Lievästi melankolinen olo, ollut jo aamusta. Ajattelin ensin avautua syynä olleesta unestani, joka oli kaunis ja hyvätunnelmainen, ja minusta kuvasi jälleen kerran vain eskapismia ulkonäköpaineista ja muusta ja kaipuuta nuoruuteen (haha) ja ihaniin balettiaikoihin. Mutta sitten luin vähän unisymbolisivustoja ja lakkasin uskomasta varauksetta siihen, että tiedän itse mistä näen unia.
Olen kuunnellut melankolisuuden aloittajaksi ja lopettajaksi Kerkko Koskinen -kollektiivia koko päivän Spotifysta, tai siis päiväuniaikana ja nyt illalla, kun pari tuntia sitten perheeni lähti viideksi päiväksi pois, ja laulanut "Laura Palmeria", "Käkeä" ja "Nukun hiljaa kirkkomaassa" kovaa ja hiljaa, vuorotellen ja yhtä aikaa, mustana, maidolla, kylmänä ja kuumana. Tutustuin samalla muihinkin Anna Ahmatovan runoihin, kun se kuulostaa uskottavalta minunkaltaiseni ihmisen toimelta, ja tajusin että nehän jopa ovat oikeasti kauniita ja riittävän helppolukuisia. (Vain kurkistusluukut puuttuvat. Missä Puppe?) Aion myös kirjoittaa yhtyeen nimen kieliopillisesti oikein ihan kiusallanikin.
Alkoi kaduttaa, että päästin ne lähtemään. Olisi nyt edes toinen jäänyt tänne minulle unikaveriksi. Viimeksi nukuin pikku t:n hajuisen nallen kanssa. Löytyisiköhän jostain vähän käytettyjä vaatteita? Ei kuitenkaan välttämättä pissanhajuisia tai muunkaan eritteen. Niin kova ikävä ei ole vielä sunnuntaina. Lähtisikö sitä Makuuniin vuokraamaan kokonaisen boksin jotakin kivaa tv-sarjaa tuijotettavaksi dekadenssin vallassa yöt läpeensä? (Öisin minulla ei olekaan mitään muuta tekemistä kuin läpeeni tuijottaminen.)
Minun täytyy päästä joko laulu- tai tanssitunneille taas. Pakko. Sitä odotellessa otan itsestäni valokuvia meikattuna kotona äitien baari-illan jälkeen (kello 22.30), laulan Kerkko Koskisen perässä moniäänisesti "aa-aa-aa-a-a-aaaaa-a-aaaaa" ja kirjoittelen nettiin. Tanssiminen voisi olla jotenkin... tuottavampaa.
25 years and I'm alive here still.
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
perjantai 31. elokuuta 2012
Matalan kynnyksen teksti, luvassa jotain tosi tylsää vaan
Eilen oli yksi loppukesän kohokohdista: Naisasialiitto Unionin feministiäitiryhmän odotettu ja ainoa kesätapaaminen. Unioni sallii käsittääkseni ryhmiensä kerran vuodessa kokontua Bulevardin Maikki Friberg -kodin asemesta omistamassaan Villa Salinissa, aivan hillittömän hienossa huvilassa Lauttasaaren rannassa. Pyöräilimme sinne pikku t:n kanssa Ruoholahden metroasemalta, ja paikan päältä löysin kymmenisen äitiä ja suunnilleen yhtä monta lasta, paljon nyyttäriruokaa ja ehdotuksen leiriytyä ulos pitkän, katetun (sanan molemmissa merkityksissä) pöydän ääreen.
Oli myöhäinen iltapäivä ja alkoi olla jo viileää, ja lapsista näki, miten eri tavoin äidit olivat lukeneet säätiedotuksia ja omia lapsiaan ennen lähtöään. Pikku t:llä oli kypärämyssy ja takki, ja silti hänellä oli kylmä. Jotkut juoksivat vielä paljasjaloin. Puin pikku t:lle vielä oman vaihtopaitani takin alle.
Keskustelu eteni sillä tavalla, että kysyin jokaiselta nimeä, ja ihmiset esittäytyivät minulle ja kertoivat meidän tavanneen tähän mennessä joka kerta. Minä syytin alati huononevaa kasvomuistiani ja painuin hieman kasaan. Aika pian taaperot alkoivat leikkiä, heidän äitinsä alkoivat juosta heidän perässään mehulasi kädessä, ja vauvojen äidit keskustelivat feministisistä aiheista (luulen että jotain puhuttiin työelämästä ja synnytyssairaaloista). Pikku t löysi sählypallon ja pihakeinun, toiset lapset löysivät minun pyöräni, minä löysin käsintehtyjä suklaakonvehteja. Täytyy sanoa, että pikku t:n vessahädät ja muut veivät huomiotani aika paljon, mutta miljöö ja kokemus sinänsä olivat niin mahtavat, että ei haitannut.
Tunnisteet:
mitä panisin muistelmiini?,
olen yhä hengissä,
reportaasit
torstai 2. elokuuta 2012
Pyöräilyn siisteydestä ja muusta kulkemisesta
Toisin kuin edellinen, tämä teksti kylläkin käsittelee perhe-elämäni auvoa.
