Olen niin laitostunut ettei ole tottakaan. Tämä on kolmas kerta: ensin syntyi pikku t, sitten gradu ja nyt mini-t. Joka kerran olen jättäytynyt päiväkausiksi systeemin vietäväksi paikassa, joka ei ole vankila, mutta muistuttaa sitä hieman, ja palannut kotiin mukanani uusi kokemus ja jotain vähän konkreettisempaakin itsetehtyä.
Vietin siis viikon Kiirastulessa kärvistelemässä, sitten, maanantaina, iltapäivän Haikaranpesässä jakautumassa (hieno kolmen tunnin ja kymmenen minuutin hippikokemus, akupunktiot ja kaikki, ja jälkeenpäin olin heti elämäni kunnossa! Pakko hehkuttaa lääkkeetöntä synnytystä loppuikänsä jokaiselle vastaantulijalle! En kestä!), ja sitten kahden tunnin ikäinen kaksikiloiseni vietiin kolmeksi päiväksi vauvaosastolle. Minä menin lapsivuodeosastolle ja yritin pysyä urheana yksin kaikkien vähän säikähtäneen näköisten tuoreiden äitien ja heidän jättivauvojensa seassa, kotiuduin keskiviikkona oltuani toista viikkoa poissa, riehuin kotona kuntoon kaiken, mikä oli ollut vailla kätteni kosketusta, heruin helvetisti maitoa koko ajan, katsoin Solsidanin neloskauden putkeen ja palasin seuraavana aamuna sairaalaan. Saimme yhteisen huoneen vauvan kanssa, vihdoin. Tämä on järjestyksessä viides osasto, jolla meidän perhe on tässä sairaalassa viime aikoina vaikuttanut.
Täällä Herrankukkarossa me olemme hyvässä tallessa: minä en ole enää potilas enkä niin muodoin saa hoitoa, ruokaa tai siivouspalveluita (toki sairaala sentään pesee omat tekstiilinsä, joskin ne minun pitää hakea kaapista ja viedä pyykkiin itse), mutta saan asua ilmaiseksi mukavassa suihkullisessa sairaalahuoneessa mini-t:n hoitoa vastaan. Kätevä järjestely: perheet saavat pysyä yhdessä ja hoitajien rutiinityö vähenee, kun vanhemmat hoitavat itse lapsensa. Minä saan syödä suklaata, facebookata, pesiä ja leikkiä kotia rauhassa mini-t:n kanssa kahdestaan samalla kun muu maailma, mukaan lukien perheemme toinen puolikas, hoituu jossain kaukana keskenään. Jos haluan käydä ulkona, hoitajat huolehtivat mini-t:stä. Luonnollisesti he vastaavat myös siitä, että mini-t saa tarvittavan lääketieteellisen hoidon ja tutkimukset, siis esimerkiksi vitamiinit ja keskostipat, verikokeet, sinivalohoidon, happisaturaatiomittaukset ja sellaisen.
Minun tehtäväni taas on imettää, vaihtaa vaipat ja seurata mini-t:n painonkehitystä, vaippojen sisällöntuotantoa, ruumiinlämpöä ja, gramman tarkkuudella, ruokamääriä ("punnitaanko tissi ennen ja jälkeen imetyksen?", kysyi T. Ei, mutta vauva punnitaan) ja raportoida kaikesta mahdollisesta suomenruotsalaisille hoitajatädeille, jotka ovat jo alkaneet kutsua vauvaa nimeltä.
Lisäksi hippeilen minkä ehdin. Käytän mini-t:llä omia kestovaippoja ja lisäksi, kun kivoimmat vaipat loppuvat tai kun haluan säästää T:tä pyykin roudaukselta, kuorivaipan sisällä sairaalan puuvillaliinoja (jotka aivan varmasti on alun perin tarkoitettukin vaipoiksi, mutta kertakäyttövaippojen tulon jälkeen niiden, kuten harsojenkin, alkuperäinen tarkoitus on kollektiivisesti unohtunut). Kannan mini-t:tä kantoliinassa, se on melkein sietämättömän ihanaa, olemme käyneet pari kertaa ihan sairaalan ovensuussakin, nukutan vieressä aina kun hän ei ole sinivalohoidossa lampun alla, imetän yhä lapsentahtisemmin ja luotan intuitiooni hänen hoidossaan joka päivä enemmän (olen alkanut lipsua kirjanpidostakin!).
Tulemme hyvin toimeen hoitajien kanssa. He tuntuvat luottavan minuun yhtä paljon kuin luotan jo itse itseeni: osaan ja pärjään mini-t:n kanssa, ja hän osaa syödä hienosti kuin pieni pahansisuinen imuri ja pääsi tänään eroon nenä-mahaletkusta -- meillä ei ole kerrassaan mitään hätää. Yhä enemmän uskallan hoitaa mini-t:tä kuin ketä tahansa vauvaa, vaikka onkin kuusi viikkoa ennenaikainen ja puolitoista kiloa veljeään kevyempänä syntynyt.
Mainittu veli, pikku t, on käynyt täällä muutaman kerran. Hän kyllä pitää pikkusiskostaan ja mielellään pitelee tätä sylissä, mutta arvostaa vielä hiukan enemmän lattialla seisovaa isoa rintapumppua. Hän sai ottaa siitä valokuvia.
Minäkin otan valokuvia. En ole siinä erityisen hyvä, mutta en (juurikaan) välitä parempieni kommenteista. Tärkeintä on muistaa, että tämä kahden viikon jakso on ollut kesän helteisin, että yöpöydän laatikko on täynnä suklaata, että mini-t on joka päivä erinäköinen.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2014
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Älä ajattele maatuskapeppua, älä herranjestas ainakaan sano sitä
Puoli kuudelta aamulla sairaalan suihkuhuoneessa painoin partaterän ranteelle ja onnittelin itseäni erinomaisesta ideasta. Viilt! Täällä kukaan ei valvo ihmisten teräaseita, sillä "mitä, sulla on ovi auki parvekkeelle, eiku ai nii tämä ei olekaan psykiatrinen sairaala". Kun letkut lopulta irrotetaan, sattuu edes inasen vähemmän, kun ei ole käsikarvoja tarttumassa teippeihin. Tiedän mistä puhun, sillä minuun on kuuden päivän aikana tökitty 17 neulanreikää. Olen ihmisgolfkenttä ja odottelen kiirastuleksi nimeämälläni osastolla aamun lääkärikiertoa ja synnytyksen käynnistämistä. Raskausviikot ovat 34+0, odottelun takaraja täyttyy tänään ja kello yhdeksältä lähtee.
Lapsivettä on norunut huolella maanantai-illasta asti, joten olen sitten istunut täällä kohta viikon muovikääreissä peffa hiessä muovitetulla sängylläni facebookkaamassa (heti kun yksi parhaista toi minulle lainakoneen, eli noin kahden päivän päästä saapumisestani), taittelemassa harsovaippoja (naurettavan vaikeaa, edellisen lapsen kohdalla annoin kahdessa minuutissa periksi ja ostin vain valmiiksi vaipanmuotoisia kestovaippoja, ovat nätimpiäkin) ja odottamassa ruoka-aikoja. Kelvollista teetä ei ole ja tuoreita kasviksia on tarjolla kitsaasti, mutta muuten ei ole valittamista. Lisäksi vieraat ymmärtävät tuoda minulle suklaata.
Pikku t on tietysti ollut paljon mielessäni. Hän on ollut minusta paljon erossa ("äiti tekee vielä vähän ylitöitä ja sitten kesälomalla ollaan kuukausi yhdessä!" No, ainakin ylitöillä voi melkein maksaa sairaalamaksut) ja hajoilee tietysti vuorotellen ison T:n kanssa kotona. Pikku t:n parhaita hetkiä ovat ne, jotka hän viettää katonrajaan nostetussa ja mutkalle väännetyssä sairaalasängyssäni painellen "muovailunappeja" (hyyyyyrrrrrrrr). Onneksi laidat saa ylös. Hän arvostaa myös kovasti automaattisia käsidesikoneita, jotka sanovat iuuuuui, mutta pelkää hieman ystävällisellä äänellä saneltua ateriakuulutusta, joka kuuluu seinästä. (Minä en pelkää sitä lainkaan. Ateriakuulutus on paras ystäväni, jos koetan saada vielä muutaman raskauskilon, vaikken koskaan ehtinytkään 9. kuulle.)
Minulla on ollut neljä peräkkäistä huonetoveria täällä kiirastuliosastolla (yksi joutui palaamaan kotiin kitumaan, raukka), ja olen ollut myös paljon yksin. T valitsi minulle huolekkaan viisaasti ikkunapaikan, joka on erotettu isolla verholla toisesta sängystä. Katselen Linnanmäkeä ja pyöriviä nostureita, tervapääskyjä ja variksia ja tietysti säilyttelen ikkunalaudalla katseenkestävimpiä keskosvaippojamme kätilöiden ihailla. (Nekin iso T kävi hakemassa, kun tajusin omistavani puhelinnumeron kolme keskosta tuottaneelle ja käsistään kätevälle äititoverille.) Olen ajatellut, että kun täällä kuitenkin joudun paljon roikkumaan (tuskin kaksikiloinen mini-T ei varmaankaan saa olla kanssani samalla lapsivuodeosastolla, vaan jää vastasyntyneiden puolelle hoitoon ainakin viikoksi pariksi) ja käyn välillä kotona nukkumassa muun perheen luona, voin kai saman tien käyttää vauvalla asiallisia vaippoja ja viedä ne kotiin pesuun. Kovin paljon niistä ei pesukone pääse täyttymään, noloista nenäliinoista.
Koska vauva on pieni jopa ikäisekseen, hän luultavasti ei jaksa syödä kunnolla. Niinpä minä kaiketi sankarioin ihan itse maidontuotantoni käyntiin täällä sairaalan teholypsykoneilla. Ammuu! Kotiin pääsee, kun osaa itse syödä ja hengittää.
On tässä sittenkin yhtäläisyyksiä sen psykiatrisen sairaalan kanssa.
Olen ollut reippaalla mielellä (aivan erityisesti niinä päivinä, jolloin olen päässyt irti tukalista antibioottikanyyleista), karkaillut ulko-ovesta helteeseen, viilannut kynsiä, ostanut hieman lisää erikoiskokoisia vaippoja netistä (kun nyt valitettavasti kaikki 100 sievästi lipastossa odottavaa vaippaamme ovat enemmän tai vähemmän aivan liian isoja, ei voi mitään), hoitanut kesälomansiirto- ja kuntokeskuksen jäsenyyden jäädytysasioita, raportoinut kehoni toiminnasta jokaiselle vastaantulijalle, tilannut T:ltä kotoa lisää tarpeistoa ("purentakiskon puhdistustabletteja, nauhavaippoja isosta Senegaliin lähtevästä lahjoitusvaippalaatikosta, kulmakarvaveitsi, se ohut raidallinen vitosen Kaskisavu siitä eteisen liinapinosta, kysy pikku t:ltä, se tietää kantoliinojen nimet") ja värjännyt kaikessa hiljaisuudessa hiukset sairaalan hanskat kädessä. En kai minä niitä alkavalla viikolla enää ehdi! Itkemässäkö täällä pitäisi istua! Kai joku nyt monitorista huomaa, jos alan vahingossa synnyttää! Minunko siitä pitäisi stressata?
