IHMISET:
*Kenen kanssa vietit aikaa eniten? - T:n. Aina.
*Keiden kanssa vuoden parhaat muistot? - T:n ja vanhojen ja uusien tuttavuuksien.
*Riitelitkö usein? - En.
*Ihastuitko/rakastuitko? - Muistaakseni en.
*Petyitkö ihmisiin? - Hm, kyllä joihinkuihin. On häiritsevää, että ihmisillä on monet kasvot: henkilö, joka on mukava ja asiallinen naamakkain saattaakin paljastaa itsestään enemmän ja ikävämpää vaikkapa netissä. En kuitenkaan ole jäänyt vaivaamaan päätäni kovin pitkäksi aikaa, vaan todennut odottaneeni liikoja uudelta tai joskus vanhaltakin ystävältä. Sitten olen unohtanut koko ihmisen. Säännöllisemmin joudun pettymään, kun saan vastaani huonoa käytöstä ja välinpitämättömyyttä, vaikka olen itse yrittänyt parhaani ja nähnyt ehkä liikaakin vaivaa.
*Olisitko halunnut viettää enemmän aikaa kenenkään kanssa, kenen? - En tiedä. Ehkä vanhojen ystävien kanssa. Ehkä en.
*Vietitkö liikaa aikaa jonkun kanssa? - En, ellei lasketa ihmisten institutionaalisia rooleja. Olen viettänyt melko paljon aikaa mm. hammaslääkärin ja toisaalta karkkikaupan myyjien kanssa.
*Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt? - Totta kai, se on minulle tärkeää. Olen mm. tehnyt kahtakin uutta työtä, tutustunut ainakin kahteenkymmeneen uuteen ihmiseen, käynyt uusissa paikoissa ja opiskellut uusia aloja. Olen myös maistanut monia uusia ruokia ja omaksunut uusia tapoja.
*Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa tänä vuonna? - En mielelläni riitaannu ilman erittäin merkittävää syytä.
ITSE:
*Mitkä asiat vuodessa olivat tärkeitä? - Aktiivisuus ja uusien asioiden kokeilut; hillittömästi pelkoa, päänsärkyä ja purentakipuja vaatinut kandiksi valmistuminen; erittäin toivottu raskaus; parisuhde.
*Oletko muuttunut jotenkin? - Toivottavasti. Ainakin olen kahdeksan kiloa isompi ja tukkani on kasvanut kiusallisen kasvatusvaiheen yli. Henkinen kehitykseni on helpompaa arvioida myöhemmin.
*Haluaisitko muuttaa jotain? - Olisin selvinnyt oikein hyvin vähän vähemmillä raskausoireilla ja muilla fyysisillä kiusoilla. Myös harmittelen sitä, etten kirjoita tämän enempää paperipäiväkirjaa.
*Oletko oppinut uutta? - Olen oppinut niin paljon uutta, etten osaa kaikkea sanoakaan. Viimemmäksi olen oppinut vesijuoksemaan. Olen myös oppinut syömään pestoa, tekemään viherpirtelöitä, lukemaan queeristi, treenaamaan bodypumppia ja käyttämään kaulakoruja sekä kestämään kansainvälisiä kontakteja, jopa nauttimaan niistä (niin kauan kuin toiminta on vapaaehtoista sosiaalista kanssakäymistä eikä pakollista ja ylhäältäpäin saneltua opinahjon omaa imagonkiillotusta pienen ihmisen mukavuuden kustannuksella).
*Kadutko jotain? - En oikeastaan. No ehkä tunnesyömistä.
*Olisitko tahtonut tehdä jotain, mitä et tehnyt? - Olisin halunnut muistaa ottaa ajoissa selvää Unifemin ja HY:n yhdessä järjestämästä "naiset ja ilmastonmuutos" -aiheisesta kurssista. Unohdin sen kokonaan enkä päässyt osallistumaan. (Mutta olin sentään paikalla kahdessa ilmastonmuutosaiheisessa esitelmätilaisuudessa ja elämäni toisessa mielenosoituksessa!)
*Tahtoisitko elää jonkun päivän uudestaan? - Keskiaikamarkkinoilla Turussa kesäkuussa oli kivaa ja lämmintä. (Olin silloin muuten jo raskaana, vaikken vielä tiennyt sitä.)
*Olisitko tahtonut jättää jonkun päivän elämättä? - Hm, luulenpa, että vuodesta löytyisi muutama alusta loppuun kurja angstauspäivä, jotka voisin vaihtaa hauskempiin tai edes opettavaisempiin.
*Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana? - E, mutta olen vannonut etten astu jalallani enää Puhetieteiden laitokselle.
Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana? - En muistaakseni. Käyn nykyään hyvin usein elokuvissa T:n kanssa ja aloitteesta.
*Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana? - E.
*Oletko rikkaampi vai köyhempi verrattuna edellisvuoteen? - Uskoakseni hieman rikkaampi, mutta se tulee muuttumaan.
*Onnellisempi vai surullisempi? - Onnellisempi, aina.
*Lihavampi vai laihempi? - Lihavampi, vaikkeivät kaikki kahdeksan uutta kiloani läskiä ole. (No osa taitaa kyllä olla.)
KOULU:
*Oletko opiskellut hyvin viimeisen vuoden aikana? - Tein keväällä useita vastenmielisiä, ahdistavia ja pelottavia kursseja, joiden silkka ajattelukin oli aiheuttanut paniikkia jo edellisenä vuonna. Selvisin kaikista ja suoritin ensimmäisen tutkintoni yliopistossa.
*Paras ja huonoin numerosi? - 5, 2.
*Onko koulussa tapahtunut jotakin hirveätä? - Ei, ei mitään niin hirveätä että muistaisin. En reputtanut viime vuonna mitään. Pahinta taisi olla muutamien kurssien kesken jättäminen, nyt niille pisteille olisi käyttöä (toisaalta terveydelle vielä enemmän).
*Kiinnostaako koulu? - Ei koulu, toivottavasti en koskaan joudu opettajaksi. Yliopisto kiinnostaa yhä, vaikka suurimmat kiusani elämässä tulevat aina siitä suunnasta (toistaiseksi).
MUISTOJA:
*Matkustelitko? - Muutaman kerran lähistöllä.
*Ulkomailla vai kotimaassa? - Tein pienehköjä keväisiä ja kesäisiä retkiä Suomessa ja yhden Tallinnan-risteilyn. Äärettömän hauskoja ja valoisia matkoja!
*Kävitkö festareilla? - E.
*Jokin surullinen asia? - Pettymykset itseen ja toisiin, omiin fyysisiin ja henkisiin mahdollisuuksiin ja toisten ihmisten tekoihin. Ajan vääjäämätön kuluminen ja asioiden valuminen käsistä.
*Laivalla? - Olin!
Rannalla? - Taisin uida kerran kesällä. Ehkä. Mutta hei, kävin joulukuussa kaksi kertaa uimahallissa.
*Parhaat muistot? - Odotetut ja onnistuneet juhlapäivät ja retket, rauhallinen oleminen ihmisten kanssa, kauniit säät.
