perjantai 13. heinäkuuta 2012

Yksin

Hei kaikki, meinasin aloittaa ennen kuin muistin, ettei tämä olekaan sähköposti. Oikeamminhan pitäisi olla "hei Sushi ja äiti (kun luet tätä, on joulu)".

T+t lähtivät eilen aamulla neljäksi päiväksi kotipuoleen, ja minä uuvahdin täysin jo vähän ennen heidän lähtöään. Olisi ehkä ollut ystävällistä auttaa T:tä ennen voimainkoetusta muutenkin kuin pakkaamalla laukku toiveikkaasti odottamaan. Mutta minä vain makasin sängyssä. Eilen oli tarkoitukseni syödä järkevästi, kirjoittaa päiväkirjaa kun kerrankin ehtii, käydä kirppareilla ja uimassa, tehdä kaikkia asioita, joista nautin ja joihin ei yleensä ole aikaa. Minä makasin sängyssä. Jaksoin sentään hakea pitsan ulko-ovelta, mutta syötyäni puolet kirjan ääressä väsyin jo niin, etten jaksanut laittaa loppuja jääkaappiin, vaan makasin taas sängyssä kuunnellen vain raatokärpäsen surinaa keittiössä, ajattelin sitä munimassa tuplajuustoon ja yritin olla koskettamatta ulkona likaantuneilla jalkapohjillani lakanoita. 

Koomaa jatkui kuutisen tuntia. Luin sentään samalla kirjaa, koska lukeminen (minkä tahansa lukeminen) on hyvä harrastus ja estää kuuntelemasta omia ajatuksiaan. Koko ajan suunnittelin: jos just kohta nousen, ehdin vielä tällaiselle ja tällaiselle kirpparikierrokselle, menen pyörällä osan matkasta ja osan metrolla, kätevästi, tehokkaasti ja hauskasti. En lähtenyt. Ok, en mene kirpparille, mutta käyn vielä ostamassa ostarilta mansikoita ja suklaata yksityiseen dippailuun, ei pitäisi olla rankkaa? Häh? Häh? Ok, haen ne mansikat Alepasta, se on auki yhteentoista. Kas, sekin meni kiinni.

Sain käytyä suihkussa, mutta kun etsin sukkia jalkaani (miksi juuri sukat ennen vaikka paitaa, en tajua mitä ajattelin), satuin koskettamaan sukkahousukasaa. Satuin ottamaan laatikon ulos kaapista, satuin hakemaan keittiöstä muovipusseja, kynän ja teippiä, satuin en ainoastaan järjestämään sukkani ja sukkahousuni, vaan myös nimikoimaan pussit ("3 aika hyvät sukkikset", "2 legginsit, oransseissa reikä"). Satuin tekemään petaamattomalle sängylle uuden kirpparikasan, vaikka luulin jo vieneeni kaiken poisvietävän pois.

Satuin riehumaan maanisesti puolilleöin ja käymään läpi kaikki vaatekaapit, vaikka juuri olin ajatellut, ettei niitä tarvitse käydä läpi. Pikku t:n vaatteet ovat keittiön lipastossa, joka myös on juuri tyhjennetty ja täytetty naapurin pojan vaatteilla, mutta meillä on silti vielä viisi vaatekaappia. Tajusin piteleväni käsissäni tavaroita, joista viisi tai kymmenen vuotta sitten olin ajatellut, että onpa järkevää säilyttää nämä loistavat arkartelumateriaalit, sitten kun perustan työttömien toimintakeskuksen päiväkotini rinnalle, niille tulee varmaan vielä käyttöä. Ainakin luulisin ajatelleeni niin, koska miksi helvetissä minulla muuten olisi ollut 14 tyhjää sydämenmuotoista suklaarasiaa vaatekaapissa? Hervottomat kangas- ja tilkkumäärät lähtevät kiertoon, koska ompelukoneeni on rikki, en ehdi enkä oikeastaan osaakaan ommella, itse asiassa en juurikaan pidä siitä nykyään, ja sitä paitsi kankaat eivät todellakaan noudattele nykyistä makuani. Kiertoon!

Viidestä vaatekaapista kolme sisälsi myös maastoja. Mäkiä ja puita etupäässä. Siis ei, ei meiltä Narniaan pääse, mutta T oli vähän keräillyt figuureilleen leikkipaikkoja. Niitä ei käytetä. Pinosin ne hellästi mutta jämäkästi tiukkoihin muodostelmiin matalimmille hyllyille. Poistin säälimättä T:n ja minun liian pienet vaatteet ja 60 senttiä pitkät vyöt, tiivistin T:n kuusi rikkinäistä sukkaparia niin, että ne eivät enää vieneet puolta kuutiometriä. Järjestin kymmenet laukkuni (en koskaan maksa laukuista yli 10 euroa enkä koskaan luovu niistä, eivätkös 90-luvun pikkureput ole kohta taas muodissa? Ergonomisiakin?), availin rispaantuneet julisteet (Batman, nolkytluvun balettiesitykset, aloittelevan katutaiteilijan piirros minusta teini-iässä) ja suljin ne nopeasti entistä tiukemmille rullille, hajotin ja hallitsin.