Minulla on, mitä, useita viikkoja joita en osaa enää laskeakaan, ollut uusi polkupyörä, ja siinä lastenistuin, jonka voi itse asiassa hyvin helposti siirtää vaikka sisältöineen myös T:n pyörässä kiinni olevaan vastakappaleeseen. Nämä kaksi yhdessä ovat suunnilleen muuttaneet elämäni: isoon etukoriin mahtuu laukun lisäksi myös ostoksia ja kantoliinakin, joten pikku t ja minä voimme hyvin helposti kulkea oikeastaan missä vain. Metroonhan on aivan luvallista ja helppoa viedä pyörä (no kunhan muistaa, että Kalasataman ja Kampin välillä hissit ovat hitaita ja/tai tarpeettoman monilukuisia, joten niillä asemilla ei kannata tulla tai mennä), joten minun ei tarvitse todellisuudessa edes jaksaa ajaa koko matkaa, jos menemme kauemmas. Pikku t:n ei myöskään tarvitse jaksaa kävellä (tai siis osata kävellä oikealla nopeudella ja oikeaan suuntaan tarttumatta kiellettyihin asioihin, eli niin kuin minä haluan) määränpäässä, koska liinan mukana kuljettaminen ja hetkeksi päälle sitaiseminen kahvilan jonossa on niin naurettavan helppoa.
Pähkinänkuoressa: Pyörä etukorin ja istuimen kanssa on vähän niin kuin lastenvaunujen ja auton yhdistelmä. Minun ei tarvitse kantaa mitään pitkiä matkoja, pikku t on tallessa, pääsemme nopeasti kauas.
Niin tai se on vähän niin kuin se auto. Hmm. Auto. Jota meillä ei ole, vaikka kieltämättä joskus tajuaa, miksi muilla sellainen on. Talvikin tässä tulee ja kaikkea. Hmmmmmm.
Aikaisemmin ajattelin, että eihän tässä lähellä mitään ole (fail!), enhän minä jaksaisi pyörällä ajaa kuin muutaman kilometrin säteelle kuitenkaan (fail!) ja muutenkin nillin nillin, yhyy. Nykyään ajattelen, että kiinnostavia paikkoja on joka suunnassa ja aina voi pyöräillä, edes osan matkasta (jotta viisi kiloa vuodessa -tyyppinen painonnousu edes vähän hidastuisi). Helsingin keskustassa on kiva ja yllättävän helppokin ajella parin kilometrin etäisyyksiä, olen haaveillut siitä monta vuotta ja luullut, että se vaatisi keskusta-asumista, vaikkei asia niin olekaan.
Kannan yhä pikku t:tä, mutta lyhyemmillä liinoilla (menevät pieneen tilaan), kevyemmillä sidonnoilla (helppoja tehdä hetkeksi ja purkaa sitten) ja lyhyempiä aikoja (saapi lapsikin kävellä, nykyään jopa paikoissa joissa saattaa olla autoja). Verrattuna viimetalvisiin hikisiin ja työläisiin kävellen ja julkisilla tehtyihin asiointireissuihin, kun sidoin liinoja vielä kömpelösti, ja ehdottomasti vain kotona rauhassa, ja kannoin lapsen lisäksi vielä kaikki mahdolliset ostoksetkin (en omistanut mahtavaa, joskin juuri nyt lepäilevää mummokärryäni) tämä on yhtä juhlaa. Kesä. Vaatteetkaan eivät ole superpaksuja tai kuraisia haalareita!
Kesä ehkä loppuu joskus ja pyöräily sen mukana (kylmä viima ei oikein sovi minulle), mutta pikku t sen kuin kasvaa. Hän kävelee hyvin, osaa istua metrossa riittävän hyvin ja viihtyykin siellä ja alkaa yhä enemmän olla järkevä ihminen sen suhteen, saako kaikkeen koskea ja juostaanko autojen alle. En enää juurikaan käytä hänellä valjaita -- luottamuksen kasvamisen vuoksi ja siksikin, että pieni liina kulkee aina mukana pelotteena, jos kävely menee spedeilyksi. "Käveletkö itse tähän suuntaan vai tuletko liinaan?" Olen oppinut liinailemaan rennosti, ja voin ihan helposti sitoa ja purkaa liinaa siellä täällä suurenkin yleisön edessä, joten lapseni saa kävelläkin joka retkellämme enkä kanna häntä "koko rahalla" kun kerran saan sidotuksi.
Kaksivuotiaan kanssa kaikki on niin paljon helpompaa kuin yksivuotiaan. Vuosikas ei tajua vielä just mitään mistään, mutta ei myöskään enää ole sellainen mukana kulkeva nyytti kuin pikkuvauvana. Hänellä on omat tarkat rytmit, joista ei ole poikkeamista, mutta hän ei osaa oikein vielä kävellä, vaikka painaa jo kiitettävästi. Potalla hän tuskin osaa käydä, joten kuivia ja märkiä vaippoja kanniskellaan kaikkialle, samoin ruokia, jos kyläpaikan tarjoomukset eivät miellytäkään. Keskustelu ei ole kovin hedelmällistä. Sen sijaan reilu kaksivuotias on jo joustava ja älykäs, suorastaan itsenäinen toimija. Hän ei ehkä nukahda enää päiväunille kylässä, mutta toisaalta selviääkin sitten nukkumatta muutamia ylimääräisiä tunteja ja ymmärtää lelujen ja leikkipaikkojen päälle. Kaksivuotiaan vanhemmatkin ovat jo oppineet kaikenlaisia niksejä, niin kuin nyt vaikka pyöräilyä ja liinailua, jotka riittävän pitkälle kehiteltyinä helpottavat elämää vaikeuttamisen sijasta.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Kill your darlings
Tämä teksti ei otsikosta huolimatta käsittele perhe-elämäni auvoa (ja varmasti et viittaa otsikkoon! t. lukion äikänope), jos ei nyt oteta lukuun sitä, että perhe-elämäni lähti ulkoilemaan, tulee kotiin vasta puistoruokailun jälkeen ja laittaa toisensa sen jälkeen suoraan päiväunille. Tämä teksti käsittelee kirjoittamista ja gradua, koska nyt sain siinä putken päälle.