*Parhaat päivämäärät? 30.4. kandintutkielman palauttaminen, 23.6. publiikki, 7.7. plussaus, 30.9. sirkuksessa käyminen T:n kanssa, 3.10. isin 50-vuotisjuhlat, 24.12. joulu. Muitakin kivoja on ollut, mutta nuo tulivat mieleen nyt. Tosin ne piti kaivaa kalenterista, koska muistan kyllä tapahtumat, mutten sentään päiviä noin tarkasti.
perjantai 1. tammikuuta 2010
maanantai 23. marraskuuta 2009
Viherpirtelö!
Olen antanut viherpirtelöille uuden mahdollisuuden, ja se kannatti. Ostin sauvasekoittimen, koska viime talvena ostamani monitoimikone ei tehnyt pirtelöstä tarpeeksi pientä mössöä, ja ok, kyllä tämänkin tekemässä on sattumia, en tiedä mistä hifistelijät hankkivat laitteensa joilla raaoistakin kasveista saa unelmanpehmeää smoothieta, mutta ainakin meillä on nyt sauvasekoitin. (Ja monitoimikone vaihdetaan piakkoin K:n äidin hirvenlihaan! Jee riistaa!) Viime vuonna kokeiluni päättyivät siihen, että kone ei ollut tarpeeksi oikeanlainen, ja etenkin siihen, etten koskaan onnistunut keksimään siedettävän makuista kasviyhdistelmää. Eilen keksin sattumalta yhden, joka maistuu suorastaan niin hyvältä, ettei minulla ole vaikeuksia sen syömisessä, kunhan maltan olla panematta sekaan kaikkea yltiöterveellistä makua pilaamaan. Jaan reseptin kanssanne! Olkaa hyvät:
Raikas, hyvä ja kauniinvärinen viherpirtelö, jossa ei ole banaania, koska en oikein tykkää siitä pirtelöitynä.
1 omena kuorineen, no, ehkä siemenkodan voi poistaa
1 kiivi ilman kuoria
vajaa 10 cm kurkkua
pieni kourallinen persiljaa
1/3 tummaa ruukkusalaattia
pari rkl liotettuja siemeniä (sulavat kai paremmin?)
kourallinen parsakaalia
kunnolla hunajaa
jonkin verran, sopivasti, vettä
Kaikki pirtelöidään sauvasekoittimessa. (Kannattaa käyttää sitä isoa terää, joka on kiinni astiassa, eikä sitä sauva-sauvapäätä.) Tästä tulee noin puoli litraa.
Jätän nyt toistaiseksi huomiotta kaikki ne hifistelijät, joiden mukaan tummanvihreitä kasveja pitäisi vaihdella päivittäin, kaiken pitäisi olla luomua (raha! Ei edes kaiken kotimaisuus ole oikein mahdollista. Joskus kyllä kasvatan kaiken itse) ja kasveja ei ylipäänsä saisi yhdistellä miten huolettomasti tahansa, vaan tarkkojen happo-emästasapainojen mukaan. Se, että tämän tekeminen ja syöminen olisi jotenkin nopeampaa kuin kaiken syöminen erikseen kokonaisena ei kyllä pidä paikkaansa, koska minä saan kulumaan runsaasti aikaa ainesten valikointiin, pesemiseen ja pilkkomiseen ja valmiin pirtelön hitaaseen pureskeluun (koska sylki on tärkeää ruoansulatukselle jnejne).
Haluaisin kovasti käyttää myös ns. villivihreitä eli syötäviä luonnonkasveja, mutta vaikkei olisi marraskuukaan en viitsisi lähteä ulos niitä etsimään: tässä lähellä ei ole yhtään neliötä maata, jota kehätie ja koiranulkoiluttajat eivät olisi saastuttaneet syömäkelvottomaksi. Muutan maalle. Itse kasvatan rikkaruohoni. Saavatpa naapurit ihmetellä.
Raikas, hyvä ja kauniinvärinen viherpirtelö, jossa ei ole banaania, koska en oikein tykkää siitä pirtelöitynä.
1 omena kuorineen, no, ehkä siemenkodan voi poistaa
1 kiivi ilman kuoria
vajaa 10 cm kurkkua
pieni kourallinen persiljaa
1/3 tummaa ruukkusalaattia
pari rkl liotettuja siemeniä (sulavat kai paremmin?)
kourallinen parsakaalia
kunnolla hunajaa
jonkin verran, sopivasti, vettä
Kaikki pirtelöidään sauvasekoittimessa. (Kannattaa käyttää sitä isoa terää, joka on kiinni astiassa, eikä sitä sauva-sauvapäätä.) Tästä tulee noin puoli litraa.
Jätän nyt toistaiseksi huomiotta kaikki ne hifistelijät, joiden mukaan tummanvihreitä kasveja pitäisi vaihdella päivittäin, kaiken pitäisi olla luomua (raha! Ei edes kaiken kotimaisuus ole oikein mahdollista. Joskus kyllä kasvatan kaiken itse) ja kasveja ei ylipäänsä saisi yhdistellä miten huolettomasti tahansa, vaan tarkkojen happo-emästasapainojen mukaan. Se, että tämän tekeminen ja syöminen olisi jotenkin nopeampaa kuin kaiken syöminen erikseen kokonaisena ei kyllä pidä paikkaansa, koska minä saan kulumaan runsaasti aikaa ainesten valikointiin, pesemiseen ja pilkkomiseen ja valmiin pirtelön hitaaseen pureskeluun (koska sylki on tärkeää ruoansulatukselle jnejne).
Haluaisin kovasti käyttää myös ns. villivihreitä eli syötäviä luonnonkasveja, mutta vaikkei olisi marraskuukaan en viitsisi lähteä ulos niitä etsimään: tässä lähellä ei ole yhtään neliötä maata, jota kehätie ja koiranulkoiluttajat eivät olisi saastuttaneet syömäkelvottomaksi. Muutan maalle. Itse kasvatan rikkaruohoni. Saavatpa naapurit ihmetellä.
maanantai 16. marraskuuta 2009
Aistikirjoitus: Haju
Mieltäni on pari päivää vaivannut asia, jonka olen tosin melko huolettomasti tiedostanut ennenkin: en tuoksu kovinkaan hyvältä. Äiti halasi minua lauantaina, ja sen jälkeen käski tuulettaa päälläni olevan mekon, koska "se haisee eltaantuneelta kookokselta". Tuuletin toki, mutten muita vaatteitani, jotka tietenkin lähempänä ihoa olleina haisivat paljon enemmän. Äiti tiedotti minulle, että muut ihmiset haistavat herkemmin hajuja, joihin itse on niin tottunut, että tuskin huomaa niitä. Hän oli tietenkin oikeassa, kaikkeenhan tuo sääntö pätee.
Olen usean vuoden ajan siirtynyt jatkuvasti ekompaan ja ekompaan suuntaan enkä käytä oikeastaan koskaan hajustettuja hygieniatuotteita, en itseni enkä ympäristöni puhdistuksessa. Vaikka peseydynkin päivittäin ja pyrin välttämään suoranaista hienhajua, ympärilläni (ilmeisesti) leijailee epämääräinen sekoitus iholle kosteutustarkoituksessa levittämieni ja ennen kaikkea vaatteisiin pinttyneiden kasviöljyjen sekä pyykinpesuun käyttämieni pesupähkinöiden tuoksua. Etikkaakin käytän huuhteluaineena sekä pyykin- että hiustenpesussa, mutta elättelen toivoa, että se haihtuu ennen päätymistään ihmisparkojen nenään.