Nytpä vaatekaapeissa on tilaa, tyhjiä hyllyjä ja raitis tunnelma, siellä on laatusarjakuvia ja Siulasia ja Tulvia poissa kirjahyllyä täyttämästä, siellä on näkyviä todisteita sille, että minulla ei todellakaan ole mitään päällepantavaa. Tänäinen hommani on sitten vähemmän hohdokas: kantaa jätekatokseen useampi kierros huolellisesti lajiteltuja roskia, jättää sinne tavaroita, jotka eivät ole roskia ja vielä viedä Fidalle nelisen isoa säkkiä vaatetta ja muuta hämärää. Saatan pikkuisen jäädä sinne Fidalle muutenkin, ks. kohta "minulla ei todellakaan ole mitään päällepantavaa".

Olen paljon vähemmän väsynyt kuin eilen.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Lehdistökatsaus

Sain pinkan Cosmopolitan-lehtiä naapuriltani, joka teki minulle suklaakakkupalkalla rakennekynnet (samassa lauseessa Cosmo ja rakennekynnet!). Luin ne viikossa ja tunsin sisimpäni järkkyvän. Se järkkyy aina, kun luen koko pinon yhtä ja samaa lehteä. On syynsä sille, että lehdet ilmestyvät vasta kun edellinen on ehtinyt unohtua. Meidän Perhe, muut vauva- ja perhelehdet, Cosmo, jopa Tulva (josta kerran ostin eurolla kappale kaikki lukemattomat numerot koko sen ilmestymishistorian ajalta) ovat pinokaupalla luettuina aivan liian raskasta kamaa. Ai niin, lapsena luin myös SinäMinää ja Valittuja Paloja monta, monta numeroa kerralla. Hrr.

Siis ensinnäkin se toisto. Vauva-lehti on ehkä toisteisin lehti, mitä olen koskaan lukenut -- ja miksipä ei olisi, toimitus varmaankin olettaa lukijoiden tilaavan lehteä enintään parin vuoden ajan. Ja sitten tulee uusia tilaajia, joille ei ole mitään kiinnostavampaa kuin "kanssamme odottavat" julkkikset, vaunutestit ja erilaisten perheiden päivittely. Säännölliset kantoliinajutut avaavat aina jollekulle täysin uuden maailman. Tulva on paras lehti ikinä, mutta kahden vuoden numerot järjestyksessä luettuina hierovat maailman vääryyksiä pikkuisen liian tehokkaasti naamaan. Ja täytyy sanoa, ettei Cosmossakaan paljoa vaihtelua ole. Lehden tarkasti suunnitellun rakenteen tajuaa tavallisena lukijana vasta monen toiston jälkeen, ja lopulta alkaa jo (melkein) odottaa "Miesnäkökulmaa", muotikuva-aukeamia ja joka toisen lehden superlaajaa seksiekstraa ("tiesitkö, että lantionpohjassasi on lihaksia, jotka supistelevat orgasmin aikana?").

Double facepalm.

Luin pienenä äidin Kodin Kuvalehtiä, ja toisteisuus tuli myös ihan kiitettävän vahvasti esille, vaikka niitä ei olisikaan vetänyt raakana monta lehteä kerralla. Talvella kietoudutaan hämäränhyssyyn juomaan (uuden torkkupeiton alle), keväällä herätään, hävetään, ostetaan uusia vaatteita ja laihdutaan (mutta ollaan samalla itselle armollisia), kesällä tehdään boolia, kerätään luonnonkukkakimppuja ja maalataan huussi (ja ostetaan uusia vaatteita), syksyllä havahdutaan harrastamaan ja pelastamaan maailmaa (muttei liian paljon, ettei tule hiki tai paha mieli, muistetaan se armollisuus) ja ostetaan uusia vaatteita. Ja meikkejä. Ja muuttumisleikit, älkää unohtako muuttumisleikkejä!

Sen jälkeen kun T:n työsuhde-Hesari lakkasi tulemasta emmekä jaksaneet tilata sitä itse, olen hieman kaivannut lehtien lukemista. Netistä ei oikein löydä juuri niitä juttuja, joiden takia sanomalehti oli niin mukava, ja aikakauslehdistä jää aika usein paha maku suuhun niiden hemmetin photoshopattujen ihmisten ja loputtomien ostamiskehotusten takia. (Lehtien valokuvat ovat vähän niin kuin cityäitiysblogit tai länsimaiset häät tai ihmiset, jotka vetävät koko ajan vatsaa sisään: kaikki tietävät, että tässä täydellisyydessä on nyt puolet tuskaisesti ylläpidettyä kulissia, ja silti jotkut eivät osaa ajatella samalla tavalla, vaan uskovat kaiken mitä näkevät ja sitten vituttaa.) Olen harkinnut Imagea, jossa on ihan ajatuksiakin ja vieläpä niin monipuolisesti, ettei tarvitse jämähtää mihinkään yhteen elämänalueeseen sitä lukiessaan. Tulva tulee vain neljästi vuodessa, eikä se oikein riitä mihinkään.