Tänään, tarkemmin sanottuna tänään kahden tunnin kuluttua, paikalle pitäisi ilmestyä pari lääkäriä, pari kätilöä, doula ja T. Tämä siksi, että en aio ainoastaan synnyttää keskosvauvaa, vaan suorastaan perätilassa olevan keskosvauvan. Kyllähän sieltä nyt herranjestas yksi ihminen kaksinkerroin pursottuu, niin nolon pienikin. Ei voi olla vaikeaa. Just "Hakekaa kätilössäkin" pursottui. Pepusta tulee toinen peppu, ihan normaalia. Kuin maatuska.
Lapsivettä on norunut huolella maanantai-illasta asti, joten olen sitten istunut täällä kohta viikon muovikääreissä peffa hiessä muovitetulla sängylläni facebookkaamassa (heti kun yksi parhaista toi minulle lainakoneen, eli noin kahden päivän päästä saapumisestani), taittelemassa harsovaippoja (naurettavan vaikeaa, edellisen lapsen kohdalla annoin kahdessa minuutissa periksi ja ostin vain valmiiksi vaipanmuotoisia kestovaippoja, ovat nätimpiäkin) ja odottamassa ruoka-aikoja. Kelvollista teetä ei ole ja tuoreita kasviksia on tarjolla kitsaasti, mutta muuten ei ole valittamista. Lisäksi vieraat ymmärtävät tuoda minulle suklaata.
Pikku t on tietysti ollut paljon mielessäni. Hän on ollut minusta paljon erossa ("äiti tekee vielä vähän ylitöitä ja sitten kesälomalla ollaan kuukausi yhdessä!" No, ainakin ylitöillä voi melkein maksaa sairaalamaksut) ja hajoilee tietysti vuorotellen ison T:n kanssa kotona. Pikku t:n parhaita hetkiä ovat ne, jotka hän viettää katonrajaan nostetussa ja mutkalle väännetyssä sairaalasängyssäni painellen "muovailunappeja" (hyyyyyrrrrrrrr). Onneksi laidat saa ylös. Hän arvostaa myös kovasti automaattisia käsidesikoneita, jotka sanovat iuuuuui, mutta pelkää hieman ystävällisellä äänellä saneltua ateriakuulutusta, joka kuuluu seinästä. (Minä en pelkää sitä lainkaan. Ateriakuulutus on paras ystäväni, jos koetan saada vielä muutaman raskauskilon, vaikken koskaan ehtinytkään 9. kuulle.)
Minulla on ollut neljä peräkkäistä huonetoveria täällä kiirastuliosastolla (yksi joutui palaamaan kotiin kitumaan, raukka), ja olen ollut myös paljon yksin. T valitsi minulle huolekkaan viisaasti ikkunapaikan, joka on erotettu isolla verholla toisesta sängystä. Katselen Linnanmäkeä ja pyöriviä nostureita, tervapääskyjä ja variksia ja tietysti säilyttelen ikkunalaudalla katseenkestävimpiä keskosvaippojamme kätilöiden ihailla. (Nekin iso T kävi hakemassa, kun tajusin omistavani puhelinnumeron kolme keskosta tuottaneelle ja käsistään kätevälle äititoverille.) Olen ajatellut, että kun täällä kuitenkin joudun paljon roikkumaan (tuskin kaksikiloinen mini-T ei varmaankaan saa olla kanssani samalla lapsivuodeosastolla, vaan jää vastasyntyneiden puolelle hoitoon ainakin viikoksi pariksi) ja käyn välillä kotona nukkumassa muun perheen luona, voin kai saman tien käyttää vauvalla asiallisia vaippoja ja viedä ne kotiin pesuun. Kovin paljon niistä ei pesukone pääse täyttymään, noloista nenäliinoista.
Koska vauva on pieni jopa ikäisekseen, hän luultavasti ei jaksa syödä kunnolla. Niinpä minä kaiketi sankarioin ihan itse maidontuotantoni käyntiin täällä sairaalan teholypsykoneilla. Ammuu! Kotiin pääsee, kun osaa itse syödä ja hengittää.
On tässä sittenkin yhtäläisyyksiä sen psykiatrisen sairaalan kanssa.
Olen ollut reippaalla mielellä (aivan erityisesti niinä päivinä, jolloin olen päässyt irti tukalista antibioottikanyyleista), karkaillut ulko-ovesta helteeseen, viilannut kynsiä, ostanut hieman lisää erikoiskokoisia vaippoja netistä (kun nyt valitettavasti kaikki 100 sievästi lipastossa odottavaa vaippaamme ovat enemmän tai vähemmän aivan liian isoja, ei voi mitään), hoitanut kesälomansiirto- ja kuntokeskuksen jäsenyyden jäädytysasioita, raportoinut kehoni toiminnasta jokaiselle vastaantulijalle, tilannut T:ltä kotoa lisää tarpeistoa ("purentakiskon puhdistustabletteja, nauhavaippoja isosta Senegaliin lähtevästä lahjoitusvaippalaatikosta, kulmakarvaveitsi, se ohut raidallinen vitosen Kaskisavu siitä eteisen liinapinosta, kysy pikku t:ltä, se tietää kantoliinojen nimet") ja värjännyt kaikessa hiljaisuudessa hiukset sairaalan hanskat kädessä. En kai minä niitä alkavalla viikolla enää ehdi! Itkemässäkö täällä pitäisi istua! Kai joku nyt monitorista huomaa, jos alan vahingossa synnyttää! Minunko siitä pitäisi stressata?
Tänään, tarkemmin sanottuna tänään kahden tunnin kuluttua, paikalle pitäisi ilmestyä pari lääkäriä, pari kätilöä, doula ja T. Tämä siksi, että en aio ainoastaan synnyttää keskosvauvaa, vaan suorastaan perätilassa olevan keskosvauvan. Kyllähän sieltä nyt herranjestas yksi ihminen kaksinkerroin pursottuu, niin nolon pienikin. Ei voi olla vaikeaa. Just "Hakekaa kätilössäkin" pursottui. Pepusta tulee toinen peppu, ihan normaalia. Kuin maatuska.
sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
Piirrät maahan ensimmäisen viivan
Opetin eilen pikku t:tä lukemaan. Hän on rakastanut kirjaimia jo yli kaksi vuotta, s.o. vähän alle kaksivuotiaasta, ja päivänä muutamana hän kirjoitti magneettikirjaimilla takaperin IKSOIKR. Eilen hän luetteli kirjaimet sanasta IHMINEN. Arvelin, että voisin vähän kokeilla kepillä jäätä. Ihan vain pikkuisen prepata. Ei toki painostaa äidillisessä pätemisen tarpeessani, vaan vain ihan hiukan...
Olin kuullut joskus, että koulussa ei enää opetettaisi tavaamista vaan enemmänkin kirjainten muuttamista äänteiksi liu'uttamalla niitä ääneen - piti paikkaansa tai ei, se tuntui helpoimmalta tavalta aloittaa. Tuhersin siis sängyn laidan yli paksulla tussilla lattialla olevalle isolle paperille sellaisia sanoja kuin MOPO, PUU ja EI. Ensin ihailimme ja tunnistimme kirjaimia, sitten "ääntelimme" ne yhdessä vähän kerrallaan läpi hitaasti mmmmmmmmoooooooop... Liiankin hitaasti, koska loppuun päästyämme pikku t:llä ei ollut yleensä aavistustakaan, mitä olimme puuhanneet tai miksi. Mutta aina välillä joku sana aukesi, ja hän tajusi sanoneensa sen juuri ihan itse ääneen. EI oli tarpeeksi lyhyt sana, jotta hän lipsautti sen melkein huomaamattaan.
Pikku t:n kärsivällisyys oli lyhyt, mutta koetin saada hänet käsittämään, ettei tarvitse kuin "äännellä" kirjaimet ja kuulla, kuinka oma suu kertoo, mitä paperilla lukee. Nelikirjaimisissa sanoissa kolme meni yleensä hyvin, viimeisen kanssa piti auttaa ja kannustaa kauankin. Jos minulla olisi jonkinnäköistä kasvatustieteellistä koulutusta, tietäisin luultavasti syyn tähän ja ymmärtäisin, miksi jotkin äänneyhdistelmät tai rakenteet ovat vaikeita. (Logopediaa tuli joskus vähän luettua sentään, mutta tuota.)
Toki pikku t yritti usein arvata, mitä sanassa lukee. Meillä kun ei ollut perinteistä aapista lähistöllä, kuvan katsomisella ei voinut huijata. Hän myös koetti saada minut kertomaan, mitä kirjoitin. Minä yritin saada hänelle jakeluun, että kirjainten katsominen ja itse lukeminen on helpoin tapa saada sanasta selvä. Koska hienomotoriikka ja kynätyöskentely eivät varsinaisesti kuulu pikku t:n vahvuuksiin, olen hyvilläni siitä, että meillä on magneettikirjaimia, ja itse asiassa olemme myös - Vuoden äiti -palkinto tänne! - harjoitelleet saksien käyttöä leikkaamalla kirjaimia lehdistä. Niillä ja tietokoneella sopii kirjoittaa, lukea ja opetella viestintää jo hienomotorisia valmiuksia odotellessa. (Samasta syystä olen jossain määrin kiinnostunut vauvaviittomista - ihmisten välistä vuorovaikutusta jo ennen varsinaisen ääntöelimistön kehittymistä sanoilla puhumiseen sopivaksi!)
Välipalalla pöydän ääressä sitten luimme sellaisia sanoja kuin LIMONADI, OMENA ja HARTWALL.
Olin kuullut joskus, että koulussa ei enää opetettaisi tavaamista vaan enemmänkin kirjainten muuttamista äänteiksi liu'uttamalla niitä ääneen - piti paikkaansa tai ei, se tuntui helpoimmalta tavalta aloittaa. Tuhersin siis sängyn laidan yli paksulla tussilla lattialla olevalle isolle paperille sellaisia sanoja kuin MOPO, PUU ja EI. Ensin ihailimme ja tunnistimme kirjaimia, sitten "ääntelimme" ne yhdessä vähän kerrallaan läpi hitaasti mmmmmmmmoooooooop... Liiankin hitaasti, koska loppuun päästyämme pikku t:llä ei ollut yleensä aavistustakaan, mitä olimme puuhanneet tai miksi. Mutta aina välillä joku sana aukesi, ja hän tajusi sanoneensa sen juuri ihan itse ääneen. EI oli tarpeeksi lyhyt sana, jotta hän lipsautti sen melkein huomaamattaan.
Pikku t:n kärsivällisyys oli lyhyt, mutta koetin saada hänet käsittämään, ettei tarvitse kuin "äännellä" kirjaimet ja kuulla, kuinka oma suu kertoo, mitä paperilla lukee. Nelikirjaimisissa sanoissa kolme meni yleensä hyvin, viimeisen kanssa piti auttaa ja kannustaa kauankin. Jos minulla olisi jonkinnäköistä kasvatustieteellistä koulutusta, tietäisin luultavasti syyn tähän ja ymmärtäisin, miksi jotkin äänneyhdistelmät tai rakenteet ovat vaikeita. (Logopediaa tuli joskus vähän luettua sentään, mutta tuota.)