Lapsettoman viikonloppuristeilyn jälkeen vääntäydyin vastahakoisesti uuden hienon dyykatun pöytäni ääreen ja avasin gradukoneen, minttusuklaa-Frezzan ja sulut aivoistani. Nyt g-kone on tehokkaan puolitoistatuntisen työtuokion jälkeen kiinni, Frezza-pullo tyhjä ja aivot yhä auki, joten täytyy käyttää hetkeä hyväksi. Aion nimittäin antaa hyviä neuvoja asiakirjoittamisen kanssa painiskeleville! Nyt lähtee!!!11!
Isoa kirjoitustyötä, esimerkiksi nyt vaikka jonkinlaista lopputyötä, ei kannata ajatella kokonaisena möhkäleenä. Se on hyvä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa jakaa osiin ja aloittaa helpoimmasta päästä. Itse luon nykyään aika rutiininomaisesti useita otsikoita ja alaotsikoita jo ennen tekstin aloittamistakaan. Hyvin pitkää (esimerkiksi yli 30 sivua) tekstiä suunniteltaessa kannattaa jopa luoda erilliset tiedostot, joihin tuottaa yhden luvun kuhunkin, esimerkiksi "Johdanto" ja "Analyysiluku". Nekin on syytä jakaa heti edes alustavasti alalukuihin. Kannattaa tehdä kaikki otsikot mahdollisimman aikaisin, niin jäljelle jääkin vain useita muutaman sivun tekstejä. Ja sellaisenhan nyt tekaisee jo paljon helpommin!
Tässä vaiheessa on hyvällä tuurilla syntynyt jo useita sivuja tiedostoja: pelkät muotoseikat on kiva hoitaa aluksi, koska tuntee tehneensä edes jotakin. Se ei myöskään vaadi suurta luovuutta: täytyy vain valita fonttikoko, riviväli ja marginaalit ja muut sellaiset. (Tekstien muotoilusta kannattaa muuten tehdä itselleen jonkinlainen muistilista, jonka mukaan on helppo luoda uusia ja yhdistellä vanhoja tiedostoja. Minulla se on "To do -listassa", jossa on kaikkea muutakin mielen päällä olevaa ja työvaiheiden mukaan muuttuvaa.) Kun sitten sijoittelee mielessään hahmottelemansa otsikot sopivin välein ja mahdollisesti tiristää ulos pari sanaa tai lausetta luonnehtimaan otsikoiden alle joskus myöhemmin tulevaa tekstiä, on jo pitkällä! Vähän niin kuin kokoaisi kirjahyllyjä. Vääntämisen, rakentamisen ja sijoittelun jälkeen huone näyttää jo paljon paremmalta kuin typötyhjänä. Vain sisältö puuttuu enää.
Kun on aloittanut kirjoittamisvaiheen, taustatyö on luultavasti jo enemmän tai vähemmän hyvässä kunnossa. Aineistosta ja lähdekirjallisuudesta on muistiinpanot jossakin ja sen sellaista. Tällöin on aika luottaa itseensä. Tietoa on omassa päässä luultavasti enemmän kuin itsekritiikissään tajuaakaan. Siitä selviää vaikka keskustelemalla aiheesta erittäin kiinnostuneen ihmisen kanssa. Ihminen tunnetusti oppii parhaiten opettamalla asiaansa jollekulle toiselle (!). Ajatusten sanallistaminen auttaa, ja joskus sitä suorastaan hämmästyy tajutessaan, miten laajat tiedot omasta päästään voikaan löytää, jos vain joku, esimerkiksi nyt graduohjaaja, muu opettaja tai vertaisryhmäläinen, kuuntelee innokkaana ja vaikuttaa todella tarvitsevan tietoa. Jos lähipiiriin ei kuulu ketään, jota kiinnostaisi, sellaisen voi kuvitella. Aina voi hiukan blogata tai kirjoittaa oppimispäiväkirjaa (kuinka vihasinkaan sitä lapsena -- miksei kukaan kertonut, että siitä on apua?).
Yritän sanoa, ettei ole mikään Hyvän kirjoittajan ja Asiallisen työihmisen merkki, että yrittää aloittaa vaikeimmasta ja ahdistuu. Aika monessa asiassa on lupa tehdä ensin se, joka tuntuu helpolta, kivalta tai edes siedettävän mahdolliselta. Kun on tehnyt alta pois kaikki melkein merkityksettömät, simppelit pikkujutut, saattaa huomata tekstin kasvaneen 30 sivuun. Sitten kun yrittää muistaa, että mikä tässä nyt niin kamalaa oli, ei enää saakaan ajatuksesta kiinni. Kyllä se siitä! Luultavasti ainakaan opiskelijalta ei vaadita mitään täysin hyödytöntä tai suorastaan vaarallista (no työelämässä se muuttuu), vaan kaikki työ palvelee jotenkin omaa oppimista. Yliopistokaan ei oikeasti tahdo pahaa opiskelijoilleen, vaan gradunteollakin on, öö, joku merkitys. Tota.
Palatakseni otsikkoon: Sitten kun on sanonut omasta mielestään jotain tosi sykähdyttävän päräyttävää ja vain ihan lievästi epätieteellistä, sitä hehkutetaan ja hekumoid se on syytä lukea läpi vielä useita kertoja erittäin kriittisin silmin ja lopuksi varmuuden vuoksi poistaa. Luultavasti sitä vain häpeäisi isona. Tylsän asiallista ja hyvän tieteellisen tavan mukaisesti etenevää asiatekstiä sen sijaan ei häpeä koskaan!!!111!