Kookosöljy, se kallis, kylmäpuristettu ekokauppojen versio, tuoksuu oikeastaan vielä ihan hyvältä tuoreena. Mutta vaatteisiin, etenkin paitoihin, ja kaikkein eniten yöpaitoihin, jäädessään se ennen pitkää eltaantuu inhaksi. (Luonnollisesti se myös tahraa vaatteet. Yhdessäkin tiukassa yläosassa on décolleté-alueella tummempana näkyvä kolmio, jossa on vielä pervo vaalea raita tissien välissä! Huomasin sen pari päivää sitten!) Pahimmillaan haju on pitkään kaapissa seisseissä paidoissa: välillä olen ihmetellyt, tuleeko haju sittenkin vaatekaapistani. Ehkä se johtuu vain pitkistä pesuväleistä. (Jos en kerran edes käytä jotakin vaatetta, miksi pesisin sen yhtäkkiä?) Olen "ratkaissut" ongelman väliaikaisesti sekoittamalla kookosöljyyn jotakin hyväntuoksuista, kallista eteeristä öljyä, kuten kardemummaa tai greippiä. Silloin tuoksu on hyvä, mutta eteeriset öljyt haihtuvat kuitenkin pian ja alkuperäinen tuoksu tulee viimeistään pinttymisvaiheessa esiin.
Miesparkani ilmoittaa aina minun tuoksuvan hyvältä sellaisina päivinä, kun olen pukeutunut johonkin vain kerran pestyyn kirpparilöytöön - jossa siis on vielä jälki edellisen käyttäjän hajusteista. T on jo tottunut minuun, mutta erityisen pyhää vihaa hän silti vielä tuntee rakasta, pehmeää, kauniinväristä aamutakkiani kohtaan: siinä on jostain syystä erityisen voimakas eltaantunut haju, joka ei lähde pesussa eikä ihan helposti tuulettamallakaan. Syyttäisin siitä itseni ja rasvojeni ("ja pierujen", sanoisi T, joka ei tosiaan erota härskiä rasvaa pierusta - ei niin, etteikö eettisyyteen ja ekologisuuteen pyrkivän ihmisen ruokavalio "joskus" aiheuttaisi "pieniä" vatsavaivoja) lisäksi vaatteen materiaalia, sillä kyseessä taitaa olla silkka tekokuitu.
Hiusteni tuoksua T taas kuvailee "pukluksi". Se johtuu tietysti no 'poo -aatteestani: En halua käyttää liian tehokkaasti pesevää, päänahan luonnollisen talinerityksen raunioittavaa, hiukset latistavaa ja sähköistävää sampoota, joka tällä hiuslaadulla pakottaa ihmisen käyttämään pesun jälkeen muotoilutuotteita. Aivan erityisesti inhoan ja pelkään syöpää ja allergioita aiheuttavia, muoviin pakattuja markettimyrkkyjä. Ruokasooda ja omenaviinietikka puhdistavat hiukset riittävän hyvin. Ne ovat kuitenkin melko vahvoja aineita, eikä niitä pitäisi käyttää usein. Olen siis pyrkinyt jo kahden vuoden ajan harventamaan pesuväliä, mutta olen toistaiseksi päässyt vasta viikkoon - ja senkin hintana ovat muutaman viimeisen päivän ajan sanalla sanottuna likaiset hiukset. (Miksi toiset onnistuvat ja minä en? Jotkut pesevät aina pelkällä vedellä ja nauttivat puhtaista, ihanista hiuksista. Epistä.) Katselen päivittäin toisten ihmisten viimeisen päälle puhtaita, keveitä, ihania hiuksia tiettyä haikeutta tuntien. Joskus käytän sentään ekokaupan palasampoota. Se pesee tehokkaasti, mutta hiukset ovat sen jäljiltä litteät ja sähköiset ja tietysti rasvoittuvat nopeasti uudestaan.
Oma hajuaistini ei ole erityisen tarkka, onneksi. En osaa kuvitella, että siitä olisi mitään erityistä iloa arjessa, kun tarkka kuulokin on lähinnä kiusaksi (terveisiä vaan metroasemien "ihmiskorvalle kuulumatonta" ääntä lähettäville pulunkarkottimille, jotka eivät edes karkota niitä puluja). En esimerkiksi toisen S:n tapaan pysty ilmoittamaan, että ihoni tuoksuu joltakin, "koska syön niin paljon eläinrasvaa" - mistä minä sen tietäisin?
Olen selvästi ajautunut ekohippeilyssäni jonkinlaiseen puhdasoppisuuden ansaan: mikään suoritus ympäristön ja oman terveyteni eteen ei riitä, enkä enää tiedä mitä tehdä. Siirtyminen markettien hajustettuun eläimillä testattuun muovipulloissa myytävään myrkkykosmetiikkaan ei houkuta - ja houkuttaa kuitenkin. Ekokauppojen kosmetiikka maksaa niin paljon, että sen käyttäjäksi ryhtyminen vaatisi taloudellisia uhrauksia jollakin muulla saralla. Hyvältä tuoksuminen ja näyttäminen on jotain, jota jo pitkään olen ajatellut vain muille ihmisille tarkoitettuna asiana.
Tänään Hesarissa oli juttu ilmiöstä nimeltä kodo, 'tuoksujen tie'. Japanista peräisin oleva, hm, harrastus pitää sisällään erilaisten tuoksujen nuuhkimista - tai, oikeata termiä käyttäen, kuuntelemista. Olen usein tuoksupallon kanssa tehtävässä chiball-jumpassa ajatellut, että minun pitäisi hakea fyysistä nautintoa useammin tuoksuista kuin mauista - olisi nimittäin paljon halvempaa ja ennen kaikkea terveellisempää kuljeskellä tuoksuvissa talvipuutarhoissa tai hajuvesiosastoilla kuin syödä makeita herkkuja - kysehän on varmaankin pohjimmiltaan saman tarpeen tyydyttämisestä.
Lopputulos: T taitaa todella rakastaa minua. Ehkä hän ansaitsee sen, että vaihdan kookosöljyn oliiviöljyyn. Se on halvempaakin, vaikkei tietysti niin tehokasta iholle. Ja ehkä, ehkä joskus ostan atooppiselle itsellenikin jotain oikein iholle, eikä ruokaan, tarkoitettua voidetta.
Olen usean vuoden ajan siirtynyt jatkuvasti ekompaan ja ekompaan suuntaan enkä käytä oikeastaan koskaan hajustettuja hygieniatuotteita, en itseni enkä ympäristöni puhdistuksessa. Vaikka peseydynkin päivittäin ja pyrin välttämään suoranaista hienhajua, ympärilläni (ilmeisesti) leijailee epämääräinen sekoitus iholle kosteutustarkoituksessa levittämieni ja ennen kaikkea vaatteisiin pinttyneiden kasviöljyjen sekä pyykinpesuun käyttämieni pesupähkinöiden tuoksua. Etikkaakin käytän huuhteluaineena sekä pyykin- että hiustenpesussa, mutta elättelen toivoa, että se haihtuu ennen päätymistään ihmisparkojen nenään.
