi, ei jaksaisi käyttää. Joskus määrä kasvaa tai vähenee äkillisesti, mutta yllättävän pian siihen tottuu ja vain unohtaa.

Puhe on tietysti ystävistä ja rahoista!

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Liinakko

Mikä kerää enemmän katseita kuin liinaileva äiti Kontulan ostarilla? Kaksi liinailevaa äitiä Kontulan ostarilla.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Femakkola

Eilen olin naistenpäivää viettämässä Naisasialiitto Unionilla Bulevardilla. Tulvaa lukeneena ja feministiäideissä käyneenä en ole oikein sisäistänyt sitä valitusta Unionin mummoutumisesta, mutta kyllä se kieltämättä nyt näkyi. Paikalla oli lisäkseni kymmenittäin enemmän tai vähemmän eläkeikäisiä naisia, yksi tai kaksi nuorempaa jäsentä - taisivat olla töissä - ja lauluyhtye Vimma, alle kaksikymppisistä naisista koostuva erinomainen kvintetti, joka lauloi uudelleen sävellettyjä ja sovitettuja suffragettilauluja ja omia kappaleitaan.

Kaikilla oli hurmaavan hauskaa. Minulla ei ollut varsinaisesti seuraa, mutta olen aina tullut hyvin toimeen vanhojen ihmisten kanssa, ja juttelin vähän milloin missäkin ryhmässä. Puheenjohtaja oli valmistanut paljon hyvää ruokaa, kaikki toivottelivat toisilleen kaikkea hyvää, ja aina silloin tällöin joku yleisöstä intoutui nousemaan muistelemaan sitäkin kertaa, miten silloin 80-luvulla liftasi Tanskaan naisten saarelle, jossa itki itselleen luvan jäädä siellä järjestetylle feministileirille ainoana ei-tanskalaisena.

Helsingin kaupunginteatterista oli lainattu paikalle näyttelijä Leena Rapola, jonka esitykseen kuului Esko Valtaojan lukua ja Heidi Liehun lausuntaa ja tanssia. Taustalla soi teemoihin sopiva musiikki. Tädit pyyhkivät silmiään, kun esitys käsitteli loogisesti kuolevaisuutta ja kosmosta ja... muuta sellaista. Kosminen naiseus ja niin edelleen.

Kaikesta saimme kiittää Ka[a]ri Mattilan säätiötä, kiitos säätiö!

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Mitä karhu sanoo talviunien jälkeen

Olen taas innostunut lukemaan muiden blogeja (Oi mutsi mutsi -, Samppanjapäivät- ja Filosofian puutarhassa -blogeja esimerkiksi näin kuumimpia luetellakseni) pitkästä aikaa, ja tuntuu vähän siltä, että olisi itsekin kirjoitettava jotakin. Jotakin muuta kuin gradua (sain tänään kolmessa tunnissa aikaan enemmän kuin välillä kolmessa viikossa, olenpa eteväkin!), viittä päiväkirjaa, sähköpostia, Feisbuuk-päivityksiä ja keskustelupalstoja. En muista, milloin viimeksi olisin blogannut ilman selvää ajatusta asiasta. Sitä ei ole tällä kertaa, sorkke.

Netissä voi kuitenkin näin perheellisenä ihmisenä viipyä vain tietyn tuntimäärän päivässä, sitten alkaa tulla sanktioita (kuten esim.), ja jos kiintiönsä käyttää nimeltämainitsemattomilla hippiäitien foorumeilla ja hieman Feisbuukissa, niin kovin moniin blogeihin ei jää aikaa, saati oman päivittämiseen sellaisella tekstimassalla, joka ei ole liian vaivaannuttavaa eikä missään nimessä liian epäkiinnostavaa mahdollisia lukijoita ajatellen. Rajataan pois parvekkeelta hyppääminen ja kantoliinaintoilu, eikä palata niihin toistaiseksi. (Googlaillaan "alkurakkaus" ja "kuoleman puutarhassa". Unohdetaan taas syödä.)

En ole laskuhumalassa, en edes tiedä millaista se on, mutta luulen että voin kuvitella.

Aina ei ole mukavaa. Mitä ainemmas mennään, sitä vähemmän mukavaa enää on.

Joten on taas maailman kahdenkymmenenkuuden iloisimman eläimen aika, ja sellaisten feministiblogien, joiden kommenttilaatikoissa ei ole markkina-arvoteoreetikoita, jotka kehtaavat julkaista aivan hirveätä tekstiä nimellä ja naamalla. Ehkä lisää joskus toiste, tää oli nyt tällainen avaus ensin.