Loppukaneetiksi vielä yksimielisesti äänestetty virallinen graduntekolaulu. Huomatkaa erityisesti kohdassa 2:33 deus ex machina -tyyliin ilmestyvä graduohjaaja!
lauantai 21. heinäkuuta 2012
Juhlista kotiin
(Kiitos Merete Mazzarella ja Google-optimointi!)
Pyöräilin eilen öisen Helsingin läpi juhlista kotiin. Olin onnistunut käyttämään tunnin ja kolme varttia menomatkaan, joka kulki sairaan käteviä metsäisiä ja suoria pyöräreittejä pitkin: miksi kiertää metron ja Itäväylän mukana, kun voi kulkea nopeammin ja viihtyisämmin vasiten rakennettuja pyötäteitä? Eksyin Myllypurossa itseni kokonaan kartalta ulos (no, se on aika vanha kartta ja paikka oli uusi asuinalue, jolle olen itse asiassa eksynyt totaalisesti kerran ennenkin) ja sen jälkeen suunnilleen pari kertaa jokaista metroasemaa kohden. Ei nyt ollut niin kamalan nopeaa ja kätevää.
Olen hyvä eksymään. Löydän uusia paikkoja, niin kuin nyt vaikka Herttoniemen ja Viikin välissä olevan pellon (epäilen sen olevan sama pelto, jolle eksyin tiistainakin, tosin eri puolelta katsottuna), näköalapaikan ja lintutornin. Löydän kivoja asuinalueita, jotka ratkaisevat ikuisuuspohdinnat siitä, minne me sitten muutetaan, kun. Kun opiskelut ovat ohi ja molemmilla on työpaikka. (Sitä ennen on aika vaikea valita kaupunginosaa tai edes kaupunkia...) Löydän jänniä uusia reittejä ja tajuan, että kaksi kaupunginosaa ovatkin vierekkäin, vaikka julkisilla niiden välillä kulkeminen kestää kauan.
Yksin pyöräilyssä, tai miksei bussillakin kulkemisessa, keskellä yötä on jotain melankolista, suorastaan surullista, ajattelin kotimatkalla. (Menin sitä epäkätevää, pitkää mutta helppoa ja metsäpolkuverkostoa turvallisempaa autoreittiä ja kompensoin sen ajamalla kovaa, joten pääsin puoli tuntia menomatkaa nopeammin perille.) Ehkä tunne johtuu siitä, että kotimatka on kylmä, yksinäinen ja pimeä, ja sen aikana tajuaa, miten väsynyt onkaan. Ero jonkun lämpimässä kodissa juhlimiseen on suuri. Tietenkin minulle on myös koko elämäni opetettu, että yksin yöllä ulkoileva nainen on vaarassa. (Ei ehkä yhtä todennäköisessä vaarassa kuin samanikäinen mies, ei ehkä yhtä todennäköisessä vaarassa kuin omassa kodissaan, mutta kuitenkin.) Olkansa yli vilkuileminen tuokin aina oman mukavan lisänsä yökulkemisiin.
Ehkä lähtemiset ylipäätään ovat surullisia. Pimeys, kylmyys, yksinäisyys ja pelko lisäävät tunnetta. Yleensä myös hieman kaduttaa: pakkoko sitä oli venyä tanssimassa YouTube-musiikkivideoiden tahdissa yhteen asti? Aamulla vaippaan puettu herätyskellomme ei tiedä eikä välitä, mitä iltayhdeksän jälkeen on tapahtunut. Mutta on vaikeaa irtautua muiden seurasta ja yleisestä ilonpidosta, valosta ja lämmöstä, varsinkin nykyään kun ikäiseni osaavat käyttää alkoholia aika hallitusti eikä minulle enää useinkaan tule epämukava olo tietyssä vaiheessa iltaa. Nykyään onneksi saan asua T:n (ja pikku t:n) kanssa, enkä joudu aina ja aina lähtemään kotiin ja pois. Se oli raskasta aikaisemmin ja tuntui jotenkin luonnottomalta. Miksi pitää aina lähteä? Eikö mukava asia muutu yleensä venyttämällä ja liioittelulla vielä mukavammaksi? Ai eikö?
T sen sijaan on oppinut jokseenkin päinvastaisen tavan. Hänen isänsä lähtee juhlista, kivoistakin, etukäteen päättämänään aikana, koska se nyt vain on niin, eikä anoppinikaan mitenkään pitkään venytä vierailuja sen enempää kuin puhelujakaan. T on sentään opetellut pois tästä kieltämättä absurdista tavasta (eikö siinä ole jotakin melkein koomisen ja samalla ahdistavan askeettista, vähän niin kuin aasialaisessa tavassa syödä vain siihen asti, että on melkein kylläinen?), mutta vieläkin meissä näkyy aika suurena ero minun kaikkinaisen liioitteluni ja ylilyöntieni ja T:n varovaisuuden ja suoranaisen kitsauden (en tarkoita materiaalista kitsautta) välillä. Rahankäytössä tämä ero on sitten juuri toisinpäin. Kuinkahan kauan kestää, että erot tasoittuvat kokonaan?
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Ohhoh
Huomasinpa, että minut oli haastettu kolme kuukautta sitten (ja puoli): pitää valittaa kolmesta asiasta. Ok!
1. Mikrossa astia kuumenee ennen ruokaa.
2. En voi kertoa juuri kenellekään hauskaa juttua, johon liittyvät utelias lapseni, anopin yksityisistä yksityisin yöpöydänlaatikko ja maan alle vajoava mieheni.
3. Kaikilla äitibloggareilla on aina kivaa.
perjantai 13. heinäkuuta 2012
Yksin
Hei kaikki, meinasin aloittaa ennen kuin muistin, ettei tämä olekaan sähköposti. Oikeamminhan pitäisi olla "hei Sushi ja äiti (kun luet tätä, on joulu)".