Luettuani viikossa koko sen Cosmopolitan-pinkan aloin katsoa peiliin tarkemmin, pudistella päätäni enemmän (miesnäkökulma: mitä naisten todella pitää syödä ja pukea päälleen! Älkää uskoko akkojen juttuja, nyt puhuu neljä 23-vuotiasta äijää, joilla on vakaa usko siihen, että naiset haluavat totella heitä!) ja kaivata Tulvaa palavammin. Olen yrittänyt lääkitä itseäni lukemalla hyviä kirjoja, mutta kyllä ne miehen kosimaanhuijaamisneuvot ja sarjallisen monogamian suositeltavuus vielä vähän tuntuvat. Olo on samanlainen kuin aivan liian ison karkkipussin jälkeen. Oksettaa ja kaduttaa ja kieltämättä myös melkoisesti hävettää.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Graadu! graadu! rakkaus tai kuolema, jotain jotain jotain jotain, hahhahhahhahhaa, hei!

Kerronpa gradauksestani. Aloitin graduni tuossa reilu vuosi sitten vapun tienoilla, lainasin nimittäin kesän ajaksi sulkeutuvasta kirjastosta (!) muutamia luettavia. (Lainasin myös laitoksen arkistosta yhden lisensiaatintyön, joita ei oikeasti anneta opiskelijoille lainaan. Se on mulla vielä. Arkistoaikuinen - mikä se titteli nyt oikein olikaan - vihjaisi tuossa vähän aikaa sitten: "Hirvittää häiritä flow'tasi, mutta onko se Tainion lisuri vielä sulla?") Innostuin keksimästäni keskustelunanalyyttisesta aiheesta ja kävin kerran pari juttelemassa professorin kanssa. Sitten, tuota noin, olikin jo syksy. 

Aloittelin aineistonetsintää (ainoana kriteerinä oli, että arkistosta haettavan keskusteluaineiston täytyy olla valmiiksi litteroitua, koska olin kyllästynyt siihen hommaan) ja sen sellaista. Varustin itselleni ison, epäergonomisen laukun, jonka täytin mainituilla kirjoilla (avaamatta) ja T:n vanhalla tietokoneella vuodelta 2006. Siinä ei ollut aluksi edes Wordia. Menin kirjoittamaan taloyhtiön kerhohuoneelle pihan toiselle puolelle kellariin, pesutuvan viereen. Siellä oli kylmää ja epäviihtyisää, mutta valtavan iso tyhjä pöytä, mukavahko tuoli ja sitä paitsi paperiton vessa vakiintuivat pikku hiljaa juuri minun käyttööni.

Syksy ja talvi kuluivat kaikenlaisessa vähäisessä puuhastelussa, ja onnekseni kirjoitin koko ajan gradupäiväkirjaa, että on sitten mitä vanhana muistella... not. Tein lähinnä sellaisia muistiinpanoja kuin "ota ensi kerralla tohvelit" ja "lisää teetä" ja "VESSAPAPERIA". Seminaarin alkaessa tammikuussa minä olin luullakseni pisimmällä ryhmästä, vaikkei tekstiä montaa sivua ollutkaan. Sitten lopputalven ajan puristin tekstiä irti itsestäni, menin välillä paniikkiin hienoista kritiikkiä saaneen aineistoanalyysiluvun kanssa ja keskityin vain lähdeteosten lukemiseen ja mekaaniseen teorialuvun kirjoittamiseen. Ja sivumäärän kasvattamiseen keinolla millä hyvänsä.

Sijaisuuksia tehdessäni olen ehtinyt kokea, miltä oppilaiden ainekirjoitus opettajasta tuntuu: toisin kuin oppilaan näkökulmasta, sivumäärä ei todellakaan ole se olennainen juttu, ei myöskään arvosana (joskus tietenkin väsyy pinoa lukiessaan, ja sitten toisia tulee arvioineeksi tarkemmin kuin toisia). Sisältö on, ja se, onko kirjoittaja ylipäänsä ymmärtänyt mitään opetettavasta aiheesta, ja onko tekstiä mukava lukea.

Ja silti minä huomaan ajattelevani hyvin lapsellisesti ja oppilasmaisesti: jos teen vaikka heiveröisiä ja pakotettujakin viittauksia tarpeettomiin lähdeteoksiin, lähdeluettelo kasvaa ja leipäteksti lisääntyy ja näytän siltä kuin olisin tajunnut! Jos satun törmäämään graduohjaajaani yliopistolla tai muualla, kauhistun hetkeksi ja kuvittelen, että juuri minun graduni meneillään oleva vaihe ja hänen ponnekas opettajanroolinsa siinä kiinnostaa häntä joka hetki enemmän kuin mikään muu työ tai enemmän kuin vaikka ystävällinen small talk kanssani.