Kookosöljy, se kallis, kylmäpuristettu ekokauppojen versio, tuoksuu oikeastaan vielä ihan hyvältä tuoreena. Mutta vaatteisiin, etenkin paitoihin, ja kaikkein eniten yöpaitoihin, jäädessään se ennen pitkää eltaantuu inhaksi. (Luonnollisesti se myös tahraa vaatteet. Yhdessäkin tiukassa yläosassa on décolleté-alueella tummempana näkyvä kolmio, jossa on vielä pervo vaalea raita tissien välissä! Huomasin sen pari päivää sitten!) Pahimmillaan haju on pitkään kaapissa seisseissä paidoissa: välillä olen ihmetellyt, tuleeko haju sittenkin vaatekaapistani. Ehkä se johtuu vain pitkistä pesuväleistä. (Jos en kerran edes käytä jotakin vaatetta, miksi pesisin sen yhtäkkiä?) Olen "ratkaissut" ongelman väliaikaisesti sekoittamalla kookosöljyyn jotakin hyväntuoksuista, kallista eteeristä öljyä, kuten kardemummaa tai greippiä. Silloin tuoksu on hyvä, mutta eteeriset öljyt haihtuvat kuitenkin pian ja alkuperäinen tuoksu tulee viimeistään pinttymisvaiheessa esiin.
Miesparkani ilmoittaa aina minun tuoksuvan hyvältä sellaisina päivinä, kun olen pukeutunut johonkin vain kerran pestyyn kirpparilöytöön - jossa siis on vielä jälki edellisen käyttäjän hajusteista. T on jo tottunut minuun, mutta erityisen pyhää vihaa hän silti vielä tuntee rakasta, pehmeää, kauniinväristä aamutakkiani kohtaan: siinä on jostain syystä erityisen voimakas eltaantunut haju, joka ei lähde pesussa eikä ihan helposti tuulettamallakaan. Syyttäisin siitä itseni ja rasvojeni ("ja pierujen", sanoisi T, joka ei tosiaan erota härskiä rasvaa pierusta - ei niin, etteikö eettisyyteen ja ekologisuuteen pyrkivän ihmisen ruokavalio "joskus" aiheuttaisi "pieniä" vatsavaivoja) lisäksi vaatteen materiaalia, sillä kyseessä taitaa olla silkka tekokuitu.
Hiusteni tuoksua T taas kuvailee "pukluksi". Se johtuu tietysti no 'poo -aatteestani: En halua käyttää liian tehokkaasti pesevää, päänahan luonnollisen talinerityksen raunioittavaa, hiukset latistavaa ja sähköistävää sampoota, joka tällä hiuslaadulla pakottaa ihmisen käyttämään pesun jälkeen muotoilutuotteita. Aivan erityisesti inhoan ja pelkään syöpää ja allergioita aiheuttavia, muoviin pakattuja markettimyrkkyjä. Ruokasooda ja omenaviinietikka puhdistavat hiukset riittävän hyvin. Ne ovat kuitenkin melko vahvoja aineita, eikä niitä pitäisi käyttää usein. Olen siis pyrkinyt jo kahden vuoden ajan harventamaan pesuväliä, mutta olen toistaiseksi päässyt vasta viikkoon - ja senkin hintana ovat muutaman viimeisen päivän ajan sanalla sanottuna likaiset hiukset. (Miksi toiset onnistuvat ja minä en? Jotkut pesevät aina pelkällä vedellä ja nauttivat puhtaista, ihanista hiuksista. Epistä.) Katselen päivittäin toisten ihmisten viimeisen päälle puhtaita, keveitä, ihania hiuksia tiettyä haikeutta tuntien. Joskus käytän sentään ekokaupan palasampoota. Se pesee tehokkaasti, mutta hiukset ovat sen jäljiltä litteät ja sähköiset ja tietysti rasvoittuvat nopeasti uudestaan.
Oma hajuaistini ei ole erityisen tarkka, onneksi. En osaa kuvitella, että siitä olisi mitään erityistä iloa arjessa, kun tarkka kuulokin on lähinnä kiusaksi (terveisiä vaan metroasemien "ihmiskorvalle kuulumatonta" ääntä lähettäville pulunkarkottimille, jotka eivät edes karkota niitä puluja). En esimerkiksi toisen S:n tapaan pysty ilmoittamaan, että ihoni tuoksuu joltakin, "koska syön niin paljon eläinrasvaa" - mistä minä sen tietäisin?
Olen selvästi ajautunut ekohippeilyssäni jonkinlaiseen puhdasoppisuuden ansaan: mikään suoritus ympäristön ja oman terveyteni eteen ei riitä, enkä enää tiedä mitä tehdä. Siirtyminen markettien hajustettuun eläimillä testattuun muovipulloissa myytävään myrkkykosmetiikkaan ei houkuta - ja houkuttaa kuitenkin. Ekokauppojen kosmetiikka maksaa niin paljon, että sen käyttäjäksi ryhtyminen vaatisi taloudellisia uhrauksia jollakin muulla saralla. Hyvältä tuoksuminen ja näyttäminen on jotain, jota jo pitkään olen ajatellut vain muille ihmisille tarkoitettuna asiana.
Tänään Hesarissa oli juttu ilmiöstä nimeltä kodo, 'tuoksujen tie'. Japanista peräisin oleva, hm, harrastus pitää sisällään erilaisten tuoksujen nuuhkimista - tai, oikeata termiä käyttäen, kuuntelemista. Olen usein tuoksupallon kanssa tehtävässä chiball-jumpassa ajatellut, että minun pitäisi hakea fyysistä nautintoa useammin tuoksuista kuin mauista - olisi nimittäin paljon halvempaa ja ennen kaikkea terveellisempää kuljeskellä tuoksuvissa talvipuutarhoissa tai hajuvesiosastoilla kuin syödä makeita herkkuja - kysehän on varmaankin pohjimmiltaan saman tarpeen tyydyttämisestä.
Lopputulos: T taitaa todella rakastaa minua. Ehkä hän ansaitsee sen, että vaihdan kookosöljyn oliiviöljyyn. Se on halvempaakin, vaikkei tietysti niin tehokasta iholle. Ja ehkä, ehkä joskus ostan atooppiselle itsellenikin jotain oikein iholle, eikä ruokaan, tarkoitettua voidetta.
torstai 22. lokakuuta 2009
Ja sen kunniaksi kaakaolle.
Kävimme taas ultrassa tapaamassa vauvaa. En ole varma näinkö sen liikkuvan, koska kätilö liikutteli ultraääniesinettä niin vauhdilla, että kuva muuttui koko ajan.
Sukupuolesta ei ollut epäilystä: kyseessä on poikapoikanen. Olemme tiedottaneet kaikille asiasta. Sukupuolen salaaminen olisi tuntunut lopulta hyödyttömältä riidanhaastamiselta. Olen iloinen, että voin nyt tehdä lapsen kanssa kaikenlaisia "feminiinisiä" tyttöasioita, jotka itselleni ovat kovin luontevia, enkä joudu ajattelemaan sosiaalistavani tyttöä väkisin tyttöjen ahtaaseen maailmaan. Jokainen pullanleivonta on siis palvelus pojalleni - ja maailman naisille - ja miehillekin. Maailma saa hoitaa maskuliinisten juttujen opettamisen lapsiparalle, eikä minun tarvitse pakottaa itseäni outoihin harrastuksiin tyttölapsen feministisen kasvatuksen nimissä. Nyt vain toivon, että inhoni sinistä kohtaan tulee tarpeeksi selväksi kaikille sukulaisille ja ystäville. Sillä eihän lahjaksi saatuja tavaroita voi käyttämättäkään jättää!