Toki pikku t yritti usein arvata, mitä sanassa lukee. Meillä kun ei ollut perinteistä aapista lähistöllä, kuvan katsomisella ei voinut huijata. Hän myös koetti saada minut kertomaan, mitä kirjoitin. Minä yritin saada hänelle jakeluun, että kirjainten katsominen ja itse lukeminen on helpoin tapa saada sanasta selvä. Koska hienomotoriikka ja kynätyöskentely eivät varsinaisesti kuulu pikku t:n vahvuuksiin, olen hyvilläni siitä, että meillä on magneettikirjaimia, ja itse asiassa olemme myös - Vuoden äiti -palkinto tänne! - harjoitelleet saksien käyttöä leikkaamalla kirjaimia lehdistä. Niillä ja tietokoneella sopii kirjoittaa, lukea ja opetella viestintää jo hienomotorisia valmiuksia odotellessa. (Samasta syystä olen jossain määrin kiinnostunut vauvaviittomista - ihmisten välistä vuorovaikutusta jo ennen varsinaisen ääntöelimistön kehittymistä sanoilla puhumiseen sopivaksi!)
Välipalalla pöydän ääressä sitten luimme sellaisia sanoja kuin LIMONADI, OMENA ja HARTWALL.
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Kestosuosikki, eli mikä hurahduttaa normaalin ihmisen vaippoihin
Hain taas postista lisää vaippoja. Niitä on kieltämättä puhtaan matemaattisesti ajatellen enemmän kuin tarpeeksi sisäiselle lapselleni. Mutta huutispaketti oli hyvin halpa ja kuosit kivoja. Ehkä näytän muutamalle sappisaippuaa, ompelukonetta ja nypynpoistajaa ja myyn eteenpäin.
Olen miettinyt tässä viime aikoina, että kestovaippojen käyttäjät voivat painottaa kestoilua eri tavoin, ja joko tehdä siitä harrastuksen ja kotivanhemman järjissään pitävän älyllisen haasteen tai olla tekemättä. Kestoilussa on nimittäin erinomaisen paljon hyviä puolia. Esimerkiksi ekologisuuden voi viedä todella pitkälle käyttämällä kierrätettyjä harsoja, pyyhkeistä ja hupparinraadoista ommeltuja lisäimuja ja niiden päällä eristeenä puretuista villapuseroista neulottuja villahousuja (ja tietenkin harjoittamalla vessahätäviestintää). Tämä tulee myös erittäin halvaksi, jos rahaa on vähän. Toinen tapa olla ekologinen ja samalla päästä hyvin halvalla (ja/tai tuntea vähän vaikeasti määriteltävää, mutta suurta tyydytystä) on kelpuuttaa sellaiset kirppareilla pyörivät vaipat, joita muut eivät huoli, kuten takavuosien äitiyspakkaus- Imse Vimset.
Jos pitää vakuuttaa insinööripuoliso tai ulkopuolinen lapsenhoitaja vaippojen helppoudesta, kannattaa hankkia vain yhdenlaisia vaippoja (kunhan ensin vakuuttuu siitä, että malli sopii omalle lapselle), niin kuin vaikka nauhavaippoja ja niiden päälle puettavia, säädettäviä one size -kuoria kerralla helvetisti ja käyttää niitä lapsella koko vaippaiän loppuun. Tämä vaihtoehto on myös niille, joille vaipat ovat erite-esteitä eivätkä yhtään enempää. En kyllä hirveästi tunne näitä tyyppejä, mutta uskon että jossain he ovat. Eivät sitten ehkä niillä vaippakeskustelufoorumeilla. Toisaalta juuri heiltä voi saada vanhoja vaippoja jopa ilmaiseksi, koska hei, kuka muka jaksaa mennä jonnekin Fäsbän "Kestovaipat ja kantovälineet kiertoon" -ryhmään?
Sitten jos rahaa on enemmän, mutta enemmänkin oma motivaation puute huolestuttaa, voi repäistä ja hemmotella itseään ostamalla kaikkein kauneimmat ja helpoimmat ja pisimmälle kehitellyt all-in-one-vaipat, joita markkinoilla on. Niiden hinta on korkea käytettynäkin, mutta eivätpä jää nurkkiin pyörimään lopuksi, koska suositut ja muodikkaat superhuippumerkit kyllä viedään käsistä netissä.
Innokas ompelija hankkii kankaat vaikka kalliina ja uusina, kunhan saa itse päättää ja suunnitella ja muokata lopputuloksen just eikä melkein sellaiseksi kuin lapsen keholle ja omalle maulle sopii. Kehnompikin ompelija saa sentään aikaiseksi rähjäisistä froteepyyhkeistä imuja.
Minulle vaippojen tärkein ominaisuus on ekologisuus. Olen valmis näkemään vaivaa, turhautumaan ja sietämään kaikenlaista pientä kiusaa ja ylimääräistä rahanmenoakin ekoilun vuoksi. Tämä on siis valintakysymys. Siksi kestoilun hyvät puolet, joista vanhempi saa nauttia, tulevat minulle ikään kuin bonuksena.
Esimerkiksi kertakäyttövaippojen kantamiselle kaupasta kotiin ja kotoa roskiin en yleensä uhraa ajatustakaan, mutta käsittääkseni siinä on aikamoinen homma, enkä minä koskaan vie roskia jos voin olla viemättä. Kestovaipat säästävät tältä, eivätkä ne lopu kesken (ajatus siitä, että kaikki kymmenet söpöydet olisivat yhtä aikaa pesussa on melko teoreettinen...). Kolmen vuoden kestoilukokemuksella olen jo aika hyvä tekemään löytöjä, siis tietämään, milloin kannattaa ostaa kirpparilla vastaan tuleva vaippayksilö, vaikka taloudessa ei edes sillä hetkellä olisi ketään alleenlaskijaa. Tunnistan hyvät merkit, tiedän jotain materiaaleistakin ja olen perillä hintatasosta. Tiedän millaisista kuoseista pidän, ja tiedän myös sen, että kauniit värit ja kuviot ovat minulle yksi suurimmista palkinnoista, joita pyykkikorin ammoniakinkatkun nuuhkimisesta vastapainoksi saa. (Kertiksetkin muuten, yllätys yllätys teille jotka ette asu vauvaperheessä, haisevat ja monen mielestä vielä pahemmalta kuin kestot. Lisäksi ne ovat susirumia. Miksi kukaan valokuvaa söpöä palleroista lastaan muovikääreeseen puettuna?)
Koska kirpputorit ja erityisesti niiden lastenosastot ovat minulle arvovalinnan lisäksi suoranainen harrastus, kokeilen lapsilleni, lähinnä omaksi ilokseni, monenlaisia vaippamerkkejä ja -malleja täydellistä pomminvarmuutta etsien. Välillä tulee tehdyksi virheostoksia tai vain hankituksi iankaikkisen tylsänvärisiä vaippoja, joihin kyllästyy pian. Olenkin varustanut useita perheitä aika kätevillä aloittelijan paketeilla (ja tietenkin valtaisalla käännytys-, tuputus- ja informaatiomäärällä!) ja lahjoittanut, lainannut tai myynyt kymmeniä vaippoja pois niiden välttämättä edes käymättä oman lapsen päällä. Itsekin taisimme aloittaa juuri näin - iäkkäillä valkoisilla pastellinallekuvioisilla lainavaipoilla, joilla pääsi hienosti alkuun. Sitten saattoi ristiäislahjaksi pyytää tilalle silmäkarkki-retroraitakirahvivaippoja, kun oli jo jonkinlainen käsitys asiasta, pahimmat virheet oli tehty ja kaikkein pienimmät newborn-kokoiset jäivät pois käytöstä lapsen kasvettua niistä ulos.
Syitä siihen, että jotkut todella, todella hurahtavat vaippoihin enemmän kuin yhdenkään lapsen tai luonnon takia tarvitsisi, on useita. Hurahtajat ovat tavallisesti kotiäitejä, joilla on paljon käyttämätöntä älyllistä kapasiteettia ja kauneudenkaipuuta arjen eritemyllyssä. Ehkä heillä on myös muuten taipumusta hurahtaa materiaalisiin tai ei-materiaalisiin asioihin ja jäädä niistä riippuvaiseksi, ja vaipat ovat kuitenkin pitkälti, no, shoppailua. (Jotain uutta ja jännittävää on aina kulman takana!) Lisäksi ne ovat ekologisia, joten niiden hankkiminen on kuitenkin varsin harmitonta ja sallittua. Kestovaippojen käytöllä ylipäätään voi herättää huomiota ja todistella hyvää äitiyttään, jos sellaiselle olisi tarvetta, ja kenelläpä ei olisi? Tietysti vaippakirpputoreilla ja hippiyhteisöissä pyöriminen on myös sosiaalista toimintaa.
Nämä kaikki pätevät minuun, ja lisäksi on vielä yksi asia, jonka olen vasta keksinyt: kestovaipat ovat kuin vauvat itse. Pieniä, syötävän söpösiä-lutusia pehmeitä palleroita, jotka tuoksuvat enemmän tai vähemmän miedosti määrittelemättömältä suloiselta vauvanhajulta. Kuka nyt niitä voisi vastustaa?
Olen miettinyt tässä viime aikoina, että kestovaippojen käyttäjät voivat painottaa kestoilua eri tavoin, ja joko tehdä siitä harrastuksen ja kotivanhemman järjissään pitävän älyllisen haasteen tai olla tekemättä. Kestoilussa on nimittäin erinomaisen paljon hyviä puolia. Esimerkiksi ekologisuuden voi viedä todella pitkälle käyttämällä kierrätettyjä harsoja, pyyhkeistä ja hupparinraadoista ommeltuja lisäimuja ja niiden päällä eristeenä puretuista villapuseroista neulottuja villahousuja (ja tietenkin harjoittamalla vessahätäviestintää). Tämä tulee myös erittäin halvaksi, jos rahaa on vähän. Toinen tapa olla ekologinen ja samalla päästä hyvin halvalla (ja/tai tuntea vähän vaikeasti määriteltävää, mutta suurta tyydytystä) on kelpuuttaa sellaiset kirppareilla pyörivät vaipat, joita muut eivät huoli, kuten takavuosien äitiyspakkaus- Imse Vimset.
Jos pitää vakuuttaa insinööripuoliso tai ulkopuolinen lapsenhoitaja vaippojen helppoudesta, kannattaa hankkia vain yhdenlaisia vaippoja (kunhan ensin vakuuttuu siitä, että malli sopii omalle lapselle), niin kuin vaikka nauhavaippoja ja niiden päälle puettavia, säädettäviä one size -kuoria kerralla helvetisti ja käyttää niitä lapsella koko vaippaiän loppuun. Tämä vaihtoehto on myös niille, joille vaipat ovat erite-esteitä eivätkä yhtään enempää. En kyllä hirveästi tunne näitä tyyppejä, mutta uskon että jossain he ovat. Eivät sitten ehkä niillä vaippakeskustelufoorumeilla. Toisaalta juuri heiltä voi saada vanhoja vaippoja jopa ilmaiseksi, koska hei, kuka muka jaksaa mennä jonnekin Fäsbän "Kestovaipat ja kantovälineet kiertoon" -ryhmään?
Sitten jos rahaa on enemmän, mutta enemmänkin oma motivaation puute huolestuttaa, voi repäistä ja hemmotella itseään ostamalla kaikkein kauneimmat ja helpoimmat ja pisimmälle kehitellyt all-in-one-vaipat, joita markkinoilla on. Niiden hinta on korkea käytettynäkin, mutta eivätpä jää nurkkiin pyörimään lopuksi, koska suositut ja muodikkaat superhuippumerkit kyllä viedään käsistä netissä.