Tosin juuri nyt en kauhistuisi, vaikka tapaisinkin ohjaajani: minulla menee tämän homman kanssa varsin hyvin. Sain ohjaajalta hyviä vinkkejä ("jäsennä analyysiluku prototyyppisten ja epäprototyyppisten esimerkkien mukaan", "ai sinulla on jo ajateltuna kaikki, no miksei se sitten lue tässä?"), joiden avulla pääsin eroon koko kevään jatkuneesta puuhasteluvaiheesta. Oli tuntunut, etten saa mistään kiinni ja aineistoni ei tottele, teoriani ei toimi eikä mitään teoriaa edes saisi keskusteluntutkimuksessa ennestään olla. Tietysti pitäisi vain kuunnella autenttista keskusteluaineistoa ja kunnioittaa sitä eikä kuvitella, että voi pakottaa sen taipumaan omien ennakkoluuloj-oletustensa mukaan. 

Aloin siis saamieni ohjeiden mukaan työstää tekstiä: poistin pahimmat tieteelliset mokat (mm. kaksi kertaa olin nähnyt hyväksi yrittää arvata, mitä keskustelussa voitaisiin seuraavaksi sanoa, jos ja jos, ja sitä ei saa tehdä), varasin keskustakurjastosta syksyksi kirjat, joita suositeltiin ja jäsensin analyysiluvun uusiksi. Sepä auttoi. Aloin sijoitella esimerkkejäni kahteen luokkaan, teoriaani (som edelleen virallisesti icke är) tukeviin ja sitä vastustaviin, ja tajusin yllätyksekseni, että aineistoni tukee ennakko-oletustani. Näyttäisi siis siltä, että paitsi että olen oikeassa, myös voin esitellä todisteita siitä! Tieteellisesti! 

Läpi tämä tulee menemään, ja nyt alan jo toivoa enemmän kuin sitä lubenteria, johon olin vaatimattoman katseeni kohdistanut tähän mennessä. (Siihen ja tiedekunnan vaatimaan minimisivumäärään, 60:een.) Nyt tuntuu, että kolmen-neljän tunnin rupeama kahdesti viikossa riittää aivan hyvin ensi keväänä valmistumiseen, ja pahin on oikeasti ohi. Talvi on näköjään salakähmäinen viholliseni tässäkin. Nyt pitää vain naputella mukavasti esille kaikki se tieto, joka on jo olemassa juurikasvuni alla. Minä tiedän, että se on siellä!

Olen hakenut laitoksen gradut valmiiksi -stipendiä loppuvuodeksi, mikä tarkoittaa sitä, että saatan päästä yliopiston metsätutkimusasemalle (?) viikon täysihoitoon ja rauhaan tekemään graduani keskellä ei mitään, vain joidenkuiden muiden (!) tutkijoiden kanssa. Kahtakin viikkoa olisi voinut hakea, mutten tietenkään voi olla niin kauaa poissa silloin vielä alle kolmivuotiaan pikku t:n luota, ja muutenkin. Viikkokin on hyvin paljon, vaikka pikku t onkin kotona ison T:n kanssa. Tosin realistisesti ajateltuna sen viikon aikana (kuten koko syksyn, jos saan erään osa-aikatyön) luultavasti välillä myös turvaudutaan pikku t:n vuorotteluvapaalle jäävän ukin, mystisen Ankki-Unkin hoitoapuun.

On hauskaa, kun voi vaahdota gradustaan ympäristölleen. Se on samaan aikaan henkilökohtainen ja yleinen, kiinnostava ja vieläpä asiallinen aihe, jonka kanssa ei oikein voi tehdä sosiaalisia mokia ainakaan saman alan ihmisten kanssa. Voisin aivan hyvin kuunnella enemmänkin muiden ihmisten gradu- ja väitöskirjapuheita, mutta moni pitää niistä mieluummin ajatuksensa itsellään. Lieneekö tervettä itsekritiikkiä, joka minulta siis puuttuu, vai kyllästymistä ja ahdistumista aiheeseen?

Sopii sitten ensi vuonna E-thesistä selailla. Siellä tavataan.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Vielä nerokas otsikko niin vot

Huomaan nauttivani elämästä. Juuri nyt nautin täysin siemauksin siitä, että T on poissa yön eikä kenelläkään ole mitään sanottavaa siitä, istunko tietokoneella kello yksi yöllä. Kohta alan ehkä vielä kirjoittaa päiväkirjaa! Tuntikausia! Haa! Ette voi estzzzzz....

Tänään sain aamuvarhaisella -- yhdeksältä -- haettua 7 gradun lähdeteosta neljästä kirjastosta ennen T:n lähtöä, iltapäivällä soin itselleni (lähinnä saadakseni syyn liinaulkoiluun) pikku t:n kanssa kauppareissun, jolloin tuhlailevasti ja omaksi ilokseni ostin tällaisia värinkerääjiä (pesin uskaliaasti yhdessä mm. kaksi kauneinta kantoliinaani, juuri saamani punaisen Marimekko-olkalaukun ja pikku t:n oikein kaupasta ostetun uuden hennonvärisen luomupuuvillabodyn, ja hyvä tuli) ja illalla toteutin hyvää naapuruutta ja ulkoilutin, puurotin ja vaipatin omani lisäksi naapurinkin lapsen. Palkaksi sain suklaajuustokakkua (rauha hänen muistolleen, valitettavasti minun oli syötävä T:nkin pala ettei pääse pilaantumaan) ja lupauksen yhteisistä äitienpäivä- ja synttärirääppiäisistä sunnuntai-iltana. Olen myös lukaissut pari sivua syventävään kielioppitenttiin ja ajatellut gradua. Äitienpäiväkin on tulossa! En ehkä kestä tätä onnea!