Heippa.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Äidintäni

Rakkaat molemmat lukijani, tai ei, rakas toinen lukijani, joka et ole katkaissut välejä minuun, tiedän olleeni laiska kirjoittamaan. Olen vain, paitsi nostanut joka päivä kynnystä kirjoittaa, myös äitinyt niin pirusti, lähinnä sillä tavoin kuin sen voi tehdä laiminlyöden samalla omaa lastaan. Eli netissä.

Olen shoppaillut käytettyjä kestovaippoja suorastaan maanisesti, olen istunut lapsen nukkuessa tai ollessa nukahtamaisillaan tunteja hippiäitien foorumeilla vatvomassa asioita, joita kukaan muu ei jaksaisi kuunnella (miten edessä kannettavan lapsen talvivaatetus eroaa takana kannettavasta?), olen lukenut perhelehtiä ja tavannut muita äitejä. Olen pohtinut mahdollisimman pitävän ja kuivalta tuntuvan yövaipan ongelmaa, olen pohtinut parasta kantoasentoa. Olen tilannut uuden (enkä edes käytettynä, kuinka törkeää) kantorepun, jota kaksi viikkoa sitten en tiennyt tarvitsevani. (Mutta kun sitä on kehuttu kaikkialla, ja omani on hartioista kieltämättä hieman huonosti istuva - hieman. Ja kyllähän nyt 1;8 vuoden ikäistä täytyy vielä kantaa piiitkään. Kantoliinojen aika on ehkä minulta toistaiseksi ohi, niissä on paljon vääntämistä. Ja uudessa Tuli-repussani on norsukuvioita. Sitä paitsi.)

Kun joskus tapaan ihmisiä, joilla ei ole välitöntä kosketusta perhe-elämään, löydän itseni avautumasta lapsestani (tai paskat, mistä lapsesta, tarkoitan tietenkin lapsenhoitovälineistä), vaikka olin tarkoittanut puhua jostain aivan muusta. Vaikka käyttöjärjestelmistä. 

Ja voin kertoa, että tämä on yllättävän raskasta. Vaikka äitiyteen uppoaminen on jopa näin myöhään alkaessaan hyvin kokonaisvaltaista ja koukuttavaa, taitaisin silti saada kerättyä paremmin voimia käytännön äitimiseen (Pupen lukemiseen ja keinuvauhdin antamiseen) tekemällä välillä jotain hyvin toisenlaista. Siksi olenkin ajatellut maksaa taas Yliopistoliikunnan maksun ja käydä vähän jumpissa. Enkä aio sanoa sitä lafkaa ikinä Unisportiksi. (Olikohan Unicafe ennen Yliopistokahvila?)

Saimme juuri tilaisuuden viikonloppuun ilman lapsostamme - tosin T oli töissä. Mutta illat sentään, ehdimme käydä sekä sirkuksessa että elokuvissa. Päivät minä buukkasin täyteen ystäviä ja huvituksia ja onnistuin jopa ajattelemaan välillä jotain muuta kuin coolmaxia, Ruskovillaa ja kietaisuristikakkosta. Sitten iski väsymys ja oli taas pakko kaivautua "Meidän perheen" ja aiemmin mainitun hippiäitifoorumin syövereihin.

Tulossa on myös lisää ulkomaailmaa: tänään menen pitkästä aikaa luennolle, tällä viikolla pitäisi kirjoittaa essee kuvateksteistä ja myöhemmin toinen kapulakielestä ja kieliopista, siinä välissä vielä kaksi viikkoa opettajansijaisuutta. Eiköhän pää vähän tuuletu.

Ja sitten: seuratessani mainitulla foorumilla leimahtanutta klassista koti- ja ansioäitien kiistaa tulin ajatelleeksi, että piruako minä taas tunnen syyllisyyttä siitä, että olen löytänyt jotain mukavaa ja itseäni kiinnostavaa. Niin kauan kuin yhteiskunnallisesti voimattomat naiset tappelevat keskenään ja syyllistyvät valinnoistaan, miehet saavat olla mukavasti rauhassa hälyltä. 