T+t lähtivät eilen aamulla neljäksi päiväksi kotipuoleen, ja minä uuvahdin täysin jo vähän ennen heidän lähtöään. Olisi ehkä ollut ystävällistä auttaa T:tä ennen voimainkoetusta muutenkin kuin pakkaamalla laukku toiveikkaasti odottamaan. Mutta minä vain makasin sängyssä. Eilen oli tarkoitukseni syödä järkevästi, kirjoittaa päiväkirjaa kun kerrankin ehtii, käydä kirppareilla ja uimassa, tehdä kaikkia asioita, joista nautin ja joihin ei yleensä ole aikaa. Minä makasin sängyssä. Jaksoin sentään hakea pitsan ulko-ovelta, mutta syötyäni puolet kirjan ääressä väsyin jo niin, etten jaksanut laittaa loppuja jääkaappiin, vaan makasin taas sängyssä kuunnellen vain raatokärpäsen surinaa keittiössä, ajattelin sitä munimassa tuplajuustoon ja yritin olla koskettamatta ulkona likaantuneilla jalkapohjillani lakanoita.
Koomaa jatkui kuutisen tuntia. Luin sentään samalla kirjaa, koska lukeminen (minkä tahansa lukeminen) on hyvä harrastus ja estää kuuntelemasta omia ajatuksiaan. Koko ajan suunnittelin: jos just kohta nousen, ehdin vielä tällaiselle ja tällaiselle kirpparikierrokselle, menen pyörällä osan matkasta ja osan metrolla, kätevästi, tehokkaasti ja hauskasti. En lähtenyt. Ok, en mene kirpparille, mutta käyn vielä ostamassa ostarilta mansikoita ja suklaata yksityiseen dippailuun, ei pitäisi olla rankkaa? Häh? Häh? Ok, haen ne mansikat Alepasta, se on auki yhteentoista. Kas, sekin meni kiinni.
Sain käytyä suihkussa, mutta kun etsin sukkia jalkaani (miksi juuri sukat ennen vaikka paitaa, en tajua mitä ajattelin), satuin koskettamaan sukkahousukasaa. Satuin ottamaan laatikon ulos kaapista, satuin hakemaan keittiöstä muovipusseja, kynän ja teippiä, satuin en ainoastaan järjestämään sukkani ja sukkahousuni, vaan myös nimikoimaan pussit ("3 aika hyvät sukkikset", "2 legginsit, oransseissa reikä"). Satuin tekemään petaamattomalle sängylle uuden kirpparikasan, vaikka luulin jo vieneeni kaiken poisvietävän pois.
Satuin riehumaan maanisesti puolilleöin ja käymään läpi kaikki vaatekaapit, vaikka juuri olin ajatellut, ettei niitä tarvitse käydä läpi. Pikku t:n vaatteet ovat keittiön lipastossa, joka myös on juuri tyhjennetty ja täytetty naapurin pojan vaatteilla, mutta meillä on silti vielä viisi vaatekaappia. Tajusin piteleväni käsissäni tavaroita, joista viisi tai kymmenen vuotta sitten olin ajatellut, että onpa järkevää säilyttää nämä loistavat arkartelumateriaalit, sitten kun perustan työttömien toimintakeskuksen päiväkotini rinnalle, niille tulee varmaan vielä käyttöä. Ainakin luulisin ajatelleeni niin, koska miksi helvetissä minulla muuten olisi ollut 14 tyhjää sydämenmuotoista suklaarasiaa vaatekaapissa? Hervottomat kangas- ja tilkkumäärät lähtevät kiertoon, koska ompelukoneeni on rikki, en ehdi enkä oikeastaan osaakaan ommella, itse asiassa en juurikaan pidä siitä nykyään, ja sitä paitsi kankaat eivät todellakaan noudattele nykyistä makuani. Kiertoon!
Viidestä vaatekaapista kolme sisälsi myös maastoja. Mäkiä ja puita etupäässä. Siis ei, ei meiltä Narniaan pääse, mutta T oli vähän keräillyt figuureilleen leikkipaikkoja. Niitä ei käytetä. Pinosin ne hellästi mutta jämäkästi tiukkoihin muodostelmiin matalimmille hyllyille. Poistin säälimättä T:n ja minun liian pienet vaatteet ja 60 senttiä pitkät vyöt, tiivistin T:n kuusi rikkinäistä sukkaparia niin, että ne eivät enää vieneet puolta kuutiometriä. Järjestin kymmenet laukkuni (en koskaan maksa laukuista yli 10 euroa enkä koskaan luovu niistä, eivätkös 90-luvun pikkureput ole kohta taas muodissa? Ergonomisiakin?), availin rispaantuneet julisteet (Batman, nolkytluvun balettiesitykset, aloittelevan katutaiteilijan piirros minusta teini-iässä) ja suljin ne nopeasti entistä tiukemmille rullille, hajotin ja hallitsin.
Nytpä vaatekaapeissa on tilaa, tyhjiä hyllyjä ja raitis tunnelma, siellä on laatusarjakuvia ja Siulasia ja Tulvia poissa kirjahyllyä täyttämästä, siellä on näkyviä todisteita sille, että minulla ei todellakaan ole mitään päällepantavaa. Tänäinen hommani on sitten vähemmän hohdokas: kantaa jätekatokseen useampi kierros huolellisesti lajiteltuja roskia, jättää sinne tavaroita, jotka eivät ole roskia ja vielä viedä Fidalle nelisen isoa säkkiä vaatetta ja muuta hämärää. Saatan pikkuisen jäädä sinne Fidalle muutenkin, ks. kohta "minulla ei todellakaan ole mitään päällepantavaa".