Joten näyttäisi vahvasti siltä (sanoin kerran Jarkkoa tavoitelleelle henkilölle puhelimessa, että "nyt näyttäisi olevan aika vahvasti väärä numero"), että kevät tekee minulle hyvää. Valo, hiekkakakut, sateen tuoksu ja viherrys. Sade tuntui aamulla aluksi suloiselta, pehmoiselta, mutta kun menin kosteine sadetakkeineni niihin neljään kirjastoon (Metsätalon kellarista Minervan lasihuoneisiin; Kansalliskirjaston kupolista Opiskelijakirjaston pahvilattiaiseen väliaikaisuuteen, jonka ulkopuolella keskustelin kirjankärrääjien kanssa niistä neljästä varaamastani ehkä laatikoista löytyvästä kirjasta, jotka saan vasta syyskuussa, kiitos Kaisa-talon), olin pakahtua. Hieno yliopistohupparini haisee ehkä vieläkin hikiseltä.

Kampuksella seikkaillessani (en sano ikinä kampus, mutta nyt täytyi, kosken ehtinyt käydä varsinaisella Yliopistolla-yliopistolla eli pääraksalla ollenkaan, koska Kansalliskirjaston poimuihin eksyminen ja T:n juna) tunsin olevani elossa ja niin kuin muutkin, paitsi hieman coolimpi ja ryhdikkäämpi. Vihdoin kuuden yliopistovuoden jälkeen minulla oli humanistin tunnusmerkki, minulla oli yliopiston huppari, minulla oli take away -kaakao, minulla oli materiana manifestoituva liittymisen ja yhteenkuuluvuuden tunne Maslow'n tarvehierarkian keskivaiheilta! Osasin jotain muutakin kuin tehdä itkettävän hyvän pekoni-silakkalaatikon ja sitoa edestäristiinmuumion vitosen liinalla, vaikka nekin ovat ihan hemmetin hienoja saavutuksia!

Pitkään kirjoittamista odottaneet hajoamaisillaan olevan päiväkirjan viimeiset sivutkin täyttyivät metrossa tyytyväisestä livertelystä. Niin ja saatoin myös vähän käyttää niitä muistilappuina kirjastoissa.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Pihalla olemisen taito

Olen alkanut taas ulkoilla säännöllisesti. Meille entuudestaan äiti-vauvakerhosta puolentoista vuoden takaa tuttu perhe muutti viereiseen rappuun viime kuussa, ja nyt olemme olleet melkein kaikki vapaat iltamme ulkona, naapurin äiti ja lapsi, minä ja pikku t.

Talvella ulkoilu oli pakkopullaa, josta livistin aina kun voin. Mutta yhtäkkiä olen tilanteessa, jossa iltaisin katson kelloa, alan pukea pikku t:lle sillä hetkellä sopivaa haalaria (juuri nyt kuuminta muotia on pinkki haalari, keltaiset kurahousut, siniset saappaat, sininen myssy ja punaiset lapaset) ja saan samalla tekstarin naapurista. Ulos leikkimään! Eilen ja tänään M:llä, viereisellä äidillä, on ollut saippuakuplapullo mukana. Sillä hän saa lapset joskus sisällekin, kuin Hamelnin pillipiipari. Pikku t osasi jo mennä pyytämään häneltä tänään: Lilää pallo!

Toissapäivänä satoi, ja lapset, pikku t ja pari kuukautta nuorempi V riehuivat lätäköissä ja savipelloissa kuin... villiintyneet kaivurit? Pesukone pyöri sen jälkeen molemmissa talouksissa, ja yöuni oli syvää. Tänään aurinko on paistanut koko päivän, ja koska meille ei riittänyt tuntikausien kävely Korkeasaaressa (pikku t varsinkin oli melkein koko ajan vahvalla isällään kantorepussa selässä, ja vain välillä käveli valjaissa), menimme taas puoleksitoista tunniksi pihalle. Käsittääkseni iso T:kään ei ole pahoillaan poistumisestamme.

Näyttäisi siltä, että minä paitsi onnistun välttämään neliömetrin kokoisen suklaarasiani houkutuksen ainakin sinä aikana kun olen ulkona, myös saan M:ltä kaikenlaisia muita ravitsemusvinkkejä. Note to self: googlaa lentoemäntädieetti ja ala sille yhdessä M:n kanssa. (Jännä huomata joskus olevansa, ja olleensa huomaamattaan koko ajan, eri mieltä vallitsevan totuuden kanssa. Mitä vikaa "ihmedieeteissä" muka on, jos ne toteuttaa järjen kanssa ja niillä saa itsensä innostettua tarkkailemaan terveyttään? Minulle kelpaa.)