Innokas ompelija hankkii kankaat vaikka kalliina ja uusina, kunhan saa itse päättää ja suunnitella ja muokata lopputuloksen just eikä melkein sellaiseksi kuin lapsen keholle ja omalle maulle sopii. Kehnompikin ompelija saa sentään aikaiseksi rähjäisistä froteepyyhkeistä imuja.
Minulle vaippojen tärkein ominaisuus on ekologisuus. Olen valmis näkemään vaivaa, turhautumaan ja sietämään kaikenlaista pientä kiusaa ja ylimääräistä rahanmenoakin ekoilun vuoksi. Tämä on siis valintakysymys. Siksi kestoilun hyvät puolet, joista vanhempi saa nauttia, tulevat minulle ikään kuin bonuksena.
Esimerkiksi kertakäyttövaippojen kantamiselle kaupasta kotiin ja kotoa roskiin en yleensä uhraa ajatustakaan, mutta käsittääkseni siinä on aikamoinen homma, enkä minä koskaan vie roskia jos voin olla viemättä. Kestovaipat säästävät tältä, eivätkä ne lopu kesken (ajatus siitä, että kaikki kymmenet söpöydet olisivat yhtä aikaa pesussa on melko teoreettinen...). Kolmen vuoden kestoilukokemuksella olen jo aika hyvä tekemään löytöjä, siis tietämään, milloin kannattaa ostaa kirpparilla vastaan tuleva vaippayksilö, vaikka taloudessa ei edes sillä hetkellä olisi ketään alleenlaskijaa. Tunnistan hyvät merkit, tiedän jotain materiaaleistakin ja olen perillä hintatasosta. Tiedän millaisista kuoseista pidän, ja tiedän myös sen, että kauniit värit ja kuviot ovat minulle yksi suurimmista palkinnoista, joita pyykkikorin ammoniakinkatkun nuuhkimisesta vastapainoksi saa. (Kertiksetkin muuten, yllätys yllätys teille jotka ette asu vauvaperheessä, haisevat ja monen mielestä vielä pahemmalta kuin kestot. Lisäksi ne ovat susirumia. Miksi kukaan valokuvaa söpöä palleroista lastaan muovikääreeseen puettuna?)
Koska kirpputorit ja erityisesti niiden lastenosastot ovat minulle arvovalinnan lisäksi suoranainen harrastus, kokeilen lapsilleni, lähinnä omaksi ilokseni, monenlaisia vaippamerkkejä ja -malleja täydellistä pomminvarmuutta etsien. Välillä tulee tehdyksi virheostoksia tai vain hankituksi iankaikkisen tylsänvärisiä vaippoja, joihin kyllästyy pian. Olenkin varustanut useita perheitä aika kätevillä aloittelijan paketeilla (ja tietenkin valtaisalla käännytys-, tuputus- ja informaatiomäärällä!) ja lahjoittanut, lainannut tai myynyt kymmeniä vaippoja pois niiden välttämättä edes käymättä oman lapsen päällä. Itsekin taisimme aloittaa juuri näin - iäkkäillä valkoisilla pastellinallekuvioisilla lainavaipoilla, joilla pääsi hienosti alkuun. Sitten saattoi ristiäislahjaksi pyytää tilalle silmäkarkki-retroraitakirahvivaippoja, kun oli jo jonkinlainen käsitys asiasta, pahimmat virheet oli tehty ja kaikkein pienimmät newborn-kokoiset jäivät pois käytöstä lapsen kasvettua niistä ulos.
Syitä siihen, että jotkut todella, todella hurahtavat vaippoihin enemmän kuin yhdenkään lapsen tai luonnon takia tarvitsisi, on useita. Hurahtajat ovat tavallisesti kotiäitejä, joilla on paljon käyttämätöntä älyllistä kapasiteettia ja kauneudenkaipuuta arjen eritemyllyssä. Ehkä heillä on myös muuten taipumusta hurahtaa materiaalisiin tai ei-materiaalisiin asioihin ja jäädä niistä riippuvaiseksi, ja vaipat ovat kuitenkin pitkälti, no, shoppailua. (Jotain uutta ja jännittävää on aina kulman takana!) Lisäksi ne ovat ekologisia, joten niiden hankkiminen on kuitenkin varsin harmitonta ja sallittua. Kestovaippojen käytöllä ylipäätään voi herättää huomiota ja todistella hyvää äitiyttään, jos sellaiselle olisi tarvetta, ja kenelläpä ei olisi? Tietysti vaippakirpputoreilla ja hippiyhteisöissä pyöriminen on myös sosiaalista toimintaa.
Nämä kaikki pätevät minuun, ja lisäksi on vielä yksi asia, jonka olen vasta keksinyt: kestovaipat ovat kuin vauvat itse. Pieniä, syötävän söpösiä-lutusia pehmeitä palleroita, jotka tuoksuvat enemmän tai vähemmän miedosti määrittelemättömältä suloiselta vauvanhajulta. Kuka nyt niitä voisi vastustaa?
maanantai 19. toukokuuta 2014
Nörtteilyä mammatyylillä
Huomaan olevani jossain määrin nörtti. Minulla on taipumusta innostua yhdestä tai enintään kahdesta asiasta muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi tai vuodeksi niin, etten muista nukkua tai malta tehdä töitäni kunnolla. Luen aiheesta kaiken, mitä googlesta löytää, piinaan lähiympäristöni kohteliaimmat ihmiset henkihieveriin pienistä nyansseista intoilulla ja avautumisella. Ainakin niinä hetkinä, kun ylipäänsä havaitsen muut ympärilläni. Tällä viikolla intoilen vauvoihin liittyvästä välineurheilusta, tarkemmin sanottuna kestovaipoista. Pidinkin niissä sellaisen ihan kunnon tauon tässä välissä, kun pikku t on ollut toista vuotta ilman.
Olen kokenut, että "kestovaippahulluja" äitejä (tai miksei oikeastaan äitejä ylipäänsä, ks. edellinen postaus) pidetään tässä nykymaailmassa jossain määrin naurettavina kohkaajina ja ressukoina, joilla ei ole oikeaa elämää. Tämä nähdäkseni erottaa meidät muista (vaikkapa miespuolisista tietokone-) nörteistä. Huolimatta monipuolisesta tietotaidostamme ja kokemuksestamme niin teoriassa kuin käytännössäkin me emme nauti juuri minkäänlaista yleistä ihailua tai kunnioitusta, koska harrastuneisuutemme liittyy vauvoihin ja eritteisiin, siis arkisiin asioihin, jotka ovat jossain määrin jokaisen ulottuvilla (ja aiheuttavat toisissa voimakasta vastenmielisyyttä), niin, ja käsitöiden tekemiseen. Naisten juttuihin. Yksinkertaiseen elämään, joka on pysynyt vuosisatoja aika samanlaisena.
Naisten jututhan eivät perinteisesti ole olleet niitä ihailluimpia asioita maailmassa, vaikka vaativatkin rautaista otetta ja vertaisryhmän hiljaista tietoa. Oikeastaan naisten olisi hyvä olla vain ihan hiljaa ja tehdä hommansa nurkumatta, nauttimatta ja hifistelemättä. Ei saisi liioitella eikä tehdä liian suurta numeroa töistään (kuten vaipanvaihdosta). Huomaan olleeni liikaa erossa muista samanhenkistä äideistä, kun kaikenlaiset ihmeelliset ja tuskallisetkin ties mistä imetyt naisvihamieliset asenteet alkavat nousta pintaan.
Tiedostan nämä asenteet jatkuvasti etsiskellessäni kirpputoreilta miesten isoja urheilupaitoja tee-se-itse-vaippojen kuivaliinakankaiksi, lukiessani netistä uudestaan ja uudestaan mielipiteitä äitiyspakkausten kestovaipoista ("ei ole taas valtio yhtään kuunnellut ihmisiä") ja tehdessäni löytöjä vaippakirppareilta. Tunteeni vaihtelevat innostuksen, nolouden, ilon ja syyllisyyden välillä. Sisäinen askeetikko syyttää tuhlailusta ja sanoo, että kierrätettyjen ekotuotteiden ostaminen lapselle on vain tapa hiljentää omatunto - että oikeastihan kyse on ihan samanlaisesta hurahtamisesta ja riippuvuudesta kuin vaikka kymmenien korkokenkäparien shoppailussa. Sen kaveri, sisäinen cool tyyppi, muistuttaa, että on aivan helvetin noloa hankkia elämäänsä sisältöä lastentarvikkeista eikä vaikka, öö, pätkätöistä, Facebookista ja alkoholista.
Sisäisen askeetikon vastavoima, sisäinen elämästä nautiskelija, muistuttaa, että kestovaippojen käyttäjä saa todella nähdä vaivaa kumotakseen sen ympäristöhyödyn, jonka saa kuitenkin aikaan kestoilulla (iik, kestoilu, nolo mammasana, yhyy), ja että itsensä motivoiminen kauniilla kuoseilla on ihan sopivaa ja tervettä. Sisäinen aikuinen hymyilee sisäiselle coolille tyypille hellästi ja huokaisee hiljaa.
Että kaikki on kiinni asenteesta, niinkin sanoo rauhoittava ääni, joka järkeilee kumoon syyllistävän äänen. Miksi pitäisi tuntea häpeää tai syyllisyyttä toiselta äidiltä ostamastaan puolentoista euron ruusukuvioisesta vaipasta, joka (nyt jo karttuneen kokemuksen perusteella) falskaa vähemmän kuin harmaaksi pesty viiden vuoden takaisen äitiyspakkauksen vaipan irvikuva, kun yksikään mies ei nolostelisi vaikkapa kahdensadan kaiuttimia? Onko tämä nyt feministin ajatus, onko! Niin! Ei ole!
Mitä tulee käsistä lähtemiseen ja hallinnan menetykseen ja muuhun sellaiseen, jota hiukan pelkään kirppareilla (no äh, pelkään sitä aina ja kaikkialla), tunnen jo itseni. Minulla on nyt taas yksi tällainen vaihe. Puolen kotimme esineistä ja omista hämäristä arkisista tavoistani on hankittu samalla metodilla: idea tarpeesta, jäätävä innostus, maaninen tiedonhaku, esineen valinta, hankkiminen ja sitten seestyminen ja pitkäaikainen, rauhallinen käyttö. (Nypynpoistajakin on muuttunut jo järkeväksi taloustarvikkeeksi!) Jos minulla siis on nyt vaihe, jossa ompelen kaksi sisävaippaa päivässä, hienoa. Ovatpa sitten valmiina odottamassa, kun tuotan niille käyttäjän.
Siinä vaiheessa olen ehkä maanisen innostunut vaikka istukan syömisestä, ja se on kokonaan toinen tarina se.
Olen kokenut, että "kestovaippahulluja" äitejä (tai miksei oikeastaan äitejä ylipäänsä, ks. edellinen postaus) pidetään tässä nykymaailmassa jossain määrin naurettavina kohkaajina ja ressukoina, joilla ei ole oikeaa elämää. Tämä nähdäkseni erottaa meidät muista (vaikkapa miespuolisista tietokone-) nörteistä. Huolimatta monipuolisesta tietotaidostamme ja kokemuksestamme niin teoriassa kuin käytännössäkin me emme nauti juuri minkäänlaista yleistä ihailua tai kunnioitusta, koska harrastuneisuutemme liittyy vauvoihin ja eritteisiin, siis arkisiin asioihin, jotka ovat jossain määrin jokaisen ulottuvilla (ja aiheuttavat toisissa voimakasta vastenmielisyyttä), niin, ja käsitöiden tekemiseen. Naisten juttuihin. Yksinkertaiseen elämään, joka on pysynyt vuosisatoja aika samanlaisena.