Mitä haittaa kenellekään on siitä, että kanavoin tylsyydestä aiheutuvan shoppailuhimoni käytettyihin kestovaippoihin? Miksi joku kärsisi siitä, että korvaan vanhan kantoreppuni mukavammalla, jotta voin kantaa lastani helpommin ja pidempään? Onko väärin käyttää omia rahojaan niinkin harmittomaan asiaan kuin hippeilyyn, varsinkin kun sentään välillä saa rahaa siirtymään takaisinpäinkin? Ja: miksi minun pitäisi hävetä erikoistumista sellaisiin asioihin, jotka ovat jonkun toisen mielestä ehkä pitkäpiimäisiä? Eivät minuakaan kiinnosta etruskien kirjoitusmerkit tai vaelluskenkien tekniset ominaisuudet.

Oikeastaan minä en tarvitse mitään muuta kuin liikuntaa, musiikkia ja hyviä tuoksuja. Ne aina unohtuvat ensimmäisinä, ja parin kuukauden jälkeen käyn joka kerta läpi saman ihmettelyprosessin. Että mitä kummaa minun elämästäni oikein puuttuu, kun jotain puuttuu. 

lauantai 13. elokuuta 2011

Vihaan sinua, tupakoitsija

Paha tupakoitsija,

minua ei kiinnosta tippaakaan, kuinka vaikeaa sinun on päästä eroon puberteettisesta paheestasi. Minulle on aivan sama, riudutko hengiltä syövän kourissa vai tukehdutko omaan limaasi keuhkoahtaumataudissa. Sinun vuoksesi hakatut sademetsätkin kiinnostavat minua tänään melko vähän, sillä minä olen juuri kävellyt omalla kerrostalopihallani.

Mutta miten sinä, senkin ihmisen puolikas, kehtaat kuvitellakaan olevasi oikeutettu heittelemään 15 vuodessa maatuvia, mutta jo paljon aikaisemmin ruohonleikkureiden ja lumiaurojen kynsissä silpuksi hajoavia ja leviäviä, myrkyillä kyllästettyjä vastenmielisiä tupakanjätteitäsi yhteiseen maahamme? Heitteletkö niitä kotona lattialle, syötätkö lapsillesi, käsketkö koirasi noutaa ja palkitset sen henkosilla, tiputteletko tuhkaa akvaarioosi ja katsot kalojesi kuolevan?  Miksi helvetissä sitten tulet imeksimään tuota haisevaa tuttiasi ihmisten ilmoille, pirulauta vielä leikkikentälle, ja tyynesti viskaat sen sirolla ranneliikkeellä maahan? 

Ne ajat ovat kuule olleet ja menneet, kun tupakoinnissa oli vielä jotain hohtoa, sanoivat kehitysmaiden naisiin "panostavat" tupakkayhtiöt mitä hyvänsä. Joskus sitä ihmiset käyttivät tupakkatakkeja ja imukkeita, ja ennen kaikkea tuhkakuppeja, ja totuus tupakasta oli tuskin kenenkään tiedossa. Nykyään sinä vietät laatuaikaa tupakka-askisi kanssa parvekkeella kuvitellen, ettet näytä säälittävältä orjalta, joka on ollut teininä sen kaikkein typerimmän lauman vietävissä ja josta on sittemmin tullut aikuinen, joka vielä jaksaa toivoa vaikuttavansa nuorelta kapinalliselta. Oikeasti sinä, tupakoitsija, näytät missä ja milloin tahansa baarista kadulle polttamaan häädetyltä tulevalta spurgulta. Jos lapsesi ovat riittävän terveitä arvioimaan sinua, mieti mitä he mahtavat ajatella. Jos eivät, mieti vielä vähän lisää.

Tupakantumppi on maailman yleisin roska. Niitä heitellään maahan enemmän kuin mitään muuta. Niitä heittelevät jostain syystä nekin, jotka eivät heittele muita roskia, mutta ennen kaikkea niitä heittelevät tyypit, joiden normaali päivä kuluu pahviin puettujen kaljatölkkien ja kaikkein epäterveellisimmän ruoan parissa -- jos joskus olet kerännyt roskia (tai äh, antaa olla) tiedät, että juuri tuollaisen elämäntavan jälkiä näkyy maassa.  Tupakantumppi ei kuitenkaan ole vain roska: se on ongelmajäte, joka, vaikka ei jostain syystä päätyisikään lasten tai eläinten suuhun, myrkyttää ympäristön, esimerkiksi pohjavedet. Me -- mekin -- juomme sitä vettä.