Vaavi on neljä päivää edellä tyypillistä kehitystä, ohhoh. Saimme muutaman profiilikuvan mukaan. Lapsella on iso nenä, meiltä peritty. Eilen ja tänään olen jo tuntenut ensimmäisiä potkuja. Tämän illan olen syöttänyt meitä molempia sokerihumalaan suklaarasialla, mutta en ole juuri hiljattain tuntenut mitään liikkumista tuolla alakerrassa. Odotan jokaista liikettä iloissani.
Sukupuolesta ei ollut epäilystä: kyseessä on poikapoikanen. Olemme tiedottaneet kaikille asiasta. Sukupuolen salaaminen olisi tuntunut lopulta hyödyttömältä riidanhaastamiselta. Olen iloinen, että voin nyt tehdä lapsen kanssa kaikenlaisia "feminiinisiä" tyttöasioita, jotka itselleni ovat kovin luontevia, enkä joudu ajattelemaan sosiaalistavani tyttöä väkisin tyttöjen ahtaaseen maailmaan. Jokainen pullanleivonta on siis palvelus pojalleni - ja maailman naisille - ja miehillekin. Maailma saa hoitaa maskuliinisten juttujen opettamisen lapsiparalle, eikä minun tarvitse pakottaa itseäni outoihin harrastuksiin tyttölapsen feministisen kasvatuksen nimissä. Nyt vain toivon, että inhoni sinistä kohtaan tulee tarpeeksi selväksi kaikille sukulaisille ja ystäville. Sillä eihän lahjaksi saatuja tavaroita voi käyttämättäkään jättää!
Vaavi on neljä päivää edellä tyypillistä kehitystä, ohhoh. Saimme muutaman profiilikuvan mukaan. Lapsella on iso nenä, meiltä peritty. Eilen ja tänään olen jo tuntenut ensimmäisiä potkuja. Tämän illan olen syöttänyt meitä molempia sokerihumalaan suklaarasialla, mutta en ole juuri hiljattain tuntenut mitään liikkumista tuolla alakerrassa. Odotan jokaista liikettä iloissani.
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Kolmikymppisen sinkun äänellä hän puhuu
Olen jo kauan tiennyt, että jokin on vialla. Taudinkuvaan kuuluu mm. kaiken liiallisuus: minulla on liikaa töitä, liikaa vapaata, liikaa ruokaa, liikaa painavia jokapäiväisiä kantamuksia, liikaa aikaa, liikaa rahaa, liikaa epämukavuutta ja mukavuutta, liikaa yksinäisyyttä ja liikaa seuraa toisista. Ajattelen liian usein, miten voisin viihdyttää itseäni parhaiten, koska uskon ansaitsevani, suorastaan tarvitsevani lisää viihdykkeitä ikävän ja epämukavan työni vastapainoksi. Rahani riittävät kaikkeen, mitä haluan - itse asiassa käytän todellakin varsin paljon rahaa jokapäiväiseen elämääni. Mikään ei silti oikein auta, tuskin tuntuu.
Uutuudenviehätystä ja iloa elämääni etsin kaupoista - onneksi sentään yleensä ruoka- ja ekokaupoista, joiden tuotteista ei jää mitään pysyvää poisheitettävää. (Olen kokeillut viime aikoina kaikenlaista uutta ja ajatellut ruokaa melkoisen paljon. On niin vaikea tietää, minkä syöminen olisi oikein - aina hengittävät niskaan vegaanit, karppaajat tai neuvolantädit, mikään tapa syödä ei kelpaa. Jos syön kaikkien mielestä oikein, voin itse huonosti. Voin toki huonosti myös syödessäni huonosti. Ruoka on ollut jo kuukausia keskustelunaihe numero yksi. T alkaa kyllästyä.) Olen erittäin otollista maaperää kenelle tahansa järkevästi asiansa perustelevalle gurulle, joka kertoo, miten Suomen ruokateollisuutta hyödyttävä oikeusjärjestelmä tai poliittisen kähminnän pilaama vesijohtovesi estää minua saamasta ravinnostani elintärkeää hivenainetta, jonka puute aiheuttaa länsimaisille ihmisille tyypillisen tyhjyyden ja tylsyyden tunteen - ja jota on itse asiassa hyvin helppo tilata internetistä tällaisessa purkissa kohtuullisella hinnalla, olkaa hyvä.
Tänään uskon tarvitsevani kipeimmin mielekästä, kohtuullisesti palkattua työtä, jota on ilo tehdä, jossa olen parhaimmillani ja jota tehdessäni unohdan itseni ja oman mukavuuteni. Nykyinen työni ei tyydytä minua lainkaan - en usko palaavani siihen ensi vuonna, jos vain voin saada jotakin muuta. Tarvitsen tarkemmin ajatellen sen vauvan tänne ja pian. Jotta voin käyttää aikani ja voimani sen hoitamiseen, rakastaa sitä, kärsiä mahdollisimman suurta epämukavuutta ja iloita sitten pienistä asioista, kuten suihkussa käymisestä yksin. Ihanaa, että on enää puolet odottamisesta jäljellä, vajaat viisi kuukautta. Ensi viikolla pääsemme näkemään vauvan taas ultraäänikuvassa, ehkä se tällä kertaa osaa jo liikkua, vaikken sitä vielä tunnekaan.
Tai sitten pitäisi tulla uskoon. Mihin tahansa uskoon. (Eilen ajattelin, että minulla saattaisi olla lahjoja reiki-juttuihin - vaikka eihän se ole uskonto?) Tämän illan olen kuitenkin käyttänyt lukemalla Eevan luokkaa aivan kuin 13-vuotiaana. Rakastan sitä aivan yhtä paljon kuin silloin. Eilen luennolla käsiteltiin Mary Marckin, Anni Polvan (hrr), Anni Swanin ja Rauha S. Virtasen tyttökirjojen henkilönnimiä, ja olihan minun mentävä kirjastoon. Lapsena etsin kirjoista jännitystä ja intresanttia elämää, jota eläisin vanhempana. Tänään luen niitä haikeana. Ihmiset nauttivat niin paljon niin pienestä, sillä enempää ei ole. Ja kukaan ei valita tyhjyyttä.
Uutuudenviehätystä ja iloa elämääni etsin kaupoista - onneksi sentään yleensä ruoka- ja ekokaupoista, joiden tuotteista ei jää mitään pysyvää poisheitettävää. (Olen kokeillut viime aikoina kaikenlaista uutta ja ajatellut ruokaa melkoisen paljon. On niin vaikea tietää, minkä syöminen olisi oikein - aina hengittävät niskaan vegaanit, karppaajat tai neuvolantädit, mikään tapa syödä ei kelpaa. Jos syön kaikkien mielestä oikein, voin itse huonosti. Voin toki huonosti myös syödessäni huonosti. Ruoka on ollut jo kuukausia keskustelunaihe numero yksi. T alkaa kyllästyä.) Olen erittäin otollista maaperää kenelle tahansa järkevästi asiansa perustelevalle gurulle, joka kertoo, miten Suomen ruokateollisuutta hyödyttävä oikeusjärjestelmä tai poliittisen kähminnän pilaama vesijohtovesi estää minua saamasta ravinnostani elintärkeää hivenainetta, jonka puute aiheuttaa länsimaisille ihmisille tyypillisen tyhjyyden ja tylsyyden tunteen - ja jota on itse asiassa hyvin helppo tilata internetistä tällaisessa purkissa kohtuullisella hinnalla, olkaa hyvä.