Naisten jututhan eivät perinteisesti ole olleet niitä ihailluimpia asioita maailmassa, vaikka vaativatkin rautaista otetta ja vertaisryhmän hiljaista tietoa. Oikeastaan naisten olisi hyvä olla vain ihan hiljaa ja tehdä hommansa nurkumatta, nauttimatta ja hifistelemättä. Ei saisi liioitella eikä tehdä liian suurta numeroa töistään (kuten vaipanvaihdosta). Huomaan olleeni liikaa erossa muista samanhenkistä äideistä, kun kaikenlaiset ihmeelliset ja tuskallisetkin ties mistä imetyt naisvihamieliset asenteet alkavat nousta pintaan.
Tiedostan nämä asenteet jatkuvasti etsiskellessäni kirpputoreilta miesten isoja urheilupaitoja tee-se-itse-vaippojen kuivaliinakankaiksi, lukiessani netistä uudestaan ja uudestaan mielipiteitä äitiyspakkausten kestovaipoista ("ei ole taas valtio yhtään kuunnellut ihmisiä") ja tehdessäni löytöjä vaippakirppareilta. Tunteeni vaihtelevat innostuksen, nolouden, ilon ja syyllisyyden välillä. Sisäinen askeetikko syyttää tuhlailusta ja sanoo, että kierrätettyjen ekotuotteiden ostaminen lapselle on vain tapa hiljentää omatunto - että oikeastihan kyse on ihan samanlaisesta hurahtamisesta ja riippuvuudesta kuin vaikka kymmenien korkokenkäparien shoppailussa. Sen kaveri, sisäinen cool tyyppi, muistuttaa, että on aivan helvetin noloa hankkia elämäänsä sisältöä lastentarvikkeista eikä vaikka, öö, pätkätöistä, Facebookista ja alkoholista.
Sisäisen askeetikon vastavoima, sisäinen elämästä nautiskelija, muistuttaa, että kestovaippojen käyttäjä saa todella nähdä vaivaa kumotakseen sen ympäristöhyödyn, jonka saa kuitenkin aikaan kestoilulla (iik, kestoilu, nolo mammasana, yhyy), ja että itsensä motivoiminen kauniilla kuoseilla on ihan sopivaa ja tervettä. Sisäinen aikuinen hymyilee sisäiselle coolille tyypille hellästi ja huokaisee hiljaa.
Että kaikki on kiinni asenteesta, niinkin sanoo rauhoittava ääni, joka järkeilee kumoon syyllistävän äänen. Miksi pitäisi tuntea häpeää tai syyllisyyttä toiselta äidiltä ostamastaan puolentoista euron ruusukuvioisesta vaipasta, joka (nyt jo karttuneen kokemuksen perusteella) falskaa vähemmän kuin harmaaksi pesty viiden vuoden takaisen äitiyspakkauksen vaipan irvikuva, kun yksikään mies ei nolostelisi vaikkapa kahdensadan kaiuttimia? Onko tämä nyt feministin ajatus, onko! Niin! Ei ole!
Mitä tulee käsistä lähtemiseen ja hallinnan menetykseen ja muuhun sellaiseen, jota hiukan pelkään kirppareilla (no äh, pelkään sitä aina ja kaikkialla), tunnen jo itseni. Minulla on nyt taas yksi tällainen vaihe. Puolen kotimme esineistä ja omista hämäristä arkisista tavoistani on hankittu samalla metodilla: idea tarpeesta, jäätävä innostus, maaninen tiedonhaku, esineen valinta, hankkiminen ja sitten seestyminen ja pitkäaikainen, rauhallinen käyttö. (Nypynpoistajakin on muuttunut jo järkeväksi taloustarvikkeeksi!) Jos minulla siis on nyt vaihe, jossa ompelen kaksi sisävaippaa päivässä, hienoa. Ovatpa sitten valmiina odottamassa, kun tuotan niille käyttäjän.
Siinä vaiheessa olen ehkä maanisen innostunut vaikka istukan syömisestä, ja se on kokonaan toinen tarina se.
keskiviikko 14. toukokuuta 2014
Ällö äitimyytti ja mitä pehmeät arvot ja jatkuva muutos tekevät ihmiselle
Kati Leskisen kolumni "Murretaan ällö äitimyytti!", tai siis muun muassa se, sanotaan että se nettikommentteineen nyt viimeisenä pisarana, sai minut pohtimaan. Onhan näitä tekstejä nähty ja näihin keskusteluihin osallistuttu, kuultu näitä välillä pahasti lapsivihamielisiltäkin tuntuvia mielipiteitä siitä, että äitiys ei saisi muuttaa ihmistä. Että lapsissa ja perheissä on jotain pelottavaa ja outoa, ehkä myös vähän naurettavaa.
Pelkästään se pikkuseikka, että saa lapsen, ei saisi näiden mielipiteiden mukaan vaikuttaa naisen elämään juurikaan. Ainakaan ei saisi muuttua tylsäksi mammaksi, joka keskustelee vain vaippojen ekologisuudesta ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen etiikasta. Olen yrittänyt nyt aukoa mielessäni ja ääneen sitä ajatussolmua, joka pompahti taas tietoisuuteeni. Oman päivittäisen ympäristön lapsivihamielisyys ja -kammo voivat nimittäin olla todella raskaita kestää. Kaikki me olemme olleet lapsia. Ihmiset ovat ensin lapsia.
Minulla oli tilaisuus keskustella äitiydestä, urasta, ansiotyöstä (joka on paljon tavallisempi ja lievempi versio tästä myyttisestä urasta) ja äitiyden mustasta aukosta eräässä feministiäitiporukassa pari päivää sitten, ja siitähän keskustelu syntyi. Korvissa soi kauan, kun innostuimme vaahtoamaan (no kolmella vieressä ympyrää juoksevalla ja kiljuvalla leikki-ikäisellä saattoi olla tekemistä yleisen volyymin kasvamisen kanssa). Paikalla oli vain äitejä, joten tällä kertaa lapsivihamielistä tunnelmaa ei tarvinnut pelätä. Ei silmienpyörittelyä, yököttelyä tai kaikkein syvimpien arvojen kyseenalaistamista.
Luulen että me kaikki jaoimme tunteen siitä, että pelkkä vanhemmuus ei yhdistä ihmisiä toisiinsa kovin pitkäksi aikaa. Hetken toki voi keskustella vaikka alueellisessa perhekerhossa, mutta syvällisempään vuorovaikutukseen tarvitaan edelleen jotain yhteistä luonteissa ja arvoissa ja viestinnässä. Olen muuten yhä samaa mieltä kuin ennen pikku t:n syntymää: en sitten aio ikinä mennä kirjoittelemaan Kaksplussalle! Sen sijaan netistä löytyy kyllä paljon erikoistuneempia vanhemmuus- ja vauvafoorumeita, joissa lasten ikä ei ole ainoa kirjoittajia yhdistävä tekijä. Näillä saa huomata keskustelevansa älykkäiden ja hyvin argumentoivien ihmisten kanssa ja oppivansa samalla itsekin kaikenlaista. (Lisäksi voi samastua heihin, tuntea olonsa turvalliseksi homogeenisessä ryhmässä ja taputella itseään olalle, että sitä osaakin hengailla niin hyvässä seurassa. Kyllä meidän palstalla vaan on erinomaisia ihmisiä. Ei kai semmoiseen seuraan ihan ansiotta itsekään pääse... lisää tähän haluamasi määrä huonosti peiteltyä itsetyytyväisyyttä.)
Olimme siis kaikki feministiäidit tunteneet yhteiskunnan ja sosiaalisten ympyröiden taholta nahoissamme, että äitiys ei saisi muuttaa ihmistä, että se ei ole hyväksyttävä harrastus (koska ketä kiinnostaa) eikä sen varjolla ole sopivaa kuvitella pääsevänsä vaikka työelämästä tai ulkonäkönsä hoitamisesta vähemmällä. Tästä päästäänkin siihen, mitkä asiat sitten saavat ihmistä muuttaa. Uusi työpaikka? Uusi parisuhde tai harrastus tai kotikaupunki tai opiskelu ulkomailla? Millaisista asioista saa sanoa oppineensa jotain tai kehittyneensä ihmisenä? Miksei omasta lapsesta? Miksei lapseen liittyvistä asioista saa kiinnostua, eikö edes silloin, jos vaippojen materiaaleilla hifistely olisi päivän ainoa rutiineja murtava älyllinen haaste?
Minusta olisi painajaismaista olla samanlainen, yhtä tietämätön, lapsellinen, ärsyttävä ja väärässä kuin vaikka 5 vuotta sitten. En osaa nähdä muutosta tai kehitystä pahana, saati naurettavana. Miksi ihminen pysyisi aina samanlaisena? Miksi pitäisi? Totta hitossa äitiys, myös äitiys, on muuttanut minua. Sanon näin, vaikken osaa yksilöidä sitä aivan tarkasti. Tietenkin kaikenlaista faktatietoa ja kokemusta on aivan valtavasti enemmän, mutta hyvänen aika, pakkohan sen on näkyä jossain muussakin! Tätä täytyisi kysyä ehkä kavereilta. Tai ei sittenkään, sillä:
Niskakarvani nousevat aina pystyyn, kun tuttavat enemmän tai vähemmän huvittuneesti kommentoivat pidemmän aikavälin muutosta minussa tai tavoissani. Olen oppinut inhoamaan ja pelkäämään näitä viiltävän tarkkoja muisteluja, koska ainakin osassa niistä (ja tarpeeksi monen kolauksen jälkeen sitä tuijottaa vainoharhaisesti kaikkia) pahansuopana tarkoituksena on murentaa toisen liiallista itsevarmuutta. Mitäs mitäs, kun silloinkin vuonna 2002 sanoit tällä ja tällä tavalla ja nyt kuitenkin teit noin? Joko kyllästyit siihen teeskentelyyn ja nyt on takki kääntynyt? Missä johdonmukaisuus?
Tällaiset muistelijat ovat itse usein niitä, jotka ovat puolensa ja tapansa valinneet täysin puhtaasti tunteella jo 12-vuotiaina ja kieltäytyvät kehittymästä, vaikka minkälaista uutta tietoa tulisi vastaan. Tokihan se näyttää älykkäältä, että ei ikinä myönnä olleensa väärässä tai muuttaneensa mieltään. Näyttää jämäkältä. Voi huokailla niille, jotka vaihtavat mielipidettään ja muka muuttuvat jokaisen säätilan mukaan.
Leskisen kolumnin kommenteissa moni sanoi, että äitimyytti on kuule päässäs, hanki lapsi tai ole hankkimatta äläkä tule julkisuuteen kyselemään. On houkuttelevaa nähdä yhteiskunnallisia rakenteita kavereiden puheissa ja politiikkaa yksityisessä. On hyvin houkuttelevaa olla näkemättä omia toistuvia käytösmallejaan ja pitää itseään vain yksilönä, joka on ollut aina samanlainen ja johon omatkaan kokemukset eivät ole vaikuttaneet. On hyvin, hyvin houkuttelevaa eristäytyä samanmielisten joukkoon puhumaan pahaa toisella tavalla ajattelevista.