Ulkoilu. Se pitää lapsen tyytyväisenä, antaa tekosyyn tavata naapuria ilman ruokaa (ei sillä etteikö teepöydässä olisi kivaa, liiankin kivaa), rauhoittaa kireät hermot... Ihanaa. Vain roskaaminen ja koirankakat häiritsevät, ja siinä on vasta kaksi ärsyttävää asiaa. Sisällä ärsyttäviä ja kiellettyjä asioita on niin paljon enemmän.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Miksi aloin ajatella Amélieta?

Olinpa maanantaina juhlissa. Siellä vakoiltiin naapureita kadun toisella puolella. Meilläpäin ei valitettavasti ole mahdollisuutta sellaiseen, koska täällä talot ovat matalia ja ikkunat pieniä ja verhoilla peitettyjä -- ja sitä paitsi naapurit ovat oikeasti aivan lähellä asuvia ihmisiä, jotka tulevat pihalla vastaan. Siispä otin kaiken irti viidenkymmenen tai sadan metrin päässä sijainneesta talosta, jonka suurten ikkunoiden takana tehtiin häiriytymättä ruokaa, tiskattiin, kuljettiin vähissä vaatteissa ja aina välillä kadottiin toiseen huoneeseen verhoja sulkemaan.

Tarkkailimme muiden kanssa puolitoista tuntia uupumatta taloa (paljaalla silmällä, asunnosta ei löytynyt kiikaria ja teleskooppikaukoputkikin olisi ollut parvekkeella aika epäilyttävä) ja kehitimme ihmisille nimiä ("runkkari") ja tarinoita. Meitä itseämme ei luonnollisesti voinut huomata, viittä naamaa (vain viittä; osa juhlijoista oli kiinnostuneempia juomista ja musiikista kuin naapurisovun horjuttamisesta) liimautuneina valaistuun kuudennen kerroksen ikkunaan hämäränä iltana.

Välillä täytyi seistä tuolilla, että näki varmasti, ovatko urheilijanaisen keittämät kananmunat valkoisia vai ruskeita, luomuja vai riistoja. Kokonainen kennollinen niitä meni ja taisivat kiehua aika koviksi. Vai lieneekö vesi ollut aivan kylmää, kun keittäjä pani levyn päälle? Kun toiset väsyivät, minä päivystin ja karjaisin "HUOMIO!" aina kun joku naapuritalossa otti paidan pois.

Ilta oli hurmaava. Joskus vielä haluan samanlaisen tarkkailumaaston -- ei, joskus vielä haluan samanlaisen viihtyisän, ihanaksi maalatun asunnon hienolta paikalta ja erinomaisilla naapureidentarkkailumahdollisuuksilla, ollaanpa rehellisiä! Tarkkailun lisäksi voisi sitten vaikka pitää omaa show'ta, kuten se kaveri, jonka entinen asunto oli katutasossa ja bussipysäkin vieressä. Kulki kuulemma usein alasti.

Tietenkin paitsi tarkkaileminen, myös tarkkailtavana oleminen täytyisi suorittaa huolellisesti. Jos pitäisi verhoja usein kiinni ja avaisi ne ainoastaan silloin, kun on todella valmistautunut tarkkailtavaksi (paitsi tietysti pimennetyssä huoneessa verhon raottaminen olisi välttämätöntä, jotta näkisi naapureiden toimet)?

Jos tekisi kaikkea tarkoituksellisen outoa, vaikkapa näyttelisi sydänkohtausta kerran viikossa tai teeskentelisi, että asunnossa on hevonen. (Säilyttäisi parvekkeella heinää. Loisi lantaa ikkunasta ulos keväisin. Kopsuttelisi lattiaa rautakengillä ja soittaisi YouTubesta hirnuntaa tosi kovalla.) Jos alkaisi imitoida vastapäisiä naapureitaan. Aina viikko tai pari kerrallaan. Sillä tekisi kaikki ihan hulluiksi!

lauantai 31. maaliskuuta 2012

Jokavuotinen kohkaamisemme

En kessstä. Huomenna on taas se päivä, kun pikkunoidat kulkevat virpomassa. En keeeessstäääää!!!

Tähän ei nyt saa tulla kommentoimaan mitään kulttuurin muuttumisesta ja idän ja lännen perinteiden sekoittumisesta eikä varsinkaan jouluperinteistä ja niiden logiikasta, koska haluan vain avautua asiasta, joka ottaa suunnattomasti päähän joka vuosi. Meillä kaikilla on se oma hiekkamme pill kivemme kengässä, eikö niin? Ovatko säännöt nyt selvät?

Siis kauhean kiva että lapset käyvät virpomassa ja kerjäämässä rahaa ventovierailta toivottamassa tuttaville hyvää vuotta, niin minäkin tein kotipuolessa vuosikaudet, mutta anteeksi miksi sitten ne puetaan noidiksi? Miten noidat liittyvät palmusunnuntaihin, Halle-aasilla ratsastamiseen ja Jeesuksen tervehtimiseen ja kaikkeen hyvän ja ilon jakamiseen? 