Tänään uskon tarvitsevani kipeimmin mielekästä, kohtuullisesti palkattua työtä, jota on ilo tehdä, jossa olen parhaimmillani ja jota tehdessäni unohdan itseni ja oman mukavuuteni. Nykyinen työni ei tyydytä minua lainkaan - en usko palaavani siihen ensi vuonna, jos vain voin saada jotakin muuta. Tarvitsen tarkemmin ajatellen sen vauvan tänne ja pian. Jotta voin käyttää aikani ja voimani sen hoitamiseen, rakastaa sitä, kärsiä mahdollisimman suurta epämukavuutta ja iloita sitten pienistä asioista, kuten suihkussa käymisestä yksin. Ihanaa, että on enää puolet odottamisesta jäljellä, vajaat viisi kuukautta. Ensi viikolla pääsemme näkemään vauvan taas ultraäänikuvassa, ehkä se tällä kertaa osaa jo liikkua, vaikken sitä vielä tunnekaan.
Tai sitten pitäisi tulla uskoon. Mihin tahansa uskoon. (Eilen ajattelin, että minulla saattaisi olla lahjoja reiki-juttuihin - vaikka eihän se ole uskonto?) Tämän illan olen kuitenkin käyttänyt lukemalla Eevan luokkaa aivan kuin 13-vuotiaana. Rakastan sitä aivan yhtä paljon kuin silloin. Eilen luennolla käsiteltiin Mary Marckin, Anni Polvan (hrr), Anni Swanin ja Rauha S. Virtasen tyttökirjojen henkilönnimiä, ja olihan minun mentävä kirjastoon. Lapsena etsin kirjoista jännitystä ja intresanttia elämää, jota eläisin vanhempana. Tänään luen niitä haikeana. Ihmiset nauttivat niin paljon niin pienestä, sillä enempää ei ole. Ja kukaan ei valita tyhjyyttä.
Tunnisteet:
monta asiaa pienestä elämästäni,
tämän halusin sanoa
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Taikuri, norsu ja parrakas nainen kieltämättä puuttuivat
Olimme sirkuksessa, ja nyt olen vieläkin ihan täpinöissäni kaikesta siitä! En ole ikinä ollut (muistaakseni ainakaan?), mutta kaikki se oli luettavissa 40 vuotta vanhoista Aku Ankoista - niin klassista! Tulenheittelijä, kissanainen, vahva mies, kumimies, trapetsitaiteilijat, merileijonat, hevoset, yksipyöräisellä pyöräilijät, tirehtööri, rullaluistelijat, klovnit ja ilmapalloeläimet! Hanuristi ja orkesteri! Yleisön sieppaaminen vannetta pyörittämään!
Tämän takia otin paikat toisesta rivistä, saimme olla rauhassa. Tulenheittelijä oli oikeastaan aika tavallinen - samaa on nähty ennenkin. Hänen valttinsa oli olla niin kertakaikkisen pantava, että naispuolinen yleisö osoitti suosiotaan myrskyisästi. Kissanainen voimisteli ja samalla kävelytti kissoja ja yhtä koiraa päällänsä. Trapetsitaiteilijat saivat minut kiljahtelemaan kauhusta. Rullaluistelijat kimaltelivat ja tekivät nostoja ja piruetteja, jotka myös saivat yleisön kiljahtelemaan. Tirehtöörillä oli hattu ja viikset. Vahva mies oli oikeastaan mahakas klovni, joka yritti pudottaa painoaan voimistelemalla.
Merileijonat tekivät hienoimmat temppunsa kouluttajan selän takana, isot hevoset potkivat näyttävästi, ja viimeinen viidestä minihevosesta teki kaiken ovelasti eri tavalla kuin toiset. Kumimiehen kauheat olkanivelet saivat minut kääntymään poispäin. Yksipyöräilijät tekivät lautasia heitellessään niin paljon virheitä, että yleisö rentoutui ja rakasti heitä. Toivoin, että minulla olisi ollut kyltti, jossa lukee lohdullisesti "ei se mitään!". Klovnit olivat hassuja ja tasasivat yleisön sykkeen aina ilmaantuessaan paikalle trapetsitaiteilijoiden jälkeen. Toisen klovnin suurin bravuuri oli kruunata toisen hieno käsilläseisonta ottamalla omasta jalastaan kiinni. Hanuristi oli kiva ja orkesteri soitti klassista sirkusmusiikkia, melkein yhtä klassista kuin ulkona soinut posetiivi. Meillä oli irtokarkkia, ostin T:lle hot dogin.
Pari seikkaa olisin voinut jättää poiskin: massiivisen allergiakohtauksen, jonka sain juuri ennen väliaikaa sahanpurua pöllyttäneistä hevosista (ulkona väliajalla huomasin huutaneeni ja yskineeni jo valmiiksi käheän kurkkuni melkein äänettömäksi) ja ison valonripustustolpan, joka sijaitsi keskellä näkökenttääni. Molemmat sain kuitenkin hoitumaan, otin allergialääkkeen (enkä siinä vaiheessa vielä tiennyt, että paikalle tulisi hevosten lisäksi vielä kissojakin!) ja toisella puoliajalla vaihdoin paikkaa vieressä olleelle tyhjälle tuolille. Siitä näkyi oikein hyvin. Olin oikein tyytyväinen kaiken hoitumiseen ja jatkoin ihanaa iltaa rauhassa. T:kin vaikutti iloiselta. Kyllä kannatti. Missähän pääsisi silittämään merileijonaa? Nyt tiedän, että ne osaavat seisoa tasapainossa yhdellä etuevällään.
Tämän takia otin paikat toisesta rivistä, saimme olla rauhassa. Tulenheittelijä oli oikeastaan aika tavallinen - samaa on nähty ennenkin. Hänen valttinsa oli olla niin kertakaikkisen pantava, että naispuolinen yleisö osoitti suosiotaan myrskyisästi. Kissanainen voimisteli ja samalla kävelytti kissoja ja yhtä koiraa päällänsä. Trapetsitaiteilijat saivat minut kiljahtelemaan kauhusta. Rullaluistelijat kimaltelivat ja tekivät nostoja ja piruetteja, jotka myös saivat yleisön kiljahtelemaan. Tirehtöörillä oli hattu ja viikset. Vahva mies oli oikeastaan mahakas klovni, joka yritti pudottaa painoaan voimistelemalla.