Mutta kun puhuu samanmielisten kanssa ja kirjoittaa yksin, alkaa saada selvyyttä ajatuksiinsa. Kun saa ajatuksiinsa selvyyttä, vuorovaikutus erimielistenkin kanssa helpottuu. Sitten jaksaa taas.
Pelkästään se pikkuseikka, että saa lapsen, ei saisi näiden mielipiteiden mukaan vaikuttaa naisen elämään juurikaan. Ainakaan ei saisi muuttua tylsäksi mammaksi, joka keskustelee vain vaippojen ekologisuudesta ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen etiikasta. Olen yrittänyt nyt aukoa mielessäni ja ääneen sitä ajatussolmua, joka pompahti taas tietoisuuteeni. Oman päivittäisen ympäristön lapsivihamielisyys ja -kammo voivat nimittäin olla todella raskaita kestää. Kaikki me olemme olleet lapsia. Ihmiset ovat ensin lapsia.
Minulla oli tilaisuus keskustella äitiydestä, urasta, ansiotyöstä (joka on paljon tavallisempi ja lievempi versio tästä myyttisestä urasta) ja äitiyden mustasta aukosta eräässä feministiäitiporukassa pari päivää sitten, ja siitähän keskustelu syntyi. Korvissa soi kauan, kun innostuimme vaahtoamaan (no kolmella vieressä ympyrää juoksevalla ja kiljuvalla leikki-ikäisellä saattoi olla tekemistä yleisen volyymin kasvamisen kanssa). Paikalla oli vain äitejä, joten tällä kertaa lapsivihamielistä tunnelmaa ei tarvinnut pelätä. Ei silmienpyörittelyä, yököttelyä tai kaikkein syvimpien arvojen kyseenalaistamista.
Luulen että me kaikki jaoimme tunteen siitä, että pelkkä vanhemmuus ei yhdistä ihmisiä toisiinsa kovin pitkäksi aikaa. Hetken toki voi keskustella vaikka alueellisessa perhekerhossa, mutta syvällisempään vuorovaikutukseen tarvitaan edelleen jotain yhteistä luonteissa ja arvoissa ja viestinnässä. Olen muuten yhä samaa mieltä kuin ennen pikku t:n syntymää: en sitten aio ikinä mennä kirjoittelemaan Kaksplussalle! Sen sijaan netistä löytyy kyllä paljon erikoistuneempia vanhemmuus- ja vauvafoorumeita, joissa lasten ikä ei ole ainoa kirjoittajia yhdistävä tekijä. Näillä saa huomata keskustelevansa älykkäiden ja hyvin argumentoivien ihmisten kanssa ja oppivansa samalla itsekin kaikenlaista. (Lisäksi voi samastua heihin, tuntea olonsa turvalliseksi homogeenisessä ryhmässä ja taputella itseään olalle, että sitä osaakin hengailla niin hyvässä seurassa. Kyllä meidän palstalla vaan on erinomaisia ihmisiä. Ei kai semmoiseen seuraan ihan ansiotta itsekään pääse... lisää tähän haluamasi määrä huonosti peiteltyä itsetyytyväisyyttä.)
Olimme siis kaikki feministiäidit tunteneet yhteiskunnan ja sosiaalisten ympyröiden taholta nahoissamme, että äitiys ei saisi muuttaa ihmistä, että se ei ole hyväksyttävä harrastus (koska ketä kiinnostaa) eikä sen varjolla ole sopivaa kuvitella pääsevänsä vaikka työelämästä tai ulkonäkönsä hoitamisesta vähemmällä. Tästä päästäänkin siihen, mitkä asiat sitten saavat ihmistä muuttaa. Uusi työpaikka? Uusi parisuhde tai harrastus tai kotikaupunki tai opiskelu ulkomailla? Millaisista asioista saa sanoa oppineensa jotain tai kehittyneensä ihmisenä? Miksei omasta lapsesta? Miksei lapseen liittyvistä asioista saa kiinnostua, eikö edes silloin, jos vaippojen materiaaleilla hifistely olisi päivän ainoa rutiineja murtava älyllinen haaste?
Minusta olisi painajaismaista olla samanlainen, yhtä tietämätön, lapsellinen, ärsyttävä ja väärässä kuin vaikka 5 vuotta sitten. En osaa nähdä muutosta tai kehitystä pahana, saati naurettavana. Miksi ihminen pysyisi aina samanlaisena? Miksi pitäisi? Totta hitossa äitiys, myös äitiys, on muuttanut minua. Sanon näin, vaikken osaa yksilöidä sitä aivan tarkasti. Tietenkin kaikenlaista faktatietoa ja kokemusta on aivan valtavasti enemmän, mutta hyvänen aika, pakkohan sen on näkyä jossain muussakin! Tätä täytyisi kysyä ehkä kavereilta. Tai ei sittenkään, sillä:
Niskakarvani nousevat aina pystyyn, kun tuttavat enemmän tai vähemmän huvittuneesti kommentoivat pidemmän aikavälin muutosta minussa tai tavoissani. Olen oppinut inhoamaan ja pelkäämään näitä viiltävän tarkkoja muisteluja, koska ainakin osassa niistä (ja tarpeeksi monen kolauksen jälkeen sitä tuijottaa vainoharhaisesti kaikkia) pahansuopana tarkoituksena on murentaa toisen liiallista itsevarmuutta. Mitäs mitäs, kun silloinkin vuonna 2002 sanoit tällä ja tällä tavalla ja nyt kuitenkin teit noin? Joko kyllästyit siihen teeskentelyyn ja nyt on takki kääntynyt? Missä johdonmukaisuus?
Tällaiset muistelijat ovat itse usein niitä, jotka ovat puolensa ja tapansa valinneet täysin puhtaasti tunteella jo 12-vuotiaina ja kieltäytyvät kehittymästä, vaikka minkälaista uutta tietoa tulisi vastaan. Tokihan se näyttää älykkäältä, että ei ikinä myönnä olleensa väärässä tai muuttaneensa mieltään. Näyttää jämäkältä. Voi huokailla niille, jotka vaihtavat mielipidettään ja muka muuttuvat jokaisen säätilan mukaan.
Leskisen kolumnin kommenteissa moni sanoi, että äitimyytti on kuule päässäs, hanki lapsi tai ole hankkimatta äläkä tule julkisuuteen kyselemään. On houkuttelevaa nähdä yhteiskunnallisia rakenteita kavereiden puheissa ja politiikkaa yksityisessä. On hyvin houkuttelevaa olla näkemättä omia toistuvia käytösmallejaan ja pitää itseään vain yksilönä, joka on ollut aina samanlainen ja johon omatkaan kokemukset eivät ole vaikuttaneet. On hyvin, hyvin houkuttelevaa eristäytyä samanmielisten joukkoon puhumaan pahaa toisella tavalla ajattelevista.
Mutta kun puhuu samanmielisten kanssa ja kirjoittaa yksin, alkaa saada selvyyttä ajatuksiinsa. Kun saa ajatuksiinsa selvyyttä, vuorovaikutus erimielistenkin kanssa helpottuu. Sitten jaksaa taas.
tiistai 15. huhtikuuta 2014
Nyppyjä rakkaudessa
Otin sittenkin itseäni niskasta kiinni ja korjautin ompelukoneeni. Tai siis annoin T:lle rahaa ja ohjeet, ja hän toi minulle huolletun koneen. Samalla kävi niin, että sekosin onnesta. Pikku t sekosi vielä hieman enemmän.
Kirkasvalolampun loisteessa ja oman, aivan oman työpöytäni ääressä olen ommellut jo kahtena iltana peräkkäin. Pikku t ei tietenkään ollut mielestään koskaan nähnyt vastaavaa, ja ompelukone veti häntä puoleensa vastustamattomasti. Nyt meillä on kahdet haaroista ihan asiallisesti paikatut ison T:n farkut, rähjäisestä kangaskassista tehty ompelukoneen pölysuojus (sillä tästälähin sen paikka on pöydällä eikä olohuoneen nurkassa kantosalkussa), pipovainaasta leikatulla poninkuvalla piristetty vain hieman likainen kauluri (todellakaan en anna asioiden pesemisen tulla inspiraation tielle, niin vakavissani en tahdo koskaan olla, ja pikku t ei liioin välitä onko ponikauluri täysin puhdas vai ei, koska se on ponikauluri) sekä kaksi paperia, joihin pikku t on ommellut siksakkia ihan itse.
Oikeastaan vielä ompelukonettakin ihanampi, helpompi ja ei-milloinkaan-turhauttava esine on uusi suriseva patterikäyttöinen pikku ystäväni, joka rentouttaa riittämättömyyttä potevan ansioäidin varttitunnissa. Luettuani tämän mielettömän hyvän kirjan marssin käyttämään kuusi vai seitsemänkö euroa nypynpoistajaan ja elämäni muuttui. Yhtäkkiä talossa ei ole enää yhtään nuhruista neulevaatetta, samentunutta ennen niin iloisenkirjavaa lapasta tai huonokuntoista villatyynyä. Sillä minulla on nypynpoistaja! Nypynpoistan sillä kaiken! Nypynpoistan koko elämäni!!! Tai, kuten sanoisi pikku t (joka jälleen sekosi onnesta saatuaan pienen kinastelun jälkeen myös nypynpoistaa vähän aikaa), minä surraan uudella pursottimellani.
Kuukausi tai pari sitten sain käsiini taikasienen, tai siis viisi taikasientä, ja sienetin niillä viikon aikana kotini tahrattomaksi, mieleni tyhjäksi ja yleiskuntoni siinä määrin horjuvaksi, että sain sinuiitin. Nypynpoistaminen on kuin sienettämistä, mutta niska taipuu vielä seuraavana päivänä eikä ravinnon- tai unentarve unohdu niin täysin. Tällä hetkellä näen elämäni ongelmat reikinä (minulla on keinot paikata ne) ja nyppyinä (tiedätte mitä niille tehdään). Aion tehdä kaikesta sileää, tasaista ja kauniinväristä, kuin uutta. Aion hallita elämääni ja olla omavarainen!!!11
Kirkasvalolampun loisteessa ja oman, aivan oman työpöytäni ääressä olen ommellut jo kahtena iltana peräkkäin. Pikku t ei tietenkään ollut mielestään koskaan nähnyt vastaavaa, ja ompelukone veti häntä puoleensa vastustamattomasti. Nyt meillä on kahdet haaroista ihan asiallisesti paikatut ison T:n farkut, rähjäisestä kangaskassista tehty ompelukoneen pölysuojus (sillä tästälähin sen paikka on pöydällä eikä olohuoneen nurkassa kantosalkussa), pipovainaasta leikatulla poninkuvalla piristetty vain hieman likainen kauluri (todellakaan en anna asioiden pesemisen tulla inspiraation tielle, niin vakavissani en tahdo koskaan olla, ja pikku t ei liioin välitä onko ponikauluri täysin puhdas vai ei, koska se on ponikauluri) sekä kaksi paperia, joihin pikku t on ommellut siksakkia ihan itse.