Noituus ja pahojen henkien mellastaminen kuuluvat pääsiäiseen, pääsiäislauantaihin, jolloin Jeesus on haudassa eikä maan päällä vahtimassa asiallisuuden toteutumista. Tämä ihan vain yleissivistyksen takia, ottamatta kantaa siihen, haluaako itsekukin toteuttaa kristinuskoa elämässään. Sen voi aivan vapaasti jättää poiskin.

Viime vuonna kun kohkasin tästä, sain vastaani näkemyksen, jonka mukaan "no nyt me kaikki joudutaan helvettiin sun mielestä ja sä varmaan vastustat avoliittoakin". No ei, älkää jaksako. Ei tarvitse olla fundamentalisti ajatellakseen, että jos meinaa flirttailla symboliikan kanssa, kristillisen tai minkään muunkaan, on syytä tuntea siitä edes alkeet, jotta voi sitten päättää, vieläkö haluaa ilahduttaa Tiimari Oyj Abp:tä ja ostaa Halloween-naamareita (en edes aloita) myös palmusunnuntaina. En minäkään kulje ympäriinsä vaikka hakaristisormuksen kanssa, kun se on niin kiva kuva ja hei tämähän on vain pikkuasia!!!11 

Ainut vielä enemmän kyrsivä asia olisi railakkaiden "synti on seksikästä, ou jea" -teemaisten bileiden järjestäminen pitkänäperjantaina. Onneksi ne eivät ole ihan niin vahva perinne kuin nuo virpojanoidat, mutta niitäkin on tullut vastaan.

On kerettiläistä ja hengen velttoutta, että otetaan symboliikasta palasia sieltä täältä ja kieltäydytään ajattelemisesta hyvien bailujen takia. Varsinkin kun palmusunnuntain ja pääsiäisen ero opetetaan tässä maassa jo ala-asteella. Pukekaa ne lapset vaikka pupuiksi palmusunnuntaina ja noidiksi seuraavana viikonloppuna. Kahdet naamiaiset, hei, win-win!

Voitte taas avata silmät.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Kyllä kannatti

Tiedättekö, minä olin eilen aika viksu. Tajusin, mitä varten lelut on keksitty. No sitä varten, että lapset leikkisivät niillä eivätkä kiskoisi keittiön laatikoita auki ja tavaroita ulos!

Sain vihdoinkin tehtyä sen leluinventaarion, jota olen kauan suunnitellut: jaoin jo ennestään kahdessa satsissa (kaapissa ja käytössä; vaihdetaan aika ajoin) olleet lelut viiteen kasaan. Yhdessä kasassa olivat poisheitettävät tai uudelleensijoitettavat, kuten purkinkannet tai muut ei-lelut, joista pikku t oli ollut joskus kiinnostunut, muttei enää. Toisessa poispakattavat vauvalelut, kolmannessa T:n ja minun söpispehmolelut ja vastaavat, joilla t ei myöskään enää leikkinyt. Loppujen lelujen kohdalla tein vaihdon, puolet kaappiin ja puolet käyttöön.

Ikinä ei ole tuolla vaihdoksella ollut niin suurta vaikutusta kuin nyt! Pikku t oli jo viikkoja viihtynyt kirjahyllyn ja pöytälaatikoiden parissa aivan liian hyvin, mutta eilen kaikki muut tavarat saivat olla rauhassa, kun hän tuntikausia veteli narulla perässään kaima-isoukkinsa rakentamaa puista hiirtä, paineli alas muovisen joululahjakilpikonnan selässä olevia nappuloita, ääntelytti ääntelevää pehmokummituseläintä...

Uusvanhat, jännät lelut helpottivat silloinkin, kun minä olin iltapäivällä herännyt tokkurassa t:n itkuun: Hän oli nukkunut päiväunia parvekkeella, herännyt, kyllästynyt, hikoillut auringossa, kiskonut lapaset, töppöset ja sukat pois, palellut ja onnistunut nipistämään pyykkipojan sormeensa. Kaikki tämä vain, koska huono äiti oli nukkunut itsekin kuulematta ilmoituksia parvekkeelta. Kärsimyksen päikkärit! Olin suunniltani myötätunnosta enkä tiennyt itkisinkö vai nauraisinko, kun lapsella on jalka paljaana, vaikka maassa on lunta, ja sitten vielä se onneton pyykkipoika!

Sitten pikku t huomasi puuhiirensä ja vaikerrus loppui siihen paikkaan.

Mikä mielenhäiriö pitää ihmisellä olla, että kuvittelee että lelut eivät olisi siisti ja mahtava asia? Olin ajatellut, että lapsen on hyvä käyttää suunnilleen kaikkia tavaroita, koska yhteisiähän ne ovat, ja kotitöitä tehdään kaksivuotiaan kanssa yhdessä ja että "käytön" jälkeen kamat keräillään pois. Ei siinä mitään leluvuoria tarvita, kun opetellaan yhdessä tyylikästä köyhäilyä ja kotitöitä ja yhteisöllisyyttä.

Mutta yhteisöllisyys MY ASS. Tuokaa meille lisää leluja! Ja äiti saa olla rauhassa!