Merileijonat tekivät hienoimmat temppunsa kouluttajan selän takana, isot hevoset potkivat näyttävästi, ja viimeinen viidestä minihevosesta teki kaiken ovelasti eri tavalla kuin toiset. Kumimiehen kauheat olkanivelet saivat minut kääntymään poispäin. Yksipyöräilijät tekivät lautasia heitellessään niin paljon virheitä, että yleisö rentoutui ja rakasti heitä. Toivoin, että minulla olisi ollut kyltti, jossa lukee lohdullisesti "ei se mitään!". Klovnit olivat hassuja ja tasasivat yleisön sykkeen aina ilmaantuessaan paikalle trapetsitaiteilijoiden jälkeen. Toisen klovnin suurin bravuuri oli kruunata toisen hieno käsilläseisonta ottamalla omasta jalastaan kiinni. Hanuristi oli kiva ja orkesteri soitti klassista sirkusmusiikkia, melkein yhtä klassista kuin ulkona soinut posetiivi. Meillä oli irtokarkkia, ostin T:lle hot dogin.
Pari seikkaa olisin voinut jättää poiskin: massiivisen allergiakohtauksen, jonka sain juuri ennen väliaikaa sahanpurua pöllyttäneistä hevosista (ulkona väliajalla huomasin huutaneeni ja yskineeni jo valmiiksi käheän kurkkuni melkein äänettömäksi) ja ison valonripustustolpan, joka sijaitsi keskellä näkökenttääni. Molemmat sain kuitenkin hoitumaan, otin allergialääkkeen (enkä siinä vaiheessa vielä tiennyt, että paikalle tulisi hevosten lisäksi vielä kissojakin!) ja toisella puoliajalla vaihdoin paikkaa vieressä olleelle tyhjälle tuolille. Siitä näkyi oikein hyvin. Olin oikein tyytyväinen kaiken hoitumiseen ja jatkoin ihanaa iltaa rauhassa. T:kin vaikutti iloiselta. Kyllä kannatti. Missähän pääsisi silittämään merileijonaa? Nyt tiedän, että ne osaavat seisoa tasapainossa yhdellä etuevällään.
perjantai 25. syyskuuta 2009
Inhoamme limaisia poikia
Tänäänkin jouduin metrossa seuraamaan laumaa äänekkäitä, lihavia ja ilkeitä pojannulikoita, sellaisia 12-vuotiaita. (Lihavuus pikkupojissa korreloi aina ilkeyden kanssa. Aina.) Metrokuski - nainen - kuulutti vartijoiden tulevan hakemaan ovien välissä pelleilleet lapset riehumasta seuraavalla asemalla. Vartijat tulivat ja käyttivät ilmeisen paljon aikaa kriminaalien perässä laiturilla juoksemiseen. Muutama onnistui jollain kepulikonstilla välttämään lain kouran ja päätyi takaisin vaunuuni istumaan ja kehuskelemaan ja luonnollisesti myös matkimaan kuljettajan kuulutusta. Eivät ne siinä vaiheessa enää riehuneet, mutta eivät selvästi myöskään aikoneet osoittaa minkäänlaista katumusta tai ruotuun palaamista.
Inhosin heitä yhtä paljon kuin aina inhoan huonosti käyttäytyviä pikkupoikia. Inhosin myös itseäni, joka olin aivan hiljaa ("eiväthän ne tällaista yhtä naista usko, mistäs saataisiin tänne raamikas, uskottava mies") aivan kaikkien muiden matkustajien tavoin ja annoin öykkäröinnin jatkua, vaikka olisin voinut edes vihjaista valvontakameroista. Jonkin aikaa sitten itse asiassa kehotinkin metrovaunussa juoksevia poikia (miten niin paljon juoksevat ja riehuvat voivat olla silti aina niin tukevasti ylipainoisia? Mitä ne oikein syövät?) lopettamaan, mihin he luonnollisesti vastasivat uhmalla ja riidanhaastamisella, ja onneksi poistuivat pian.
Vaikenemalla välinpitämättömästi kaikenlaisen kunnon kansalaisten terrorisoinnin edessä viestitämme näille mussukoille, että täällä pätee yhä röyhkeimmän ja ilkeimmän laki. Jos naisena vaihdan paikkaa toiseen päähän vaunua, osoitan pelkoa, jota kaikkein viimeiseksi haluan nulikoille suoda. Väistämällä kadulla poikalaumaa osoitan naisille luontaisesti kuuluvaa alemmuutta ja miessukupuolen kunnioitusta. En tahdo olla omalta osaltani jatkamassa perinnettä, joka asettaa itseäni kaikin tavoin kelvottomammat ihmiset yläpuolelleni kolmisenttisen virtsaamisvälineen takia.
Sen jälkeen kun luin Siirtymiä-blogista miestä väistettävän kadulla enemmän kuin naista, olen alkanut kulkea itsevarmemmin ja väistää automaattisesti vain naisia ja hankalasti liikkuvia - autojenkin sekaan menen liikennevalottomilla suojateillä omaa ja vauvani kuolemaa uhmaten (ainakin näennäisen) rohkeasti. Suosittelen kaikille, jotka osaavat arvioida tilanteen turvallisuuden näyttämättä sitä ulospäin, sillä usein, jos ei aina, on kuitenkin hauskempaa olla hengissä kuin oikeassa.
Takaisin poikiin. Melkein joka kerran, kun luen lehdistä surupornoa siitä, miten riehuvat ja kaikkia sääntöjä rikkovat kakarat ovat onnistuneet ottamaan itsensä hengiltä ja snif karmea murhenäytelmä koko Suomi suree, ajattelen julmasti vain: "Hyvä." Kannattiko olla tyhmänrohkea, uhmakas ja itsepäinen? Kannattiko pyllyillä? Hegemoninen maskuliinisuus ottaa omansa, nuo sankareina kuolleet. Ajattelevatko viattoman kirkasotsavainajan kaverit seuraavalla kerralla ehkä toisen kerran ennen moottoritie-, tuli- ja viinaleikkejä?
Jos saan pojan, opetan hänet ennen kouluikää sanomaan "hegemoninen maskuliinisuus" ja sylkemään sen päälle. Kirjoja saa lukea hän vaan! Humanisti tulee minun pojastani! Empatiaa osoittaa, tai itkee ja osoittaa!
Inhosin heitä yhtä paljon kuin aina inhoan huonosti käyttäytyviä pikkupoikia. Inhosin myös itseäni, joka olin aivan hiljaa ("eiväthän ne tällaista yhtä naista usko, mistäs saataisiin tänne raamikas, uskottava mies") aivan kaikkien muiden matkustajien tavoin ja annoin öykkäröinnin jatkua, vaikka olisin voinut edes vihjaista valvontakameroista. Jonkin aikaa sitten itse asiassa kehotinkin metrovaunussa juoksevia poikia (miten niin paljon juoksevat ja riehuvat voivat olla silti aina niin tukevasti ylipainoisia? Mitä ne oikein syövät?) lopettamaan, mihin he luonnollisesti vastasivat uhmalla ja riidanhaastamisella, ja onneksi poistuivat pian.
Vaikenemalla välinpitämättömästi kaikenlaisen kunnon kansalaisten terrorisoinnin edessä viestitämme näille mussukoille, että täällä pätee yhä röyhkeimmän ja ilkeimmän laki. Jos naisena vaihdan paikkaa toiseen päähän vaunua, osoitan pelkoa, jota kaikkein viimeiseksi haluan nulikoille suoda. Väistämällä kadulla poikalaumaa osoitan naisille luontaisesti kuuluvaa alemmuutta ja miessukupuolen kunnioitusta. En tahdo olla omalta osaltani jatkamassa perinnettä, joka asettaa itseäni kaikin tavoin kelvottomammat ihmiset yläpuolelleni kolmisenttisen virtsaamisvälineen takia.