Oikeastaan vielä ompelukonettakin ihanampi, helpompi ja ei-milloinkaan-turhauttava esine on uusi suriseva patterikäyttöinen pikku ystäväni, joka rentouttaa riittämättömyyttä potevan ansioäidin varttitunnissa. Luettuani tämän mielettömän hyvän kirjan marssin käyttämään kuusi vai seitsemänkö euroa nypynpoistajaan ja elämäni muuttui. Yhtäkkiä talossa ei ole enää yhtään nuhruista neulevaatetta, samentunutta ennen niin iloisenkirjavaa lapasta tai huonokuntoista villatyynyä. Sillä minulla on nypynpoistaja! Nypynpoistan sillä kaiken! Nypynpoistan koko elämäni!!! Tai, kuten sanoisi pikku t (joka jälleen sekosi onnesta saatuaan pienen kinastelun jälkeen myös nypynpoistaa vähän aikaa), minä surraan uudella pursottimellani.
Kuukausi tai pari sitten sain käsiini taikasienen, tai siis viisi taikasientä, ja sienetin niillä viikon aikana kotini tahrattomaksi, mieleni tyhjäksi ja yleiskuntoni siinä määrin horjuvaksi, että sain sinuiitin. Nypynpoistaminen on kuin sienettämistä, mutta niska taipuu vielä seuraavana päivänä eikä ravinnon- tai unentarve unohdu niin täysin. Tällä hetkellä näen elämäni ongelmat reikinä (minulla on keinot paikata ne) ja nyppyinä (tiedätte mitä niille tehdään). Aion tehdä kaikesta sileää, tasaista ja kauniinväristä, kuin uutta. Aion hallita elämääni ja olla omavarainen!!!11
torstai 27. maaliskuuta 2014
Jani-Petteri
Olen pohtinut ihmisten nimiä aika paljon. Nimet kiinnostavat minua kovasti noin yleisestikin, sukunimet poliittisessa (kenen sukunimi?) ja etunimet ehkä lähinnä esteettisessä mielessä. Vauvojen nimeäminen tietysti on ollut mielessäni viime aikoina, koska syksyllä pitäisi ilmestyä perheeseen uusi henkilö vailla nimeä. (Pikku t on vihdoin kuullut uutisen myös ja ehdottaa vauvalle pehmolelujen ja päiväkotikavereiden nimiä sekä omaansa.)
En mielelläni kerro kenellekään keskeneräisistä nimipohdinnoistani paljoa yksityiskohtia, vaikka tiedän monia kaltaisiani äitejä, jotka internetiä myöten kyselevät toisilta mielipiteitä ja ehdotuksia. Ehkä tässä on hitunen entisaikaista ajattelua. Joskushan on uskottu, ettei lapsen nimeä saa paljastaa ennen ristiäisiä, koska itse Perkele voisi ennättää kutsumaan irrallista, vielä pelastamatonta sieluparkaa nimeltä ja näin omia sielun puolelleen.
Pikku t:n nimi oli tiedossa ja vakaasti päätettynä kauan, ja hänen syntymänsä jälkeen tarkistimme muodon vuoksi henkilön itsensä (olimme kuulleet tapauksista, joissa lapsi "ei ollutkaan sen näköinen" kuin oli ajateltu ja nimi piti vaihtaa) ja julkistimme tiedon. Luultavasti menettelemme samoin nytkin, paitsi jos päädymme johonkin niin uskaliaaseen hippinimeen, että sen sopivuus pitää erikseen tarkistaa nimilautakunnalta (tai joltain). Koska jo julkistetun nimen vaihtaminen olisi noloa! Soutaa ja huovata sillä tavalla! Kuka enää ottaisi vakavasti!
Oikeastaan en halua väännellä keskeneräistä nimiasiaa oikein tosissani kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa siksi, että nimet ovat niin henkilökohtainen ja intiimi asia. Nimeäminen on myös luova prosessi, enkä kaipaa ulkopuolisia kurkistelemaan ja kommentoimaan vitsikkäästi muitakaan luomistöitä kesken kaiken. Jokaisellahan on mielipiteensä ja mielikuvansa nimistä ja ne on usein vielä tapana ilmaista avoimen tunteikkaasti. Loukkaantuisin melko varmasti päivittelyistä, hihityksistä ja yökkäilyistä silloin, kun olen ihan vakavissani suunnittelemassa niinkin tärkeää asiaa kuin lapseni nimeä.
Mietin siis enimmäkseen yksin ja jonkin verran toki T:n kanssa. Hänelle vain pitää (tässä kuten monessa muuussakin asiassa) tehdä erikseen selväksi, että kyseessä ei ole tuskallinen ongelma ("no ei mietitä sitä vielä!"), vaan oikein kiva ja miellyttävä älyllinen ja taiteellinen haaste.
Minulla on monia kriteereitä nimelle, ja niistä hassuin on alkukirjain. Haluaisin saman kuin pikku t:llä, koska olen niin kaukaa viisaasti nimikoinut tuhatviisisataa vaatekappaletta etunimen alkukirjaimella ja sukunimellä. Miksi nimikoida uusiksi, jos voi olla nimikoimatta? Tässä vaiheessa näinkin viileä järkiajattelu on sallittua. Voihan olla, että keksimme jonkin niin hyvän nimen, että vaihdan mielelläni permanenttitussilla sutatut kirjaimet toisiksi kaikkiin talon päiväkotikokoisiin lastenvaatteisiin.
Muitakin kriteereitä on. Haluan helposti kuultavan ja äännettävän nimen. Sen pitää taipua jotenkin järkevästi, ja siksi sellaiset kuin Tuike ovat mahdottomia. (Tuiken? Tuikea?) Haluan kaksitavuisen, toimivan ja käytössä kulumattoman kutsumanimen (Sulo-Armas, hanskat käteen! Sulo-Armas! Sulo-Armas nyt perkele!), toinen etunimi (kaksi on asiallinen määrä, kolme on nykyajan hapatusta) saa sitten olla pitkä ja päheä. Suomenkieliset, äänteellisesti ja merkitykseltään kauniit nimet ovat minulle tärkeitä. Pidän luontonimistä ja kannan itse asiassa sellaista itsekin.
En välitä muotinimistä (miksi kukaan haluaa antaa lapselleen vuoden suosituimman nimen? miksi?), mutta todella kummallisetkaan eivät miellytä. Tietenkin kaikkien nimien merkitysten pitää sointua yhteen ilman koomista vaikutelmaa. (Tuleva portsari Voima Toimi Virtanen?) Sisarusten nimien pitää sointua yhteen juuri sopivalla tavalla. Nimeä ei saa löytyä lähipiiristä, paitsi tarkoituksella kauempaa suvusta. Tunnen paljon hyviä nimiä kunnon ihmisillä, mutta minkäs teet. Varattu mikä varattu.
Kaupunkitarinat tuntevat ihmisiä (aina naisia), jotka ilkeyttään varastavat toisten tulevien lasten nimiä. Näitä kateellisia entisiä kavereita, jotka varsin hyvin tietävät, mitä nimeä kaukana tulevaisuudessa häämöttävälle lapselle on jo esiteini-iässä suunniteltu, ja sitten antavat omalleen juuri sen, vievät nenän edestä kuin mahdollisen poikaystävän. Kehtaavatkin! Kaikkien niiden vuosien jälkeen! En ota riskiä, että näin pääsisi käymään, vaikka uskonkin että kyse on yleensä alitajuntaan itämään jääneestä hyvästä ideasta eikä harkitusta kiusasta. En siis kerro niitä kaikkein varmimmin finaaliin asti selviytyviä nimiehdokkaita kenellekään muille kuin T:lle.
Keskeneräisen, herkän, intiimin ja luovan prosessin avaaminen ulkopuolisille on siis riski. Olisi kamalaa, jos esimerkiksi sukulaiset katsoisivat oikeudekseen alkaa ehdotella ja painostaa, tylyttää tuomioitaan tai muistella kaikkia niitäkin ärsyttäviä, sanotaanko, Terttuja, joita on tuttavapiiriin mahtunut. Ette kai te nyt sellaista rumaa valitse! Mitä vikaa Emma-Sofiassa muka on!
Nimen pitää varmuuden ja ironian vuoksi olla vähän liian karsea kuin vähän liian nätti. Mieluummin Puu-Käpylän hipsterien uusruma (opin netistä, eikö ole hieno sana) Reijo kuin siloisen suloinen Lumi-Auroora, joka on kuin ainut kaunis asia johon itä-Helsingissä on varaa.
Että jos en osaa millään valita tuleeko vauvasta Reijo vai Lumi-Auroora, palaan takaisin lukemaan tämän.
En mielelläni kerro kenellekään keskeneräisistä nimipohdinnoistani paljoa yksityiskohtia, vaikka tiedän monia kaltaisiani äitejä, jotka internetiä myöten kyselevät toisilta mielipiteitä ja ehdotuksia. Ehkä tässä on hitunen entisaikaista ajattelua. Joskushan on uskottu, ettei lapsen nimeä saa paljastaa ennen ristiäisiä, koska itse Perkele voisi ennättää kutsumaan irrallista, vielä pelastamatonta sieluparkaa nimeltä ja näin omia sielun puolelleen.
Pikku t:n nimi oli tiedossa ja vakaasti päätettynä kauan, ja hänen syntymänsä jälkeen tarkistimme muodon vuoksi henkilön itsensä (olimme kuulleet tapauksista, joissa lapsi "ei ollutkaan sen näköinen" kuin oli ajateltu ja nimi piti vaihtaa) ja julkistimme tiedon. Luultavasti menettelemme samoin nytkin, paitsi jos päädymme johonkin niin uskaliaaseen hippinimeen, että sen sopivuus pitää erikseen tarkistaa nimilautakunnalta (tai joltain). Koska jo julkistetun nimen vaihtaminen olisi noloa! Soutaa ja huovata sillä tavalla! Kuka enää ottaisi vakavasti!
Oikeastaan en halua väännellä keskeneräistä nimiasiaa oikein tosissani kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa siksi, että nimet ovat niin henkilökohtainen ja intiimi asia. Nimeäminen on myös luova prosessi, enkä kaipaa ulkopuolisia kurkistelemaan ja kommentoimaan vitsikkäästi muitakaan luomistöitä kesken kaiken. Jokaisellahan on mielipiteensä ja mielikuvansa nimistä ja ne on usein vielä tapana ilmaista avoimen tunteikkaasti. Loukkaantuisin melko varmasti päivittelyistä, hihityksistä ja yökkäilyistä silloin, kun olen ihan vakavissani suunnittelemassa niinkin tärkeää asiaa kuin lapseni nimeä.
Mietin siis enimmäkseen yksin ja jonkin verran toki T:n kanssa. Hänelle vain pitää (tässä kuten monessa muuussakin asiassa) tehdä erikseen selväksi, että kyseessä ei ole tuskallinen ongelma ("no ei mietitä sitä vielä!"), vaan oikein kiva ja miellyttävä älyllinen ja taiteellinen haaste.
Minulla on monia kriteereitä nimelle, ja niistä hassuin on alkukirjain. Haluaisin saman kuin pikku t:llä, koska olen niin kaukaa viisaasti nimikoinut tuhatviisisataa vaatekappaletta etunimen alkukirjaimella ja sukunimellä. Miksi nimikoida uusiksi, jos voi olla nimikoimatta? Tässä vaiheessa näinkin viileä järkiajattelu on sallittua. Voihan olla, että keksimme jonkin niin hyvän nimen, että vaihdan mielelläni permanenttitussilla sutatut kirjaimet toisiksi kaikkiin talon päiväkotikokoisiin lastenvaatteisiin.