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Lehdistökatsaus
Sain pinkan Cosmopolitan-lehtiä naapuriltani, joka teki minulle suklaakakkupalkalla rakennekynnet (samassa lauseessa Cosmo ja rakennekynnet!). Luin ne viikossa ja tunsin sisimpäni järkkyvän. Se järkkyy aina, kun luen koko pinon yhtä ja samaa lehteä. On syynsä sille, että lehdet ilmestyvät vasta kun edellinen on ehtinyt unohtua. Meidän Perhe, muut vauva- ja perhelehdet, Cosmo, jopa Tulva (josta kerran ostin eurolla kappale kaikki lukemattomat numerot koko sen ilmestymishistorian ajalta) ovat pinokaupalla luettuina aivan liian raskasta kamaa. Ai niin, lapsena luin myös SinäMinää ja Valittuja Paloja monta, monta numeroa kerralla. Hrr.
Siis ensinnäkin se toisto. Vauva-lehti on ehkä toisteisin lehti, mitä olen koskaan lukenut -- ja miksipä ei olisi, toimitus varmaankin olettaa lukijoiden tilaavan lehteä enintään parin vuoden ajan. Ja sitten tulee uusia tilaajia, joille ei ole mitään kiinnostavampaa kuin "kanssamme odottavat" julkkikset, vaunutestit ja erilaisten perheiden päivittely. Säännölliset kantoliinajutut avaavat aina jollekulle täysin uuden maailman. Tulva on paras lehti ikinä, mutta kahden vuoden numerot järjestyksessä luettuina hierovat maailman vääryyksiä pikkuisen liian tehokkaasti naamaan. Ja täytyy sanoa, ettei Cosmossakaan paljoa vaihtelua ole. Lehden tarkasti suunnitellun rakenteen tajuaa tavallisena lukijana vasta monen toiston jälkeen, ja lopulta alkaa jo (melkein) odottaa "Miesnäkökulmaa", muotikuva-aukeamia ja joka toisen lehden superlaajaa seksiekstraa ("tiesitkö, että lantionpohjassasi on lihaksia, jotka supistelevat orgasmin aikana?").
Double facepalm.
Luin pienenä äidin Kodin Kuvalehtiä, ja toisteisuus tuli myös ihan kiitettävän vahvasti esille, vaikka niitä ei olisikaan vetänyt raakana monta lehteä kerralla. Talvella kietoudutaan hämäränhyssyyn juomaan (uuden torkkupeiton alle), keväällä herätään, hävetään, ostetaan uusia vaatteita ja laihdutaan (mutta ollaan samalla itselle armollisia), kesällä tehdään boolia, kerätään luonnonkukkakimppuja ja maalataan huussi (ja ostetaan uusia vaatteita), syksyllä havahdutaan harrastamaan ja pelastamaan maailmaa (muttei liian paljon, ettei tule hiki tai paha mieli, muistetaan se armollisuus) ja ostetaan uusia vaatteita. Ja meikkejä. Ja muuttumisleikit, älkää unohtako muuttumisleikkejä!
Sen jälkeen kun T:n työsuhde-Hesari lakkasi tulemasta emmekä jaksaneet tilata sitä itse, olen hieman kaivannut lehtien lukemista. Netistä ei oikein löydä juuri niitä juttuja, joiden takia sanomalehti oli niin mukava, ja aikakauslehdistä jää aika usein paha maku suuhun niiden hemmetin photoshopattujen ihmisten ja loputtomien ostamiskehotusten takia. (Lehtien valokuvat ovat vähän niin kuin cityäitiysblogit tai länsimaiset häät tai ihmiset, jotka vetävät koko ajan vatsaa sisään: kaikki tietävät, että tässä täydellisyydessä on nyt puolet tuskaisesti ylläpidettyä kulissia, ja silti jotkut eivät osaa ajatella samalla tavalla, vaan uskovat kaiken mitä näkevät ja sitten vituttaa.) Olen harkinnut Imagea, jossa on ihan ajatuksiakin ja vieläpä niin monipuolisesti, ettei tarvitse jämähtää mihinkään yhteen elämänalueeseen sitä lukiessaan. Tulva tulee vain neljästi vuodessa, eikä se oikein riitä mihinkään.
Luettuani viikossa koko sen Cosmopolitan-pinkan aloin katsoa peiliin tarkemmin, pudistella päätäni enemmän (miesnäkökulma: mitä naisten todella pitää syödä ja pukea päälleen! Älkää uskoko akkojen juttuja, nyt puhuu neljä 23-vuotiasta äijää, joilla on vakaa usko siihen, että naiset haluavat totella heitä!) ja kaivata Tulvaa palavammin. Olen yrittänyt lääkitä itseäni lukemalla hyviä kirjoja, mutta kyllä ne miehen kosimaanhuijaamisneuvot ja sarjallisen monogamian suositeltavuus vielä vähän tuntuvat. Olo on samanlainen kuin aivan liian ison karkkipussin jälkeen. Oksettaa ja kaduttaa ja kieltämättä myös melkoisesti hävettää.
perjantai 22. kesäkuuta 2012
Graadu! graadu! rakkaus tai kuolema, jotain jotain jotain jotain, hahhahhahhahhaa, hei!
Kerronpa gradauksestani. Aloitin graduni tuossa reilu vuosi sitten vapun tienoilla, lainasin nimittäin kesän ajaksi sulkeutuvasta kirjastosta (!) muutamia luettavia. (Lainasin myös laitoksen arkistosta yhden lisensiaatintyön, joita ei oikeasti anneta opiskelijoille lainaan. Se on mulla vielä. Arkistoaikuinen - mikä se titteli nyt oikein olikaan - vihjaisi tuossa vähän aikaa sitten: "Hirvittää häiritä flow'tasi, mutta onko se Tainion lisuri vielä sulla?") Innostuin keksimästäni keskustelunanalyyttisesta aiheesta ja kävin kerran pari juttelemassa professorin kanssa. Sitten, tuota noin, olikin jo syksy.