Sen jälkeen kun luin Siirtymiä-blogista miestä väistettävän kadulla enemmän kuin naista, olen alkanut kulkea itsevarmemmin ja väistää automaattisesti vain naisia ja hankalasti liikkuvia - autojenkin sekaan menen liikennevalottomilla suojateillä omaa ja vauvani kuolemaa uhmaten (ainakin näennäisen) rohkeasti. Suosittelen kaikille, jotka osaavat arvioida tilanteen turvallisuuden näyttämättä sitä ulospäin, sillä usein, jos ei aina, on kuitenkin hauskempaa olla hengissä kuin oikeassa.
Takaisin poikiin. Melkein joka kerran, kun luen lehdistä surupornoa siitä, miten riehuvat ja kaikkia sääntöjä rikkovat kakarat ovat onnistuneet ottamaan itsensä hengiltä ja snif karmea murhenäytelmä koko Suomi suree, ajattelen julmasti vain: "Hyvä." Kannattiko olla tyhmänrohkea, uhmakas ja itsepäinen? Kannattiko pyllyillä? Hegemoninen maskuliinisuus ottaa omansa, nuo sankareina kuolleet. Ajattelevatko viattoman kirkasotsavainajan kaverit seuraavalla kerralla ehkä toisen kerran ennen moottoritie-, tuli- ja viinaleikkejä?
Jos saan pojan, opetan hänet ennen kouluikää sanomaan "hegemoninen maskuliinisuus" ja sylkemään sen päälle. Kirjoja saa lukea hän vaan! Humanisti tulee minun pojastani! Empatiaa osoittaa, tai itkee ja osoittaa!
Tunnisteet:
Eikä,
kyseenalaistamattomia mielipiteitä,
tämän halusin sanoa
torstai 10. syyskuuta 2009
Ihailun ääni
Mihin voi lähettää ihailijapostia Lubna Husseinille? Oikeesti, voiko joku olla noin rohkea? Tai ainahan feministeistä parhaat ovat olleet rohkeita ja uhrautuvaisia.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
Perkele
Juuri tänään se päässäni oleva hermo, joka on suunniteltu alakerran naapurien joikaamista kestämään, on erityisen kireällä. Miksi ne meluavat niin kirotun paljon? Miksi?
lauantai 29. elokuuta 2009
Asioita, jotka minua tänään ilahduttavat:
* Uusi tietokone. Verkkokauppa.comissa oli kiltti mies, joka tuli oma-aloitteisesti tarjoamaan apuaan, esitteli koneita ja myi meille halvan ja kivan masiinan. Eikä nauranut kahdelle humanistille, joista toinen napautti joka väliin kysymyksen "mikä se on?" ja toinen yritti aina y-kromosominsa velvoittamana arvata. Antoi vielä käyttää verkkopankkia, jotta oli millä maksaa heräteostos. (Noutojonossa olikin sitten numeroiden perusteella sellainen vajaa 50 ihmistä ennen meitä, mutta meilläpä oli vielä yksi letturulla eväänä!)
* Vapaa elämä ennen tiistaita ja uuden työkauden alkua, ja sen jälkeenkin melkein vapaa elämä kunnes luennot. Taidan hieman leipoa tänään.
* Palkankorotus (ei henk.koht. mutta silti) ja se, että pomo soitti eilen, kehui ja kysyi, haluanko mahdollisesti varata itselleni töitä jonon ohi ennen kuin varauslista pannaan yleiseen jakeluun.
* Hyvä jäätelö, jota söimme eilen tietokoneoston jälkeen!
* Ystävämme ja sisaremme, joka tulee teepalkalla laittamaan siihen tietokoneeseen... öö kaiken. Mitä siihen nyt pitää laittaa. Johdon. Otin sen jo itse paketista pois.
* Itu!
* Marsukirja, jota luin eilen Ruoholahden Citymarketissa. Rakastan marsukirjoja. Niissä on marsunkuvia, jotka ovat parhaita.
* Se, että eräät ovat ihan onnellisia keskustellessaan keskenään elokuvista eikä minun tarvitse yrittää osallistua siihen yhtään.
Asiat, joista en niin välittäisi:
* Outo kirja, jota yritän lukea itsepäisesti. Sen nimi on Kastanjapuu ja se kertoo oudoista ihmisistä, joihin ei voi samastua.
* Mahakipu, joka ei ehkä ikinä lopu. Kaiketi se on silti ihan vaaratonta, mikä on tärkeintä. Itu siellä itää. Sillä on jo kyynärpäät, ja se kyllä selittää paljon.
* Liiallisesta lepäilystä aiheutuva velttous ja ahistus. Rupean kai leipomaan hulluna niin kuin viime kesänä tähän aikaan.
* Uusi tietokone. Verkkokauppa.comissa oli kiltti mies, joka tuli oma-aloitteisesti tarjoamaan apuaan, esitteli koneita ja myi meille halvan ja kivan masiinan. Eikä nauranut kahdelle humanistille, joista toinen napautti joka väliin kysymyksen "mikä se on?" ja toinen yritti aina y-kromosominsa velvoittamana arvata. Antoi vielä käyttää verkkopankkia, jotta oli millä maksaa heräteostos. (Noutojonossa olikin sitten numeroiden perusteella sellainen vajaa 50 ihmistä ennen meitä, mutta meilläpä oli vielä yksi letturulla eväänä!)
* Vapaa elämä ennen tiistaita ja uuden työkauden alkua, ja sen jälkeenkin melkein vapaa elämä kunnes luennot. Taidan hieman leipoa tänään.
* Palkankorotus (ei henk.koht. mutta silti) ja se, että pomo soitti eilen, kehui ja kysyi, haluanko mahdollisesti varata itselleni töitä jonon ohi ennen kuin varauslista pannaan yleiseen jakeluun.
* Hyvä jäätelö, jota söimme eilen tietokoneoston jälkeen!
* Ystävämme ja sisaremme, joka tulee teepalkalla laittamaan siihen tietokoneeseen... öö kaiken. Mitä siihen nyt pitää laittaa. Johdon. Otin sen jo itse paketista pois.
* Itu!
* Marsukirja, jota luin eilen Ruoholahden Citymarketissa. Rakastan marsukirjoja. Niissä on marsunkuvia, jotka ovat parhaita.
* Se, että eräät ovat ihan onnellisia keskustellessaan keskenään elokuvista eikä minun tarvitse yrittää osallistua siihen yhtään.
Asiat, joista en niin välittäisi:
* Outo kirja, jota yritän lukea itsepäisesti. Sen nimi on Kastanjapuu ja se kertoo oudoista ihmisistä, joihin ei voi samastua.
* Mahakipu, joka ei ehkä ikinä lopu. Kaiketi se on silti ihan vaaratonta, mikä on tärkeintä. Itu siellä itää. Sillä on jo kyynärpäät, ja se kyllä selittää paljon.
* Liiallisesta lepäilystä aiheutuva velttous ja ahistus. Rupean kai leipomaan hulluna niin kuin viime kesänä tähän aikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)