Muitakin kriteereitä on. Haluan helposti kuultavan ja äännettävän nimen. Sen pitää taipua jotenkin järkevästi, ja siksi sellaiset kuin Tuike ovat mahdottomia. (Tuiken? Tuikea?) Haluan kaksitavuisen, toimivan ja käytössä kulumattoman kutsumanimen (Sulo-Armas, hanskat käteen! Sulo-Armas! Sulo-Armas nyt perkele!), toinen etunimi (kaksi on asiallinen määrä, kolme on nykyajan hapatusta) saa sitten olla pitkä ja päheä. Suomenkieliset, äänteellisesti ja merkitykseltään kauniit nimet ovat minulle tärkeitä. Pidän luontonimistä ja kannan itse asiassa sellaista itsekin.
En välitä muotinimistä (miksi kukaan haluaa antaa lapselleen vuoden suosituimman nimen? miksi?), mutta todella kummallisetkaan eivät miellytä. Tietenkin kaikkien nimien merkitysten pitää sointua yhteen ilman koomista vaikutelmaa. (Tuleva portsari Voima Toimi Virtanen?) Sisarusten nimien pitää sointua yhteen juuri sopivalla tavalla. Nimeä ei saa löytyä lähipiiristä, paitsi tarkoituksella kauempaa suvusta. Tunnen paljon hyviä nimiä kunnon ihmisillä, mutta minkäs teet. Varattu mikä varattu.
Kaupunkitarinat tuntevat ihmisiä (aina naisia), jotka ilkeyttään varastavat toisten tulevien lasten nimiä. Näitä kateellisia entisiä kavereita, jotka varsin hyvin tietävät, mitä nimeä kaukana tulevaisuudessa häämöttävälle lapselle on jo esiteini-iässä suunniteltu, ja sitten antavat omalleen juuri sen, vievät nenän edestä kuin mahdollisen poikaystävän. Kehtaavatkin! Kaikkien niiden vuosien jälkeen! En ota riskiä, että näin pääsisi käymään, vaikka uskonkin että kyse on yleensä alitajuntaan itämään jääneestä hyvästä ideasta eikä harkitusta kiusasta. En siis kerro niitä kaikkein varmimmin finaaliin asti selviytyviä nimiehdokkaita kenellekään muille kuin T:lle.
Keskeneräisen, herkän, intiimin ja luovan prosessin avaaminen ulkopuolisille on siis riski. Olisi kamalaa, jos esimerkiksi sukulaiset katsoisivat oikeudekseen alkaa ehdotella ja painostaa, tylyttää tuomioitaan tai muistella kaikkia niitäkin ärsyttäviä, sanotaanko, Terttuja, joita on tuttavapiiriin mahtunut. Ette kai te nyt sellaista rumaa valitse! Mitä vikaa Emma-Sofiassa muka on!
Nimen pitää varmuuden ja ironian vuoksi olla vähän liian karsea kuin vähän liian nätti. Mieluummin Puu-Käpylän hipsterien uusruma (opin netistä, eikö ole hieno sana) Reijo kuin siloisen suloinen Lumi-Auroora, joka on kuin ainut kaunis asia johon itä-Helsingissä on varaa.
Että jos en osaa millään valita tuleeko vauvasta Reijo vai Lumi-Auroora, palaan takaisin lukemaan tämän.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Junamatkan kuvaus
Pikku t sai joululahjaksi muovisen junaradan, jonka juna pitää ääntä ja liikkuu ja valaiseekin. Tämän talven soundtrack oli sitä myöten selvä. Viikonloppuna nelivuotislahjaksi saatiin vielä lisäosia. Pattereita on kulunut pakettitolkulla, ja lapsi tietää raivostuttavan hyvin, missä on vika, jos ääntä sattumalta ei kuulu. Junan, toisin kuin pikku t:n, alapuolella on pienen pieni vaimennusnappi.
Tällä hetkellä junaradan kokoaminen on vasta alkua. Junan perään liitetään Duplo-junanvaunuja ja -autoja, jotka jotenkuten pysyvät siinä kiinni. Sitten pikku t alkaa haalia olohuoneesta ja ehkä muistakin huoneista tavaroita, joilla hän saa rakenneltua pimeitä luolia valaisevalle junalle. Ensin radan päälle ilmestyy pari tuolia, sitten valoa tilkitsemään torkkupeittoa, sohvatyynyä ja lelulaatikkoa, ja yleensä verhokin vedetään ikkunan eteen, jotta junan valo näkyisi. Sitten juna törmää ensimmäiseen tyynynkulmaan, ja pikku t hermostuu sille ("Älä! Tuhma juna! Lyön sua!" ja muut nelivuotiaiden rakentavat ongelmanratkaisukeinot). Lopulta saamme esteet sopivalle etäisyydelle junasta. Leikki jatkuu.
Junaleikki on hyvin säännelty ja rajallinen, sen on äänen ja osien määrän vuoksi pakkokin olla. Paloja säilytetään minun suunnattoman taiteellisesti, taitavasti ja kärsivällisesti sanomalehdellä ja kontaktimuovilla päällystämässäni kenkälaatikossa, jossa alun perin tulivat kalliit saappaat. Leikki perustetaan yleensä olohuoneen matolle ja kerätään iltaisin. Erityisen kauniisti pyytämällä leikki voi olla levällään ruoka-aikana, vaikka ruokapöydän tuoleista osa olisikin tunnelikäytössä. Rakennelma junaradan yllä on suuri ja vuoristomainen, mutta samalla niin koherentti ja hallittu, että sen yli loikkiminen ei ärsytä aikuista kovinkaan paljoa.
Tällä hetkellä junaradan kokoaminen on vasta alkua. Junan perään liitetään Duplo-junanvaunuja ja -autoja, jotka jotenkuten pysyvät siinä kiinni. Sitten pikku t alkaa haalia olohuoneesta ja ehkä muistakin huoneista tavaroita, joilla hän saa rakenneltua pimeitä luolia valaisevalle junalle. Ensin radan päälle ilmestyy pari tuolia, sitten valoa tilkitsemään torkkupeittoa, sohvatyynyä ja lelulaatikkoa, ja yleensä verhokin vedetään ikkunan eteen, jotta junan valo näkyisi. Sitten juna törmää ensimmäiseen tyynynkulmaan, ja pikku t hermostuu sille ("Älä! Tuhma juna! Lyön sua!" ja muut nelivuotiaiden rakentavat ongelmanratkaisukeinot). Lopulta saamme esteet sopivalle etäisyydelle junasta. Leikki jatkuu.
Junaleikki on hyvin säännelty ja rajallinen, sen on äänen ja osien määrän vuoksi pakkokin olla. Paloja säilytetään minun suunnattoman taiteellisesti, taitavasti ja kärsivällisesti sanomalehdellä ja kontaktimuovilla päällystämässäni kenkälaatikossa, jossa alun perin tulivat kalliit saappaat. Leikki perustetaan yleensä olohuoneen matolle ja kerätään iltaisin. Erityisen kauniisti pyytämällä leikki voi olla levällään ruoka-aikana, vaikka ruokapöydän tuoleista osa olisikin tunnelikäytössä. Rakennelma junaradan yllä on suuri ja vuoristomainen, mutta samalla niin koherentti ja hallittu, että sen yli loikkiminen ei ärsytä aikuista kovinkaan paljoa.
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Oil pulling eli uusi aamurutiini
Luin oil pullingista reilu kuukausi sitten. Olihan se pakko kokeilla, koska mitä vain puhtaiden ja terveiden hampaiden vuoksi! Purskuttelen siis kylmäpuristetulla kookosöljyllä melkein joka päivä. Ajan säästämiseksi käytän siihen aamusuihkussa kymmenisen minuuttia ennen kuin syljen öljyt paperiin ja lähimpään roskikseen (paitsi jos tunnen itseni kyllin karaistuneeksi puoli seitsemältä ja uskaltaudun iho vielä nihkeänä kylmään keittiöön biojäteastian luo, niin kuin tietysti kuuluisi).
Öljyä ei pitäisi niellä, eikä tee mielikään. Jälkeenpäin kurlaan suola- ja tavallisella vedellä (syy on jo unohtunut, mutta menköön kun käsketään), langoitan (lankaan?) ja viimeiseksi harjaan hampaat. Kielikin kannattaa puhdistaa, niin tulee raikas olo suuhun. Hammaskiveä, vihlontaa ja ientulehdusta on ollut ihan riittävästi, ja odottelen tässä tuloksia. Olisi mukavaa päästä suuvaivoista eroon, ja netissä kehutaan kaikenlaisia ihmeellisyyksiä tapahtuneen oil pullingin opettelun jälkeen.
Toistaiseksi hampaat ovat vaalentuneet selvästi ja kieli kaunistunut punaisemmaksi. Mihinkään muuhun en ole huomannut purskuttelun vaikuttavan (en ainakaan tuolla öljyllä ole saanut edes sitä "räjähdysmäisen puhdasta" tunnetta aamusuuhun, jota monet niin hehkuttavat, katsotaan seuraavaksi seesamiöljy), vaikka kaikki poskiontelontulehdukset ja aknet on toisaalla jo listattu öljyllä parannettaviin vaivoihin. Öljykin oli sopivasti kotona odottamassa, joten ei harmita vaikka valkoisemmat hampaat jäisivät ainoaksi tulokseksi.
Ihan täysin en noita ayurvedisia bakteeriteorioita käsitä tai hyväksy (kuten sitä, että öljy muuttuu suussa valtavan myrkylliseksi, kun kaikki kiinni jämähtäneet bakteerit irtoavat yhtä aikaa. WTF?). Mutta ei tästä uusimmasta hippimuodista ole toistaiseksi kovasti haittaakaan ollut. Hippeilylle kannattaa aina antaa mahdollisuus!
Öljyä ei pitäisi niellä, eikä tee mielikään. Jälkeenpäin kurlaan suola- ja tavallisella vedellä (syy on jo unohtunut, mutta menköön kun käsketään), langoitan (lankaan?) ja viimeiseksi harjaan hampaat. Kielikin kannattaa puhdistaa, niin tulee raikas olo suuhun. Hammaskiveä, vihlontaa ja ientulehdusta on ollut ihan riittävästi, ja odottelen tässä tuloksia. Olisi mukavaa päästä suuvaivoista eroon, ja netissä kehutaan kaikenlaisia ihmeellisyyksiä tapahtuneen oil pullingin opettelun jälkeen.
Toistaiseksi hampaat ovat vaalentuneet selvästi ja kieli kaunistunut punaisemmaksi. Mihinkään muuhun en ole huomannut purskuttelun vaikuttavan (en ainakaan tuolla öljyllä ole saanut edes sitä "räjähdysmäisen puhdasta" tunnetta aamusuuhun, jota monet niin hehkuttavat, katsotaan seuraavaksi seesamiöljy), vaikka kaikki poskiontelontulehdukset ja aknet on toisaalla jo listattu öljyllä parannettaviin vaivoihin. Öljykin oli sopivasti kotona odottamassa, joten ei harmita vaikka valkoisemmat hampaat jäisivät ainoaksi tulokseksi.
Ihan täysin en noita ayurvedisia bakteeriteorioita käsitä tai hyväksy (kuten sitä, että öljy muuttuu suussa valtavan myrkylliseksi, kun kaikki kiinni jämähtäneet bakteerit irtoavat yhtä aikaa. WTF?). Mutta ei tästä uusimmasta hippimuodista ole toistaiseksi kovasti haittaakaan ollut. Hippeilylle kannattaa aina antaa mahdollisuus!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)