Jollain sitä pitää päästä taas alkuun

Muistatko, missä suutelit ensi kertaa? Kai ny!
Nukutko alasti? Vain jos lakanoissa ehdottomasti ei ole leivänmuruja.
Oletko koskaan kaatanut joulukuusta? E.
Onko sinua koskaan leikattu? Pikkuisen.
Luetko sanomalehdestä kuolinilmoitukset? Pikkuisen.
Pitäisikö aviopuolisoiden mielestäsi tietää toisistaan kaikki? Ainakin pitäisi miettiä, miksi jotain ei voisi kertoa.
Oletko soittanut pilapuheluja? Joo, ja se oli kivaa! Olin kahdeksanvuotias.
Oletko hypännyt benji-hypyn? E.
Laulatko suihkussa? Kylppäristä kuuluu aika hyvin naapuriasuntoihin.
Kannatatko kuolemanrangaistusta? E.
Suostuisitko olemaan peseytymättä 3 kuukautta, jos saisit 16000 euroa? Joo!
Tykkäätkö juhlista? "Tykkään. Erityisesti jos saa pukeutua mekkoon ja syödä paljon herkkuja. Herkut ovat tärkeitä."
Jos voisit, haluaisitko aina pysyä tietyn ikäisenä? E.
Uskotko horoskooppeihin? E.
Kutiatko helposti? Erittäin helposti. Kutitus on kidutus.
Oletko koskaan pelastanut kenenkään henkeä? Vaikea sanoa.
Koska ärsyynnyit viimeksi? Lähipäivinä.
Koska viimeksi löit jotakuta? Eilen rummutin reisiäni musiikin tahtiin niin, että pikku t sanoi "tattuu" ja tuli puhaltamaan.
Oletko koskaan sytyttänyt tulipaloa? E.
Antaisitko kumppanillesi anteeksi jos hän pettäisi sinua? En tiedä.
Kuka on tärkein ihminen elämässäsi? Hmm, vaikea valinta!
Onko Titanic hyvä? Kuulemma ei niin hyvä kuin piti olla. Sen esim. piti olla uppoamaton.
Ovatko naiset heikompia kuin miehet? Toki, meidät voi tyrkätä heinänkorrella kumoon. (Meidät voi puhaltaa kumoon. Meidät voi katsoa kumoon!)
Oletko koskaan mennyt väärään bussiin? Usein!
Katsotko telkkaria joka päivä? E.
Kenelle annoit viimeksi numerosi? Jollekulle äititutulle varmaan.
Mikä oli parasta kesässä -08? Maltan-matka! En ole matkustellut lämpimissä maissa sen jälkeen.
Löisitkö henkilöä, jonka takia viimeksi itkit? Kiitos, mielelläni.
Suutelisitko henkilöä, jota viimeisimpänä ajattelit? Joo.
Kenelle haluaisit antaa pusun poskelle? Pikku t:lle.
Olisitko valmis äidiksi/isäksi? Alan epäillä.
Kuka sanoi sinulle viimeksi jotain kaunista? Kaveri, joka oli kiitollinen lapsenvahtiavusta.
Kamalin tunne? Häpeä.
Paras tunne? Innostus. Suunnitteleminen. Ilahduttamisen ilo.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa

Lähiaikoina haluan (en sano "pitäisi", siitä sanasta pit- haluan päästä eroon) kirjoittaa ainakin ylikiltteydestä ja siitä, miksi koko käsite nyppii minua, ja itsekkäistä motiiveista eettisissä kysymyksissä. On jo taustakirjallisuudet ja kaikki.

Mutta en nyt kerkee. Sen sijaan jaan kanssanne analogian, jonka kehittelin kauppareissulla (samalla, jonka aikana pikku t oli oppinut mystisesti sanomaan "hei hei Lady Gaga"). Mistä mahtaa olla kyse:

T:llä ja minulla on kummallakin omat ja lisäksi muutamia yhteisiä. Yhteisten kanssa tehdään arkisia asioita, usein kaikki yhdessä. Omia saa käyttää järjellä, ja niistäkin keskustellaan hartaasti. Salaisuuksia ei ole tarkoitus olla. Pientä avauduntaa on aina joskus ilmassa.

Toisen omia saa lainata ja joskus omia kokonaan itselleenkin, kunhan pyytää luvan.

Joskus kuulee hämmästelyä, että omia ylipäänsä on vielä tässä iässä. "Ei meillä ollut ja hyvin on pärjätty." Ilmeisesti opiskeluaikojen jälkeen toisen määrä kasvaa ja toisen vähenee radikaalisti.

On kausia, jolloin on pieni on kaunista ja vähällä saa laatua. Ja sitten on kausia, jolloin määrästä ei ole puutetta, mutta silti mikään ei oikein tunnu riittävän, ja tuntuu että kaikilla muilla on parempaa.

On kausia, jolloin juuri mitään ei ole, tai jos olisi, ei jaksaisi käyttää. Joskus määrä kasvaa tai vähenee äkillisesti, mutta yllättävän pian siihen tottuu ja vain unohtaa.

Puhe on tietysti ystävistä ja rahoista!