Sen vuoksi minä olen joka päivä viimeisen viikon aikana kerännyt omalta kotipihaltani tunnin-pari roskia, pääosin tupakantumppeja. Lapseni on auttanut minua siinä, joskin hän on kerännyt lähinnä lehtiä ja kaarnanpalasia ja tuonut ne hyväntahtoisesti minulle yhteiseen roskapussiimme. Toistaiseksi voin melko huolettomin mielin antaa yksivuotiaani kuljeskella läpikäymilläni alueilla, mutta yhtään sen kauemmas en voi häntä päästää kulkematta koko ajan askelen verran hänen takanaan. Hän nimittäin pitää tupakantumppeja erittäin kiehtovina ja tahtoo yksivuotiaiden tapaan laittaa ne suuhunsa. Joka päivä löydän samoilta alueilta uusia roskia, jälleen pääosin tupakantumppeja.

Olen kuullut tupakoitsijoista, jotka eivät heitä tumppeja maahan, mutten ole koskaan nähnyt. Haluan sanoa sinulle, tupakoitsija: inhoan ja halveksin sinua äärettömästi.

Sarjassa seuraavaksi käsitellään alkoholia ja pullonsirpaleita.

torstai 19. toukokuuta 2011

Teksti, joka alkaa rytmistä ja päätyy luovuuteen ja taas rytmiin

Tiedostan olevani musikaalinen. Olen kiinnostunut rytmeistä -- tosin tajusin sen vasta vuosi tai pari sitten -- ja siksi olen erikoistunut keskusteluntutkimukseen ja niin innoissani ja suorastaan etevä tauoissa ja painotuksissa keskustelulitteraateissa, siksi tykkään pilkuista, siksi tanssin, siksi uin, siksi jään usein miettimään pieniä nyansseja, jotka musiikissa syntyvät jostain ovelasta rytmikuviosta. 

Eräs rytmiasia on, että olen, kuten tunnettua, juuri ottanut uimisen haltuun -- sillä tavalla kuin ihmiset ottavat haltuun asioita, joita on ennen käytetty heitä vastaan, sanoja (ämmä, nigger), paikkoja (Kaisaniemen puisto), ilmiöitä (tämä kaunis kuva) -- omaksuvat röyhkeästi käyttöönsä ja päättävät itse, mitä niillä tekevät ja kuinka niitä käyttävät. Joka kerta altaan päässä, kun päästän irti oljenkorrestani, tangosta, jossa roikkumisesta on jäänyt mustelma kämmenselkään, ja heittäydyn kloorinmakuiseen veteen, tunnen pientä uhmaa. Ok, en siis osaa oikein vieläkään uida (minulla on, kuten viimeisellä kurssikerralla eilen kuulin, harvinainen taito rytmittää rintauinti väärin), ja ok, kloorivesi nenänielussa tuo kivun lisäksi voimakkaita tunnemuistoja ala-asteen kammottavista uimatunneista, mutta heittädyn yhtä kaikki veteen silmät auki ja riehun kaikilla raajoillani, kunnes hapenpuute alkaa kauhistuttaa liikaa, ja joudun ajattelemaan hetken vain perheenäidin hengissäpysymistä tekniikan kustannuksella. 

Eilen tunti loppui (juuri ennen kuin sain tietää tästä rintauintijutusta) siihen, että opettaja käski kaikkien uida niin paljon kuin pienessä ajassa ehtisivät. Vaikka uskoin olevani jo 25 metrin jälkeen pohjattoman väsynyt, jaksoinkin uida paljon, ja saavutin upean flow-tilan (jos ilmaus sallitaan tässä yhteydessä). Siihen on siis pyrittävä myös yksin uidessa. Veden alla on ehkä vaikea hengittää, kuten sanoo Ultra Bra, mutta siellä näkeminen ja liikkuminen tuntuu hienolta. -- Seuraavassa kappaleessa palaan ymmärrettävämmin takaisin musikaalisuusaiheeseeni, kas näin:

Tänään keskustelin erään henkilön kanssa 45 minuuttia luovasta toiminnasta ja siitä, miten monelta luovuuden alueelta olen tullut suljetuksi tai itse sulkenut itseni ulos. Esimerkiksi nyt tämä musiikki. Kävin 7 vuotta musiikkiluokkaa, ja lukiossa, jonne en enää musiikkilinjalle hakenut, olin muusikkojen ympäröimä. Ala-asteella erittäin oikeistolaisesti suuntautunut keski-ikäinen miesopettaja käytti meitä pieniä kuorolaisia suorastaan hyväkseen kierrättämällä meitä ympäri Päijät-Hämettä itkettämässä mummoja: lauloimme sotaveteraanikuoron kanssa Suomen laulua ja laahaavia virsiä. En muista meiltä kertaakaan kysytyn, mitä itse haluaisimme laulaa, eikä sellainen pälkähtänyt päähänkään meille lapsille. 

