Sitten tytöt viskasivat eväsroskansa maahan -- sentään vähän epäröivin ja noloin liikkein eivätkä aivan paatuneesti. Onnittelin hiljaa itseäni siitä, että olin jutellut heidän kanssaan ensin mukavaan sävyyn, koska tietysti huomautin heille, että roskat kuuluvat roskikseen (suunnilleen "ne ovat ikävännäköisiä siinä maassa, ja miettikää jos joku pikku orava syö tuota muovipurkkia ja saa mahansa kipeäksi ja öö tota"). Tytöt ihmettelivät, missä niitä roskiksia muka on. Pikku t pelasti meidän kaikkien kasvot näyttämällä kaaaaaukana olevaa syväroskista ja viemällä innokkaasti ("kuin salama! tuliko ilmavirta kun juoksin!") vanukaspurkin sinne. Homma hoidettu. Lopulta tytöt jopa lahjoittivat yhden ylimääräisen, poisheittämiseltä säästyneen voileivän hänelle (mistä olikin kotimatkalla iloa) ja seurasivat pienempänsä leikkiä, auttoivatkin kerran tai pari, ja vaihtoivat kanssani vielä muutaman mukavan sanan.
Näyttäisi siis siltä, että minusta on tullut kaupunkiympäristön turvallisuutta luova tekijä. Olen siirtynyt pois yksinomaisesta katseen/toiminnan kohteen ja potentiaalisen uhrin asemasta, joka minulla itsestäänselvästi nuorena naisena on ollut, sillä olenhan nyt äiti. Kuka nyt äitiä häiritsisi tai väkivaltaisi? Äidit lapsineen vakauttavat ja rauhoittavat julkista tilaa ja tuovat eväineen ja komentoineen sinne kodinomaista, vaaratonta ennalta-arvattavuutta. Arkea. Mukavat äidit saavat ihmiset tuntemaan olonsa rakastetuiksi, mutta ikävätkin äidit ainakin pitävät yllä järjestystä ja vähentävät yleistä perseilyä. Lasten liikenneoppaissa teroitetaan, että jos eksyy ja apua on pakko pyytää, on etsittävä mieluimmin äiti, jolla on mukana lapsia. "Hän ymmärtää tilanteesi." Eikä vaikka sieppaa ja, no niin, lukee rivien välissä vain aikuisen silmille.
Minulla on siis yhtäkkinen vastuu vähän kaikista lapsista, ja aikuisistakin, mutta myös valtaa. Olen ulkona kulkiessani tietoinen katseista, jotka kohdistuvat lasta liinassa kuljettavaan, ja jaksan melko kärsivällisesti vastailla kyselijöille, mistä saa näitä mahtavia takkeja, joiden alle mahtuu kaksi ("netistä ja Hakaniemestä") ja kertoa, että
Luon julkisessa pelkällä olemisella ja olemuksellani turvallisuutta, mutta hyödyn siitä myös itse. Jostain syystä, ja epäloogisesti, pimeällä pyöräily on pelottavaa, kävely vähän vähemmän pelottavaa, mutta kaikkein vähiten pelottaa kävellä lapsen tai vauvan kanssa. Koska paikalla on äiti, ja äidin kanssa olet turvassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti