lauantai 11. joulukuuta 2010

Naistutkimuksen luentopäiväkirjan aarteita 4

24.4.2008 (osa)

[Janet] Holmes mainitsee [artikkelissa “A corpus-based view of gender in New Zealand English”] geneeristä man-sanaa tutkitun eri-ikäisistä sanomalehdistä (joista yksikään ei muuten ole 80-luvun jälkeen). Tulokset ovat olleet toisaalta pöyristyttäviä, toisaalta rohkaisevia: geneeristä man-sanaa on käytetty hyvin sumeilematta vielä 60-luvulla, mutta se on vähentynyt paljon 80-luvulle tultua. Holmes jakaa geneerisen maskuliinisuuden kahteen alalajiin, suppeaan (man merkitsemässä sanaa humankind) ja väljään merkitykseen (jota hän kutsuu pseudogeneeriseksi: man-sanalla tarkoitetaan ihmistä yleensä). Lisäksi hän puhuu “lipsahduksesta” tai “liukumisesta” (slippage) tarkoittaen ilmausta, joka alkaa esimerkiksi sanalla person, mutta joka kesken kaiken muuttuu selvästi maskuliinistarkoitteiseksi (“People - - their wives“). Artikkelissa Holmes esittelee myös tutkimuksensa -man-loppuisten nimikkeiden muuttumisesta -person- tai -woman-loppuisiksi. Uudemmat nimitykset olivat vielä tutkittavissa korpuksissa 80-luvulla harvinaisia, mutta kaikesta päättäen ne ovat yleistymässä.

Sukupuolen esiintuominen morfologisesti päätteillä on sekin Holmesin mukaan vähentynyt. Holmesin mukaan päätteet, esimerkiksi englanninkieliset -ess, -ette, -e ja -ix, toisarvoistavat naisia ja kyseenalaistavat näiden ammattitaidon omalla alallaan. Päätteillä ylläpidetään käsitystä miessukupuolen asemasta normina ja naissukupuolen poikkeavuudesta. Toistaiseksi ei ole vielä päästy yksimielisyyteen siitä, pitäisikö naisista mieluummin käyttää poikkeavia nimityksiä, jolloin naiset sukupuolena tulisivat näkyviin - vaikka sitten trivialisoitumisen uhalla - vai sovittaa naiset tunnusmerkittömien miesnimityksien sisälle, jolloin vaarana on naisten olemassaolon unohtuminen.

Metaforisesta ihmisten nimittelystä (tähän mukaan on otettu kolmenlaisia nimityksiä: eläimiä, esineitä ja ruokalajeja) Holmes toteaa, että naisten (haukkuma)nimet ovat kauttaaltaan halventavampia ja vähättelevämpiä kuin miesten. Tulos tuskin yllättää ketään.

(Lähde: Janet Holmes 2001: A corpus-based view of gender in New Zealand English. Teoksessa Gender Across Languages Vol 1. ss.115-136.)

Naistutkimuksen luentopäiväkirjan aarteita 3

27.3.2008 (osa)

Muistan oppineeni suomen kielen laitoksen Johdatusta kielentutkimukseen -kurssilla mielenkiintoisen seikan: monissa kielissä minua merkitsevä sana sisältää sisäänpäin kääntyneitä äänteitä, joissa artikulaatioelimistö, lähinnä huulet ja kieli, ikään kuin osoittavat ihmistä itseään (kuten m) - tästä esimerkkinä tuntemieni kielten sanat minä, mig, me, moi, ma - ja sinua (tai teitä) merkitsevä sana sisältää vastaavasti äänteitä, joita muodostettaessa huulet ja kieli osoittavat itsestä poispäin (te, du, you, tu, sa). Mieleeni johtui, että miestä merkitsevä sana - mies, man, man, homme, mees - sisältää tuntemissani kielissä myös sisäänpäin kääntynyttä m-äännettä toisin kuin naista merkitsevä sana (nainen, kvinna, woman, femme, naine). Onko tässä analogiassa jonkinlaista todellisuuspohjaa? Pelottavaa, ja toisaalta hyvin järkeenkäypää tässä tuntemassamme maailmassa.

Naistutkimuksen luentopäiväkirjan aarteita 2

11.4.2008

Pirjoliisa Laurénin Me-lehdessä julkaistu juttu Irti korkkiruuvipuheesta on ikävää luettavaa. Tekstissä kerrotaan tyypillisistä naisellisista ja miehisistä kommunikaatiotavoista vahvasti arvottaen. Kirjoittaja maalailee silmiemme eteen parisuhteen, jossa nainen käyttäytyy kuin lapsi, kommunikoi väärin ja huonosti ja sitten kiukuttelee, kun ei tule ymmärretyksi. Pari kertaa muistetaan mainita, ettei epäsuora korkkiruuvipuhe ole vain naisten tapa, mutta selväksi tehdään, ketkä sitä eniten harjoittavat ja kenen on suurin syy. Itse asiassa tällaiset pienet nimelliset välikommentit tuntuvat jälkeenpäin lisätyiltä - oikolukijanko tekemiä? Kaikesta näkee, etteivät miehet korkkiruuvimaisen kiemuraisina kommunikoijina ole päällimmäisenä kirjoittajan mielessä.

Uskomatonta tekstiä, naiselta. Kirjoittaja antaa pokkana ymmärtää, että 1. sukupuolten välisiä eroja kommunikointitavoissa on olemassa (selvä, tämän voin sulattaa, koska hän ei kerro, ovatko erot synnynnäisiä vai opittuja) ja 2. että naisten tapa on väärä. Tekstissä käytetään seitsemästi sanaa “oikeasti” kuin todistelemassa, että vaikka naisten tapa kenties on olemassa, se ei ole oikea. Oikeasti kaikkien pitää toimia miesten tavalla. Koko juttu on rasittavaa olemuksellistamista: Naisellinen tapa on lapsellinen eikä kuulu hyvään parisuhteeseen. Mies on aikuinen, joka yrittää selvitä lapsinaisen kanssa. Hohhoijaa.

Naistutkimuksen luentopäiväkirjan aarteita 1

1.5.2008

Minun käsketään kuvitella tila, jossa kieliyhteisössämme nainen tarkoittaa paitsi naista, myös ihmistä yleensä sukupuoleen sen kummemmin katsomatta. Kuvittelen. Toki keksityt ilmaukset eduskunnan puhenainen Sauli Niinistö ja vastaavat kuulostavat ensialkuun huvittavilta: hameenko miehet ovat päälleen vetäisseet? Mutta sitten, jos todella eläytyy tilanteeseen: Millainen olisi minun paikkani valtiossa? Kuinka vakavasti minut ja tekemiseni otettaisiin? Pätisivätkö miehet ja puhuisivatko päälle yhtä paljon kuin nyt naisten kanssa keskustellessaan pätevät ja puhuvat? Ehkäpä minun ei tarvitsisi pelätä yksin iltaisin kaduilla kulkemista aivan niin paljon. Uskaltaisin ilmaista vaikka kuinka huonosti pohjustetun ja perustellun mielipiteeni pystypäin kuin ainakin nainen. Ehkä ammattinimikkeiden piilosukupuoli ei olisi aivan yhtä ilmeinen. Kenpäties jopa sukupuoliroolit ja sukupuolten väliset valtasuhteet olisivat toisenlaiset. Hoivatyö kuuluisi luultavasti edelleen naisille (olettaen, että me synnyttäisimme yhä), mutta palkkaus ja yhteiskunnallinen arvostus taitaisivat olla tuhantisen euroa korkeammalla. Paperinaiset (molempia sukupuolia edustavat, tietenkin) saisivat kenties vähän vähemmän palkkaa kuin nyt, koska ihmiset olisivat tajunneet, mikä on tärkeää.


On vaikea sanoa, mikä olisi miesten asema. Tahtoisin imarrella sukupuoltani ajatellen, että naiset eivät milloinkaan alistaisi miehiä samoin kuin miehet naisia. Vaan pitäisikö se paikkansa? Olisivatko miehet koristeita ja kenen tahansa ostettavissa ja arvioitavissa olevia seksiorjia? Miesliike ainakin olisi toisenlainen kuin naisliike - mutta millä tavalla, solidaarisempi, väkivaltaisempi, paremmin vai huonommin itseään ilmaiseva? Antaisimmeko me naiset tilaa ja sananvaltaa miesliikkeelle vai pyöräyttelisimmekö silmiämme “miesten puheille“? Kuinka historia olisi kirjoitettu? Olisiko kirjoissa kirjoittajan suhtautumista hienovaraisesti kuvaavia muka-avoimia kysymyksiä enemmän kuin väitelauseita?

Työn ja perheen välillä ei tarvitsisi valita. Kuukautiskupit maksettaisiin verovaroin.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Hesarin pipojutun innoittamana

Aloin muistella vanhoja päähineitäni 1990-luvulta alkaen. En juuri koskaan luovu kerran hankituista päähineistä (enkä myöskään laukuista, joita on paljon), joten muistelu on helppoa.

Kaksi kertaa olen elämässäni maininnut vanhemmilleni vienosti toivovani jotakin tiettyä muodikasta esinettä ja saanut hämmästyä, kun keskustelunavaus on tuottanut välitöntä tulosta - kauppaan on marssittu siltä seisomalta. Molemmilla kerroilla kyseessä oli talvipäähine, joten voidaan epäillä, että vanhempani riemastuivat, kun pään palelluttaminen ei enää vaikuttanut olevan muodissa, ja käyttivät heti hyväkseen tilaisuuden vaatettaa lapsi lämpimästi. Olin luultavasti neljännellä tai ehkä viidennellä luokalla - häntäpipot olivat silloin in. Tiesin, ettei meidän perheessämme harrastettu muodin perässä juoksemista, mutta kerroinpa kuitenkin, että kaverillakin on "pitkä pipo". Parin tunnin päästä minullakin oli, muistan sen, se oli iskän kanssa Citymarketista valittu melko kirjava, tummasävyinen pipo, jonka takana oli sauma ja huipussa melko pitkä häntä. (Ei kyllä niin pitkä, että sen olisi kaulaan saanut, mutta riittävä kuitenkin.)

Toisen kerran vuoden, pari myöhemmin toivoin baskeria, koska niitä oli ns. kaikilla luokan tytöillä. Iskä ja minä kurvasimme hattuliikkeeseen, josta tulimme takaisin vaaleanvihreän baskerin kanssa. Olin taas onnellinen ja hieman hämmentynyt. Käytin baskeriani monta vuotta, kunnes se jäi pieneksi.

Nyt kun mietin, niin olen tainnut aina saada melko helposti tahtoni lävitse mitä tulee lämpimiin, järkeviin talvivaatteisiin. Seuraavaksi sain valkoisen baskerin, sittemmin aloin harrastaa hattuja (nekin olivat muodissa joskus, ja uudelleen muutama vuosi sitten). Käytän yhä välillä vaaleanvihreää fleece-kankaista hattua, joka taitaa olla pian kymmenen vuotta vanha. Kun ostimme sen (tällä kertaa äidin kanssa) Seppälästä ehdolla "panet sen sitten heti päähäsi" - oli kylmä talvi - kadulla käveli heti kaupan ulkopuolella vastaan toinen samanlainen hattu.

Useita talvia pärjäsin melkein ilman päähineitä: koska hiukseni olivat pitkät ja tavallisesti kiinni (miettikää nyt talvella takkuisia, sähköisiä hiuksia), en välittänyt sotkea kampausta kiskomalla päähän pipoa. Silloin kiedoin huivin päähäni (luonnollisesti erotuin nolkytluvun muotimassasta tällä valinnalla) tai käytin huppua. Nyttemmin ei ole enää tuota ongelmaa, mutta lyhyet hiukset sen sijaan menevät erittäin helposti lyttyyn päätä myöten pipon alla. Olen joutunut opettelemaan uuden puoliautomaattisen käsiliikkeen, jolla korjaan hiuksia pipon riisumisen jälkeen. (Sivumennen sanoen on hupaisaa seurata ihmisiä, jotka ovat kasvattaneet pitkät hiukset ensimmäistä kertaa elämässään - miten he esimerkiksi kokemattomasti riisuvat pipon ponnarilla olevien hiusten päältä vetämällä sitä eteenpäin - jolloin ponnari tietysti kärsii!)

Kerran kyllästyin siihen, etten omista yhtään pipopipoa, ja yritin ostaa Espanjan-matkalta (!) viininpunaisen virkatun myssyn. Mutta sen käyttö Suomessa jäi yhteen kertaan - se oli harva kuin kalaverkko ja ilmeisesti tekokuitua eikä lämmittänyt yhtään! Pari vuotta myöhemmin - jo lähes aikuisena - ostin kaupasta keväällä, halvalla, vihreän punaraitaisen pipon - se oli kiva, mutta katosi mystisesti parin vuoden käytön jälkeen. Luulen, että olen antanut ja sitten unohtanut (tai pelkästään unohtanut) sen Sushille, jolla olen nähnyt erittäin samannäköisen pipon. Pidä vain!

Yliopistossa annoin syntymäpäivälahjaksi itselleni 20-lukua henkivän hatun, joka on kylmä eikä suojaa korvia, mutta on silti yhä ylen hieno. Neljä vuotta sitten sellaiset hatut olivat yhtäkkiä muotia, ja muutettuani pääkaupunkiin hattukauppavalikoima oli tietenkin laajempi kuin kotipuolessa, joten...

Löysin eräänä vuonna HYY:n tavaranvaihtopöydältä ilmaisen vihreän pipon, jota olen taas tänä vuonna käyttänyt ahkerasti. Sekin on minulle rakas. Tosin sen käyttö voi nyt vähentyä, koska löysin eilen eteisen korista täysin unohtamani uusimman piponi - viheriänruskean häntäpipon! Ostin sen viime loppiaisena, jälleen kamalan kylmänä talvena, Tallinnan joulumarkkinoilta. Tällä kertaa hännät (2) ovat riittävän pitkät kaulaan kiedottaviksi, mistä ominaisuudesta nautin suuresti pari viime talven pakkaskuukautta. Seuraavaksi aion kokeilla, voisiko ne kietoa vauvan niskan taakse. Kun pikku t on nukahtanut kantoliinaan, olen kietonut kaulahuivini molempien niskan taakse tukemaan hänen päätään. Onnistuukohan sama noilla piponhännillä?

Olen alkanut jälleen ajatella baskereita.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Feministinen saunaseura Vastarinnat!

Ei maar, on se tännekin kirjoitettava feminismistä ja kaupallisuudesta. Tulin ostaneeksi pilkkahintaan puoli tusinaa vanhoja, mutta vielä melkein ajankohtaisia Tulva-lehtiä, joita olen lueskellut jo neljä. (Jahas, lukeminen ei lopu: uusin numero tupsahti juuri eteisen lattialle. Ajattelinkin eilen, että viimeisen vuoden neljästä lehdestä on ilmestyttävä minä hetkenä hyvänsä!)

Olen myös keskustellut T:n kanssa kaupallisuudesta pari päivää: siitä, että itäeurooppalaiset lastenohjelmat ovat niin paljon parempia kuin amerikkalaiset, koska niiden tehtävänä on viihdyttää lapsia siinä, missä amerikkalaisten funktiona on addiktoida lapset kuluttamaan. Jälkimmäisten tapauksessa lelu- ja muu oheistuotesarja ilmestyy samoihin aikoihin kuin tv-sarja, ja vaikka avoin poliittisuus on pidetty lastenohjelmista tiukasti poissa, piilotettua keskiluokkaisen valkoisen heteromiehen politiikkaa löytyy niin, että saumat ratkeilevat.

Koska kaupallisuutta tunkee joka tuutista, on ihanaa välillä päästä siltä turvaan. Metsä on keksitty - äitini jaksaa muistuttaa, että jos lapsen päästää metsään, se ei oikeastaan muuta tarvitsekaan - ja jos viihtyy paremmin sisätiloissa, sekin onnistuu, vaikka pienellä vaivannäöllä. On joitakin paikkoja, joista löydän itseni uudestaan ja uudestaan. Yksi niistä on T:n työpaikka (sitä tarkemmin nimeämättä), jossa voin lukea monenlaisia (tai ei, yhdenlaisia: kaupallisia naisten-) lehtiä ja juoda kaakaota mukavassa tuolissa, jutella T:n kanssa ja hoitaa poikasta helposti, miellyttävästi ja ennen kaikkea ilmaiseksi. Toinen paikka on yliopiston lastenhoitohuone, jossa on tuoleja, pöytä, hoitopöytä, lehtiä ja leluja, mikro ja astioita - kaikkea, ovikoodin takana ja edelleen ilmaiseksi. Kaikenlaiset kirjastot ovat myös minulle rakkaita, sillä niissäkään ei tarvitse ensimmäiseksi kaivaa lompakkoa esiin, jos haluaa istahtaa huokaisemaan. Yliopiston kirjastojen liepeillä on toisaalta myös varsin opiskelijahintaisia kahviloita.

Yksi paikka on vielä: Naisasialiitto Unionin toimisto, Maikki Friberg -koti, Bulevardilla. Kun teen sinne jotain asiaa, paikasta huokuu rauha ja samanhenkisyys. (No jaa, on sieltä joskus henkinyt myös jotain vaikeasti määriteltävää ja lievästi epämiellyttävää, onkohan toimistolaisten työilmapiirissä jotain ongelmia? Nyt kun mietin, siellä en ole nähnyt juuri hymyiltävän. Ehkä mietin vielä, haluanko sittenkään sinne työharjoitteluun.) Huoneisto on ihana, vanha ja kaunis ja hellästi pidetty vanhassa asussaan. Kaikkialla on kiinnostavia esineitä: mappeja, paperipinoja (mitä niissä mahtaa lukea?), vanhoja Tulva-lehtiä, fanituotteita (myönnytys kaupallisuudelle), esitteitä, julisteita, ilmaisia vanhoja kirjoja. Viivyin siellä viimeksi melko kauan ja ehdin katsella ympärilleni huolellisesti. Kuinka kaunis paikka!

On myös henkisiä paikkoja, joissa tuntee olevansa turvassa, toivottu ja sopivanlainen. Tällaiseen paikkaan olen päässyt lukiessani mainittuja vanhoja ja uudempia Tulvia. Olen kerrankin riittävän hyvännäköinen ja ulkoisestikin riittävän naisellinen, mielipiteeni jaetaan ja ymmärretään. Lehdessä on hyvin vähän mainoksia, ja nekin vaikuttavat enemmän kannanotoilta, joten saan olla enimmäkseen rauhassa kaupallisuudelta (paitsi nyt kaikenlaisten aatteellisten fanituotteiden suhteen, joihin kieltämättä olen heikkona). Paperi on paksua ja himmeää, lehti on (varsinkin uudemmat numerot) esteettisesti poikkeuksellinen ja upea. Luen joka tekstin kannesta kanteen, jotta lukuelämys kestäisi kauemmin. Tietenkään en ole kaikesta samaa mieltä, koska kirjoittajia ja mielipiteitä on monta. Mutta puhumme samaa kieltä. Kerrankin voi olla haastamatta riitaa - kerrankin voi puhua omista feministisista epäonnistumisistaan: koska likapyykki pestään kotona, eikä politiikalle tee hyvää repostella ihmisten keskinäisiä mielipide-eroja ulkopuolisten kanssa, joutuu tavallisesti esittämään vahvampaa feministiä kuin onkaan.

On hyvä, että ihmisellä on monta kotia, monenlaisia.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Haircut-blogisti, päivää.

Olen havahtunut viime aikoina huomaamaan, että näytän kauhealta.