Aloittelin aineistonetsintää (ainoana kriteerinä oli, että arkistosta haettavan keskusteluaineiston täytyy olla valmiiksi litteroitua, koska olin kyllästynyt siihen hommaan) ja sen sellaista. Varustin itselleni ison, epäergonomisen laukun, jonka täytin mainituilla kirjoilla (avaamatta) ja T:n vanhalla tietokoneella vuodelta 2006. Siinä ei ollut aluksi edes Wordia. Menin kirjoittamaan taloyhtiön kerhohuoneelle pihan toiselle puolelle kellariin, pesutuvan viereen. Siellä oli kylmää ja epäviihtyisää, mutta valtavan iso tyhjä pöytä, mukavahko tuoli ja sitä paitsi paperiton vessa vakiintuivat pikku hiljaa juuri minun käyttööni.
Syksy ja talvi kuluivat kaikenlaisessa vähäisessä puuhastelussa, ja onnekseni kirjoitin koko ajan gradupäiväkirjaa, että on sitten mitä vanhana muistella... not. Tein lähinnä sellaisia muistiinpanoja kuin "ota ensi kerralla tohvelit" ja "lisää teetä" ja "VESSAPAPERIA". Seminaarin alkaessa tammikuussa minä olin luullakseni pisimmällä ryhmästä, vaikkei tekstiä montaa sivua ollutkaan. Sitten lopputalven ajan puristin tekstiä irti itsestäni, menin välillä paniikkiin hienoista kritiikkiä saaneen aineistoanalyysiluvun kanssa ja keskityin vain lähdeteosten lukemiseen ja mekaaniseen teorialuvun kirjoittamiseen. Ja sivumäärän kasvattamiseen keinolla millä hyvänsä.
Sijaisuuksia tehdessäni olen ehtinyt kokea, miltä oppilaiden ainekirjoitus opettajasta tuntuu: toisin kuin oppilaan näkökulmasta, sivumäärä ei todellakaan ole se olennainen juttu, ei myöskään arvosana (joskus tietenkin väsyy pinoa lukiessaan, ja sitten toisia tulee arvioineeksi tarkemmin kuin toisia). Sisältö on, ja se, onko kirjoittaja ylipäänsä ymmärtänyt mitään opetettavasta aiheesta, ja onko tekstiä mukava lukea.
Ja silti minä huomaan ajattelevani hyvin lapsellisesti ja oppilasmaisesti: jos teen vaikka heiveröisiä ja pakotettujakin viittauksia tarpeettomiin lähdeteoksiin, lähdeluettelo kasvaa ja leipäteksti lisääntyy ja näytän siltä kuin olisin tajunnut! Jos satun törmäämään graduohjaajaani yliopistolla tai muualla, kauhistun hetkeksi ja kuvittelen, että juuri minun graduni meneillään oleva vaihe ja hänen ponnekas opettajanroolinsa siinä kiinnostaa häntä joka hetki enemmän kuin mikään muu työ tai enemmän kuin vaikka ystävällinen small talk kanssani.
Tosin juuri nyt en kauhistuisi, vaikka tapaisinkin ohjaajani: minulla menee tämän homman kanssa varsin hyvin. Sain ohjaajalta hyviä vinkkejä ("jäsennä analyysiluku prototyyppisten ja epäprototyyppisten esimerkkien mukaan", "ai sinulla on jo ajateltuna kaikki, no miksei se sitten lue tässä?"), joiden avulla pääsin eroon koko kevään jatkuneesta puuhasteluvaiheesta. Oli tuntunut, etten saa mistään kiinni ja aineistoni ei tottele, teoriani ei toimi eikä mitään teoriaa edes saisi keskusteluntutkimuksessa ennestään olla. Tietysti pitäisi vain kuunnella autenttista keskusteluaineistoa ja kunnioittaa sitä eikä kuvitella, että voi pakottaa sen taipumaan omien ennakkoluuloj-oletustensa mukaan.
Aloin siis saamieni ohjeiden mukaan työstää tekstiä: poistin pahimmat tieteelliset mokat (mm. kaksi kertaa olin nähnyt hyväksi yrittää arvata, mitä keskustelussa voitaisiin seuraavaksi sanoa, jos ja jos, ja sitä ei saa tehdä), varasin keskustakurjastosta syksyksi kirjat, joita suositeltiin ja jäsensin analyysiluvun uusiksi. Sepä auttoi. Aloin sijoitella esimerkkejäni kahteen luokkaan, teoriaani (som edelleen virallisesti icke är) tukeviin ja sitä vastustaviin, ja tajusin yllätyksekseni, että aineistoni tukee ennakko-oletustani. Näyttäisi siis siltä, että paitsi että olen oikeassa, myös voin esitellä todisteita siitä! Tieteellisesti!
Läpi tämä tulee menemään, ja nyt alan jo toivoa enemmän kuin sitä lubenteria, johon olin vaatimattoman katseeni kohdistanut tähän mennessä. (Siihen ja tiedekunnan vaatimaan minimisivumäärään, 60:een.) Nyt tuntuu, että kolmen-neljän tunnin rupeama kahdesti viikossa riittää aivan hyvin ensi keväänä valmistumiseen, ja pahin on oikeasti ohi. Talvi on näköjään salakähmäinen viholliseni tässäkin. Nyt pitää vain naputella mukavasti esille kaikki se tieto, joka on jo olemassa juurikasvuni alla. Minä tiedän, että se on siellä!