Tärkein oppimani asia musiikkiluokkalaisen aikanani oli, että keskinkertaiset ovat hiljaa, kun parhaimmisto esiintyy. Kaikki tiesivät, kuka soittaa mitäkin soitinta (minä en koskaan soittanut) tai kenellä on upea yksinlauluääni, ja heitä tuettiin. Muut eivät edes yrittäneet tuppautua niille alueille, joilla eivät olleet parhaita. Esityksissä nähtiin aina samat ihmiset. Jostain syystä tanssi ja me tanssijat (joita oli paljon) emme kiinnostaneet ketään. Osaan kyllä laulaa, ääneni vain ei ole vahva. Olen istunut läpi erinäisiä tunteja musiikin teoriaa, mutta en muista niiltä juuri mitään, koska olin äärimmäisen epämotivoitunut ja vihasin koko oppiainetta. Jälkeenpäin olen kuullut, että musiikkiluokkien ulkopuolella yläasteella olevien osa oli vielä lukiotakin karumpi: kaikki henkiset ja aineelliset resurssit ohjattiin Taiteilioille. Tämä maailma teki minusta herkkänahkaisen, ja kärsin hyvin helposti, kun havaitsen muusikkoja suosittavan ja musiikillisten ansioiden ylivertaisuutta korostettavan meidän muiden kustannuksella.

Toinen luovuusasia, jota uskallan tirkistellä vain paksun ja tuhruisen ikkunalasin läpi, on kuvataide, erityisesti piirtäminen. Suomessahan aikuiset eivät piirrä. Lapset piirtävät. Siinä ala-asteen lopulla tapahtuu muutos, kun nämä lapset tajuavat, ketkä osaavat piirtää. Taitavat jatkavat, muut lopettavat kuin seinään. Piirtäminen on asia, jota voisi opetella, mutta kuka opettaisi aikuista, jonka taidot ovat jääneet 90-luvulle? Olihan meillä siinä mainitussa taidelukiossa kuvaamataidon kursseja, mutta nekin oli varattu niille, jotka osasivat. Kenellekään muulle ei olisi tullut mieleenkään mennä nolaamaan itseään sinne.

Kolmas vielä. Luova kirjoittaminen ja kaikenlainen draama. Myötähäpeä musertaa, kun joudun lukemaan vertaisteni novelleja tai runoja, enkä ole 14 täytettyäni harkinnutkaan tuottavani sellaisia itse. En ymmärrä sitä muutosta, joka ihmisen pitää käydä läpi, että hän voi lakata kirjoittamasta suoria ajatuksiaan ja siirtyä fiktion puolelle. En ymmärrä, mitä lukijan pitää tehdä samassa tilanteessa -- siis ellei teksti ole peräisin jonkun oikean kirjoittajan näppäimistöltä. Fanifiktio on puistattavinta kaikista. Teatteri -- ei ikinä. En osaa eläytyä enkä tahdo. Nöyryytyksen pelko, tuo suurin pelko. Draamaan lasken myös larppauksen (äiti klikkaa tästä). Vääntelehdin häpeästä kun vain ajattelenkin itseäni hyppimässä Espoon metsissä puhumassa kirjakieltä 30 lukiolaiskeijun kanssa, joiden kaikkien nimi loppuu -elle.

Tänäinen keskustelukumppanini rohkaisi minua ottamaan haltuuni juuri näitä minulta kiellettyjä luovuuden ja itsensä toteuttamisen osa-alueita ja ehdotti, että menisin ainakin jonnekin seurakunnan taideterapiahenkisille kursseille. Ehkä menenkin. Olen myös kaihonnut vuosikausia laulutunteja. Ei kuitenkaan sellaisia ihan tavallisia, vaan jotain kokonaisvaltaisempaa äänenkäytön ja kehonhallinnan opetusta (70 euroa tunti, arvaan). Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että siitä olisi jotain muutakin hyötyä, vaikka mielenterveydelle. Kävin opiskelijan tekemän ilmaisen ääniterapian muutama vuosi sitten, ja se oli ihan hauskaa -- joskin olen yhä ja taas suunnilleen samassa pisteessä. Hengittäminen ja rentous ovat niin vaikeita toteuttaa. Aivan kuten uidessakin.

Muuten rytmeistä puheen ollen: rakastan tätä. Juuri nyt T kuuntelee sitä kuulokkeistani ja hymyilee.