Vaatteita on tullut ostettua kirpparilta (kauan sitten), käytettyä erittäin paljon ja yksipuolisesti, liattua pukluun ja pestyä vaippojen seassa kuudessakympissä. On oltu raskaana (+15 kg) ja laihduttu (-17 kg). Vaatteet roikkuvat päällä ikävän näköisesti.

Luottokampaajaa ei ole vieläkään löytynyt, siis sitä, joka asuu lähellä, maksaa alle 30 euroa (pelkkä leikkaus) ja tajuaa jotain. Hiusväri taas... hiusväri?

Liikunta on typistynyt kevyeen äiti-vauva-tanssituntiin kerran viikossa ja kantoliinan kanssa kävelyyn. Joskus.

En nyt jaksa enää ajatella, millaisia jälkiä raskaus jätti. Ehkä niitä pitäisi ajatella rakastavammin, kun ei niille kuitenkaan mitään voi. Rak rak.

Tartuin toimeen ja tilasin tällaiset tutinsäilytys-kantoliinankanssapitohousut netistä. Minulla on ties kuinka monet housut, mutta ne ovat kulahtaneita, haalistuneita ja rikkinäisiä. Nyyh, tykkään niistä kaikista, jo vuodesta... 2006? (Voisin ainakin värjätä niitä, vaikkei sekään ilmaista ole.) Paidat taas, no, nekin ovat kulahtaneita, mutta eivät ajankohtaisia ennen kuin lopetan imetyksen ja voin taas pukeutua ihan niin kuin haluan. Mutta sukkia on! Sopii sanoa. Ostin niitä vissiin 11 paria kesällä. En ole edes käyttänyt kaikkia vielä.

Ja sitten menin kampaajalle kotipuolessa, ja vaikka kampaaja oli iiiiihan hyyyvä ja ennen kaikkea halpa (21 euroa, kilometrin päässä lapsuudenkodistani, muuten), hän ei kuitenkaan oikein onnistunut leikkaamaan tukkaani sellaiseksi kuin halusin. Ehkä syy oli omani, olisi pitänyt uskaltaa pyytää leikkaamaan enemmän. Halusin sellaisen kampauksen, jonka sivuilta tuskin saa kiinni kädellä, päältä tukka on vähän pidempi, Akuliina Saarikosken siis lähinnä. (Vähät kasvojenmuodostani.) Sain, taas, 90-lukulaisen pikkupojan.

Toissapäivänä värjäsin tukan (aha, olisi pitänyt ottaa vakavasti ohjeet tyvikasvun värjäämisestä ensin) ja kulmat (oikein poistin hajakarvatkin) ja ripset, ja tukka näytti yhä vähän väärältä. Kesäkuisen tyrimiseni jälkeen olin hieman arka leikkaamaan omia hiuksiani, mutta en halunnut mennä uudestaan kampaajallekaan.

Niinpä eilen tein hienot esivalmistelut, kannoin ison peilin eteisestä vessan pesukoneen päälle vinoittain (vain ihan takaraivo jäi näkemättä, sen verran jaksoin kyllä tihrustaa minisellä käsipeilillä) ja peitin pesualtaan vahakankaalla, josta irtohiukset olisi helpompaa kerätä kuin märästä lavuaarista. Olen selvästi oppinut edellisistä kerroista jotain. Otin T:n viimeisen partaterän (kerran samana päivänä käytetyn sentään - vähemmän katalaa siis) ja nyrhin sillä ja kynsisaksilla ylimääräiset pituudet sivuilta ja takaa pois leikaten vain yhden keskikokoisen reiän kampaukseen. Hiukset näyttävät nyrhityiltä - työvoitto! Selvästi pitää pyytää kampaajaa aina leikkaamaan vain enemmän. Täytyy myös uskoa, että hiukseni kasvavat nopeasti.

Illalla juhlistin tukkaani vaniljakastiketäytteisillä suklaamuffineilla. Nyt menen googlaamaan käytettyjä kantoliinatakkeja.