Olen hakenut laitoksen gradut valmiiksi -stipendiä loppuvuodeksi, mikä tarkoittaa sitä, että saatan päästä yliopiston metsätutkimusasemalle (?) viikon täysihoitoon ja rauhaan tekemään graduani keskellä ei mitään, vain joidenkuiden muiden (!) tutkijoiden kanssa. Kahtakin viikkoa olisi voinut hakea, mutten tietenkään voi olla niin kauaa poissa silloin vielä alle kolmivuotiaan pikku t:n luota, ja muutenkin. Viikkokin on hyvin paljon, vaikka pikku t onkin kotona ison T:n kanssa. Tosin realistisesti ajateltuna sen viikon aikana (kuten koko syksyn, jos saan erään osa-aikatyön) luultavasti välillä myös turvaudutaan pikku t:n vuorotteluvapaalle jäävän ukin, mystisen Ankki-Unkin hoitoapuun.
On hauskaa, kun voi vaahdota gradustaan ympäristölleen. Se on samaan aikaan henkilökohtainen ja yleinen, kiinnostava ja vieläpä asiallinen aihe, jonka kanssa ei oikein voi tehdä sosiaalisia mokia ainakaan saman alan ihmisten kanssa. Voisin aivan hyvin kuunnella enemmänkin muiden ihmisten gradu- ja väitöskirjapuheita, mutta moni pitää niistä mieluummin ajatuksensa itsellään. Lieneekö tervettä itsekritiikkiä, joka minulta siis puuttuu, vai kyllästymistä ja ahdistumista aiheeseen?
lauantai 12. toukokuuta 2012
Vielä nerokas otsikko niin vot
Huomaan nauttivani elämästä. Juuri nyt nautin täysin siemauksin siitä, että T on poissa yön eikä kenelläkään ole mitään sanottavaa siitä, istunko tietokoneella kello yksi yöllä. Kohta alan ehkä vielä kirjoittaa päiväkirjaa! Tuntikausia! Haa! Ette voi estzzzzz....
Tänään sain aamuvarhaisella -- yhdeksältä -- haettua 7 gradun lähdeteosta neljästä kirjastosta ennen T:n lähtöä, iltapäivällä soin itselleni (lähinnä saadakseni syyn liinaulkoiluun) pikku t:n kanssa kauppareissun, jolloin tuhlailevasti ja omaksi ilokseni ostin tällaisia värinkerääjiä (pesin uskaliaasti yhdessä mm. kaksi kauneinta kantoliinaani, juuri saamani punaisen Marimekko-olkalaukun ja pikku t:n oikein kaupasta ostetun uuden hennonvärisen luomupuuvillabodyn, ja hyvä tuli) ja illalla toteutin hyvää naapuruutta ja ulkoilutin, puurotin ja vaipatin omani lisäksi naapurinkin lapsen. Palkaksi sain suklaajuustokakkua (rauha hänen muistolleen, valitettavasti minun oli syötävä T:nkin pala ettei pääse pilaantumaan) ja lupauksen yhteisistä äitienpäivä- ja synttärirääppiäisistä sunnuntai-iltana. Olen myös lukaissut pari sivua syventävään kielioppitenttiin ja ajatellut gradua. Äitienpäiväkin on tulossa! En ehkä kestä tätä onnea!
Joten näyttäisi vahvasti siltä (sanoin kerran Jarkkoa tavoitelleelle henkilölle puhelimessa, että "nyt näyttäisi olevan aika vahvasti väärä numero"), että kevät tekee minulle hyvää. Valo, hiekkakakut, sateen tuoksu ja viherrys. Sade tuntui aamulla aluksi suloiselta, pehmoiselta, mutta kun menin kosteine sadetakkeineni niihin neljään kirjastoon (Metsätalon kellarista Minervan lasihuoneisiin; Kansalliskirjaston kupolista Opiskelijakirjaston pahvilattiaiseen väliaikaisuuteen, jonka ulkopuolella keskustelin kirjankärrääjien kanssa niistä neljästä varaamastani ehkä laatikoista löytyvästä kirjasta, jotka saan vasta syyskuussa, kiitos Kaisa-talon), olin pakahtua. Hieno yliopistohupparini haisee ehkä vieläkin hikiseltä.
Kampuksella seikkaillessani (en sano ikinä kampus, mutta nyt täytyi, kosken ehtinyt käydä varsinaisella Yliopistolla-yliopistolla eli pääraksalla ollenkaan, koska Kansalliskirjaston poimuihin eksyminen ja T:n juna) tunsin olevani elossa ja niin kuin muutkin, paitsi hieman coolimpi ja ryhdikkäämpi. Vihdoin kuuden yliopistovuoden jälkeen minulla oli humanistin tunnusmerkki, minulla oli yliopiston huppari, minulla oli take away -kaakao, minulla oli materiana manifestoituva liittymisen ja yhteenkuuluvuuden tunne Maslow'n tarvehierarkian keskivaiheilta! Osasin jotain muutakin kuin tehdä itkettävän hyvän pekoni-silakkalaatikon ja sitoa edestäristiinmuumion vitosen liinalla, vaikka nekin ovat ihan hemmetin hienoja saavutuksia!
Pitkään kirjoittamista odottaneet hajoamaisillaan olevan päiväkirjan viimeiset sivutkin täyttyivät metrossa tyytyväisestä livertelystä. Niin ja saatoin myös vähän käyttää niitä muistilappuina kirjastoissa.
Tunnisteet:
mitä panisin muistelmiini?,
yliopisto vie minulta hengen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)